Browsed by
Avainsana: Historia

Jurmon tuulisilla nummilla

Jurmon tuulisilla nummilla

Hangon hälinä häipyi nopeasti kuuluvista, pian olimme taas merellä. Ohitimme Suomen eteläkärjen, Hangon tulliniemen, ja jatkoimme Hangon läntistä selkää kohti Hiittisiä. Oli peilityyntä, ja kivikkoisen selän yli paarustaminen tuntui kestävän iäisyyden. Kun emme enää jaksaneet, ajoimme väylältä sopivaksi katsomaamme ankkuripaikkaan ja keräsimme voimia yön yli. Matka jatkui heti kukonlaulun aikaan, ja aamupäivän mittaan kohteeksi valikoitui Jurmon hiekkainen saari.

Klikkaa kuvia nähdäksesi isommat kuvat ja kuvatekstit.

Emme olleet koskaan käyneet Jurmossa, mutta olin monesti bongannut sen lentokoneesta – sen pitkulainen, kiemura muoto on niin helposti tunnistettava. Jurmohan on osa Salpausselän harjua, joka vielä kerran täällä kaukana ulkomerellä pistäytyy vedenpinnan yläpuolella, ja on sen vuoksi niin täysin erilainen kuin ympäröivät, kallioiset saaret.

Saavuimme perille niin ajoissa, että ehdimme vielä varata illaksi saunavuoron. Jo aikaisin iltapäivällä sataman laiturit täyttyivät veneistä, myöhemmin illalla saapuneille löytyi tilaa vain lohkareisen aallonmurtajan reunalta. Me olimme tottuneet itäisellä Suomenlahdella siihen, että satamissa on poijuja aina vapaana, ja monissa luonnonsaarissa saa usein yöpyä omassa keisarillisessa yksinäisyydessään. Nyt saimme ensimmäisen kosketuksen Saaristomereen ja sen suosittuihin vierailusatamiin. Eipä ihme, että moottoriveneilystä on tullut niin suosittua – purjehtija voi pitkän päivämatkan taivallettuaan jäädä nuolemaan näppejään, kun moni muu on porhaltanut paikalle yhdessä hujauksessa ja varannut kaikki paikat. Me tosin totesimme, että pienelle veneelle silti melkein aina löytyy paikka jostakin. Meidän matamimme on niin pikkuruinen, että se mahtuu kahden isomman veneen keulojen väliin eikä vie lainkaan laiturileveyttä! 

Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, melkein uskaltaisi sanoa lämmin, ellei tuuli olisi edelleen hyytänyt luihin ja ytimiin. Ilma oli kuitenkin mitä parhain pitkälle kävelylle, tutustumaan saaren erikoiseen luontoon ja pittoreskiin kalastajakylään. Heti kävelyn aluksi sain kuitenkin kokea pari kunnon säikähdystä: olin astua kyykäärmeen päälle heti laiturin vieressä, ja toinen samanmoinen luikero viuhahti jalkojeni juuresta, kun olin kävellyt vain vähän matkaa satamasta kohti Högberget-kukkulaa. Niinpä pysyinkin visusti poluilla, joilla oli jonkinlainen näkyvyys edes askelen-parin päähän, enkä lähtenyt seikkailemaan paksuihin kanervikkoihin tai katajapensaiden sekaan. Ehkä myös laulaminen pitää kyykäärmeet loitolla, mene tiedä – sitä ainakin kokeilin hyvällä menestyksellä, sillä enempää matelijoita en retkelläni kohdannut.

Tuulisen, lähes puuttoman saaren maisema muistuttaa enemmän Skotlannin nummia kuin suomalaista saarta. Kanerva ei vielä kukkinut, mutta oli helppo kuvitella, miten upealta nämä nummet näyttävät purppuraisessa loistossaan myöhemmin kesällä. Matalaa, läpitunkematonta katajaa luikersi myös kaikkialla – sitä koitetaan pitää kurissa kulottamalla osia saaresta joka vuosi. Jurmon keskiosissa kasvaa pieni mäntymetsä, jonka sisään tuuli ei pääse, ja sen ”viherjäisell’ lattialla”, mehevällä ruohikolla, sai astella täydessä hiljaisuudessa. Pohjoisrannalla on pieni kalastajakylä tuulimyllyineen, ja siellä on myös Jurmon herttainen kappeli vuodelta 1846. Vastakkaisella, eteläisellä rannalla koitin nähdä ”munkkirinkilöitä”, kivestä kasattuja pyöreitä muodostelmia, mutta kyypelossani en uskaltanut lähteä niitä tarkemmin etsiskelemään. Perimätiedon mukaan niitä rakentelivat Kökarin fransiskaanimunkit keskiajalla.

Illansuussa alkoi saaren viehättävän kahvila-kaupan pihalla seisovan savu-uunin luukusta pössähdellä lupaavia tuprahduksia. Saimme kuin saimmekin illalliseksi tuoretta, savustettua lohta, uusia perunoita, tilliä ja sipulia, kun ensin oli saunottu monen päivän hiki ja merisuola pois iholta. Karun kaunis Jurmo tarjoili meille melkein täydellisen kesäillan – kuulaan, kirkkaan ja tunnelmallisen. Vain tarve edelleen pukeutua villakerrastoon, -sukkiin ja -pipoon toi pienen riitasoinnun muuten täydelliseen hetkeen.

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa!

Menneiden aikojen tunnelmissa

Menneiden aikojen tunnelmissa

Haapsalun linnaHaapsalu on suomalaisille Viron kaupungeista varmaankin tutuin heti Tallinnan ja Pärnun jälkeen. Meille visiitti oli ensimmäinen, vaikka olemme ahkeria Viron matkaajia ja muutoin kiertäneet melkein maan jokaisen kolkan. Oli hienoa saapua kaupunkiin meritse, niin kuin varmaan keskiajallakin usein saavuttiin – niihin aikoihin kun maantiet olivat vielä varsin vaatimattomia.

Ensimmäiseksi halusimmekin suunnata nimenomaan Haapsalun keskiaikaiseen historiaan. Haapsalun Piispanlinnan vaiherikas historia alkoi 1200-luvulla ja sen rakennustyöt kestivät kaikkiaan kolmisensataa vuotta. Tuona aikana aseet kehittyivät ja niiden myötä linnoitustekniikka koki monia uudistuksia, ja niinpä Haapsalunkin linnoitukseen lisättiin eri aikakausina uusia osia. Valitettavasti myöhästyimme viikon verran treffeiltä Haapsalun suurimman kuuluisuuden, Valkean Daamin, kanssa. Hänen kerrotaan ilmestyvän linnan katedraalin ikkunaan elokuisena yönä täydenkuun aikaan. Me satuimme olemaan silloin jumissa Viinistun tuulisessa satamassa.

Tuntui mukavalta heittäytyä täysillä kaupunkilaiselämään, nauttia herkullisista lounaista ja illallisista toinen toistaan paremmissa ravintoloissa ja ihastella ihmisvilinää vanhojen, kauniiden talojen reunustamilla kaduilla. Vaikka elettiin elokuun viimeisiä päiviä, oli sää vielä lämmin ja kesäinen. Haapsalun pääkadun vilinästä ei tarvitse poiketa kuin korttelin-parin verran syrjemmäs, niin tunnelma kapeilla, mutkittelevilla kaduilla muuttuu kuin matkustaisi ajassa sata vuotta taaksepäin. Vanhat lehmukset varjostavat pieniä pihoja, värikkäät ystävälliset talot esittelevät huolella kaiverrettuja, veistettyjä tai raudasta taottuja yksityiskohtiaan, valo väreilee kauniisti verantojen puhalletuissa lasiruuduissa. Tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Todellisuudessa tämä ajaton idylli on vaatinut vuosikausien työn, verta, hikeä ja kyyneleitä. Ennen Viron uutta, nyt 25-vuotiasta itsenäisyyttä vaikutelma oli tyystin toisenlainen – varmaan jokainen Virossa Neuvostoaikaan tai pian sen jälkeen vieraillut muistaa miltä maisemat silloin näyttivät. Muutos on hämmästyttävä näinkin lyhyessä ajassa, eikä virolaisten tarmokkuutta ja taitavuutta voi olla ihailematta.

Kesäinen sää jatkui, mutta lännen suunnalta kantautui jo taas ensimmäisiä myrskyn merkkejä – kovenevaa tuulta, aallokkoa ja jopa jokunen sataman suojiin hakeutuva venekin saapui mereltäpäin. Lopulta myrsky saavutti Viron rannikon, hyöri yllämme pari päivää, jatkoi hurjaa vauhtiaan Suomen puolelle, jossa se katkoi sähköjä isoilta alueilta. Se olikin omituinen myrsky. Aurinko paistoi koko ajan täydeltä terältä, sadetta emme saaneet pisaraakaan, mutta tuuli oli hurja. Yöllä satamassa kuuntelimme tuulen pauhua ja varsinkin sen aiheuttamaa pauketta, kilinää ja kolinaa, kun veneiden köydet ja vaijerit hakkasivat mielipuolisesti mastoja vasten. Aallokko ei sentään satamaan päässyt, joten ei tarvinnut pelätä punkasta putoamista kesken unien.

Mietimme, ovatko säät ja tuulet muuttuneet näin paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana, jotka olemme viettäneet kuivalla maalla, vai oliko tämä kesä vain poikkeuksellisen tuulinen – vai oliko pelkkää sattumaa, että lomaviikkomme ja melkein kaikki merellä viettämämme viikonloput olivat kovin tuulisia? Eihän tuulisuuteen kiinnitä samalla tavalla huomiota, jos viettää aikaansa toimistossa tai suojaisella kotipihalla. Ainakin veneemme merikelpoisuus tuli testattua ja hyväksi havaittua jo heti ensimmäisenä kesänä. Sen puolesta meillä ei ainakaan ole hätäpäivää, sillä pikku Matamimme tuntuu selviävän kyllä kaikesta mitä Itämeri keksii sen eteen heittää.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Kõpun majakka ja Hiidenmaan kierros

Kõpun majakka ja Hiidenmaan kierros

dsc_0479-kopio

Viime kirjoituksessa päästiin meriturvallisuusteemaan, joten jatketaan sillä. Tosin nyt hyppäämme aikakoneella 500 vuoden taakse, 1500-luvulle. Aihe oli hyvin ajankohtainen silloinkin, kun Itämerta purjehtivat Hansaliiton kauppalaivat – ilman tutkia, karttaplottereita, vhf-radioita tai vilkkuvia valolaitteita. Yksi Itämeren vilkkaimmista hansakaupan satamista oli Tallinna, ja sinne päästäkseen piti purjehtia Hiidenmaan vaarallisten matalikkojen ohi. Laivoja ohjaamaan päätettiin vuonna 1504 rakentaa majakka, ja sille sopivaksi paikaksi katsottiin Hiidenmaan korkein kohta Kõpun niemellä. Alkuperäinen pooki – nykyisen majakan kartiomainen jalusta – valmistui 1531. Se on Itämeren vanhin edelleen toiminnassa oleva majakka ja monien (virolaisten) lähteiden mukaan toiseksi tai kolmanneksi vanhin sellainen koko maailmassa. Paikallisten talonpoikien tehtävä oli kuskata paikalle puuta ja polttaa tulta pookin laella. Korotusosa valolaitteineen rakennettiin vasta 1800-luvun alussa.

Miehistömme muut jäsenet jäivät suosiolla maan pinnalle odottelemaan, kun kiipesin majakan ylätasanteelle. Taival ei ollut erityisen mukava eikä missään nimessä suositeltava korkeiden tai ahtaiden paikkojen kammosta kärsiville. Minäkin keskityin pitämään käsijohteesta kaksin käsin kiinni, mutta silti tarvitsin muutaman ”tuumaustauon” matkan varrella ennen kuin maali oli saavutettu. Mutta oli se sen arvoista, sillä ylätasanteelta avautuivat huikeat näkymät yli Kõpun niemen, lännessä kauas merelle ja idässä Kärdlan poukamaan ja ohikin. Majakka sijaitsee aika kaukana rannikolta, eikä sen juurella uskoisi ikinä olevansa lähelläkään mitään merta, mutta huipulta meri näkyi joka suunnassa.

Kõpun majakalta jatkoimme matkaa niemen länsikärkeen Ristnaan, joka on monille tuttu Merisään rannikkoasemien litaniasta. Sielläkin on majakka, mutta paljon uudempi (vuosimallia 1874) ja sen juurella mahtava hiekkaranta, jonka isot aallot ovat surffarien mieleen. Tällä kertaa aallokko oli varsin maltillista ja sen vuoksi pieni surffariporukka viettikin aikaansa lepäilemällä rannan riippumatoissa. Vesiurheiluvälineitä oli rannalla joka makuun ja hauskasta lautahökkelistä löytyi mukava baari, jossa söimme erittäin maukkaat burritot.

Olimme vuokranneet venesatamasta auton tarkoituksenamme ajella pitkin Hiidenmaata ja kenties yöpyäkin jossakin matkan varrella. Surffiparatiisia lukuun ottamatta lähes kaikki ravintolat, kahvilat ja majapaikat olivat kuitenkin kiinni – monesta paikasta löysimme vain lukitun oven ja ”Nähdään ensi kesänä!” -kyltin. Mutta retkipäivä oli silti upea, aurinko paistoi ja meri kimmelsi joka nurkan takana. Länsirannalta ajelimme etelään Käinan ja Orjakun kyliin ja bongasimme hienoja vanhoja taloja, kartanoita, kirkkoja, upeita rantaniittyjä ja katajaisia hiekkaharjanteita. Orjakun satama näytti mukavalta ja siellä oli jopa kahvilakin auki, nautimme kupilliset kahvia ja jäätelöt ihaillen väikkyvää Väinameren selkää. Sitten jatkoimme Kassarin saarelle ja kävimme syömässä maukkaan lounaan Lest & Lammas -nimisessä ravintolassa, jonka viihtyisä terassi oli tulvillaan kukkia ja syötäviä yrttejä.

Illansuussa palasimme takaisin Kärdlaan. Hiidenmaa oli kierretty, vaikkakin pikaisesti, ja oli jo aika jatkaa matkaa meritse. Kävimme iltakävelyllä Kärdlan kauniissa rantapuistikossa ja nautimme sen jälkeen tyvenestä illasta ja auringonlaskusta satamassa. Veneen lokikirjaan oli kertynyt nyt jo yli 200 mailia ja lomamme oli puolivälissä. Se tarkoitti, että piti pikkuhiljaa kääntyä takaisin kotiin, mutta ennen sitä halusimme tutustua vielä yhteen virolaiseen kohteeseen.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Myötätuulessa Tallinnaan!

Myötätuulessa Tallinnaan!

dsc_0316-001

Monikin suomalainen on saapunut Tallinnaan hyvässä ”laitamyötäisessä”. Niin mekin, mutta me teimme sen sentään ihan omin purjein!

Viinistu päästi meidät viimein otteestaan vietettyämme siellä kolme keikkuvaa, nykivää yötä. Säätiedotus oli lupaillut aamuvarhaiselle hetkeksi heikompaa tuulta, ja me päätimme ottaa siitä vaarin. Herätyskello soi viideltä, ja hetkistä myöhemmin sujahdimme aallonmurtajan aukosta ulos. Tuulta ja aallokkoa oli edelleen, joten hiukan meitä jännitti – sormet ja varpaat ristissä toivoimme, että moottori jaksaisi puskea meitä ainakin vähän matkaa irti rannan läheisyydestä. Ja jaksoihan se, uskollinen Yanmar, mikäs hätä sille nyt voisi tulla?

Ulos merelle päästyämme nostimme myötätuulessa pelkän keulapurjeen. Tuuli oli kohtalaista, mutta aallokko monen päivän itätuulen jäljiltä suurta – ihan oikeasti suurta, isoimmat aallot huipusta pohjaan kolmisen metriä. Pikkuisella veneellä tuntui kuin välillä olisi ollut syvällä montussa, välillä taas korkean kukkulan laella, josta melkein huimasi katsella seuraavaan aallonpohjaan asti. Mutta pelottavaa se ei ollut laisinkaan!

Muita veneitä emme nähneet ennen kuin Pranglin kohdalla. Pranglin saari oli yksi niistä kohteista, joissa olisi ollut mukava käydä, mutta nyt se sai jäädä toiseen kertaan. Loma oli jo pitkällä, ja me vasta tässä! Rohuneemen ohitettuamme alkoi liikenne vilkastua, ja Tallinnan edustalla sitä todella riitti!

Piritan vierassatama oli kuitenkin melkein tyhjillään. Kiinnityimme laituriin ja lähdimme tutustumaan satamaan. Heti ensimmäisestä venetarvikeliikkeestä löytyi valmiina vakiovarusteena juuri sellainen töpseliadapteri, jonka olimme teettäneet Viinistussa. Hintaa sillä oli kyllä paljon enemmän, ja meillä oli hyvä mieli myös siitä, että olimme työllistäneet pienyrittäjiä ja kannattaneet pikkukaupungin palveluja ison metropolin sijaan!

Seuraavana päivänä kiertelimme kaupunkia ja kävimme taas ostoksilla. Sillä välin veneemme oli saanut pari uutta naapuria. Erään veneen suomalaismiehistöltä kuulimme, että seuraavana yönä – perjantaina 18. elokuuta – kilpailtaisiin Helsinki-Tallinna Race, ja että Piritaan olisi tulossa toistasataa venettä yön aikana. Ilta oli tyyni ja rauhallinen, niin tyyni että saatoimme kaivaa pallogrillin esiin ja kokkailla avotilassa mahtavat illallisherkut. Kun olimme hämärän laskeuduttua käymässä yöpuulle, saapuivat jo ensimmäiset kilpaveneet satamaan – nopeimmat olivat taittaneet matkan reilussa kuudessa ja puolessa tunnissa. Aamulla heräsimme siihen, että kannellamme tömisteltiin ja säädeltiin köysiä. Luukusta kurkistaessa näytti maisema todellakin toiselta kuin illalla – ennen lähes tyhjät laiturit pursuilivat nyt veneitä, lisää saapui jatkuvasti ja niitä ahdettiin pieniinkin väleihin. Satama oli täynnä ääntä ja liikettä, purjeita viikattiin, ohjeita huudeltiin, yön sääilmiöitä ja tapahtumia käytiin läpi. Sataman vessoihin ja suihkuihin jonotti joukoittain purjehdusasuisia, väsyneitä mutta tyytyväisen näköisiä ihmisiä. Purjehduskilpailuissa on ihan omanlaisensa tunnelma, oli mukavaa päästä vähän kuin jäniksenä kokemaan sitä. Mutta ei meillä taida olla oikein paloa osallistua itse moisiin – omaan tahtiin seikkaileminen sopii meille paremmin.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!