Browsed by
Kuukausi: heinäkuu 2017

Purjehdusta sopivalla vauhdilla

Purjehdusta sopivalla vauhdilla

Pikku vene purjehtii kohti ilta-aurinkoa. Tuuli on leppeä, ilma vihdon kesäisen kuuma. Veneen matka on myötäinen, ja se lipuu eteenpäin hitaasti pelkän keulapurjeen avulla. Minä seison rannalla katsellen sen menoa. Heilutan viimeisen kerran hyvästiksi, kun veneessä istuvat ihmiset ovat jo niin pieniä, etten enää näe heitä edes kamerani teleobjektiivin läpi. Sitten istun autoon ja lähden kotimatkalle.

Kun on kuukauden ajan edennyt korkeintaan kevyttä hölkkävauhtia, on auton tuulilasista avautuva maailma kuin videofilmiä pikakelauksella. En millään uskaltaisi ajaa nopeusrajoituksen mukaista vauhtia, kuuttakymppiä. Silmät ja mieli ovat tottuneet hitaasti vaihtuvaan maisemaan, nyt en pysty kohdistamaan katsettani mihinkään yksittäiseen asiaan. Ajatuksenjuoksu alkaa pätkiä ihan samalla lailla. Muistikuvat paikoista ja tapahtumista viimeisten viikkojen ajalta sulavat hajanaiseksi kokoelmaksi näkymiä, ääniä, tuoksuja, siellä täällä eri ihmisten suusta kuultuja puheenpätkiä. Mikään ei tunnu liittyvän mihinkään, on vaikea muistaa, missä on ollut, mistä tullut ja minne pitäisi jatkaa. Auton vauhti tuntuu järjettömältä, ja se siirtää minut hetkessä takaisin arkimaailmaan, jossa vaikutelmia, tietoa ja kaikkea ylimääräistä roinaa syötetään aisteilleni sellaista tahtia, etteivät aivoni ehdi sitä käsitellä. Kuukaudessa hitaasti kulkeva ihminen ehtii muuttua toiseksi. Muutos on yhtä hidas kuin matkavauhti, sitä ei huomaa. Paluu arkeen sen sijaan on nopea, kivulias – sopeutumisaikaa ei anneta.

Vasta kun on taas ollut hetken aikaa paikallaan, kävellyt hiukan, istunut portailla ihaillen metrin korkuisia nokkosia siinä, missä muistaa pihanurmikon sijainneen ennen matkalle lähtöä, katsellut hitaasti läpi valokuvat matkan varrelta, alkaa mielessä kehkeytyä jonkinlainen kokonaiskuva siitä, mitä on nähnyt ja kokenut. Matkalle lähdöstä tuntuu olevan paljon kauemmin kuin neljä viikkoa, ja etenkin matkan ensimmäiset päivät ovat jo painuneet muistin hämäriin.

Ehkä ensimmäisiä päiviä ja maileja on vaikea muistaa siksikin, että alkumatka tuntui pelkältä siirtopurjehdukselta. Olimme jo nähneet ne maisemat kerran, kaksi, lukemattomia kertoja. Parhaimmillaan minusta matkanteko on silloin, kun joka aamu voi nostaa purjeet ja suunnata sellaiseen paikkaan, jossa ei ole koskaan ennen käynyt. En vieläkään lakkaa ihmettelemästä, miten niin moni matkalla kohtaamamme veneilijä oli käynyt niissä samoissa satamissa, samoissa ankkuripoukamissa, kymmeniä tai satoja kertoja. Miten moni oli kiertänyt saman reitin joka lomalla kymmenen kesää peräkkäin, miten moni siirtyi vain tutusta satamasta toiseen. Meillä oli alkamassa vasta toinen kesälomamatka pikku veneemme kanssa, ja olimme jo lopen kyllästyneitä alkumatkan ennalta tuttuihin paikkoihin. Mutta viettäähän moni lomansa mökilläkin, katsellen samaa maisemaa kesästä toiseen. Moni matkustaa joka talvi samaan lempilomakohteeseensa. Itsekin olen monesti jossakin vieraillessani ajatellut, että tänne tulisin mielelläni uudelleen, mutta sitten kuitenkin aina uteliaisuus on vienyt voiton, ja matkakohteeksi on valikoitunut jokin ennalta tuntematon paikka. Siksi kai olen purjehtijanakin sellainen, että katseeni suuntautuu aina horisonttiin ja siihen, mitä sen takaa mahtaa löytyä.

Klikkaa kuvia nähdäksesi isommat kuvat ja kuvatekstit.

Alkumatkan tuulet eivät olleet kovinkaan suotuisia, mutta viikossa etenimme sentään Hankoniemen ohitse. Koimme ankeaa vesisadetta Porvoon saaristossa, reipasta luovimista Helsingin edustalla, viime vuodelta tutun, tälläkin kertaa aivan liian kuuman saunan Suomenlinnassa. Testasimme yhtenä ainoana päivänä kaikki isopurjeen reivit ja uuden rullagenuan eri pinta-alavaihtoehdot matkalla Porkkalaan, jolloin sää oli niin vaihteleva, että muutaman tunnin aikana koimme kovaa tuulta, leppeää tuulta, reipasta tuulta ja vielä pläkääkin. Siinä rullapurjetta auki ja kiinni rullatessa viimekesäiset muistot hakaspurjeiden vaihtamisesta kovassa aallokossa hymyilyttivät – kyllä purjehdus on nyt helppoa ja mukavaa! Heräsimme kuulaaseen kesäaamuun Modermaganin luonnonsatamassa, jossa joutsen torkkui läheisellä rantakalliolla meistä välittämättä. Ja lopulta päädyimme Hankoon keskelle Regatan hälinää. Siellä pysähdyimme vain ostoksille, ja kuin ihmeen kaupalla meille järjestyi paikka laiturista. Kesäisellä ostoslistalla ei ollut hellehattuja, vaan vedenpitävää vaatetusta ja paksu villapipo. Niin kylmää oli heinäkuun alku, että aamulla täytyi hytisten pukeutua pitkiin aluskerrastoihin ja täyteen tuulenpitävään tällinkiin. Jos aurinko joskus paistoikin, oli tuuli niin hyinen, että se jäykisti niskanikamat, jos hetkeksikin unohti takinkauluksen auki. Jokusen kerran sitä mietti, että mitähän ihmettä me täällä oikein teimme. Olisiko sittenkin kannattanut vaihtaa tämä kotoinen suviretki vaikkapa viikkoon Kreikan saaristossa?

Hangon härdellin jäätyä taakse tuntui siltä, että nyt matka vasta todella alkoi. Aurinko ilostutti meitä yhä useammin, vaikka lämpöä se ei vieläkään oikein suonut. Ja oltiin vihdoin sellaisilla vesillä, että saattoi joka päivä purjehtia paikkaan, jossa ei ollut ennen käynyt!

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan!

Myrskyisää odottelua

Myrskyisää odottelua

Ensimmäinen lomapäivä on jo pitkällä, mutta vielä ei olla matkalla. Veneemme toki jo tempoilee köysissään malttamattomana, mutta emme tohdi lähteä 20 m/s riehuvien tuulenpuuskien riepoteltavaksi. Puhumattakaan siitä, että isoimpien aaltojen korkeus on reilusti puolet veneemme pituudesta. Tietynkokoinen aalto kaataa tietynkokoisen veneen, tähän on olemassa oikein laskukaavakin, mutta näin lomamatkan aattona en ole varma haluanko ottaa siitä selvää. Ehkä on viisaampaa vain pysytellä poissa liian vaativista olosuhteista. Tuulen suunta olisi kyllä todella mieluinen – tänä kesänä mieli halajaa länteen ja on harmillista, ettemme pääse hyödyntämään itätuulia, kun niitä kerrankin olisi tarjolla. Tosin vaikuttaa siltä, että tuulet nykyisin saattavat olla ihan mitä tahansa.

Veneen mylläystä on jatkettu lähes tauotta koko kesän ajan, paria viikonloppupurjehdusta lukuunottamatta. Juuri kun alkoi näyttää siltä, että vene pikku hiljaa alkaisi olla meriklaari ja valmis isompiin koitoksiin, ilmeni uusia ongelmia. Osa niistä oli moottoriin liittyviä, joista kenties selvittiin pienellä tekohengityksellä, mutta isompi ongelma olivat veneen sähköt. 45-vuotiaalla veneellämme on ollut kenties kymmeniä omistajia elämänsä aikana. Sehän on juuri sellainen kätevä, edullinen ja silti erittäin merikelpoinen pikku vene, jolla on hyvä opetella purjehdustaitoja muutaman kesän ajan ja sitten siirtyä isompien veneiden pariin. Näin suurin osa veneemme entisistä omistajista lienee tehnyt. Mutta ovat he tehneet muutakin! Nimittäin jokainen heistä on jättänyt veneeseen oman puumerkkinsä – jonkin varusteen, laitteen, asennuksen, johdon, letkun taikka kytkimen. Joukossa on ollut oikein asiallista porukkaa, mutta on siellä ollut virittelijöitäkin. Yhteistä useimmille on kuitenkin se, ettei vanhoja asennuksia ole aina vaivauduttu purkamaan uusien tieltä. Varsinkin sähköjohdot on jätetty paikoilleen niine hyvineen, ja uudet vedot on kieputettu vanhojen sekaan iloiseksi spagetiksi. Sähköpaneelin takaa löytyi sellainen nuttura, ettei moista ole ennen nähty! Mutta iloisen spagetin keskelläpä oli pari sulanutta johtoa.  Jokainen veneilijä lienee joskus nähnyt uutisen tai videonpätkän siitä, miten nopeasti venepalo syttyy ja etenee. Kyllä siinä pieni kylmä hiki nousi otsalle, kun mietti mitä muuta spagettinutturan sisällä oli meneillään, ja milloin oikosulku aiheuttaisi jotakin pahempaa.

Siispä purkuhommiin. Asiantuntevien ystävien avulla veneen sähköjä on nyt laitettu kerralla uuteen uskoon. Kaikki epämääräiset asennukset on uusittu, vanhoja johtoja poistettu kilometrikaupalla, ja tilalle asennettu uudet kytkinpanelit asianmukaisine akkuliitäntöineen. Veikkaanpa, että unemme veneessä on tästedes paljon rauhallisempaa, kun ei tarvitse murehtia sulavia sähköjohtoja.

Silti vaikuttaa siltä, ettei veneenomistaja koskaan pääse kaikista murheistaan. Vaikka vene kaikkine järjestelmineen olisi kunnossa, tuntuu, että tieto lisää tuskaa. Kevään ja kesän aikana olemme päivittäneet veneemme varustusta vaikka kuinka, ja vähä vähältä tämä ennalta tuntematon maailma on käynyt tutummaksi. Ensimmäisenä kesänä purjehdimme vailla huolen häivää, luottaen siihen että kyllä se kelluu, kun on ennenkin kellunut, ja kyllä se purjehtii kun on ennenkin purjehtinut. Miksi nämä huolet nyt nostavat päätään, kun varustus on uutta? Vaikka on ihan varmaa, että uusitut köydet ovat nyt kestävämpiä ja luotettavampia kuin tuntemattoman ikäiset vanhat köydet, silti huolestuttaa onko nyt varmasti osannut tehdä riittävän kestävät solmut ja pleissaukset. Ovathan vantit ja staagit nyt varmasti ojennuksessa, niin että masto pysyy pystyssä? Onko ihan varmaa, että uudet, huolellisesti kaikkien taiteen sääntöjen ja ohjeiden mukaan asennetut läpiviennit varmasti kestävät, niin ettei veneemme uppoa?

Mutta eiköhän kaikki tämä asetu taas omiin mittasuhteisiinsa, kun matkamme alkaa. Ei vielä tänään, mutta ehkä huomenna. Suunta on siis länteen – miten kauas länteen, sen näyttää aika, eikä meillä sen tarkempaa suunnitelmaa ole. Kiinnostavia kohteita on toki tutkittu – miten moni niistä ehditään nähdä, selviää sitä myöten kun matka etenee. Suurin piirtein puolivälissä lomaa on kuitenkin käännyttävä takaisinpäin, se on aina se ikävä tosiasia joka pitää ottaa huomioon.

Muistin virkistykseksi ja tunnelmaan virittäytymiseksi voit lukea tästä viime vuoden lomapurjehduksestamme Viroon ja Hiidenmaalle.