Myydään BlueBird 25 – Itämeren paras ensivene

Myydään BlueBird 25 – Itämeren paras ensivene

Etsitkö merikelpoista, helposti purjehdittavaa venettä?

Kiinnostavatko klassikot, kuten Sparkman & Stephensin suunnittelemat merten kaunottaret?

 

S & S Bluebird 25, ”mini-Swan”, on paras mahdollinen ensivene purjehdusta aloittelevalle – se on erittäin turvallinen, vakaa ja merikelpoinen vene – mutta eivät sen käyttömahdollisuudet toki pelkkään harjoitteluun rajoitu. Kyseessä on ihan oikea, täysiverinen purjevene, jolla voi lähteä ihan mihin tahansa Itämerelle tai kauemmaskin. Purjehdusominaisuudet siltä eivät lopu kesken, rajoitteen muodostaa oikeastaan vain se, ettei veneeseen kokonsa vuoksi voi pakata suuria määriä matkatavaroita. 

Tämä yksilö on erityisen helppo ja näppärä käsitellä yksin tai kaksin, ja asuintilat on optimoitu kahdelle. Sisäkorkeus ei riitä seisomiseen, mutta punkat ovat täysipitkät ja veneessä on toimiva keittiö sekä wc.

Vene on suunniteltu kilpaveneeksi avomerelle. Se ei ole kovasta kelistä moksiskaan, vaan purjehtii kauniisti ja ennalta-arvattavasti, turhia kallistelematta, kunhan purjepinta-ala on keliin sopiva. Reivaaminen on erityisen helppoa rullagenuan sekä isopurjeen lazyjack-systeemin ja avotilaan johdettujen pikareiviköysien ansiosta. Kevyelläkin tuulella vene toki purjehtii mukavasti, vaikka ei toppirikisenä nopeimmasta päästä olekaan. Sen lys-luku on 1,02.

Vene on vahvarakenteinen ja kestävä – runko umpilaminaattia, riki ja rustiraudat ylimitoitettu, masto tuettu kannen läpi köliin, lyijyköli ja skegiin kiinnittyvä peräsin. Vene on siisti, vaikka toki siinä 45 vuoden ikä jo vähän näkyy. Riki ja purjeet ovat erinomaisessa kunnossa, moottori tarkastettu ja säädetty, säännöllisesti huollettu ja toimii luotettavasti. Laitteiden ja varusteiden käyttöohjeet ovat tallessa.

Kevään ja kesän 2017 aikana teimme veneeseen isoja päivityksiä ja uudistuksia: uusi genua ja rullalaite, isopurjeen stack-pack / lazy jack -systeemi, kokonaan uusittu juokseva riki, keula- ja perästaagit, ankannokka, uimataso ja -portaat, sähköt ja pääsulaketaulu, uudet akut, vesi-wc ja septi, makeavesitankki, salongin verhoilu. Kumijolla kuuluu kauppaan.

Hinta- ja yhteystiedot löydät Nettiveneestä, tässä linkki. Voit myös lähettää meille sähköpostia osoitteeseen compassheading180@gmail.com

Vene sijaitsee Loviisassa.

Seuraavasta linkistä löydät veneen täydelliset tiedot ja varusteluettelon:

Bluebird 25 tiedot

(ikkunan avauduttua klikkaa pikkukuvaa, niin se avautuu isommaksi)

Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi. Bluebird 25 ulkoa…

 

… ja sisältä!

Olemme purjehtineet pikku veneellämme kaksi kaunista kesää, monen monta lyhyempää ja kaksi pidempää lomapurjehdusta, joista voit lukea lisää seuraavista linkeistä: Viro 2016Ahvenanmaa ja Saaristomeri 2017 (tarina täydentyy syksyn mittaan). Miksi valitsimme juuri tämän veneen ensimmäiseksi purjeveneeksemme – voit lukea tästä.

Meillä on Matamista pelkästään onnellisia muistoja. Toivomme sille ja sen tulevalle miehistölle unohtumattomia reissuja!

Purjehdimme länteen – Ruotsiin asti vai ei?

Purjehdimme länteen – Ruotsiin asti vai ei?

Aamu Jurmossa koitti kalseana ja harmaana. Tuuli ujelsi veneiden vanteissa, eikä tuntunut ollenkaan vastaavan säätiedotuksissa luvattua ystävällistä etelätuulta. Melkein inhotti lähteä merelle. Mutta onneksi sittenkin lähdimme, sillä heti aallonmurtajan ulkopuolelle päästyämme totesin sääennusteen pitäneen täysin paikkansa. Aurinko haihdutti pilvet pian pois, ja reipas tuuli puhalsi etelä-lounaasta niin mukavasti, että nostimme purjeet heti sataman suulla ja pikku veneemme suorastaan lensi koko päivän täydellisessä sivutuulessa kohti länttä. Toki isommat veneet suihkivat meistä ohi oikealta ja vasemmalta – korjaan: styyrpuurin ja paapuurin puolelta – ja hävisivät pian horisonttiin, mutta ei meidän iloinen tunnelmamme siitä latistunut. Veneemme kulki kauniisti melkein parasta vauhtiaan. 

Myöhemmin, väylän kääntyessä Kökarin pohjoispuolelle, tuuli kävi niin vastaiseksi ja puuskaiseksi, että emme enää päässeet etenemään purjein. Pienemmässä aallokossa vene olisi luovinut vielä hyvinkin, mutta kolmen ison aallon sarjoina tulevat ”topparit” pysäyttivät meiltä vauhdin lähes kokonaan. Sen jälkeen puuskainen tuuli kippasi veneen asentoon, josta se, pikku ressukka, koitti tiukasti pinnistää keulansa tuuleen ja itsensä takaisin jaloilleen, muttei ehtinyt ennen kuin seuraava puuska jo iski. Käynnistimme moottorin, otimme purjeet alas, ja ajelimme koneella viimeiset mailit Kökarin Sandhamnin satamaan.

Nyt oltiin virallisesti Ahvenanmaalla! Taas uusi hieno saavutus pienen veneen keltanokkamiehistölle! Kökarissa pääsisimme näkemään ne Ahvenanmaan kuuluisat punaiset kalliot, punaiset hiekkatiet ja punaisen asfaltin. Mutta Sandhamnin laituri oli aivan täynnä, pari muutakin venettä kierteli toiveikkaana sen ympärillä paikkaa etsien. Yksi vene jo oli ilmeisesti luopunut toivostakin ja ankkuroinut kauemmas. Aikamme pyörittyämme meille vinkattiin laiturista kauniin puisen veneen kannelta, että ”aina löytyy tilaa toisellekin S & S -klassikolle”, ja hyvinhän pikkuinen mutta pyylevä Matamimme mahtuikin 1960-luvun Sparkman & Stephens -joolikaunottaren viereen.

Vietimme Sandhamnissa kaksi päivää. Kävelyretki läheiselle Pyhän Annan kirkolle jäi suunnitelman asteelle, sillä toisena päivänä satoi aamusta iltaan. Veneessä pöhisi lämmityslaite. Illalla saunoimme rantasaunassa, jonka löylyt vihdoin sulattivat kylmästä ja kosteasta kangistuneet sormet ja varpaat.

Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin ja ehdimme nähdä kirkon karulla niemellään, ennen kuin se, ja koko muukin maailma, peittyi sakeaan sumuun. Tunnelma oli aavemainen – maisema oli valkoinen ja tyhjä, sen keskipisteessä olimme vain me kolme elollista veneemme kyydissä. Vesi liikkui vasemmalta oikealle keulan editse, niin että tuntui kuin vene olisi pyörinyt ympyrää vastapäivään. Ilman kompassin herkeämätöntä vahtaamista ei pystynyt pitämään suuntaa lainkaan. Meillä oli turvana tabletin kartalla liikkuva nuoli, mutta ilman sitä olisi ollut täysin mahdotonta navigoida läpi kallioluotojen täplittämän saariston. Välttelimme laivaväyliä, vaikka toisaalta niiden ulkopuolella taas on suurempi todennäköisyys törmätä kalapyydyksiin, joten silmät ja korvat oli pidettävä auki. Sumu hellitti vasta iltapäivällä. Ensin sen keskeltä alkoi ilmestyä yksittäisiä luotoja, jotka paljastivat itsensä vain hetkeksi ja peittyivät taas usvaan. Sitten näkyi jo jokin suurempi saari kauempana, himmeni ja kirkastui vuoron perään, muttei enää kadonnut kokonaan näkyvistä. Juuri ennen kuin saavuimme Ruotsinlaivojen isolle väylälle, sumu kaikkosi kuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan! Tuuli alkoi puhaltaa, aurinko paistoi taas. Nostimme purjeet ja viiletimme virkistävää vauhtia viimeiset mailit Rödhamniin.

Olimme valinneet Rödhamnin saaren sopivaksi lähtöpisteeksi Ahvenanmeren ylitykselle. Seuraavalle päivälle oli luvattu reipasta luoteistuulta. Se olisi oikein hyvä tuulensuunta purjehtia Ruotsiin! Kiinnityimme isojen veneiden keskelle laituriin ja lähdimme tutkimaan kaunista saarta. Korkeilta kallioilta on hienot näkymät avomerelle. Saarella on toiminut radiomajakka, joka on nykyisin museona. Saaren toisessa päässä töröttää vanha luotsitupa. Söimme herkullisen, mutta ah, kuinka kalliin savulohi-perunasalaattiaterian. Kahvilan leipomukset olivat herkullisia ja tämän sataman erikoisuus ovat aamiaissämpylät, jotka toimitetaan aamulla veneisiin uunituoreena – pakattuna paperipusseihin, joihin on kirjoitettu päivän säätiedot!

Klikkaa kuvia nähdäksesi isommat kuvat ja kuvatekstit.

Rödhamnissa kyllä tuntui, kuin olisimme jo olleet Ruotsissa. Laiturit olivat täynnään isoja veneitä, rannassa oli rykelmä suloisista suloisimpia punamullan värisiä rakennuksia ja joukko merihenkisiin kuoseihin puettuja lapsia telmi rantavedessä vanhempien huudellessa heille kannustavasti rannalta. Illalla seurasimme veneemme kannelta ruotsalaista grillausilmiötä: jokaisesta veneestä ponkaisi täsmälleen klo 19 kellonlyömällä ruotsalainen perheenisä kainalossaan suorakaiteen muotoinen hiili- tai kaasugrilli. Se sytytettiin rantakalliolla, minkä jälkeen muu perhe, merihenkiset piknikhuovat ja astiat mukanaan, asettui kalliolle kukin oman grillinsä läheisyyteen nauttimaan illallista. Parin tunnin kuluttua tämä näytelmä oli ohitse, vain yksinäiset, jäähtyvät grillit pilkuttivat rantakalliota. Veneissä luettiin ääneen iltasatuja.

Seuraavana aamuna, torstaina heinäkuun 13. päivänä, herätyskello piippasi kuudelta. Tuuli navakasti luoteesta, aivan niin kuin oli luvattu. Tästäkö olisi nyt sitten suunta Ruotsiin?

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa!

Jurmon tuulisilla nummilla

Jurmon tuulisilla nummilla

Hangon hälinä häipyi nopeasti kuuluvista, pian olimme taas merellä. Ohitimme Suomen eteläkärjen, Hangon tulliniemen, ja jatkoimme Hangon läntistä selkää kohti Hiittisiä. Oli peilityyntä, ja kivikkoisen selän yli paarustaminen tuntui kestävän iäisyyden. Kun emme enää jaksaneet, ajoimme väylältä sopivaksi katsomaamme ankkuripaikkaan ja keräsimme voimia yön yli. Matka jatkui heti kukonlaulun aikaan, ja aamupäivän mittaan kohteeksi valikoitui Jurmon hiekkainen saari.

Klikkaa kuvia nähdäksesi isommat kuvat ja kuvatekstit.

Emme olleet koskaan käyneet Jurmossa, mutta olin monesti bongannut sen lentokoneesta – sen pitkulainen, kiemura muoto on niin helposti tunnistettava. Jurmohan on osa Salpausselän harjua, joka vielä kerran täällä kaukana ulkomerellä pistäytyy vedenpinnan yläpuolella, ja on sen vuoksi niin täysin erilainen kuin ympäröivät, kallioiset saaret.

Saavuimme perille niin ajoissa, että ehdimme vielä varata illaksi saunavuoron. Jo aikaisin iltapäivällä sataman laiturit täyttyivät veneistä, myöhemmin illalla saapuneille löytyi tilaa vain lohkareisen aallonmurtajan reunalta. Me olimme tottuneet itäisellä Suomenlahdella siihen, että satamissa on poijuja aina vapaana, ja monissa luonnonsaarissa saa usein yöpyä omassa keisarillisessa yksinäisyydessään. Nyt saimme ensimmäisen kosketuksen Saaristomereen ja sen suosittuihin vierailusatamiin. Eipä ihme, että moottoriveneilystä on tullut niin suosittua – purjehtija voi pitkän päivämatkan taivallettuaan jäädä nuolemaan näppejään, kun moni muu on porhaltanut paikalle yhdessä hujauksessa ja varannut kaikki paikat. Me tosin totesimme, että pienelle veneelle silti melkein aina löytyy paikka jostakin. Meidän matamimme on niin pikkuruinen, että se mahtuu kahden isomman veneen keulojen väliin eikä vie lainkaan laiturileveyttä! 

Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, melkein uskaltaisi sanoa lämmin, ellei tuuli olisi edelleen hyytänyt luihin ja ytimiin. Ilma oli kuitenkin mitä parhain pitkälle kävelylle, tutustumaan saaren erikoiseen luontoon ja pittoreskiin kalastajakylään. Heti kävelyn aluksi sain kuitenkin kokea pari kunnon säikähdystä: olin astua kyykäärmeen päälle heti laiturin vieressä, ja toinen samanmoinen luikero viuhahti jalkojeni juuresta, kun olin kävellyt vain vähän matkaa satamasta kohti Högberget-kukkulaa. Niinpä pysyinkin visusti poluilla, joilla oli jonkinlainen näkyvyys edes askelen-parin päähän, enkä lähtenyt seikkailemaan paksuihin kanervikkoihin tai katajapensaiden sekaan. Ehkä myös laulaminen pitää kyykäärmeet loitolla, mene tiedä – sitä ainakin kokeilin hyvällä menestyksellä, sillä enempää matelijoita en retkelläni kohdannut.

Tuulisen, lähes puuttoman saaren maisema muistuttaa enemmän Skotlannin nummia kuin suomalaista saarta. Kanerva ei vielä kukkinut, mutta oli helppo kuvitella, miten upealta nämä nummet näyttävät purppuraisessa loistossaan myöhemmin kesällä. Matalaa, läpitunkematonta katajaa luikersi myös kaikkialla – sitä koitetaan pitää kurissa kulottamalla osia saaresta joka vuosi. Jurmon keskiosissa kasvaa pieni mäntymetsä, jonka sisään tuuli ei pääse, ja sen ”viherjäisell’ lattialla”, mehevällä ruohikolla, sai astella täydessä hiljaisuudessa. Pohjoisrannalla on pieni kalastajakylä tuulimyllyineen, ja siellä on myös Jurmon herttainen kappeli vuodelta 1846. Vastakkaisella, eteläisellä rannalla koitin nähdä ”munkkirinkilöitä”, kivestä kasattuja pyöreitä muodostelmia, mutta kyypelossani en uskaltanut lähteä niitä tarkemmin etsiskelemään. Perimätiedon mukaan niitä rakentelivat Kökarin fransiskaanimunkit keskiajalla.

Illansuussa alkoi saaren viehättävän kahvila-kaupan pihalla seisovan savu-uunin luukusta pössähdellä lupaavia tuprahduksia. Saimme kuin saimmekin illalliseksi tuoretta, savustettua lohta, uusia perunoita, tilliä ja sipulia, kun ensin oli saunottu monen päivän hiki ja merisuola pois iholta. Karun kaunis Jurmo tarjoili meille melkein täydellisen kesäillan – kuulaan, kirkkaan ja tunnelmallisen. Vain tarve edelleen pukeutua villakerrastoon, -sukkiin ja -pipoon toi pienen riitasoinnun muuten täydelliseen hetkeen.

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa!

Purjehdusta sopivalla vauhdilla

Purjehdusta sopivalla vauhdilla

Pikku vene purjehtii kohti ilta-aurinkoa. Tuuli on leppeä, ilma vihdon kesäisen kuuma. Veneen matka on myötäinen, ja se lipuu eteenpäin hitaasti pelkän keulapurjeen avulla. Minä seison rannalla katsellen sen menoa. Heilutan viimeisen kerran hyvästiksi, kun veneessä istuvat ihmiset ovat jo niin pieniä, etten enää näe heitä edes kamerani teleobjektiivin läpi. Sitten istun autoon ja lähden kotimatkalle.

Kun on kuukauden ajan edennyt korkeintaan kevyttä hölkkävauhtia, on auton tuulilasista avautuva maailma kuin videofilmiä pikakelauksella. En millään uskaltaisi ajaa nopeusrajoituksen mukaista vauhtia, kuuttakymppiä. Silmät ja mieli ovat tottuneet hitaasti vaihtuvaan maisemaan, nyt en pysty kohdistamaan katsettani mihinkään yksittäiseen asiaan. Ajatuksenjuoksu alkaa pätkiä ihan samalla lailla. Muistikuvat paikoista ja tapahtumista viimeisten viikkojen ajalta sulavat hajanaiseksi kokoelmaksi näkymiä, ääniä, tuoksuja, siellä täällä eri ihmisten suusta kuultuja puheenpätkiä. Mikään ei tunnu liittyvän mihinkään, on vaikea muistaa, missä on ollut, mistä tullut ja minne pitäisi jatkaa. Auton vauhti tuntuu järjettömältä, ja se siirtää minut hetkessä takaisin arkimaailmaan, jossa vaikutelmia, tietoa ja kaikkea ylimääräistä roinaa syötetään aisteilleni sellaista tahtia, etteivät aivoni ehdi sitä käsitellä. Kuukaudessa hitaasti kulkeva ihminen ehtii muuttua toiseksi. Muutos on yhtä hidas kuin matkavauhti, sitä ei huomaa. Paluu arkeen sen sijaan on nopea, kivulias – sopeutumisaikaa ei anneta.

Vasta kun on taas ollut hetken aikaa paikallaan, kävellyt hiukan, istunut portailla ihaillen metrin korkuisia nokkosia siinä, missä muistaa pihanurmikon sijainneen ennen matkalle lähtöä, katsellut hitaasti läpi valokuvat matkan varrelta, alkaa mielessä kehkeytyä jonkinlainen kokonaiskuva siitä, mitä on nähnyt ja kokenut. Matkalle lähdöstä tuntuu olevan paljon kauemmin kuin neljä viikkoa, ja etenkin matkan ensimmäiset päivät ovat jo painuneet muistin hämäriin.

Ehkä ensimmäisiä päiviä ja maileja on vaikea muistaa siksikin, että alkumatka tuntui pelkältä siirtopurjehdukselta. Olimme jo nähneet ne maisemat kerran, kaksi, lukemattomia kertoja. Parhaimmillaan minusta matkanteko on silloin, kun joka aamu voi nostaa purjeet ja suunnata sellaiseen paikkaan, jossa ei ole koskaan ennen käynyt. En vieläkään lakkaa ihmettelemästä, miten niin moni matkalla kohtaamamme veneilijä oli käynyt niissä samoissa satamissa, samoissa ankkuripoukamissa, kymmeniä tai satoja kertoja. Miten moni oli kiertänyt saman reitin joka lomalla kymmenen kesää peräkkäin, miten moni siirtyi vain tutusta satamasta toiseen. Meillä oli alkamassa vasta toinen kesälomamatka pikku veneemme kanssa, ja olimme jo lopen kyllästyneitä alkumatkan ennalta tuttuihin paikkoihin. Mutta viettäähän moni lomansa mökilläkin, katsellen samaa maisemaa kesästä toiseen. Moni matkustaa joka talvi samaan lempilomakohteeseensa. Itsekin olen monesti jossakin vieraillessani ajatellut, että tänne tulisin mielelläni uudelleen, mutta sitten kuitenkin aina uteliaisuus on vienyt voiton, ja matkakohteeksi on valikoitunut jokin ennalta tuntematon paikka. Siksi kai olen purjehtijanakin sellainen, että katseeni suuntautuu aina horisonttiin ja siihen, mitä sen takaa mahtaa löytyä.

Klikkaa kuvia nähdäksesi isommat kuvat ja kuvatekstit.

Alkumatkan tuulet eivät olleet kovinkaan suotuisia, mutta viikossa etenimme sentään Hankoniemen ohitse. Koimme ankeaa vesisadetta Porvoon saaristossa, reipasta luovimista Helsingin edustalla, viime vuodelta tutun, tälläkin kertaa aivan liian kuuman saunan Suomenlinnassa. Testasimme yhtenä ainoana päivänä kaikki isopurjeen reivit ja uuden rullagenuan eri pinta-alavaihtoehdot matkalla Porkkalaan, jolloin sää oli niin vaihteleva, että muutaman tunnin aikana koimme kovaa tuulta, leppeää tuulta, reipasta tuulta ja vielä pläkääkin. Siinä rullapurjetta auki ja kiinni rullatessa viimekesäiset muistot hakaspurjeiden vaihtamisesta kovassa aallokossa hymyilyttivät – kyllä purjehdus on nyt helppoa ja mukavaa! Heräsimme kuulaaseen kesäaamuun Modermaganin luonnonsatamassa, jossa joutsen torkkui läheisellä rantakalliolla meistä välittämättä. Ja lopulta päädyimme Hankoon keskelle Regatan hälinää. Siellä pysähdyimme vain ostoksille, ja kuin ihmeen kaupalla meille järjestyi paikka laiturista. Kesäisellä ostoslistalla ei ollut hellehattuja, vaan vedenpitävää vaatetusta ja paksu villapipo. Niin kylmää oli heinäkuun alku, että aamulla täytyi hytisten pukeutua pitkiin aluskerrastoihin ja täyteen tuulenpitävään tällinkiin. Jos aurinko joskus paistoikin, oli tuuli niin hyinen, että se jäykisti niskanikamat, jos hetkeksikin unohti takinkauluksen auki. Jokusen kerran sitä mietti, että mitähän ihmettä me täällä oikein teimme. Olisiko sittenkin kannattanut vaihtaa tämä kotoinen suviretki vaikkapa viikkoon Kreikan saaristossa?

Hangon härdellin jäätyä taakse tuntui siltä, että nyt matka vasta todella alkoi. Aurinko ilostutti meitä yhä useammin, vaikka lämpöä se ei vieläkään oikein suonut. Ja oltiin vihdoin sellaisilla vesillä, että saattoi joka päivä purjehtia paikkaan, jossa ei ollut ennen käynyt!

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan!

Myrskyisää odottelua

Myrskyisää odottelua

Ensimmäinen lomapäivä on jo pitkällä, mutta vielä ei olla matkalla. Veneemme toki jo tempoilee köysissään malttamattomana, mutta emme tohdi lähteä 20 m/s riehuvien tuulenpuuskien riepoteltavaksi. Puhumattakaan siitä, että isoimpien aaltojen korkeus on reilusti puolet veneemme pituudesta. Tietynkokoinen aalto kaataa tietynkokoisen veneen, tähän on olemassa oikein laskukaavakin, mutta näin lomamatkan aattona en ole varma haluanko ottaa siitä selvää. Ehkä on viisaampaa vain pysytellä poissa liian vaativista olosuhteista. Tuulen suunta olisi kyllä todella mieluinen – tänä kesänä mieli halajaa länteen ja on harmillista, ettemme pääse hyödyntämään itätuulia, kun niitä kerrankin olisi tarjolla. Tosin vaikuttaa siltä, että tuulet nykyisin saattavat olla ihan mitä tahansa.

Veneen mylläystä on jatkettu lähes tauotta koko kesän ajan, paria viikonloppupurjehdusta lukuunottamatta. Juuri kun alkoi näyttää siltä, että vene pikku hiljaa alkaisi olla meriklaari ja valmis isompiin koitoksiin, ilmeni uusia ongelmia. Osa niistä oli moottoriin liittyviä, joista kenties selvittiin pienellä tekohengityksellä, mutta isompi ongelma olivat veneen sähköt. 45-vuotiaalla veneellämme on ollut kenties kymmeniä omistajia elämänsä aikana. Sehän on juuri sellainen kätevä, edullinen ja silti erittäin merikelpoinen pikku vene, jolla on hyvä opetella purjehdustaitoja muutaman kesän ajan ja sitten siirtyä isompien veneiden pariin. Näin suurin osa veneemme entisistä omistajista lienee tehnyt. Mutta ovat he tehneet muutakin! Nimittäin jokainen heistä on jättänyt veneeseen oman puumerkkinsä – jonkin varusteen, laitteen, asennuksen, johdon, letkun taikka kytkimen. Joukossa on ollut oikein asiallista porukkaa, mutta on siellä ollut virittelijöitäkin. Yhteistä useimmille on kuitenkin se, ettei vanhoja asennuksia ole aina vaivauduttu purkamaan uusien tieltä. Varsinkin sähköjohdot on jätetty paikoilleen niine hyvineen, ja uudet vedot on kieputettu vanhojen sekaan iloiseksi spagetiksi. Sähköpaneelin takaa löytyi sellainen nuttura, ettei moista ole ennen nähty! Mutta iloisen spagetin keskelläpä oli pari sulanutta johtoa.  Jokainen veneilijä lienee joskus nähnyt uutisen tai videonpätkän siitä, miten nopeasti venepalo syttyy ja etenee. Kyllä siinä pieni kylmä hiki nousi otsalle, kun mietti mitä muuta spagettinutturan sisällä oli meneillään, ja milloin oikosulku aiheuttaisi jotakin pahempaa.

Siispä purkuhommiin. Asiantuntevien ystävien avulla veneen sähköjä on nyt laitettu kerralla uuteen uskoon. Kaikki epämääräiset asennukset on uusittu, vanhoja johtoja poistettu kilometrikaupalla, ja tilalle asennettu uudet kytkinpanelit asianmukaisine akkuliitäntöineen. Veikkaanpa, että unemme veneessä on tästedes paljon rauhallisempaa, kun ei tarvitse murehtia sulavia sähköjohtoja.

Silti vaikuttaa siltä, ettei veneenomistaja koskaan pääse kaikista murheistaan. Vaikka vene kaikkine järjestelmineen olisi kunnossa, tuntuu, että tieto lisää tuskaa. Kevään ja kesän aikana olemme päivittäneet veneemme varustusta vaikka kuinka, ja vähä vähältä tämä ennalta tuntematon maailma on käynyt tutummaksi. Ensimmäisenä kesänä purjehdimme vailla huolen häivää, luottaen siihen että kyllä se kelluu, kun on ennenkin kellunut, ja kyllä se purjehtii kun on ennenkin purjehtinut. Miksi nämä huolet nyt nostavat päätään, kun varustus on uutta? Vaikka on ihan varmaa, että uusitut köydet ovat nyt kestävämpiä ja luotettavampia kuin tuntemattoman ikäiset vanhat köydet, silti huolestuttaa onko nyt varmasti osannut tehdä riittävän kestävät solmut ja pleissaukset. Ovathan vantit ja staagit nyt varmasti ojennuksessa, niin että masto pysyy pystyssä? Onko ihan varmaa, että uudet, huolellisesti kaikkien taiteen sääntöjen ja ohjeiden mukaan asennetut läpiviennit varmasti kestävät, niin ettei veneemme uppoa?

Mutta eiköhän kaikki tämä asetu taas omiin mittasuhteisiinsa, kun matkamme alkaa. Ei vielä tänään, mutta ehkä huomenna. Suunta on siis länteen – miten kauas länteen, sen näyttää aika, eikä meillä sen tarkempaa suunnitelmaa ole. Kiinnostavia kohteita on toki tutkittu – miten moni niistä ehditään nähdä, selviää sitä myöten kun matka etenee. Suurin piirtein puolivälissä lomaa on kuitenkin käännyttävä takaisinpäin, se on aina se ikävä tosiasia joka pitää ottaa huomioon.

Muistin virkistykseksi ja tunnelmaan virittäytymiseksi voit lukea tästä viime vuoden lomapurjehduksestamme Viroon ja Hiidenmaalle.

Täysikuu ja kevään ensimmäinen purjehdus

Täysikuu ja kevään ensimmäinen purjehdus

Joskus kohdalle osuu täydellinen hetki. Tyyni kesäilta, vihdoin lämmin, iho kihelmöi vielä päivän helteestä. Vene kelluu ankkurissa tyynellä lahdella, rannalla räiskyy nuotio ja hetken päästä hehkuu hiillos. Ilmassa tuoksuu meri ja paahteinen mäntykangas, ja sitten hiilloksella kypsyvä illallinen. Yhtäkkiä nousee kuu – se on kullankeltainen ja täysi. Kesäyö ei hämärry enempää.

Tämä riittää meille kruunaamaan koko kevään kestäneen raadannan veneen kimpussa. Ihan kaikki palaset eivät vieläkään ole paikallaan, mutta veneemme purjehtii ja meille se tarkoittaa vapautta ja löytöretkiä näihin lähiseudun pieniin paratiiseihin. Vesi on kylmää eikä päähän putoilevista kookospähkinöistä ole vaaraa näillä paratiisisaarilla, mutta omanlaisensa viehätys niillä kyllä on. Kesä on roihahtanut villiin kukoistukseensa karuilla saarilla pitkän, kylmän kevään jälkeen. Linnuilla on meneillään kiihkeä kilpalaulanta. Merivesi on kirkasta.

Tuulet eivät vielä kesän ensimmäisellä purjehduksella suosineet. Mutta moottori toimi, samoin sen kaukosäädin, ja pääsimme perjantai-iltana jo jonkin matkaa irti kotilaiturista. Matka jatkui lauantaina ja päättyi tutulle ja turvalliselle Sandön saarelle itäiseen Pellinkiin. Sunnuntaina kotimatkalla tuuli vienosti hetken aikaa, juuri sen verran, että saatoimme rullata auki uuden genuan ja antaa sen kuljettaa meitä myötätuuleen. Vauhti ei päätä huimannut, mutta kyllä se näytti hienolta! Eikä kenenkään tarvinnut kontata kannelle purjetta nostamaan tai laskemaan! Sää olisi ollut mitä mainioin spinnupurjehduksen harjoitteluun, mutta spinnua meillä ei ole vielä koskaan ollut matkassa mukana. Tänä kesänä olisi tarkoitus (ehkä) uskaltaa aloittaa sen kanssa treenaaminen. Hiukan arveluttavaa siitä tekee meidän kahden hengen miehistömme, joista toisella ei ole spinnusta lainkaan kokemusta ja toisellakin vain parista ratakilpailusta, joissa on tullut oltua osana miehistöä. Ja jos vaikka spinnun nosto vielä onnistuisikin, niin mitenkäs sen alas saaminen..?

Juuri nyt kesä on oikeastaan parhaimmillaan – vielä edessäpäin! Lomaviikot on tarkoitus käyttää purjehdukseen viimeistä minuuttia myöten. Ainakin vielä se tuntuu ihan hyvältä ajatukselta. Veneen pienuus, varsinkin sisätilan kompakti koko, on tarjonnut enemmän ja vähemmän haastetta kevätkunnostuksen aikana, mutta matkanteossa se ei niin pahasti haittaa. Maailma on ulkona ja se jatkuu horisonttiin ja sitäkin edemmäs, sisätila on vain lepäämistä ja ruoanlaittoa varten. Ja ruoanlaittokin on helppo ulkoistaa aina silloin, kun kohdalle osuu täydellinen saari. Niitä on Itämeressä aika monta kymmentä tuhatta – saapa nähdä, monessako ehdimme tänä kesänä vierailla!

Veneemme uudessa kesäeleganssissaan – uusi rullagenua, isopurjeen stack pack ja ankannokka!
Vesillelasku – se kelluu sittenkin!

Vesillelasku – se kelluu sittenkin!

Eilen venosemme siirtyi vihdoin takaisin omaan elementtiinsä vietettyään kuivalla maalla pitkän talven ja vielä pidemmältä tuntuneen kevään. Kunnostusprojektit ovat puolitiessään, mutta mitäs siitä – pikku veneemme sentään kelluu! Uuteen kotisatamaansakin se löysi viimein perille tänä iltana pienten hankaluuksien jälkeen, ja siellä voimme jatkaa puuhamme loppuun.

Tästä se lähtee, uusi purjehduskausi. Parin mailin matka vesillelaskupaikalta kotilaituriin kulki pitkin auringonsiltaa ja meren selkä oli syvän sininen. Moottori hyrräsi tyytyväisenä, ja rantautuminen onnistui hienosti, vaikka kaukohallintalaitteena tällä ensimmäisellä reissullamme toimikin moottorin edessä kontallaan kykkivä mieheni, joka väänteli kaasu- ja vaihdevipuja ruorimiehen, tai siis -naisen, ohjeiden mukaan. Mekaaniset vempaimet eivät kysy, milloin olisi sovelias hetki sanoa sopimus irti, vaan tekevät sen itse valitsemallaan hetkellä. Onneksi sää oli tyyni ja leppoisa, muuten tuskin olisimme moista temppua uskaltaneet yrittääkään.

Kevät on nyt virallisesti koittanut. Vielä ollaan vähän vaiheessa – mutta oikein hyvässä vaiheessa!