Browsed by
Avainsana: Majakka

Takaisin kotiin – ennätysvauhtia!

Takaisin kotiin – ennätysvauhtia!

Kesälomamatkamme viimeinen osuus kulki kauniin saariston suojissa Tammisaaresta Helsinkiin ja sieltä kotivesille itäiselle Uudellemaalle. Saariston suojassa pääsimme nauttimaan vakaasta, mutta vauhdikkaasta menosta. Poissa olivat isot, keikkuvat aallokot ja avonainen horisontti, täällä meitä ympäröi saaristo upeine kalliorantoinen, huviloineen ja rantasaunoineen. Vesi välkkyi sinisenä kesäauringon viimeisissä, lämpimissä säteissä. Muita veneitä ei silti juuri näkynyt, me saimme jakaa koko saariston vain joutsenten kanssa.

Pääkaupunkia lähestyttäessä näimme ensi kertaa muitakin purjeita kuin omamme. Tallinnaa lukuun ottamatta olimme melkein koko lomamatkan saaneet nautiskella ylhäisestä yksinäisyydestämme, mutta Helsingin vesillä oltiin selvästi sankoin joukoin hyödyntämässä mahtavia purjetuulia. Nämä saattaisivat olla – ja olivatkin – viimeisiä kesäisen lämpimiä päiviä, joten niistä piti ottaa kaikki irti.

Vietimme yön Suomenlinnan vierassatamassa. Siellä oli vilkas tunnelma, vielä paljon veneilijöitä ja muitakin turisteja liikkeellä. Me saavuimme perille mahtavassa myötätuulessa, samoin vaatetuksesta päätellen muutama muukin venekunta. Osa oli luovinut perille idän suunnalta – tämänkin saattoi päätellä vaatetuksesta. Myötätuulessa purjehtineilla oli päällään shortsit ja hihoistaan käärityt teepaidat, luoviporukka sen sijaan oli sonnustautunut täydellisiin tuulenpitäviin, pipoa ja käsineitä unohtamatta. Niin valtava vaikutus on purjehduksessa tuulen suunnalla, ainakin pohjoisen perukan loppukesän tai alkusyksyn säissä – ehkäpä ei niinkään trooppisemmilla leveysasteilla.

Seuraavana päivänä matka jatkui edelleen myötätuulessa. Sää oli pilvisempi ja tuuli puhalteli tasaisesti 10-12 metriä sekunnissa. Meillä oli ylhäällä vain pienempi keulapurje, ja silti pikku paattimme kiisi kohti kotia huimaa 6 solmun keskinopeutta – se ei ole ihan vähän tämän kokoiselle veneelle! Olisimme kenties ehtineet kotisatamaan asti yhdessäkin päivässä, mutta väsymys alkoi painaa. Senpä vuoksi vietimme vielä yön Pellingissä, missä pääsimme illalla jopa saunaan. Sama mahtava myötätuuli puhalsi meidät seuraavana päivänä kotisatamaan asti niin vauhdilla, ettei viimeinen legi tuntunut enää miltään. Pian oltiin kotilaiturissa, sitten kotipihassa, ja viimein siinä maailman parhaassa saunassa, joka sijaitsee oman pihamme perällä.

Lomamatka oli nyt ohi, edessä korkeintaan pikku päiväpurjehdus tai pari, sitten veneen nosto ja talviunille taputtelu. Vaikka mielessä kajasteleekin joskus tulevaisuudessa pidempikin matkustelu purjeveneessä, tämä meidän harjoituspurtemme on kuitenkin sen verran pieni ja ahdas, että kolmen viikon reissaamisen jälkeen tuntui ihan hyvältä asua taas huoneissa, joissa voi seistä suorana, ja nukkua sängyssä jossa mahtuu ojentamaan käsiään ja jalkojaan. Muista ominaisuuksistaan pikku leidimme toki ansaitsee vain pelkkiä kehuja, mutta sisätiloissa on ainakin keski-ikäisen ihmisen näkövinkkelistä hiukan toivomisen varaa.

kartta-viro

Olet nyt päässyt lomamatkakertomuksemme loppuun asti – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta! Oheisesta plotterikartasta näet kaikkiaan 400 merimailin pituisen reittimme lähes kokonaisuudessaan: Porvoon kohdalta etelään, sitten länteen kohti Tallinnaa, Hiidenmaata ja Haapsalua, takaisin pohjoiseen Jussaröhön ja sieltä rannikkoa pitkin itään kotisatamaan.

Jussarö – saaren kahdet kasvot

Jussarö – saaren kahdet kasvot

dsc_0826

Aamu Jussarössä koitti lohduttoman sateisena ja koleana. Ilmassa oli selvästi syksyn tuntua. Ja niin näkyi olevan saaressakin, joka meitä lukuun ottamatta vaikutti tyystin autiolta. Aamukävelyllä läheiseltä rannalta löytyi kahvila, infokioski, sauna ja yhteyslaituriin köytetty vesibussi – kaikki tyhjillään ja lukittuina. Tämä kesä oli paketoitu, turistit olivat häipyneet. Kuinkas nyt yksi pieni venekunta sattuikin tänne eksymään keskellä yötä?

Aamupäivän valjuudesta paljastui suuri, kaunis saari. Sen rantakalliot olivat hienoa punaista graniittia. Itäisellä rannalla pauhasi iso aallokko. Tuuliennusteet olivat pitäneet paikkansa ja aamuyöllä oli noussut navakka itätuuli. Päätimme jäädä laituriin seuraavaan aamuun asti ja tutustua paremmin saareen.

Jussaröllä on pitkä ja värikäs historia. Sen suojaisa luonnonsatama on ollut merenkulkijoiden tiedossa jo ammoisina aikoina, sillä näin kaukaa ulkomereltä ei myrskyn varalle liiemmin ankkuripaikkoja löydä. Kalastajien ja luotsien asuttama kylä rakentui Västervikenin rannalle 1700-luvun loppupuolelta alkaen. Kylästä on enää jäljellä yksi luotsimökki, Kullakojan, joka pystytettiin paikalleen vuonna 1840. Mökkiä ympäröivillä niityillä laidunsi nyt lauma lampaita – mikäpä sen perinteisempää kuin lampaat kauniissa saaristolaismaisemassa!

Jussaröhön rakennettiin majakka vuonna 1891. Se tulikin tarpeeseen, sillä alue tunnettiin laivojen kompasseja häiritsevästä magneettisuudestaan. Taisivatpa meidänkin autopilottimme edellisyön sekoilut johtua tästä samasta ikiaikaisesta syystä! Majakanvartijoiden perheet asuivat omassa kylässään saaren eteläpuolella. Majakka toimi vain vuoteen 1922 asti, jolloin Jussarön eteläpuoleisella Sundharunin luodolla aloitti toimintansa Suomen ensimmäinen miehittämätön majakka. Jussarön vanhasta majakasta on jäljellä tornin alaosa, jonka päälle rakennettiin merivartioaseman valvontatorni. Tuohon torniin pääsi nytkin kiipeämään, ja sieltä avautuivat hienot maisemat ulkosaaristoon ja avomerelle – tosin sateenharmaat ja pilviset. Merivartioasema toimi saarella vuodesta 1930 vuoteen 2011, minkä jälkeen saari siirtyi Metsähallitukselle ja se avattiin yleisölle. Silloin kun me viimeksi veneilimme näillä seuduilla ennen kuivan maan vangeiksi joutumistamme, ei Jussaröhön vielä päässyt, ja niinpä visiitti olikin meille ensimmäinen.

Valvontatornista näkyi myös Jussarön toinen historia – se vähemmän idyllinen. Rautapitoiselle saarelle perustettiin malmikaivos vuonna 1834. Tuolloin kaivoksen työvoimana käytettiin irtolaisvankeja, ja olosuhteiden ankaruudesta kertonee se, että moni heistä toivoi mieluummin pääsevänsä Siperiaan. Kaivos lopetettiin kannattamattomana 1861,  mutta sata vuotta myöhemmin se avattiin uudelleen. Ja tällä kertaa massiivisella meiningillä. Vuoksenniska Oy rakensi liudan valtavia rakennelmia, kuten murskaamon, rikastamon, 250 metriä syvän kaivoskuilun sekä tunneliverkoston, joka ylsi Jussarön kaakkoispuolella sijaitsevalle Stenlandet-luodolle asti. Malmia louhittiin meren alla 170 metrin syvyydessä, jossa sijaitsivat myös työmiesten taukotilat ja ruokala. Malmi kuljetettiin maanalaista rautatietä pitkin saaren satamaan laivattavaksi, ja rautatiekiskoja risteili tunneleissa yli 3 kilometrin verran. Koko valtava kompleksi ehti toimia vain muutaman vuoden, kunnes se vuonna 1967 suljettiin – Brasiliasta sai malmia halvemmalla.

Kaivostoiminta jätti kuitenkin saareen jälkensä, jotka eivät koskaan sieltä häviä: valtavia täyttömaa-alueita malmin rikastamisesta syntyneestä jätteestä, suuri Iron Beach -nimellä tunnettu mustanpuhuva hiekkaranta, ja terävää sepeliä siellä täällä ympäri saarta. Rapistuvat kaivosrakennukset, saaren poikki puiden latvusten tasalla kulkeva malmin kuljetusputki, ja lukemattomat, myöhempinä vuosina sotaharjoitusten tantereena käytetyt asuinrakennukset luovat kieltämättä huomattavan kontrastin vanhan aarniometsän ja herkän saaristoluonnon kanssa.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Kõpun majakka ja Hiidenmaan kierros

Kõpun majakka ja Hiidenmaan kierros

dsc_0479-kopio

Viime kirjoituksessa päästiin meriturvallisuusteemaan, joten jatketaan sillä. Tosin nyt hyppäämme aikakoneella 500 vuoden taakse, 1500-luvulle. Aihe oli hyvin ajankohtainen silloinkin, kun Itämerta purjehtivat Hansaliiton kauppalaivat – ilman tutkia, karttaplottereita, vhf-radioita tai vilkkuvia valolaitteita. Yksi Itämeren vilkkaimmista hansakaupan satamista oli Tallinna, ja sinne päästäkseen piti purjehtia Hiidenmaan vaarallisten matalikkojen ohi. Laivoja ohjaamaan päätettiin vuonna 1504 rakentaa majakka, ja sille sopivaksi paikaksi katsottiin Hiidenmaan korkein kohta Kõpun niemellä. Alkuperäinen pooki – nykyisen majakan kartiomainen jalusta – valmistui 1531. Se on Itämeren vanhin edelleen toiminnassa oleva majakka ja monien (virolaisten) lähteiden mukaan toiseksi tai kolmanneksi vanhin sellainen koko maailmassa. Paikallisten talonpoikien tehtävä oli kuskata paikalle puuta ja polttaa tulta pookin laella. Korotusosa valolaitteineen rakennettiin vasta 1800-luvun alussa.

Miehistömme muut jäsenet jäivät suosiolla maan pinnalle odottelemaan, kun kiipesin majakan ylätasanteelle. Taival ei ollut erityisen mukava eikä missään nimessä suositeltava korkeiden tai ahtaiden paikkojen kammosta kärsiville. Minäkin keskityin pitämään käsijohteesta kaksin käsin kiinni, mutta silti tarvitsin muutaman ”tuumaustauon” matkan varrella ennen kuin maali oli saavutettu. Mutta oli se sen arvoista, sillä ylätasanteelta avautuivat huikeat näkymät yli Kõpun niemen, lännessä kauas merelle ja idässä Kärdlan poukamaan ja ohikin. Majakka sijaitsee aika kaukana rannikolta, eikä sen juurella uskoisi ikinä olevansa lähelläkään mitään merta, mutta huipulta meri näkyi joka suunnassa.

Kõpun majakalta jatkoimme matkaa niemen länsikärkeen Ristnaan, joka on monille tuttu Merisään rannikkoasemien litaniasta. Sielläkin on majakka, mutta paljon uudempi (vuosimallia 1874) ja sen juurella mahtava hiekkaranta, jonka isot aallot ovat surffarien mieleen. Tällä kertaa aallokko oli varsin maltillista ja sen vuoksi pieni surffariporukka viettikin aikaansa lepäilemällä rannan riippumatoissa. Vesiurheiluvälineitä oli rannalla joka makuun ja hauskasta lautahökkelistä löytyi mukava baari, jossa söimme erittäin maukkaat burritot.

Olimme vuokranneet venesatamasta auton tarkoituksenamme ajella pitkin Hiidenmaata ja kenties yöpyäkin jossakin matkan varrella. Surffiparatiisia lukuun ottamatta lähes kaikki ravintolat, kahvilat ja majapaikat olivat kuitenkin kiinni – monesta paikasta löysimme vain lukitun oven ja ”Nähdään ensi kesänä!” -kyltin. Mutta retkipäivä oli silti upea, aurinko paistoi ja meri kimmelsi joka nurkan takana. Länsirannalta ajelimme etelään Käinan ja Orjakun kyliin ja bongasimme hienoja vanhoja taloja, kartanoita, kirkkoja, upeita rantaniittyjä ja katajaisia hiekkaharjanteita. Orjakun satama näytti mukavalta ja siellä oli jopa kahvilakin auki, nautimme kupilliset kahvia ja jäätelöt ihaillen väikkyvää Väinameren selkää. Sitten jatkoimme Kassarin saarelle ja kävimme syömässä maukkaan lounaan Lest & Lammas -nimisessä ravintolassa, jonka viihtyisä terassi oli tulvillaan kukkia ja syötäviä yrttejä.

Illansuussa palasimme takaisin Kärdlaan. Hiidenmaa oli kierretty, vaikkakin pikaisesti, ja oli jo aika jatkaa matkaa meritse. Kävimme iltakävelyllä Kärdlan kauniissa rantapuistikossa ja nautimme sen jälkeen tyvenestä illasta ja auringonlaskusta satamassa. Veneen lokikirjaan oli kertynyt nyt jo yli 200 mailia ja lomamme oli puolivälissä. Se tarkoitti, että piti pikkuhiljaa kääntyä takaisin kotiin, mutta ennen sitä halusimme tutustua vielä yhteen virolaiseen kohteeseen.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!