Browsed by
Avainsana: Matkapurjehdus

Purjehdimme länteen – Ruotsiin asti vai ei?

Purjehdimme länteen – Ruotsiin asti vai ei?

Aamu Jurmossa koitti kalseana ja harmaana. Tuuli ujelsi veneiden vanteissa, eikä tuntunut ollenkaan vastaavan säätiedotuksissa luvattua ystävällistä etelätuulta. Melkein inhotti lähteä merelle. Mutta onneksi sittenkin lähdimme, sillä heti aallonmurtajan ulkopuolelle päästyämme totesin sääennusteen pitäneen täysin paikkansa. Aurinko haihdutti pilvet pian pois, ja reipas tuuli puhalsi etelä-lounaasta niin mukavasti, että nostimme purjeet heti sataman suulla ja pikku veneemme suorastaan lensi koko päivän täydellisessä sivutuulessa kohti länttä. Toki isommat veneet suihkivat meistä ohi oikealta ja vasemmalta – korjaan: styyrpuurin ja paapuurin puolelta – ja hävisivät pian horisonttiin, mutta ei meidän iloinen tunnelmamme siitä latistunut. Veneemme kulki kauniisti melkein parasta vauhtiaan. 

Myöhemmin, väylän kääntyessä Kökarin pohjoispuolelle, tuuli kävi niin vastaiseksi ja puuskaiseksi, että emme enää päässeet etenemään purjein. Pienemmässä aallokossa vene olisi luovinut vielä hyvinkin, mutta kolmen ison aallon sarjoina tulevat ”topparit” pysäyttivät meiltä vauhdin lähes kokonaan. Sen jälkeen puuskainen tuuli kippasi veneen asentoon, josta se, pikku ressukka, koitti tiukasti pinnistää keulansa tuuleen ja itsensä takaisin jaloilleen, muttei ehtinyt ennen kuin seuraava puuska jo iski. Käynnistimme moottorin, otimme purjeet alas, ja ajelimme koneella viimeiset mailit Kökarin Sandhamnin satamaan.

Nyt oltiin virallisesti Ahvenanmaalla! Taas uusi hieno saavutus pienen veneen keltanokkamiehistölle! Kökarissa pääsisimme näkemään ne Ahvenanmaan kuuluisat punaiset kalliot, punaiset hiekkatiet ja punaisen asfaltin. Mutta Sandhamnin laituri oli aivan täynnä, pari muutakin venettä kierteli toiveikkaana sen ympärillä paikkaa etsien. Yksi vene jo oli ilmeisesti luopunut toivostakin ja ankkuroinut kauemmas. Aikamme pyörittyämme meille vinkattiin laiturista kauniin puisen veneen kannelta, että ”aina löytyy tilaa toisellekin S & S -klassikolle”, ja hyvinhän pikkuinen mutta pyylevä Matamimme mahtuikin 1960-luvun Sparkman & Stephens -joolikaunottaren viereen.

Vietimme Sandhamnissa kaksi päivää. Kävelyretki läheiselle Pyhän Annan kirkolle jäi suunnitelman asteelle, sillä toisena päivänä satoi aamusta iltaan. Veneessä pöhisi lämmityslaite. Illalla saunoimme rantasaunassa, jonka löylyt vihdoin sulattivat kylmästä ja kosteasta kangistuneet sormet ja varpaat.

Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin ja ehdimme nähdä kirkon karulla niemellään, ennen kuin se, ja koko muukin maailma, peittyi sakeaan sumuun. Tunnelma oli aavemainen – maisema oli valkoinen ja tyhjä, sen keskipisteessä olimme vain me kolme elollista veneemme kyydissä. Vesi liikkui vasemmalta oikealle keulan editse, niin että tuntui kuin vene olisi pyörinyt ympyrää vastapäivään. Ilman kompassin herkeämätöntä vahtaamista ei pystynyt pitämään suuntaa lainkaan. Meillä oli turvana tabletin kartalla liikkuva nuoli, mutta ilman sitä olisi ollut täysin mahdotonta navigoida läpi kallioluotojen täplittämän saariston. Välttelimme laivaväyliä, vaikka toisaalta niiden ulkopuolella taas on suurempi todennäköisyys törmätä kalapyydyksiin, joten silmät ja korvat oli pidettävä auki. Sumu hellitti vasta iltapäivällä. Ensin sen keskeltä alkoi ilmestyä yksittäisiä luotoja, jotka paljastivat itsensä vain hetkeksi ja peittyivät taas usvaan. Sitten näkyi jo jokin suurempi saari kauempana, himmeni ja kirkastui vuoron perään, muttei enää kadonnut kokonaan näkyvistä. Juuri ennen kuin saavuimme Ruotsinlaivojen isolle väylälle, sumu kaikkosi kuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan! Tuuli alkoi puhaltaa, aurinko paistoi taas. Nostimme purjeet ja viiletimme virkistävää vauhtia viimeiset mailit Rödhamniin.

Olimme valinneet Rödhamnin saaren sopivaksi lähtöpisteeksi Ahvenanmeren ylitykselle. Seuraavalle päivälle oli luvattu reipasta luoteistuulta. Se olisi oikein hyvä tuulensuunta purjehtia Ruotsiin! Kiinnityimme isojen veneiden keskelle laituriin ja lähdimme tutkimaan kaunista saarta. Korkeilta kallioilta on hienot näkymät avomerelle. Saarella on toiminut radiomajakka, joka on nykyisin museona. Saaren toisessa päässä töröttää vanha luotsitupa. Söimme herkullisen, mutta ah, kuinka kalliin savulohi-perunasalaattiaterian. Kahvilan leipomukset olivat herkullisia ja tämän sataman erikoisuus ovat aamiaissämpylät, jotka toimitetaan aamulla veneisiin uunituoreena – pakattuna paperipusseihin, joihin on kirjoitettu päivän säätiedot!

Klikkaa kuvia nähdäksesi isommat kuvat ja kuvatekstit.

Rödhamnissa kyllä tuntui, kuin olisimme jo olleet Ruotsissa. Laiturit olivat täynnään isoja veneitä, rannassa oli rykelmä suloisista suloisimpia punamullan värisiä rakennuksia ja joukko merihenkisiin kuoseihin puettuja lapsia telmi rantavedessä vanhempien huudellessa heille kannustavasti rannalta. Illalla seurasimme veneemme kannelta ruotsalaista grillausilmiötä: jokaisesta veneestä ponkaisi täsmälleen klo 19 kellonlyömällä ruotsalainen perheenisä kainalossaan suorakaiteen muotoinen hiili- tai kaasugrilli. Se sytytettiin rantakalliolla, minkä jälkeen muu perhe, merihenkiset piknikhuovat ja astiat mukanaan, asettui kalliolle kukin oman grillinsä läheisyyteen nauttimaan illallista. Parin tunnin kuluttua tämä näytelmä oli ohitse, vain yksinäiset, jäähtyvät grillit pilkuttivat rantakalliota. Veneissä luettiin ääneen iltasatuja.

Seuraavana aamuna, torstaina heinäkuun 13. päivänä, herätyskello piippasi kuudelta. Tuuli navakasti luoteesta, aivan niin kuin oli luvattu. Tästäkö olisi nyt sitten suunta Ruotsiin?

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa!

Purjehdusta sopivalla vauhdilla

Purjehdusta sopivalla vauhdilla

Pikku vene purjehtii kohti ilta-aurinkoa. Tuuli on leppeä, ilma vihdon kesäisen kuuma. Veneen matka on myötäinen, ja se lipuu eteenpäin hitaasti pelkän keulapurjeen avulla. Minä seison rannalla katsellen sen menoa. Heilutan viimeisen kerran hyvästiksi, kun veneessä istuvat ihmiset ovat jo niin pieniä, etten enää näe heitä edes kamerani teleobjektiivin läpi. Sitten istun autoon ja lähden kotimatkalle.

Kun on kuukauden ajan edennyt korkeintaan kevyttä hölkkävauhtia, on auton tuulilasista avautuva maailma kuin videofilmiä pikakelauksella. En millään uskaltaisi ajaa nopeusrajoituksen mukaista vauhtia, kuuttakymppiä. Silmät ja mieli ovat tottuneet hitaasti vaihtuvaan maisemaan, nyt en pysty kohdistamaan katsettani mihinkään yksittäiseen asiaan. Ajatuksenjuoksu alkaa pätkiä ihan samalla lailla. Muistikuvat paikoista ja tapahtumista viimeisten viikkojen ajalta sulavat hajanaiseksi kokoelmaksi näkymiä, ääniä, tuoksuja, siellä täällä eri ihmisten suusta kuultuja puheenpätkiä. Mikään ei tunnu liittyvän mihinkään, on vaikea muistaa, missä on ollut, mistä tullut ja minne pitäisi jatkaa. Auton vauhti tuntuu järjettömältä, ja se siirtää minut hetkessä takaisin arkimaailmaan, jossa vaikutelmia, tietoa ja kaikkea ylimääräistä roinaa syötetään aisteilleni sellaista tahtia, etteivät aivoni ehdi sitä käsitellä. Kuukaudessa hitaasti kulkeva ihminen ehtii muuttua toiseksi. Muutos on yhtä hidas kuin matkavauhti, sitä ei huomaa. Paluu arkeen sen sijaan on nopea, kivulias – sopeutumisaikaa ei anneta.

Vasta kun on taas ollut hetken aikaa paikallaan, kävellyt hiukan, istunut portailla ihaillen metrin korkuisia nokkosia siinä, missä muistaa pihanurmikon sijainneen ennen matkalle lähtöä, katsellut hitaasti läpi valokuvat matkan varrelta, alkaa mielessä kehkeytyä jonkinlainen kokonaiskuva siitä, mitä on nähnyt ja kokenut. Matkalle lähdöstä tuntuu olevan paljon kauemmin kuin neljä viikkoa, ja etenkin matkan ensimmäiset päivät ovat jo painuneet muistin hämäriin.

Ehkä ensimmäisiä päiviä ja maileja on vaikea muistaa siksikin, että alkumatka tuntui pelkältä siirtopurjehdukselta. Olimme jo nähneet ne maisemat kerran, kaksi, lukemattomia kertoja. Parhaimmillaan minusta matkanteko on silloin, kun joka aamu voi nostaa purjeet ja suunnata sellaiseen paikkaan, jossa ei ole koskaan ennen käynyt. En vieläkään lakkaa ihmettelemästä, miten niin moni matkalla kohtaamamme veneilijä oli käynyt niissä samoissa satamissa, samoissa ankkuripoukamissa, kymmeniä tai satoja kertoja. Miten moni oli kiertänyt saman reitin joka lomalla kymmenen kesää peräkkäin, miten moni siirtyi vain tutusta satamasta toiseen. Meillä oli alkamassa vasta toinen kesälomamatka pikku veneemme kanssa, ja olimme jo lopen kyllästyneitä alkumatkan ennalta tuttuihin paikkoihin. Mutta viettäähän moni lomansa mökilläkin, katsellen samaa maisemaa kesästä toiseen. Moni matkustaa joka talvi samaan lempilomakohteeseensa. Itsekin olen monesti jossakin vieraillessani ajatellut, että tänne tulisin mielelläni uudelleen, mutta sitten kuitenkin aina uteliaisuus on vienyt voiton, ja matkakohteeksi on valikoitunut jokin ennalta tuntematon paikka. Siksi kai olen purjehtijanakin sellainen, että katseeni suuntautuu aina horisonttiin ja siihen, mitä sen takaa mahtaa löytyä.

Klikkaa kuvia nähdäksesi isommat kuvat ja kuvatekstit.

Alkumatkan tuulet eivät olleet kovinkaan suotuisia, mutta viikossa etenimme sentään Hankoniemen ohitse. Koimme ankeaa vesisadetta Porvoon saaristossa, reipasta luovimista Helsingin edustalla, viime vuodelta tutun, tälläkin kertaa aivan liian kuuman saunan Suomenlinnassa. Testasimme yhtenä ainoana päivänä kaikki isopurjeen reivit ja uuden rullagenuan eri pinta-alavaihtoehdot matkalla Porkkalaan, jolloin sää oli niin vaihteleva, että muutaman tunnin aikana koimme kovaa tuulta, leppeää tuulta, reipasta tuulta ja vielä pläkääkin. Siinä rullapurjetta auki ja kiinni rullatessa viimekesäiset muistot hakaspurjeiden vaihtamisesta kovassa aallokossa hymyilyttivät – kyllä purjehdus on nyt helppoa ja mukavaa! Heräsimme kuulaaseen kesäaamuun Modermaganin luonnonsatamassa, jossa joutsen torkkui läheisellä rantakalliolla meistä välittämättä. Ja lopulta päädyimme Hankoon keskelle Regatan hälinää. Siellä pysähdyimme vain ostoksille, ja kuin ihmeen kaupalla meille järjestyi paikka laiturista. Kesäisellä ostoslistalla ei ollut hellehattuja, vaan vedenpitävää vaatetusta ja paksu villapipo. Niin kylmää oli heinäkuun alku, että aamulla täytyi hytisten pukeutua pitkiin aluskerrastoihin ja täyteen tuulenpitävään tällinkiin. Jos aurinko joskus paistoikin, oli tuuli niin hyinen, että se jäykisti niskanikamat, jos hetkeksikin unohti takinkauluksen auki. Jokusen kerran sitä mietti, että mitähän ihmettä me täällä oikein teimme. Olisiko sittenkin kannattanut vaihtaa tämä kotoinen suviretki vaikkapa viikkoon Kreikan saaristossa?

Hangon härdellin jäätyä taakse tuntui siltä, että nyt matka vasta todella alkoi. Aurinko ilostutti meitä yhä useammin, vaikka lämpöä se ei vieläkään oikein suonut. Ja oltiin vihdoin sellaisilla vesillä, että saattoi joka päivä purjehtia paikkaan, jossa ei ollut ennen käynyt!

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan!

Matka jatkuu – kohti Haapsalua!

Matka jatkuu – kohti Haapsalua!

Kärdlan satama

Loma oli puolivälissä ja kotimatka vääjäämättä edessä. Hiidenmaa paistatteli auringonvalossa, kun aamulla lähdimme Kärdlan satamasta kohti manner-Viroa. Ohitimme sataman suulla edellisiltana saapuneen kovin tutun näköisen, komean aluksen – Purjelaivasäätiön entinen kuunari Lokkihan se siinä. Miehistönään sillä oli melkoisen iso sakki nuorta porukkaa. Meillä taasen kannella toimitti tähystäjän virkaa laivakoira, jonka lempipaikka sijaitsi keulapurjeen päällä.

Tulomatkan edesottamuksistani hiukan säikähtäneenä saatoin aavistuksen verran jännittää avomerelle lähtöä. Tuulta oli edelleen, samoin aallokkoa, mutta kuitenkin kohtuuden rajoissa ja tällä kertaa takaviistosta päin. Kapean satamaväylän jälkeen pääsimme ”selville vesille” eli ruhtinaallisille yli viiden metrin syvyyslukemille, jolloin nostimme keulapurjeen ja suuntasimme myötätuuleen kohti itää. Matka sujui todella joutuisasti, pian Hiidenmaa kajasti enää ohuena viivana taivaanrannassa, ja sen rinnalle ilmestyi toinen ohut viiva, Vormsin saari. Näiden kahden välistä leveää salmea pitkin purjehdimme Väinamerelle, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”salmien merta”. Minä olin ajatellut että siihen liittyisi joku Väinämöisen sukulainen jollakin tapaa, kun kerran Kalev-niminen sankarikin Virossa kerran mellasteli, mutta näin ei siis ole.

Väinameri

Salmia Väinameressä onkin paljon, sillä merialuetta ympäröivät joka puolella saaret: Saarenmaa ja Muhu, Hiidenmaa ja Vormsi, sekä monta pienempää saarta vielä lisäksi. Meri on erittäin matala, yli 10 metrin lukemaa ei kartalta löydä, ja monin paikoin laivaväylät on ruopattu vielä paljon matalampien alueiden läpi. Täällä liikkuessaan täytyy karttaa seurata todella orjallisesti, tai sitten pysyä kiltisti väylillä kuten me enimmäkseen teimme. Pidimme kaikuluotaimen koko reissumme ajan visusti poissa päältä, koska tiesimme miten hermoja raastavaa pienten numeroiden seuraaminen sen ruudulta on. Kartan numerot saivat riittää.

Vormsin eteläpuolella yhytimme mantereen ja Hiidenmaan välisen laivaväylän, jolla näkyi lauttaliikennettä molempiin suuntiin. Edempänä liikennöi myös Vormsin saarelle hassun näköinen, radiomankkaa muistuttava laiva, jolla oli keula molemmissa päissä. Saarten suojaan päästyämme saatoimme nostaa myös isopurjeen, sillä menosuunta oli nyt sivutuuleen. Aallokkoa ei enää täällä ollut, ja saimme hienon ja aurinkoisen päivän päätteeksi vielä nauttia ihanasta, leppoisasta iltapurjehduksesta melkein perille Haapsaluun asti. Laituriin kiinnityimme juuri sopivasti ehtiäksemme vielä illalliselle kaupunginlahden rannalla sijaitsevaan ravintolaan.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Vieraalla maalla

Vieraalla maalla

20160817_124836-001

Matka yli Suomenlahden sujui rivakasti ja viivasuoraan etelään. Kaikki toimi hienosti – autopilotti, purjeet, navigoinnissa käyttämämme Seapilot. Tuuli oli kevyehköä mutta tasaista, ja aikaisen lähdön ansiosta päivä ei ollut vielä pitkälläkään, kun Viron rannikko alkoi kajastella horisontissa.

Suuntasimme kohti Lahemaan kansallispuistossa sijaitsevaa Viinistua. Pääsimme perille mukavaan aallonmurtajan suojaamaan pikku satamaan jo aikaisin iltapäivällä.

Viinistu on alunperin pieni, pittoreski kalastajakylä, johon sitten myöhemmin toteutettiin vähemmän pittoreski kalanjalostustehdas. Isot tyhjilleen jääneet teollisuusrakennukset ovat saaneet uuden käyttötarkoituksen, sillä Viinistussa sijaitsee iso taidemuseo. Tämä oli meillekin yllätys, samoin paikan kansainvälinen henki. Söimme hyvän lounaan Viinistun ravintolassa kuunnellen naapuripöydistä kuuluvaa, ainakin saksan-, hollannin- ja englanninkielistä puheensorinaa. Osa vieraista oli saapunut jopa polkupyörillä pitkien matkojen takaa.

Ilta laskeutui tyynenä, oli melkein täysikuu. Kävimme väsyneinä ja tyytyväisinä nukkumaan, innolla odottaen seuraavaa päivää ja matkan jatkumista.

Mutta seuraava päivä koitti tällaisena!

Tuuli oli kääntynyt yöllä idän puolelle ja voimistunut – raportoi se osa miehistöstä, joka ei nuku kaikkina öinä yhtä nuijanukutettuna kuin tämän jutun kirjoittaja – ja aamulla ylös noustessamme löi aallokko jo yli aallonmurtajan. Aallot pääsivät myös sataman itään suuntautuvasta portista sisään, mikä tarkoitti, että veneet tempoilivat köysissään hyvin levottomina. Virtaus sisääntuloaukossa oli niin suuri, ettei meillä ollut mitään mahdollisuutta yrittää siitä läpi konevoimin. Kauhukuva sataman aukkoon poikittain juuttuneesta veneestämme sai meidät suosiolla jäämään satamaan, odottamaan tuulen laantumista tai edes kääntymistä.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Seuraa blogiamme Bloglovin’issa!

Matka on alkanut!

Matka on alkanut!

DSC_0150

Ensimmäinen kesälomareissumme suuntautuu blogimme nimen mukaisesti etelään! Ja mitä sieltä löytyykään? Aikaa on vain kolme viikkoa, joten Välimeren tai Karibian tai jonkin muun sellaisen sijaan määränpäämme on – jännitys tiivistyy – ystävällinen ja mukava naapurimaamme Viro!

Todellisuudessa matkamme on jo ehtinyt päättyäkin, lomamme pian samoin. Yritys päivittää blogia matkan varrelta oli kova, mutta tämä on välineurheilua, eivätkä välineet tältä osin valitettavasti toimineet. Mutta nyt kun katson ulos työhuoneeni ikkunasta syksyistä sadetta, tuntuu ihan kivaltakin palata näihin matkan aikaisiin kuviin ja tunnelmiin ja tehdä ensimmäisestä kunnon purjehduksestamme ihan kunnon jatkokertomus.

Lähtö koitti sunnuntaiaamuna 14. elokuuta. Olimme tulleet veneelle jo edellisiltana, jotta pääsisimme varhain aamusta liikkeelle. Päivä koitti kuitenkin tuulettomana, joten ajelimme koneella muutaman tunnin lännemmäksi kohti sopivampaa Suomenlahden ylityspaikkaa – mistä matka Viron rannikolle olisi mahdollisimman lyhyt. Suurimpana päivämatkan rajoitteenahan meillä on nelijalkainen ystävämme, tarkemmin sen tarve nostaa takakinttuaan sopivan puunrungon juurella tukevalla maaperällä.

Maanantaiaamuna tuuli kävi jo lupaavana lännen suunnalta, ja niinpä suuntasimme avomerelle Pellingin Kungshamnista. Veneemme lempituuli, reipas sivutuuli, kuljetti meitä hyvää vauhtia täsmälleen etelään. Päivä oli upea, aurinkoinen, vain pohjoisen taivaalle näytti kertyvän paksua pilvimassaa. Mutta sen maailmankolkan me olimme jättämässä taakse! Edessäpäin sen sijaan näkyi vain paisteista sinitaivasta.

Olo oli vapaa kuin linnulla, kun Suomen rannikko vähitellen jäi taakse ja joka suunnassa näkyi vain avointa maisemaa – vettä ja taivasta.

Lue matkakertomuksemme seuraava osa!

Sileää vettä ja mutkikkaita puita

Sileää vettä ja mutkikkaita puita

Viimeaikaiset vapaahetket ovat kuluneet veneprojektien parissa. Varustamme purjealustamme lomapurjehdusta varten – meillä alkaa loma vasta kun melkein kaikki muut ovat jo palanneet omilta lomiltaan sorvin ääreen. Ja suunta on tietenkin etelään!

Tässä silti muutama kuva heinäkuiselta viikonloppuretkeltämme Pellingin suuntaan. Sää oli tyyni, sitten peilityyni, lopuksi rasvatyyni. Purjehduksesta ei siis voinut puhua, mutta kotiin palatessa tuuli sentään virisi sen verran, että pääsimme ilman konevoimaa yli kolmen solmun vauhtiin täysmyötäisellä. Siinä ei urheilun tiimellyksessä tullut harjoitettua valokuvausta.

Sileiden vetten vastapainoksi saaristosta löytyi kuvauksellisen mutkikkaita puita.

Vaikka aikaa ei koskaan riitä purjehdukselle niin paljon kuin pitäisi, silti jo parin päivän matka on irtiotto arjesta. Näiltä reissuilta kotiin palaa väsynyt ihminen, jolla on taas uusi punaisen sävy olkapäissä ja hiekkaa varpaanväleissä, takkuinen ja nihkeä olo – mutta hyvin onnellinen. Ja väsymyskin on ihan toista laatua kuin se, joka hankitaan konttorituolissa istumalla.

Rentoa seilausta

Rentoa seilausta

Laivakoiramme saa kunnian aloittaa tämän ihkaensimmäisen blogimme ensimmäisen päivityksen. Tässä laivakoiran taidonnäytteitä neljännen purjehdusmatkamme varrelta.

Vaikka olemme purjehtijoina vielä aika keltanokkia, ainakin yksi meistä osaa jo suhtautua hommaan asianmukaisella rentoudella.

Köydet irti – ollaan perillä!