Vårdö – laivanvarustusta ja omenatarhoja

Vårdö – laivanvarustusta ja omenatarhoja

Tuuli oli kääntynyt lännen puolelle, mikä meille tarkoitti taas myötätuulipurjehdusta. Olimme Ahvenanmaan pohjoisimmassa kolkassa, Getan pohjoisrannalla. Oltiin matkan kääntöpisteessä, tästä eteenpäin reitti kulkisi taas idän suuntaan ja kotia kohti. Kesäinen sää jatkui, vaikka tuuli oli aina vain itsepintaisen kylmä. Meno oli silti mukavaa pelkän genuan voimalla täysimyötäiseen. Kesken kaiken huomasimme purjeen alakulman irronneen rullalaitteen sakkelista ja lepattavan vapaana. Onneksi saimme purjeen rullattua äkkiä kiinni, kiristettyä sakkelin, ja matka pääsi jatkumaan. Hiukan mietitytti, oliko yläpään sakkelikin kenties löysällä – sen irtoaminen olisi nimittäin tiennyt kiipeilykeikkaa jollekin korkeita paikkoja pelkäämättömälle – ja päätimme tarkistaa asian heti seuraavassa yöpymispaikassa.

Sopivaksi paikaksi pysähtyä valikoitui Vårdö, ja siellä vasta pari kesää toiminut Vargatan vierassatama, jota ei vielä löytynyt satamaoppaastakaan. Veneitä oli muutamia ja tunnelma leppoisa. Rantamakasiinin seinustalla odotteli pari perävaunulla varustettua polkupyörää, joita satamavieraat saivat lainata kauppareissua varten. Tokihan sellaista ylellisyyttä piti heti lähteä testaamaan, kun kauppakin olisi vielä hetken aikaa auki!

Karvainen matruusimme köytettiin peräkärryyn kahdella springiköydellä, ja sitten liikkeelle! Matkaa kaupalle oli alle kilometri, ja reitti kulki kauniin viljelysmaiseman halki. Omenatarhoja ja kasvihuoneita näytti olevan joka puolella. Hedelmäpuut kasvoivat siisteissä riveissä, koristeenaan siellä täällä värikäs ruusupensas. Mäen nyppylällä vanhojen jalopuiden katveessa sijaitsi Vargatan kylä ja siellä pieni maalaisputiikki, jonka pihaan kaarsimme menopeleillämme. Kauppa oli aivan täyteen ahdettu, sen valikoimaan kuului totisesti kaikki mahdollinen.

Vårdön saarella oli niin kiireetöntä ja mukavaa, että sinne teki mieli jäädä vain oleilemaan. Ehkä syynä oli vehreä maalaismaisema, ehkä kauniit, vanhat laivanvarustajien talot, joiden liepeillä vallitsi tyyni, salaperäinen tunnelma. Jokaisella talolla olisi varmasti ollut kerrottavanaan jännittäviä tarinoita menneisyydestä, siitä miten tämän pienen saaren maanviljelijät ryhtyivät laivureiksi ja alkoivat kuljettaa kauppatavaraa Tukholman, Tallinnan, Turun ja Helsingin markkinoille. Vuosisatojen kuluessa monista tuli mahtavia ja rikkaita, ja he rakennuttivat arvolleen sopivia komeita taloja, joiden pihoja koristavat edelleenkin suuret ankkurit ja laivatykit.

Kauempana satamasta sijaitsee Värdön kirkonkylä, jonne tein yksin patikkaretken seuraavana päivänä. Oli niin kuuma, äkkiseltään lähes tukahduttava ilma, ettei vanha koiramme olisi jaksanut niin pitkää lenkkiä, vaikka muuten onkin vielä reipas. Kirkko oli pieni, mutta sen sienen muotoinen kellotorni oli korkea ja mahtava, kenties hiukan liiankin suuri. En koskaan kyllästy tutkimaan vanhoja rakennuksia, ja koska saarissa suurin ja tärkein rakennus on melkein aina kirkko, niitä tulee aina merimatkojen varrella bongattua. Saaristossa ja rannikolla kirkon katosta roikkuu aina laiva – täällä se oli Erik-niminen.

Oma hauskuutensa Vårdön saarella olivat joka puolella näkyvät virstanpylväät, jotka merkitsivät Venäjän vallan aikana rakennettua postireittiä – sen läntinen päätepistehän oli Eckerön suuri postitalo. Ahvenanmaalla oli siihen asti käytetty ruotsalaista mailia, nyt olisi pitänyt siirtyä venäläiseen virstaan. Kompromissina Suomen senaatissa keksittiin suomalainen virsta, joita mahtui ruotsalaiseen mailiin kymmenen kappaletta. On sitä byrokratiaa ollut ennen EU:takin, kuten tästä esimerkistä huomataan.

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Kommentoi!

%d bloggaajaa tykkää tästä: