Browsed by
Avainsana: Luonto

Täysikuu ja kevään ensimmäinen purjehdus

Täysikuu ja kevään ensimmäinen purjehdus

Joskus kohdalle osuu täydellinen hetki. Tyyni kesäilta, vihdoin lämmin, iho kihelmöi vielä päivän helteestä. Vene kelluu ankkurissa tyynellä lahdella, rannalla räiskyy nuotio ja hetken päästä hehkuu hiillos. Ilmassa tuoksuu meri ja paahteinen mäntykangas, ja sitten hiilloksella kypsyvä illallinen. Yhtäkkiä nousee kuu – se on kullankeltainen ja täysi. Kesäyö ei hämärry enempää.

Tämä riittää meille kruunaamaan koko kevään kestäneen raadannan veneen kimpussa. Ihan kaikki palaset eivät vieläkään ole paikallaan, mutta veneemme purjehtii ja meille se tarkoittaa vapautta ja löytöretkiä näihin lähiseudun pieniin paratiiseihin. Vesi on kylmää eikä päähän putoilevista kookospähkinöistä ole vaaraa näillä paratiisisaarilla, mutta omanlaisensa viehätys niillä kyllä on. Kesä on roihahtanut villiin kukoistukseensa karuilla saarilla pitkän, kylmän kevään jälkeen. Linnuilla on meneillään kiihkeä kilpalaulanta. Merivesi on kirkasta.

Tuulet eivät vielä kesän ensimmäisellä purjehduksella suosineet. Mutta moottori toimi, samoin sen kaukosäädin, ja pääsimme perjantai-iltana jo jonkin matkaa irti kotilaiturista. Matka jatkui lauantaina ja päättyi tutulle ja turvalliselle Sandön saarelle itäiseen Pellinkiin. Sunnuntaina kotimatkalla tuuli vienosti hetken aikaa, juuri sen verran, että saatoimme rullata auki uuden genuan ja antaa sen kuljettaa meitä myötätuuleen. Vauhti ei päätä huimannut, mutta kyllä se näytti hienolta! Eikä kenenkään tarvinnut kontata kannelle purjetta nostamaan tai laskemaan! Sää olisi ollut mitä mainioin spinnupurjehduksen harjoitteluun, mutta spinnua meillä ei ole vielä koskaan ollut matkassa mukana. Tänä kesänä olisi tarkoitus (ehkä) uskaltaa aloittaa sen kanssa treenaaminen. Hiukan arveluttavaa siitä tekee meidän kahden hengen miehistömme, joista toisella ei ole spinnusta lainkaan kokemusta ja toisellakin vain parista ratakilpailusta, joissa on tullut oltua osana miehistöä. Ja jos vaikka spinnun nosto vielä onnistuisikin, niin mitenkäs sen alas saaminen..?

Juuri nyt kesä on oikeastaan parhaimmillaan – vielä edessäpäin! Lomaviikot on tarkoitus käyttää purjehdukseen viimeistä minuuttia myöten. Ainakin vielä se tuntuu ihan hyvältä ajatukselta. Veneen pienuus, varsinkin sisätilan kompakti koko, on tarjonnut enemmän ja vähemmän haastetta kevätkunnostuksen aikana, mutta matkanteossa se ei niin pahasti haittaa. Maailma on ulkona ja se jatkuu horisonttiin ja sitäkin edemmäs, sisätila on vain lepäämistä ja ruoanlaittoa varten. Ja ruoanlaittokin on helppo ulkoistaa aina silloin, kun kohdalle osuu täydellinen saari. Niitä on Itämeressä aika monta kymmentä tuhatta – saapa nähdä, monessako ehdimme tänä kesänä vierailla!

Veneemme uudessa kesäeleganssissaan – uusi rullagenua, isopurjeen stack pack ja ankannokka!
Jussarö – saaren kahdet kasvot

Jussarö – saaren kahdet kasvot

dsc_0826

Aamu Jussarössä koitti lohduttoman sateisena ja koleana. Ilmassa oli selvästi syksyn tuntua. Ja niin näkyi olevan saaressakin, joka meitä lukuun ottamatta vaikutti tyystin autiolta. Aamukävelyllä läheiseltä rannalta löytyi kahvila, infokioski, sauna ja yhteyslaituriin köytetty vesibussi – kaikki tyhjillään ja lukittuina. Tämä kesä oli paketoitu, turistit olivat häipyneet. Kuinkas nyt yksi pieni venekunta sattuikin tänne eksymään keskellä yötä?

Aamupäivän valjuudesta paljastui suuri, kaunis saari. Sen rantakalliot olivat hienoa punaista graniittia. Itäisellä rannalla pauhasi iso aallokko. Tuuliennusteet olivat pitäneet paikkansa ja aamuyöllä oli noussut navakka itätuuli. Päätimme jäädä laituriin seuraavaan aamuun asti ja tutustua paremmin saareen.

Jussaröllä on pitkä ja värikäs historia. Sen suojaisa luonnonsatama on ollut merenkulkijoiden tiedossa jo ammoisina aikoina, sillä näin kaukaa ulkomereltä ei myrskyn varalle liiemmin ankkuripaikkoja löydä. Kalastajien ja luotsien asuttama kylä rakentui Västervikenin rannalle 1700-luvun loppupuolelta alkaen. Kylästä on enää jäljellä yksi luotsimökki, Kullakojan, joka pystytettiin paikalleen vuonna 1840. Mökkiä ympäröivillä niityillä laidunsi nyt lauma lampaita – mikäpä sen perinteisempää kuin lampaat kauniissa saaristolaismaisemassa!

Jussaröhön rakennettiin majakka vuonna 1891. Se tulikin tarpeeseen, sillä alue tunnettiin laivojen kompasseja häiritsevästä magneettisuudestaan. Taisivatpa meidänkin autopilottimme edellisyön sekoilut johtua tästä samasta ikiaikaisesta syystä! Majakanvartijoiden perheet asuivat omassa kylässään saaren eteläpuolella. Majakka toimi vain vuoteen 1922 asti, jolloin Jussarön eteläpuoleisella Sundharunin luodolla aloitti toimintansa Suomen ensimmäinen miehittämätön majakka. Jussarön vanhasta majakasta on jäljellä tornin alaosa, jonka päälle rakennettiin merivartioaseman valvontatorni. Tuohon torniin pääsi nytkin kiipeämään, ja sieltä avautuivat hienot maisemat ulkosaaristoon ja avomerelle – tosin sateenharmaat ja pilviset. Merivartioasema toimi saarella vuodesta 1930 vuoteen 2011, minkä jälkeen saari siirtyi Metsähallitukselle ja se avattiin yleisölle. Silloin kun me viimeksi veneilimme näillä seuduilla ennen kuivan maan vangeiksi joutumistamme, ei Jussaröhön vielä päässyt, ja niinpä visiitti olikin meille ensimmäinen.

Valvontatornista näkyi myös Jussarön toinen historia – se vähemmän idyllinen. Rautapitoiselle saarelle perustettiin malmikaivos vuonna 1834. Tuolloin kaivoksen työvoimana käytettiin irtolaisvankeja, ja olosuhteiden ankaruudesta kertonee se, että moni heistä toivoi mieluummin pääsevänsä Siperiaan. Kaivos lopetettiin kannattamattomana 1861,  mutta sata vuotta myöhemmin se avattiin uudelleen. Ja tällä kertaa massiivisella meiningillä. Vuoksenniska Oy rakensi liudan valtavia rakennelmia, kuten murskaamon, rikastamon, 250 metriä syvän kaivoskuilun sekä tunneliverkoston, joka ylsi Jussarön kaakkoispuolella sijaitsevalle Stenlandet-luodolle asti. Malmia louhittiin meren alla 170 metrin syvyydessä, jossa sijaitsivat myös työmiesten taukotilat ja ruokala. Malmi kuljetettiin maanalaista rautatietä pitkin saaren satamaan laivattavaksi, ja rautatiekiskoja risteili tunneleissa yli 3 kilometrin verran. Koko valtava kompleksi ehti toimia vain muutaman vuoden, kunnes se vuonna 1967 suljettiin – Brasiliasta sai malmia halvemmalla.

Kaivostoiminta jätti kuitenkin saareen jälkensä, jotka eivät koskaan sieltä häviä: valtavia täyttömaa-alueita malmin rikastamisesta syntyneestä jätteestä, suuri Iron Beach -nimellä tunnettu mustanpuhuva hiekkaranta, ja terävää sepeliä siellä täällä ympäri saarta. Rapistuvat kaivosrakennukset, saaren poikki puiden latvusten tasalla kulkeva malmin kuljetusputki, ja lukemattomat, myöhempinä vuosina sotaharjoitusten tantereena käytetyt asuinrakennukset luovat kieltämättä huomattavan kontrastin vanhan aarniometsän ja herkän saaristoluonnon kanssa.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!