Browsed by
Avainsana: Matkapurjehdus

Uusiin tuuliin – isojen päätösten äärellä!

Uusiin tuuliin – isojen päätösten äärellä!

Pikku paattimme ostettiin kaksi kesää sitten ihan tiettyä tarkoitusta varten. Sen piti olla harjoitusvene, jolla treenailisimme niin kauan kunnes tuntisimme itsemme valmiiksi purjehdusuramme seuraavaan vaiheeseen. Tuolloin pari kesää sitten emme vielä osanneet tarkemmin määritellä, mikä tuo seuraava vaihe olisi – arvelimme sen selkenevän sitä mukaa, kun taitomme ja varmuutemme pikku veneen kanssa retkeillessä kasvaisivat.

Emme tienneet, kuinka kauan seuraavan vaiheen alkuun menisi. Ehkä purjehtisimme pikkuveneellä tyytyväisinä vuosia, tai ehkä innostus lopahtaisi ja vene jäisi jonakin keväänä pihalle seisomaan, kuten tiesimme joillekin joskus käyneen, eikä mitään seuraavaa vaihetta koskaan edes tulisi.

Nyt kun vietimme viimeisiä heinäkuisia lomapäiviämme kauniilla Saaristomerellä, olimme jo varmoja siitä, että tarinan seuraava sivu oli kääntymässä. Olo oli samalla kertaa haikea ja innostunut. Haikea siksi, että tiesimme tämän olevan viimeinen lomaseikkailumme tällä veneellä, joka oli osoittanut olevansa todellinen Pieni Suuri vene. Melkein yksin sen ansiosta tämä ”harjoittelujaksomme” oli sujunut niin nopeasti ja tehokkaasti. Se oli vene, jolla uskalsi lähteä reippaampaankin keliin, testaamaan itseään ja omaa uskallustaan, harjoittelemaan erilaisia taitoja – veneen ominaisuudet eivät loppuneet kesken eikä sen vuoksi tarvinnut häntä koipien välissä luikkia takaisin saarten suojaan.

Kompaktilla koollaan ja vaatimattomilla mukavuuksillaan veneemme selvensi meille muitakin asioita, joita emme olisi välttämättä saaneet selville esimerkiksi viikon tai parin charterpurjehduksilla jollakin turkoosinvärisellä merellä. Nimittäin sen, että tulemme toimeen ahtaissa tiloissa ja ilman luksusta. Tulemme toimeen keskenämme, mikä lienee pitkien purjehdusmatkojen edellytys. Toimimme miehistönä hyvin, mikä ei kaltaisellemme ”kahden kipparin” kombinaatiolle ole välttämättä itsestään selvää. Ja mikä tärkeintä, me todella, todella rakastamme purjehdusta!

Loman viimeisiä hetkiä leimasi pääasiassa innostuneisuus ja malttamattomuus. Kyllä, viimeisiä vietiin, ja tässä sitä purjehdittiin venettämme kotisatamaan, minkä jälkeen se laitettaisiin myyntiin. Jotakin uutta, suurta ja merkillistä oli tuloillaan, sen pystyi jo melkein haistamaan – ei vielä ihan näkyvissä, mutta kajastuksena aivan horisontin rajalla.

Tuolloin, viime kesän vielä ollessa kukkeimmillaan, uusien tuulien suunnasta ei vielä ollut tietoakaan. Nyt, kun joulu jo kolkuttelee oven takana, isoja päätöksiä on jo tehty. Suuri elämänmuutos on aluillaan! Ensi kerroilla kirjoitan siitä lisää, ja siitä miten talven mittaan suunnitelmat hahmottuvat ja tarkentuvat. Mutta hiukan voin toki salaperäisyyden verhoa nyt jo raottaa ja kertoa, että purjehdus tulee olemaan olennainen osa suurta elämänmuutostamme!

Kesän 2017 matkakertomus on nyt saatu päätökseen – voit palata edelliseen osaan –  tai aloittaa matkakertomuksen alusta!

Lapinmatkalla Ahvenanmaalla

Lapinmatkalla Ahvenanmaalla

Lyhyen purjehduspyrähdyksen jälkeen saavuimme perille Djupvikenin syvään, vuonomaiseen lahteen Getan pohjoisrannalle. Edellispäivän purjehdus, joka iltaa kohden oli käynyt yhä rankemmaksi, oli nyt hyvin nukutun yön jälkeen muisto vain. Lahti oli lähes autio, vain yksi vene oli ankkurissa, ja toinen juuri pois lähdössä. Sen miehistö neuvoi meille hienon ankkuripaikan korkean, säännöllisen portaikon muotoisen kallion juurelta. Kalliossa oli valmiina jopa rosterinen kiinnityslenkki – mikä voisi olla sen helpompi rantautumispaikka!

Kunnon kävelylenkki oli tervetullutta vaihtelua, ja korkea, kallioinen saari suorastaan pakotti kiipeämään parhaille näköalapaikoille ihmettelemään ylhäältä avautuvia maisemia. Tämä oli tähänastisen matkamme ehdoton huippu, ihan kirjaimellisesti. Meri avautui pohjoisessa häkellyttävän sinisenturkoosina, ja päivä paistoi pilvettömältä taivaalta.

Maisema muistutti karuudessaan Lapin maisemaa, aavat näkymätkin veivät ajatukset kummallisesti tunturien laelle, vaikka turkoosi meri nyt ei ihan Saanan tai Haltin huipulta tähyävän silmiin väikykään. Mutta kenties Jäämeren rannalla näyttää tällaiselta kauniina kesäpäivänä. Getan kalliolla seisoessamme päätimme, että vaikka meille onkin mieluisin kompassisuunta 180° – kohti etelää siis – ehkä joskus vielä suuntaammekin keulan pohjoiseen ja käymme katsomassa, miltä Jäämeri oikeasti näyttää.

Kukkulan yli taivallettuamme löysimme itsemme ihka oikean suon laidasta – eivät ne Lappiajatukset tosiaan kovin kaukaa haettuja olleet! Puolittain odotimme, että mättäiden keskeltä olisi löytynyt hillaa, mutta niin autenttinen tämä pohjoisen kokemuksemme ei sentään ollut.

Näillä seuduin sijaitsee yksi Ahvenanmaan kehutuimmista gourmet-ravintoloista, jossakin ihan lähellä kukkulan laella. Meitähän hyvä ruoka toki aina kiinnostaa, mutta tällä kertaa puhti loppui kesken ennen kuin pääsimme ravintolaan asti. Seurailimme aikamme sinne tänne hauskasti sijoitettua viitoitusta, mutta jossain kohtaa eksyimme merkityltä reitiltä. Sitten meiltä loppui juomavesi, sillä emme olleet varautuneet näin lämpimään päivään! Meidän oli ryhdyttävä säännöstelemään vettä, ja koska sitä oli tuskin riittävästi edes yhdelle meistä, oli priorisoitava. Me ihmiset saisimme siis jäädä ilman, jotta nelijalkainen ystävämme saisi juodakseen. Niinpä katsoimme viisaimmaksi kääntyä takaisin ja palata veneelle alas rantaan.

Tällä välin oli ankkuripoukamaamme saapunut lisää veneitä. Pikku paattimme sai vierustoverit molemmille kyljilleen. Illan mittaan ehdimme vaihtaa naapureiden kanssa muutaman sanasen ja saada hyviä vinkkejä seuraavia yöpymispaikkoja silmälläpitäen. Reipas kävelyretki, puhdas meri-ilma, punaisena ilta-auringossa hehkuvat kalliot ja hyvä ruoka tekivät jälleen tehtävänsä: uni vei voiton välittömästi, kun ehti päänsä kallistaa.

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Nyt purjehditaan, kun on purjehtimaan tultu!

Nyt purjehditaan, kun on purjehtimaan tultu!

Maarianhaminan länsisatama oli hyvin valittu lähtöpiste Ahvenanmaan ympäripurjehdukselle. Yhdessä hujauksessa olimme ulkona merellä ja matkalla länteen ja sitten kohti pohjoista. Tuulta riitti alkumatkasta, mutta sitten se hiipui ja lopulta oli täysin tyyntä. Mutta yhtäkkiä oli kesä! Vietimme koko päivän lyhyin lahkein ja hihoin, emmekä palelleet! Matkanteko ei näyttänyt kuitenkaan juuri edistyvän, pitkään ehdimme ihailla Eckerön komeaa postitaloa oikealla puolellamme, kunnes käynnistimme moottorin ja ajoimme Käringsundin vierassatamaan. Sinne oli kaksi mahdollista sisäänajoreittiä, me päätimme oikaista heti ensimmäisestä väliköstä sisään ja saimmekin pujotella melkoisen kapeasta rännistä rantakallion ja keskellä lahdelmaa väijyvien isojen vedenalaisten kivien välistä. Piti rynnätä oikein keulaan tähystämään, sillä sen verran hurjalta reitti näytti. Eipä ihme, että melkein kaikki muut veneet näyttivät ajavan sisään toista reittiä, joka kiersi kivikot paljon kauempaa.

Käringsund on viehättävä vanha kalastajakylä, jonka ympärille on ajan mittaan kasvanut melkoinen turismikeskittymä – siellä sijaitsee hieno kalastus- ja metsästysmuseo sekä safarialue jossa pääsee näkemään monenlaisia villieläimiä. Sataman toisella puolella on iso leirintäalue. Tunnelma vanhojen venevajojen liepeillä oli kuitenkin aito ja leppoisa, ja vierassatama rantakalliota myötäilevine laitureineen ja siisteine huoltorakennuksineen yksi parhaista, joissa matkallamme vierailimme. Saavuimme perille parahiksi, kun saunassa alkoi naisten vuoro, ja sinne toki ensimmäisenä suuntasin. Olipa ihme kerrassaan, erityisesti Maarianhaminan veneilijöitä vilisevän sataman jälkeen, saada saunoa ihan omassa yksinäisyydessään. Vaikka veneitä oli rannassa muutamia kymmeniä, ei naisten vuorolle ilmestynyt ketään muuta.

Kesäpäivä, tämä koko vuoden ensimmäinen ihme, jatkui lämpimänä iltaan asti. Saatoimme grillata rantakalliolla edelleen shotseihin pukeutuneina, ja tunne oli hämmentävä. Aurinko laski kauniin kullankeltaisena veneiden peräpuolelle, mutta koska Matamimme oli niin paljon muita veneitä pienempi, se jäi auttamatta varjoon eikä aurinko paistanut meidän kannellemme asti. Sellaista se on, kun on aina sataman pienin vene.

Aamulla lähdimme pidemmittä puheitta jatkamaan matkaa. Oli luvattu hyvää etelätuulta, ja meille se olisi myötäistä heti satamaväylältä päästyämme. Ulkona merellä sää olikin jo aivan toisenlainen kuin suojaisessa Käringsundissa. Aallokko oli korkeaa ja terävää, niin että keulaluukku täytyi mitä pikimmin käydä sulkemassa ennen kuin aalto keksisi mennä siitä sisään. Tuuli oli jo melkoisen reipasta pohjoiseen kääntyessämme, joten rullasimme genuaa vain osaksi auki. Iso aalto toisensa jälkeen vyöryi perän takaa veneen alitse – korkealla aallon päällä meillä olikin reippaasti vauhtia, mutta välillä vene tuntui jumahtavan aallon pohjaan pitkäksi aikaa, niin että vauhti melkein loppui. Rullasimme genuaa auki vähän enemmän, mistä vauhti jo heti parani, ja sen vuoksi uskaltauduimme avaamaan sen kokonaan. Siitäkös pikku paattimme riemastui, kun tuulen voima jaksoi nyt puhaltaa sen ylös aaltojen montuista! Tuuli oli kovaa, mutta hyvin tasaista. Purje pysyi koko ajan hyvässä vedossa ja vauhti tuntui upealta! Emme me surffanneet samalla tavoin kuin lättypohjaiset modernit veneet, jotka ohittivat meidät pitkänä letkana ja hävisivät taivaanrantaan, mutta veneemme kulki isossa aallokossa suoraan ja sitä oli helppo ja kevyt ohjata.

Jokusen mailin purjehdittuamme näimme, että kaikki meidät ohittaneet veneet kääntyivät itään sisäreitille. Mutta me emme halunneet mennä perässä – meillä oli niin hauskaa! Päätimme jatkaa ulkomerellä vielä pohjoisemmaksi, ja etsiä sitten joskus myöhemmin sopivan reitin sisään saaristoon ja suojaan tuulelta yöksi. Ja siinä mielessä päätöksemme oli aivan oikea, että saimme kokea huikean purjehduspäivän avomerellä, missä pikku veneemme näytti olevan täysin omassa elementissään. Myöhemmin kylläkin ymmärsin, miksi muut veneet olivat valinneet sisäreitin. Monta tuntia myöhemmin, vasta Finbo-nimisen suuren saaren pohjoispuolelta käännyimme itään kohti Getaa. Olin kuvitellut, että saaristo suojaisi meitä siellä ja taltuttaisi etelästä möyryävän aallokon, mutta kuinka väärässä olinkaan! Kun käännyimme sivutuuleen, tajusin äkkiä miten kovaksi tuuli olikaan päivän mittaan äitynyt. Pienensimme äkkiä purjealaa, mutta hetkessä olimme hypänneet aivan kuin eri merelle. Kartalla suojaiselta näyttänyt Finbofjärden-selkä oli valtava ulappa, eivätkä hajallaan sijaitsevat saaret lainkaan suojanneet meitä tuulelta ja aalloilta – päinvastoin, ne tuntuivat kiihdyttävän tuulta ja kääntävän sen suuntaa vastaisemmaksi. Oli käynnistettävä moottori, sillä luovikulma oli veneellemme mahdoton, ja näytti kuin olisimme oikeastaan peruuttaneet kohti takana väijyviä ilkeän näköisiä kalliorantoja. Oli pakko yrittää pinnistellä vastaiseen, sillä meillä ei ollut myötätuulen suunnassa mitään vaihtoehto B:tä. Vaikka tietysti ennen pitkää sieltä tulisi vastaan Vaasa tai Uumaja…

Vastatuuleen ja -aallokkoon mäiskiminen tuntui kestävän ikuisuuden. Tuli päästeltyä muutama turha sananen puolin ja toisin, sillä ilta oli jo pitkällä ja toden totta meitä väsytti jo aika lailla. Ja hiukan hirvitti, minua ainakin, sekä laivakoiraa, joka pysytteli makuullaan kajuutan punkassa ja katseli meitä hiukan huolestuneilla, mutta riipaisevan luottavaisilla silmillään. Mutta kovissa olosuhteissa sitä venyy yli oman kapasiteettinsa, keskittyy tehtäväänsä ja toimii parhaan kykynsä mukaan, koska mitään muutakaan ei voi tehdä. Lopulta onnistuimme taistelemaan tiemme avovesiltä saarten suojaan. Käännyimme pohjoiseen kapealle väylälle, ja yhtäkkiä aallokko rauhoittui. Korvissa ujeltanut tuuli kävi enää puuskina puunlatvojen yllä ja heitti välillä pyörteitä muuten melkein sileään vedenpintaan. Puksuttelimme väylää pitkin ja ankkuroimme ensimmäiseen sopivaan lahdenpoukamaan, joka näytti olevan suojassa kaikilta tuulensuunnilta. Useimmiten ankkurissa yöpyessä sitä alitajuisesti kuulostelee ääniä ja kolinoita, huolehtii ankkurin pidosta ja siitä, ettei vene ajelehdi liian lähelle rantaa. Mutta tämän purjehduspäivän jälkeisenä yönä en muista havahtuneeni kerrassaan mihinkään – koko miehistömme taisi iltaruoan päälle nukkua kuin tukit, yhtä soittoa aamuun asti.

Aamulla jatkoimme matkaa, mutta nyt ei kovin pitkälle – vain ulos merelle pohjoiseen, ja melkein saman tien takaisin saaren suojaan, Djupvikenin ankkurilahteen. Edellispäivä oli ollut todellinen purjehduspäivä, alusta loppuun. Nyt oli hyvä hetki ottaa taas vähän rennommin.

 

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Päätös syntyy

Päätös syntyy

Aamukuudelta seisoin koirani kanssa Rödhamnin kallion laella ja tähyilin länteen, Ruotsiin. Meri oli ankaran tummanharmaa ja matalalla sen yllä roikkui yhtä harmaa taivas. Tuuli meni luihin ja ytimiin, vaikka olin pukenut päälleni kaikki vaatteet, jotka olin nyssäköistä ja veneen onkaloista onnistunut löytämään. Tuonneko nyt sitten pitäisi lähteä? Kovaan tuuleen, todennäköisesti sateeseen, ikävälle harmaalle merelle palelemaan? Vaikka Ruotsiin olisikin vain yhden päivän matka navakassa sivumyötäisessä, joka nyt jo puhalsi reippaasti ja lupaili enemmän, se kestäisi meidän pienellä veneellämme silti ainakin kahdeksan, ehkä kymmenenkin tuntia. Jos periltä löytyisi lämmin ja aurinkoinen kesä, mikäpä olisi palellessa yhden päivän ajan, mutta Tukholman saaristossa olisi ihan tämä sama, kylmä epävuodenaika. Ja viikon päästä meidän pitäisi jo lähteä sieltä kotimatkalle, kenties edelleen yhtä kylmässä säässä. Matkan suuntaa oli pohdittu päiväkausia, mutta lopulta päätös syntyi muutamassa minuutissa. Jätetään Ruotsi väliin tällä erää!

Palasin laiturille, jossa kaikki väki näytti vielä nukkuvan veneissään. Me lähtisimme liikkeelle heti, kun nyt kerran olimme jo hereillä. Maarianhaminaan ei ollut kuin kymmenisen mailia, ja vaikka tuuli olikin täysin vastainen, pääsisimme sinne koneella ajaen parissa tunnissa. Kylläpä mieli olikin keveä, kun edessä kajasteli kylmän avomeripurjehduksen sijaan leppoisa kaupunkiloma! Vaikka veneretkeilyn suola ovatkin meille rauhalliset ankkuripaikat ja hiljaiset poukamat, välillä on ihan mukavaa viettää helppoa laiturielämääkin. Etenkin kylmänä, harmaana päivänä ajatus saunasta vei voiton kaikesta muusta!

Olimme perillä Maarianhaminassa jo aamulla, ja laituripaikka löytyi helposti. Satama oli hyvin vilkas, isoja risteilyaluksia tuli ja meni jatkuvalla syötöllä, parhaimmillaan niitä pyöri sataman suulla neljä, viisikin kerrallaan. Me riensimme heti nauttimaan kaupungin vilinästä ja mukavuuksista. Lounaspaikaksi valikoitui italialainen bistro, koska sen terassille oli luontevaa istahtaa koiraseuralaisemme kanssa. Paikan pizzat osoittautuivat kuitenkin niin herkullisiksi, että meistä tuli heti kanta-asiakkaita. Shoppailuakin harrastimme – lämpimien lisävaatekertojen ohessa matkaan tarttui hieno hiiliteräspannu, jota pääsimme heti samana iltana testaamaan. Se toimi veneemme Wallas-lieden kanssa loistavasti, sillä sen sai paljon kuumemmaksi kuin tyhmät teflonpannut, joista veneemme perusvarustus lähinnä koostuu. Veneolosuhteissa täytyy hiukan tinkiä gourmet-tason välineistöstä, jotta tiskaaminen, tuo molempien inhoama askare, sujuisi edes hiukan mukavammin.

Iltapäivällä aurinko alkoi yllättäen paistaa, ja pari Maarianhaminassa viettämäämme päivää olivatkin lopulta varsin kesäisiä. Viihdyimme viehättävän kaupungin lehmusbulevardeilla ja vanhojen puutalojen reunustamilla kaduilla, kävelimme paljon ja istahdimme välillä kahvilapöytään leppoisaan puutarhaan tai vilkkaan ostoskadun varrelle. Ja täydensimme veneen ruokakomeroita marketin hyvistä valikoimista useaan otteeseen, kunnes jokainen lokero ja punkan alunen pursuili säilykkeitä, viinipulloja ja oluttölkkejä ja näytti siltä, että voisimme matkustaa vaikka loppukesän käymättä enää kaupassa. Se olikin hyvä, sillä päätimme suunnata Maarianhaminasta länsikautta Ahvenanmaan ympäri. Meitä kiinnostivat erityisesti Getan pohjoispuolen vuonomaiset ankkuripaikat ja monien purjehtijoiden mainostama hiljaisuus ja rauha – niillä seuduin liikkuisi paljon vähemmän veneilijöitä kuin Ahvenanmaan etelä- ja itäpuolen suosituilla reiteillä ja vierassatamissa.

Sitä ennen kuitenkin vietimme mukavan kaupunkiloman ja nautimme myös ihmisvilinästä. Kaikkeen ei silti koskaan totu: vielä toisenakin iltana sydän heitti voltin, kun kello 21:n laukaus kajahti Maarianhaminan satamassa. Se varmaankin merkitsi lipunlaskua. Meillä lippu sai liehua ylhäällä niin kauan, kuin oltiin matkalla – ja matkalla oltaisiin yötä päivää, kunnes vene olisi taas kotilaiturissa!

Pommern Maarianhaminan satamassa

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Purjehdimme länteen – Ruotsiin asti vai ei?

Purjehdimme länteen – Ruotsiin asti vai ei?

Aamu Jurmossa koitti kalseana ja harmaana. Tuuli ujelsi veneiden vanteissa, eikä tuntunut ollenkaan vastaavan säätiedotuksissa luvattua ystävällistä etelätuulta. Melkein inhotti lähteä merelle. Mutta onneksi sittenkin lähdimme, sillä heti aallonmurtajan ulkopuolelle päästyämme totesin sääennusteen pitäneen täysin paikkansa. Aurinko haihdutti pilvet pian pois, ja reipas tuuli puhalsi etelä-lounaasta niin mukavasti, että nostimme purjeet heti sataman suulla ja pikku veneemme suorastaan lensi koko päivän täydellisessä sivutuulessa kohti länttä. Toki isommat veneet suihkivat meistä ohi oikealta ja vasemmalta – korjaan: styyrpuurin ja paapuurin puolelta – ja hävisivät pian horisonttiin, mutta ei meidän iloinen tunnelmamme siitä latistunut. Veneemme kulki kauniisti melkein parasta vauhtiaan. 

Myöhemmin, väylän kääntyessä Kökarin pohjoispuolelle, tuuli kävi niin vastaiseksi ja puuskaiseksi, että emme enää päässeet etenemään purjein. Pienemmässä aallokossa vene olisi luovinut vielä hyvinkin, mutta kolmen ison aallon sarjoina tulevat ”topparit” pysäyttivät meiltä vauhdin lähes kokonaan. Sen jälkeen puuskainen tuuli kippasi veneen asentoon, josta se, pikku ressukka, koitti tiukasti pinnistää keulansa tuuleen ja itsensä takaisin jaloilleen, muttei ehtinyt ennen kuin seuraava puuska jo iski. Käynnistimme moottorin, otimme purjeet alas, ja ajelimme koneella viimeiset mailit Kökarin Sandhamnin satamaan.

Nyt oltiin virallisesti Ahvenanmaalla! Taas uusi hieno saavutus pienen veneen keltanokkamiehistölle! Kökarissa pääsisimme näkemään ne Ahvenanmaan kuuluisat punaiset kalliot, punaiset hiekkatiet ja punaisen asfaltin. Mutta Sandhamnin laituri oli aivan täynnä, pari muutakin venettä kierteli toiveikkaana sen ympärillä paikkaa etsien. Yksi vene jo oli ilmeisesti luopunut toivostakin ja ankkuroinut kauemmas. Aikamme pyörittyämme meille vinkattiin laiturista kauniin puisen veneen kannelta, että ”aina löytyy tilaa toisellekin S & S -klassikolle”, ja hyvinhän pikkuinen mutta pyylevä Matamimme mahtuikin 1960-luvun Sparkman & Stephens -joolikaunottaren viereen.

Vietimme Sandhamnissa kaksi päivää. Kävelyretki läheiselle Pyhän Annan kirkolle jäi suunnitelman asteelle, sillä toisena päivänä satoi aamusta iltaan. Veneessä pöhisi lämmityslaite. Illalla saunoimme rantasaunassa, jonka löylyt vihdoin sulattivat kylmästä ja kosteasta kangistuneet sormet ja varpaat.

Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin ja ehdimme nähdä kirkon karulla niemellään, ennen kuin se, ja koko muukin maailma, peittyi sakeaan sumuun. Tunnelma oli aavemainen – maisema oli valkoinen ja tyhjä, sen keskipisteessä olimme vain me kolme elollista veneemme kyydissä. Vesi liikkui vasemmalta oikealle keulan editse, niin että tuntui kuin vene olisi pyörinyt ympyrää vastapäivään. Ilman kompassin herkeämätöntä vahtaamista ei pystynyt pitämään suuntaa lainkaan. Meillä oli turvana tabletin kartalla liikkuva nuoli, mutta ilman sitä olisi ollut täysin mahdotonta navigoida läpi kallioluotojen täplittämän saariston. Välttelimme laivaväyliä, vaikka toisaalta niiden ulkopuolella taas on suurempi todennäköisyys törmätä kalapyydyksiin, joten silmät ja korvat oli pidettävä auki. Sumu hellitti vasta iltapäivällä. Ensin sen keskeltä alkoi ilmestyä yksittäisiä luotoja, jotka paljastivat itsensä vain hetkeksi ja peittyivät taas usvaan. Sitten näkyi jo jokin suurempi saari kauempana, himmeni ja kirkastui vuoron perään, muttei enää kadonnut kokonaan näkyvistä. Juuri ennen kuin saavuimme Ruotsinlaivojen isolle väylälle, sumu kaikkosi kuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan! Tuuli alkoi puhaltaa, aurinko paistoi taas. Nostimme purjeet ja viiletimme virkistävää vauhtia viimeiset mailit Rödhamniin.

Olimme valinneet Rödhamnin saaren sopivaksi lähtöpisteeksi Ahvenanmeren ylitykselle. Seuraavalle päivälle oli luvattu reipasta luoteistuulta. Se olisi oikein hyvä tuulensuunta purjehtia Ruotsiin! Kiinnityimme isojen veneiden keskelle laituriin ja lähdimme tutkimaan kaunista saarta. Korkeilta kallioilta on hienot näkymät avomerelle. Saarella on toiminut radiomajakka, joka on nykyisin museona. Saaren toisessa päässä töröttää vanha luotsitupa. Söimme herkullisen, mutta ah, kuinka kalliin savulohi-perunasalaattiaterian. Kahvilan leipomukset olivat herkullisia ja tämän sataman erikoisuus ovat aamiaissämpylät, jotka toimitetaan aamulla veneisiin uunituoreena – pakattuna paperipusseihin, joihin on kirjoitettu päivän säätiedot!

Klikkaa kuvia nähdäksesi isommat kuvat ja kuvatekstit.

Rödhamnissa kyllä tuntui, kuin olisimme jo olleet Ruotsissa. Laiturit olivat täynnään isoja veneitä, rannassa oli rykelmä suloisista suloisimpia punamullan värisiä rakennuksia ja joukko merihenkisiin kuoseihin puettuja lapsia telmi rantavedessä vanhempien huudellessa heille kannustavasti rannalta. Illalla seurasimme veneemme kannelta ruotsalaista grillausilmiötä: jokaisesta veneestä ponkaisi täsmälleen klo 19 kellonlyömällä ruotsalainen perheenisä kainalossaan suorakaiteen muotoinen hiili- tai kaasugrilli. Se sytytettiin rantakalliolla, minkä jälkeen muu perhe, merihenkiset piknikhuovat ja astiat mukanaan, asettui kalliolle kukin oman grillinsä läheisyyteen nauttimaan illallista. Parin tunnin kuluttua tämä näytelmä oli ohitse, vain yksinäiset, jäähtyvät grillit pilkuttivat rantakalliota. Veneissä luettiin ääneen iltasatuja.

Seuraavana aamuna, torstaina heinäkuun 13. päivänä, herätyskello piippasi kuudelta. Tuuli navakasti luoteesta, aivan niin kuin oli luvattu. Tästäkö olisi nyt sitten suunta Ruotsiin?

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Purjehdusta sopivalla vauhdilla

Purjehdusta sopivalla vauhdilla

Pikku vene purjehtii kohti ilta-aurinkoa. Tuuli on leppeä, ilma vihdon kesäisen kuuma. Veneen matka on myötäinen, ja se lipuu eteenpäin hitaasti pelkän keulapurjeen avulla. Minä seison rannalla katsellen sen menoa. Heilutan viimeisen kerran hyvästiksi, kun veneessä istuvat ihmiset ovat jo niin pieniä, etten enää näe heitä edes kamerani teleobjektiivin läpi. Sitten istun autoon ja lähden kotimatkalle.

Kun on kuukauden ajan edennyt korkeintaan kevyttä hölkkävauhtia, on auton tuulilasista avautuva maailma kuin videofilmiä pikakelauksella. En millään uskaltaisi ajaa nopeusrajoituksen mukaista vauhtia, kuuttakymppiä. Silmät ja mieli ovat tottuneet hitaasti vaihtuvaan maisemaan, nyt en pysty kohdistamaan katsettani mihinkään yksittäiseen asiaan. Ajatuksenjuoksu alkaa pätkiä ihan samalla lailla. Muistikuvat paikoista ja tapahtumista viimeisten viikkojen ajalta sulavat hajanaiseksi kokoelmaksi näkymiä, ääniä, tuoksuja, siellä täällä eri ihmisten suusta kuultuja puheenpätkiä. Mikään ei tunnu liittyvän mihinkään, on vaikea muistaa, missä on ollut, mistä tullut ja minne pitäisi jatkaa. Auton vauhti tuntuu järjettömältä, ja se siirtää minut hetkessä takaisin arkimaailmaan, jossa vaikutelmia, tietoa ja kaikkea ylimääräistä roinaa syötetään aisteilleni sellaista tahtia, etteivät aivoni ehdi sitä käsitellä. Kuukaudessa hitaasti kulkeva ihminen ehtii muuttua toiseksi. Muutos on yhtä hidas kuin matkavauhti, sitä ei huomaa. Paluu arkeen sen sijaan on nopea, kivulias – sopeutumisaikaa ei anneta.

Vasta kun on taas ollut hetken aikaa paikallaan, kävellyt hiukan, istunut portailla ihaillen metrin korkuisia nokkosia siinä, missä muistaa pihanurmikon sijainneen ennen matkalle lähtöä, katsellut hitaasti läpi valokuvat matkan varrelta, alkaa mielessä kehkeytyä jonkinlainen kokonaiskuva siitä, mitä on nähnyt ja kokenut. Matkalle lähdöstä tuntuu olevan paljon kauemmin kuin neljä viikkoa, ja etenkin matkan ensimmäiset päivät ovat jo painuneet muistin hämäriin.

Ehkä ensimmäisiä päiviä ja maileja on vaikea muistaa siksikin, että alkumatka tuntui pelkältä siirtopurjehdukselta. Olimme jo nähneet ne maisemat kerran, kaksi, lukemattomia kertoja. Parhaimmillaan minusta matkanteko on silloin, kun joka aamu voi nostaa purjeet ja suunnata sellaiseen paikkaan, jossa ei ole koskaan ennen käynyt. En vieläkään lakkaa ihmettelemästä, miten niin moni matkalla kohtaamamme veneilijä oli käynyt niissä samoissa satamissa, samoissa ankkuripoukamissa, kymmeniä tai satoja kertoja. Miten moni oli kiertänyt saman reitin joka lomalla kymmenen kesää peräkkäin, miten moni siirtyi vain tutusta satamasta toiseen. Meillä oli alkamassa vasta toinen kesälomamatka pikku veneemme kanssa, ja olimme jo lopen kyllästyneitä alkumatkan ennalta tuttuihin paikkoihin. Mutta viettäähän moni lomansa mökilläkin, katsellen samaa maisemaa kesästä toiseen. Moni matkustaa joka talvi samaan lempilomakohteeseensa. Itsekin olen monesti jossakin vieraillessani ajatellut, että tänne tulisin mielelläni uudelleen, mutta sitten kuitenkin aina uteliaisuus on vienyt voiton, ja matkakohteeksi on valikoitunut jokin ennalta tuntematon paikka. Siksi kai olen purjehtijanakin sellainen, että katseeni suuntautuu aina horisonttiin ja siihen, mitä sen takaa mahtaa löytyä.

Klikkaa kuvia nähdäksesi isommat kuvat ja kuvatekstit.

Alkumatkan tuulet eivät olleet kovinkaan suotuisia, mutta viikossa etenimme sentään Hankoniemen ohitse. Koimme ankeaa vesisadetta Porvoon saaristossa, reipasta luovimista Helsingin edustalla, viime vuodelta tutun, tälläkin kertaa aivan liian kuuman saunan Suomenlinnassa. Testasimme yhtenä ainoana päivänä kaikki isopurjeen reivit ja uuden rullagenuan eri pinta-alavaihtoehdot matkalla Porkkalaan, jolloin sää oli niin vaihteleva, että muutaman tunnin aikana koimme kovaa tuulta, leppeää tuulta, reipasta tuulta ja vielä pläkääkin. Siinä rullapurjetta auki ja kiinni rullatessa viimekesäiset muistot hakaspurjeiden vaihtamisesta kovassa aallokossa hymyilyttivät – kyllä purjehdus on nyt helppoa ja mukavaa! Heräsimme kuulaaseen kesäaamuun Modermaganin luonnonsatamassa, jossa joutsen torkkui läheisellä rantakalliolla meistä välittämättä. Ja lopulta päädyimme Hankoon keskelle Regatan hälinää. Siellä pysähdyimme vain ostoksille, ja kuin ihmeen kaupalla meille järjestyi paikka laiturista. Kesäisellä ostoslistalla ei ollut hellehattuja, vaan vedenpitävää vaatetusta ja paksu villapipo. Niin kylmää oli heinäkuun alku, että aamulla täytyi hytisten pukeutua pitkiin aluskerrastoihin ja täyteen tuulenpitävään tällinkiin. Jos aurinko joskus paistoikin, oli tuuli niin hyinen, että se jäykisti niskanikamat, jos hetkeksikin unohti takinkauluksen auki. Jokusen kerran sitä mietti, että mitähän ihmettä me täällä oikein teimme. Olisiko sittenkin kannattanut vaihtaa tämä kotoinen suviretki vaikkapa viikkoon Kreikan saaristossa?

Hangon härdellin jäätyä taakse tuntui siltä, että nyt matka vasta todella alkoi. Aurinko ilostutti meitä yhä useammin, vaikka lämpöä se ei vieläkään oikein suonut. Ja oltiin vihdoin sellaisilla vesillä, että saattoi joka päivä purjehtia paikkaan, jossa ei ollut ennen käynyt!

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan!

Matka jatkuu – kohti Haapsalua!

Matka jatkuu – kohti Haapsalua!

Kärdlan satama

Loma oli puolivälissä ja kotimatka vääjäämättä edessä. Hiidenmaa paistatteli auringonvalossa, kun aamulla lähdimme Kärdlan satamasta kohti manner-Viroa. Ohitimme sataman suulla edellisiltana saapuneen kovin tutun näköisen, komean aluksen – Purjelaivasäätiön entinen kuunari Lokkihan se siinä. Miehistönään sillä oli melkoisen iso sakki nuorta porukkaa. Meillä taasen kannella toimitti tähystäjän virkaa laivakoira, jonka lempipaikka sijaitsi keulapurjeen päällä.

Tulomatkan edesottamuksistani hiukan säikähtäneenä saatoin aavistuksen verran jännittää avomerelle lähtöä. Tuulta oli edelleen, samoin aallokkoa, mutta kuitenkin kohtuuden rajoissa ja tällä kertaa takaviistosta päin. Kapean satamaväylän jälkeen pääsimme ”selville vesille” eli ruhtinaallisille yli viiden metrin syvyyslukemille, jolloin nostimme keulapurjeen ja suuntasimme myötätuuleen kohti itää. Matka sujui todella joutuisasti, pian Hiidenmaa kajasti enää ohuena viivana taivaanrannassa, ja sen rinnalle ilmestyi toinen ohut viiva, Vormsin saari. Näiden kahden välistä leveää salmea pitkin purjehdimme Väinamerelle, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”salmien merta”. Minä olin ajatellut että siihen liittyisi joku Väinämöisen sukulainen jollakin tapaa, kun kerran Kalev-niminen sankarikin Virossa kerran mellasteli, mutta näin ei siis ole.

Väinameri

Salmia Väinameressä onkin paljon, sillä merialuetta ympäröivät joka puolella saaret: Saarenmaa ja Muhu, Hiidenmaa ja Vormsi, sekä monta pienempää saarta vielä lisäksi. Meri on erittäin matala, yli 10 metrin lukemaa ei kartalta löydä, ja monin paikoin laivaväylät on ruopattu vielä paljon matalampien alueiden läpi. Täällä liikkuessaan täytyy karttaa seurata todella orjallisesti, tai sitten pysyä kiltisti väylillä kuten me enimmäkseen teimme. Pidimme kaikuluotaimen koko reissumme ajan visusti poissa päältä, koska tiesimme miten hermoja raastavaa pienten numeroiden seuraaminen sen ruudulta on. Kartan numerot saivat riittää.

Vormsin eteläpuolella yhytimme mantereen ja Hiidenmaan välisen laivaväylän, jolla näkyi lauttaliikennettä molempiin suuntiin. Edempänä liikennöi myös Vormsin saarelle hassun näköinen, radiomankkaa muistuttava laiva, jolla oli keula molemmissa päissä. Saarten suojaan päästyämme saatoimme nostaa myös isopurjeen, sillä menosuunta oli nyt sivutuuleen. Aallokkoa ei enää täällä ollut, ja saimme hienon ja aurinkoisen päivän päätteeksi vielä nauttia ihanasta, leppoisasta iltapurjehduksesta melkein perille Haapsaluun asti. Laituriin kiinnityimme juuri sopivasti ehtiäksemme vielä illalliselle kaupunginlahden rannalla sijaitsevaan ravintolaan.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!