Browsed by
Avainsana: Suomenlahti

Purjehdusta sopivalla vauhdilla

Purjehdusta sopivalla vauhdilla

Pikku vene purjehtii kohti ilta-aurinkoa. Tuuli on leppeä, ilma vihdon kesäisen kuuma. Veneen matka on myötäinen, ja se lipuu eteenpäin hitaasti pelkän keulapurjeen avulla. Minä seison rannalla katsellen sen menoa. Heilutan viimeisen kerran hyvästiksi, kun veneessä istuvat ihmiset ovat jo niin pieniä, etten enää näe heitä edes kamerani teleobjektiivin läpi. Sitten istun autoon ja lähden kotimatkalle.

Kun on kuukauden ajan edennyt korkeintaan kevyttä hölkkävauhtia, on auton tuulilasista avautuva maailma kuin videofilmiä pikakelauksella. En millään uskaltaisi ajaa nopeusrajoituksen mukaista vauhtia, kuuttakymppiä. Silmät ja mieli ovat tottuneet hitaasti vaihtuvaan maisemaan, nyt en pysty kohdistamaan katsettani mihinkään yksittäiseen asiaan. Ajatuksenjuoksu alkaa pätkiä ihan samalla lailla. Muistikuvat paikoista ja tapahtumista viimeisten viikkojen ajalta sulavat hajanaiseksi kokoelmaksi näkymiä, ääniä, tuoksuja, siellä täällä eri ihmisten suusta kuultuja puheenpätkiä. Mikään ei tunnu liittyvän mihinkään, on vaikea muistaa, missä on ollut, mistä tullut ja minne pitäisi jatkaa. Auton vauhti tuntuu järjettömältä, ja se siirtää minut hetkessä takaisin arkimaailmaan, jossa vaikutelmia, tietoa ja kaikkea ylimääräistä roinaa syötetään aisteilleni sellaista tahtia, etteivät aivoni ehdi sitä käsitellä. Kuukaudessa hitaasti kulkeva ihminen ehtii muuttua toiseksi. Muutos on yhtä hidas kuin matkavauhti, sitä ei huomaa. Paluu arkeen sen sijaan on nopea, kivulias – sopeutumisaikaa ei anneta.

Vasta kun on taas ollut hetken aikaa paikallaan, kävellyt hiukan, istunut portailla ihaillen metrin korkuisia nokkosia siinä, missä muistaa pihanurmikon sijainneen ennen matkalle lähtöä, katsellut hitaasti läpi valokuvat matkan varrelta, alkaa mielessä kehkeytyä jonkinlainen kokonaiskuva siitä, mitä on nähnyt ja kokenut. Matkalle lähdöstä tuntuu olevan paljon kauemmin kuin neljä viikkoa, ja etenkin matkan ensimmäiset päivät ovat jo painuneet muistin hämäriin.

Ehkä ensimmäisiä päiviä ja maileja on vaikea muistaa siksikin, että alkumatka tuntui pelkältä siirtopurjehdukselta. Olimme jo nähneet ne maisemat kerran, kaksi, lukemattomia kertoja. Parhaimmillaan minusta matkanteko on silloin, kun joka aamu voi nostaa purjeet ja suunnata sellaiseen paikkaan, jossa ei ole koskaan ennen käynyt. En vieläkään lakkaa ihmettelemästä, miten niin moni matkalla kohtaamamme veneilijä oli käynyt niissä samoissa satamissa, samoissa ankkuripoukamissa, kymmeniä tai satoja kertoja. Miten moni oli kiertänyt saman reitin joka lomalla kymmenen kesää peräkkäin, miten moni siirtyi vain tutusta satamasta toiseen. Meillä oli alkamassa vasta toinen kesälomamatka pikku veneemme kanssa, ja olimme jo lopen kyllästyneitä alkumatkan ennalta tuttuihin paikkoihin. Mutta viettäähän moni lomansa mökilläkin, katsellen samaa maisemaa kesästä toiseen. Moni matkustaa joka talvi samaan lempilomakohteeseensa. Itsekin olen monesti jossakin vieraillessani ajatellut, että tänne tulisin mielelläni uudelleen, mutta sitten kuitenkin aina uteliaisuus on vienyt voiton, ja matkakohteeksi on valikoitunut jokin ennalta tuntematon paikka. Siksi kai olen purjehtijanakin sellainen, että katseeni suuntautuu aina horisonttiin ja siihen, mitä sen takaa mahtaa löytyä.

Klikkaa kuvia nähdäksesi isommat kuvat ja kuvatekstit.

Alkumatkan tuulet eivät olleet kovinkaan suotuisia, mutta viikossa etenimme sentään Hankoniemen ohitse. Koimme ankeaa vesisadetta Porvoon saaristossa, reipasta luovimista Helsingin edustalla, viime vuodelta tutun, tälläkin kertaa aivan liian kuuman saunan Suomenlinnassa. Testasimme yhtenä ainoana päivänä kaikki isopurjeen reivit ja uuden rullagenuan eri pinta-alavaihtoehdot matkalla Porkkalaan, jolloin sää oli niin vaihteleva, että muutaman tunnin aikana koimme kovaa tuulta, leppeää tuulta, reipasta tuulta ja vielä pläkääkin. Siinä rullapurjetta auki ja kiinni rullatessa viimekesäiset muistot hakaspurjeiden vaihtamisesta kovassa aallokossa hymyilyttivät – kyllä purjehdus on nyt helppoa ja mukavaa! Heräsimme kuulaaseen kesäaamuun Modermaganin luonnonsatamassa, jossa joutsen torkkui läheisellä rantakalliolla meistä välittämättä. Ja lopulta päädyimme Hankoon keskelle Regatan hälinää. Siellä pysähdyimme vain ostoksille, ja kuin ihmeen kaupalla meille järjestyi paikka laiturista. Kesäisellä ostoslistalla ei ollut hellehattuja, vaan vedenpitävää vaatetusta ja paksu villapipo. Niin kylmää oli heinäkuun alku, että aamulla täytyi hytisten pukeutua pitkiin aluskerrastoihin ja täyteen tuulenpitävään tällinkiin. Jos aurinko joskus paistoikin, oli tuuli niin hyinen, että se jäykisti niskanikamat, jos hetkeksikin unohti takinkauluksen auki. Jokusen kerran sitä mietti, että mitähän ihmettä me täällä oikein teimme. Olisiko sittenkin kannattanut vaihtaa tämä kotoinen suviretki vaikkapa viikkoon Kreikan saaristossa?

Hangon härdellin jäätyä taakse tuntui siltä, että nyt matka vasta todella alkoi. Aurinko ilostutti meitä yhä useammin, vaikka lämpöä se ei vieläkään oikein suonut. Ja oltiin vihdoin sellaisilla vesillä, että saattoi joka päivä purjehtia paikkaan, jossa ei ollut ennen käynyt!

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan!

Takaisin kotiin – ennätysvauhtia!

Takaisin kotiin – ennätysvauhtia!

Kesälomamatkamme viimeinen osuus kulki kauniin saariston suojissa Tammisaaresta Helsinkiin ja sieltä kotivesille itäiselle Uudellemaalle. Saariston suojassa pääsimme nauttimaan vakaasta, mutta vauhdikkaasta menosta. Poissa olivat isot, keikkuvat aallokot ja avonainen horisontti, täällä meitä ympäröi saaristo upeine kalliorantoinen, huviloineen ja rantasaunoineen. Vesi välkkyi sinisenä kesäauringon viimeisissä, lämpimissä säteissä. Muita veneitä ei silti juuri näkynyt, me saimme jakaa koko saariston vain joutsenten kanssa.

Pääkaupunkia lähestyttäessä näimme ensi kertaa muitakin purjeita kuin omamme. Tallinnaa lukuun ottamatta olimme melkein koko lomamatkan saaneet nautiskella ylhäisestä yksinäisyydestämme, mutta Helsingin vesillä oltiin selvästi sankoin joukoin hyödyntämässä mahtavia purjetuulia. Nämä saattaisivat olla – ja olivatkin – viimeisiä kesäisen lämpimiä päiviä, joten niistä piti ottaa kaikki irti.

Vietimme yön Suomenlinnan vierassatamassa. Siellä oli vilkas tunnelma, vielä paljon veneilijöitä ja muitakin turisteja liikkeellä. Me saavuimme perille mahtavassa myötätuulessa, samoin vaatetuksesta päätellen muutama muukin venekunta. Osa oli luovinut perille idän suunnalta – tämänkin saattoi päätellä vaatetuksesta. Myötätuulessa purjehtineilla oli päällään shortsit ja hihoistaan käärityt teepaidat, luoviporukka sen sijaan oli sonnustautunut täydellisiin tuulenpitäviin, pipoa ja käsineitä unohtamatta. Niin valtava vaikutus on purjehduksessa tuulen suunnalla, ainakin pohjoisen perukan loppukesän tai alkusyksyn säissä – ehkäpä ei niinkään trooppisemmilla leveysasteilla.

Seuraavana päivänä matka jatkui edelleen myötätuulessa. Sää oli pilvisempi ja tuuli puhalteli tasaisesti 10-12 metriä sekunnissa. Meillä oli ylhäällä vain pienempi keulapurje, ja silti pikku paattimme kiisi kohti kotia huimaa 6 solmun keskinopeutta – se ei ole ihan vähän tämän kokoiselle veneelle! Olisimme kenties ehtineet kotisatamaan asti yhdessäkin päivässä, mutta väsymys alkoi painaa. Senpä vuoksi vietimme vielä yön Pellingissä, missä pääsimme illalla jopa saunaan. Sama mahtava myötätuuli puhalsi meidät seuraavana päivänä kotisatamaan asti niin vauhdilla, ettei viimeinen legi tuntunut enää miltään. Pian oltiin kotilaiturissa, sitten kotipihassa, ja viimein siinä maailman parhaassa saunassa, joka sijaitsee oman pihamme perällä.

Lomamatka oli nyt ohi, edessä korkeintaan pikku päiväpurjehdus tai pari, sitten veneen nosto ja talviunille taputtelu. Vaikka mielessä kajasteleekin joskus tulevaisuudessa pidempikin matkustelu purjeveneessä, tämä meidän harjoituspurtemme on kuitenkin sen verran pieni ja ahdas, että kolmen viikon reissaamisen jälkeen tuntui ihan hyvältä asua taas huoneissa, joissa voi seistä suorana, ja nukkua sängyssä jossa mahtuu ojentamaan käsiään ja jalkojaan. Muista ominaisuuksistaan pikku leidimme toki ansaitsee vain pelkkiä kehuja, mutta sisätiloissa on ainakin keski-ikäisen ihmisen näkövinkkelistä hiukan toivomisen varaa.

kartta-viro

Olet nyt päässyt lomamatkakertomuksemme loppuun asti – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta! Oheisesta plotterikartasta näet kaikkiaan 400 merimailin pituisen reittimme lähes kokonaisuudessaan: Porvoon kohdalta etelään, sitten länteen kohti Tallinnaa, Hiidenmaata ja Haapsalua, takaisin pohjoiseen Jussaröhön ja sieltä rannikkoa pitkin itään kotisatamaan.

Jussarö – saaren kahdet kasvot

Jussarö – saaren kahdet kasvot

dsc_0826

Aamu Jussarössä koitti lohduttoman sateisena ja koleana. Ilmassa oli selvästi syksyn tuntua. Ja niin näkyi olevan saaressakin, joka meitä lukuun ottamatta vaikutti tyystin autiolta. Aamukävelyllä läheiseltä rannalta löytyi kahvila, infokioski, sauna ja yhteyslaituriin köytetty vesibussi – kaikki tyhjillään ja lukittuina. Tämä kesä oli paketoitu, turistit olivat häipyneet. Kuinkas nyt yksi pieni venekunta sattuikin tänne eksymään keskellä yötä?

Aamupäivän valjuudesta paljastui suuri, kaunis saari. Sen rantakalliot olivat hienoa punaista graniittia. Itäisellä rannalla pauhasi iso aallokko. Tuuliennusteet olivat pitäneet paikkansa ja aamuyöllä oli noussut navakka itätuuli. Päätimme jäädä laituriin seuraavaan aamuun asti ja tutustua paremmin saareen.

Jussaröllä on pitkä ja värikäs historia. Sen suojaisa luonnonsatama on ollut merenkulkijoiden tiedossa jo ammoisina aikoina, sillä näin kaukaa ulkomereltä ei myrskyn varalle liiemmin ankkuripaikkoja löydä. Kalastajien ja luotsien asuttama kylä rakentui Västervikenin rannalle 1700-luvun loppupuolelta alkaen. Kylästä on enää jäljellä yksi luotsimökki, Kullakojan, joka pystytettiin paikalleen vuonna 1840. Mökkiä ympäröivillä niityillä laidunsi nyt lauma lampaita – mikäpä sen perinteisempää kuin lampaat kauniissa saaristolaismaisemassa!

Jussaröhön rakennettiin majakka vuonna 1891. Se tulikin tarpeeseen, sillä alue tunnettiin laivojen kompasseja häiritsevästä magneettisuudestaan. Taisivatpa meidänkin autopilottimme edellisyön sekoilut johtua tästä samasta ikiaikaisesta syystä! Majakanvartijoiden perheet asuivat omassa kylässään saaren eteläpuolella. Majakka toimi vain vuoteen 1922 asti, jolloin Jussarön eteläpuoleisella Sundharunin luodolla aloitti toimintansa Suomen ensimmäinen miehittämätön majakka. Jussarön vanhasta majakasta on jäljellä tornin alaosa, jonka päälle rakennettiin merivartioaseman valvontatorni. Tuohon torniin pääsi nytkin kiipeämään, ja sieltä avautuivat hienot maisemat ulkosaaristoon ja avomerelle – tosin sateenharmaat ja pilviset. Merivartioasema toimi saarella vuodesta 1930 vuoteen 2011, minkä jälkeen saari siirtyi Metsähallitukselle ja se avattiin yleisölle. Silloin kun me viimeksi veneilimme näillä seuduilla ennen kuivan maan vangeiksi joutumistamme, ei Jussaröhön vielä päässyt, ja niinpä visiitti olikin meille ensimmäinen.

Valvontatornista näkyi myös Jussarön toinen historia – se vähemmän idyllinen. Rautapitoiselle saarelle perustettiin malmikaivos vuonna 1834. Tuolloin kaivoksen työvoimana käytettiin irtolaisvankeja, ja olosuhteiden ankaruudesta kertonee se, että moni heistä toivoi mieluummin pääsevänsä Siperiaan. Kaivos lopetettiin kannattamattomana 1861,  mutta sata vuotta myöhemmin se avattiin uudelleen. Ja tällä kertaa massiivisella meiningillä. Vuoksenniska Oy rakensi liudan valtavia rakennelmia, kuten murskaamon, rikastamon, 250 metriä syvän kaivoskuilun sekä tunneliverkoston, joka ylsi Jussarön kaakkoispuolella sijaitsevalle Stenlandet-luodolle asti. Malmia louhittiin meren alla 170 metrin syvyydessä, jossa sijaitsivat myös työmiesten taukotilat ja ruokala. Malmi kuljetettiin maanalaista rautatietä pitkin saaren satamaan laivattavaksi, ja rautatiekiskoja risteili tunneleissa yli 3 kilometrin verran. Koko valtava kompleksi ehti toimia vain muutaman vuoden, kunnes se vuonna 1967 suljettiin – Brasiliasta sai malmia halvemmalla.

Kaivostoiminta jätti kuitenkin saareen jälkensä, jotka eivät koskaan sieltä häviä: valtavia täyttömaa-alueita malmin rikastamisesta syntyneestä jätteestä, suuri Iron Beach -nimellä tunnettu mustanpuhuva hiekkaranta, ja terävää sepeliä siellä täällä ympäri saarta. Rapistuvat kaivosrakennukset, saaren poikki puiden latvusten tasalla kulkeva malmin kuljetusputki, ja lukemattomat, myöhempinä vuosina sotaharjoitusten tantereena käytetyt asuinrakennukset luovat kieltämättä huomattavan kontrastin vanhan aarniometsän ja herkän saaristoluonnon kanssa.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Yöpurjehdus yli Suomenlahden

Yöpurjehdus yli Suomenlahden

20160828_183847

Myrsky meni vihdoin menojaan. Seurasimme ahkerasti tuuliennusteita, ja hetkeksi tuulet näyttivät rauhoittuvan ainakin sen verran, että pääsisimme lähtemään kohti kotia Haapsalusta.

Lähtö koitti aamulla elokuun 28. päivä, aivan yhtäkkisessä tyynessä monen päivän myrskytuulien jälkeen. Suunnitelma oli matkata rannikkoa pitkin Tallinnaan, jonne arvelimme ehtivämme ennen kuin tuulet kääntyisivät itään, siis vastaisiksi, ja muuttuisivat jälleen navakoiksi. Ajoimme koneella rasvatyynessä, muutamin paikoin väyliä oikoen – edelleenkin kaikuluotain sammutettuna ja luottaen kartan syvyysmerkintöihin. Veikkaanpa, että kölin alla saattoi paikka paikoin olla vain metrin-parin verran vettä. Tuntui paljon mukavammalta olla kuin ei tietäisikään kuin panikoida laitteen matalan veden hälytysten vuoksi.

Hiukan ennen Paldiskin satamaa pysähdyimme nelijalkaisen ystävämme bisneksiä varten Suur-Pakrin liuskekivisen saaren luo. Olimme puolivälissä kohti Tallinnaa, mutta itäinen tuuli ei ollut vieläkään antanut merkkejä itsestään. Edelleen oli aivan tyyntä, ja ennusteet näyttivät tuulta vasta seuraavan aamun koitteessa. Päätimmekin muuttaa suunnitelmaa ja ylittää Suomenlahden saman tien, illan ja yön kuluessa. Näin olisimme tuulen voimistuessa jo jossakin Suomen saariston suojissa. Joutuisimme ajamaan koneella kenties koko matkan, mutta se tuntui ajatuksena mukavammalta kuin riepottelevissa tuulissa purjehtiminen. Kovia tuulia oli jo koettu ainakin omasta mielestäni yhden lomamatkan tarpeiksi.

Suur-Pakrista navigointiohjelmamme piirsi viivasuoraa reittiä pohjoisluoteeseen. Se oli lyhin reitti vastarannalle ja samalla nopein tapa ylittää isot laivaväylät kohtisuoraan leikaten. Eipä aikaakaan, kun Viron matala rannikko häipyi taivaanrannan taa. Nautimme Haapsalusta ostettua savusiikaa illalliseksi auringonlaskua ihaillen – vaikkei kaunis iltarusko ehkä lupaillutkaan huomiselle kovin hyvää säätä – ja ryhdyimme sen jälkeen valmistautumaan yön koitoksiin. Vaatetta piti ainakin lisätä, sillä alkoi tulla viileää. Hämärän laskeutuessa tähystys muuttui tärkeäksi, sillä aloimme lähestyä laivaväylää ja joka puolella näkyi valoja. Oli vilkkuvia väylämerkkejä, liikkuvia punaisia, vihreitä ja valkoisia valoja ja monia sellaisiakin, joista oli vaikea sanoa liikkuivatko ne vai pysyivätkö paikoillaan. Väylää pitkin kulki todella tiheä laivaliikenne, siellä mentiin jonossa kuin missäkin maantiellä.

Laivojen liikeen, suunnan ja nopeuden tarkkailu kiikareilla oli vaativaa ja äärimmäisen jännittävää puuhaa erityisesti siksi, että itse olimme liikkeellä hyvin pienellä ja vaikeasti havaittavalla aluksella. Ainakin oma sydänparkani jätti muutaman lyönnin välistä aina silloin, kun näin kiikareilla vihreän ja punaisen valon rinnakkain veneemme kyljen suunnalla. Sehän tarkoitti, että laiva oli tulossa suoraan meitä kohti. Olipa helpotus, kun iäisyydeltä tuntuvan hetken kuluttua valoista näkyi enää vain toinen, ja tiesimme, että laiva ohittaisi meidät perän takaa. Pikku paattimme oli kuin etana, joka uhittelee jättiläisille – neljää solmua porhaltava purjevene monta kertaa nopeampien laivojen seassa vilkkaalla väylällä!

Kun laivaväylät vihdoin jäivät taakse, oli jo säkkipimeää. Taivas oli vetäytynyt pilveen eikä rannikosta näkynyt merkkiäkään. Tuuli nousi, samoin aallokko, eikä autopilotti enää osannut pitää suuntaa. Ehkä sekään ei nähnyt pimeässä – tai sitten näillä seuduin oli jotakin magneettista häiriötä. Oli ohjattava pelkästään kompassin ja tabletin kartan mukaan, koitettava pysyä reitillä. Pilkkopimeässä suoran kurssin pitäminen ilman kompassin herkeämätöntä tuijottamista on mahdoton tehtävä, tuntuu kuin jatkuvasti ajaisi ympyrää, kun silmä ei löydä mitään kiintopistettä. Kartan viivaa seuraten, taskulampun avulla väylämerkkien heijastimia etsien, onnistuimme navigoimaan suojaiseen satamaan Jussarön Västervikeniin aamuyöllä klo 02. Pimeästä ilmestyi lampun valokeilaan pitkä laituri, ja tuntui ihanalta tuntea tukeva maankamara jalkojensa alla. Laivakoiralla oli kiire tutustumaan rantapusikoihin, ja siinä olikin kaikki mitä Jussaröstä näimme ennen seuraavaa aamunkoittoa.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Kuivan maan vankina

Kuivan maan vankina

dsc_0235-001

Vene tempoili ja nyki köysissään, se halusi selvästi jatkaa matkaa yhtä kiihkeästi kuin mekin. Mutta taivasta peittivät paksut pilvet, sade piiskasi ja tuuli ujelsi veneiden köysissä ja mastoissa. Mutta onneksi sentään satamapaikkaan kuului sähkö – saisimme akkuja ladattua, ja sadepäivän iloksi voisimme vaikka katsoa elokuvan tabletin ruudulta! Mutta – mitä ihmettä? – laiturilla olevassa sähköpylväässä oli aivan erilainen pistoke kuin oman maasähköroikkamme päässä. Eikä kauppoja mailla halmeilla, jonkinlainen adapterihan siihen pitäisi hommata.

Kuka tietää miten kauan joutuisimme odottelemaan täällä ulospääsyä, ja mitähän tapahtuisi jääkaapissa oleville koiranruoille akkujen tyhjennyttyä..? Pilvimassan läpi aurinkopaneelit eivät ladanneet volttiakaan, tai ampeeria, tai mitä ne nyt sitten ovatkaan. Siksi toisekseen, meillä oli kyllä koiranruokaa, mutta ei juurikaan mitään itsellemme, sillä olimme laskeskelleet näihin aikoihin olevamme Tallinnan supermarkettien ulottuvilla. Viinistun ravintola oli kyllä oikein hyvä, mutta ei sinnekään viitsisi koko matkakassaansa heti ensimmäisinä päivinä tuhlata.

Onneksi bussit kulkivat. Pääsimme kylän keskusaukiolta bussin kyytiin ja ajoimme lähimpään pieneen kaupunkiin, Loksaan. Matkalle tuli hintaa peräti 0.70€ per nuppi, koira matkusti toki ilmaiseksi. Perillä Loksassa satoi kaatamalla. Heti bussiasemaa vastapäätä löytyi rautakauppa, joka edusti isoa ketjua, mutta siellä töpseliongelmaamme ei osattu ratkaista. Sen sijaan sieltä osattiin neuvoa kadun toiselle puolelle vanhaan pikkupuotiin, joka olisi varmaankin kaatosateessa jäänyt meiltä huomaamatta. Ja se olikin tee-se-itse-ihmisen ihmemaa, oikea vanhan ajan rautakauppa. Hyllyt notkuivat nippeliä ja nappelia, ruuvia, naulaa ja kaikkea muuta sellaista, mitä hipelöiden olisi mukavasti viettänyt vaikka koko päivän. Sieltä löytyi myös ystävällinen mies, joka hetkessä löysi tarvittavat osat adapterin rakentamiseen. Kun kävi ilmi, ettei kaupassa sellaisia asennuksia tehty, ja ettei meillä itsellämmekään ollut taitoa tai ainakaan välineitä piuhojen yhdistelyyn, myyjä soitti venesatamamme talonmiehelle. Tämä lupasi koota meille adapterin, kunhan palaisimme kaupungista. Ongelma ratkaistu!

Nyt piti vain päästä takaisin satamaan. Käytyämme ruokakaupassa – se sentään oli helppoa ja valikoimassa oli tosiaankin kaikkea tarvittavaa – palasimme bussiasemalle vain todetaksemme, että paluukyyti lähtisi vasta monen tunnin päästä. Siispä likomärkinä bussiaseman pubiin miettimään seuraavaa siirtoa. Mutta asioilla on tapana järjestyä, kuten olen antanut itselleni kertoa, ja joskus se on jopa pitänyt paikkansa! Pubin baarimikolla nimittäin sattui olemaan veli, jolla sattui olemaan auto, eikä ilmeisesti sillä hetkellä mitään järkevää tekemistä, sillä hän lupasi antaa meille kyydin takaisin satamaan. Ihmisten ystävällisyys ja auttamisenhalu hämmästytti ja ilahdutti, vaikka Virossa olemme ennenkin siihen törmänneet – ja useasti.

Niinpä ennen pitkää olimme jälleen Viinistussa. Sadekin taukosi juuri niin pitkäksi aikaa, että ehdimme tehdä mukavan kävelyretken vanhan kylän läpi.

Tuuli ja aallokko pauhasivat edelleen väsymättöminä, joten poispääsystä saatoimme vain haaveilla. Mutta valokuvaukseen niistä riitti aihetta kerrakseen. Ja myöhemmin, totta tosiaan, saimme sittenkin sen leffaillan ja hyvää ruokaa lämpimässä, kuivassa ja mukavassa veneessä, jonka töpselistä tuli sähköä!

Jatka seuraavaan jaksoon – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Vieraalla maalla

Vieraalla maalla

20160817_124836-001

Matka yli Suomenlahden sujui rivakasti ja viivasuoraan etelään. Kaikki toimi hienosti – autopilotti, purjeet, navigoinnissa käyttämämme Seapilot. Tuuli oli kevyehköä mutta tasaista, ja aikaisen lähdön ansiosta päivä ei ollut vielä pitkälläkään, kun Viron rannikko alkoi kajastella horisontissa.

Suuntasimme kohti Lahemaan kansallispuistossa sijaitsevaa Viinistua. Pääsimme perille mukavaan aallonmurtajan suojaamaan pikku satamaan jo aikaisin iltapäivällä.

Viinistu on alunperin pieni, pittoreski kalastajakylä, johon sitten myöhemmin toteutettiin vähemmän pittoreski kalanjalostustehdas. Isot tyhjilleen jääneet teollisuusrakennukset ovat saaneet uuden käyttötarkoituksen, sillä Viinistussa sijaitsee iso taidemuseo. Tämä oli meillekin yllätys, samoin paikan kansainvälinen henki. Söimme hyvän lounaan Viinistun ravintolassa kuunnellen naapuripöydistä kuuluvaa, ainakin saksan-, hollannin- ja englanninkielistä puheensorinaa. Osa vieraista oli saapunut jopa polkupyörillä pitkien matkojen takaa.

Ilta laskeutui tyynenä, oli melkein täysikuu. Kävimme väsyneinä ja tyytyväisinä nukkumaan, innolla odottaen seuraavaa päivää ja matkan jatkumista.

Mutta seuraava päivä koitti tällaisena!

Tuuli oli kääntynyt yöllä idän puolelle ja voimistunut – raportoi se osa miehistöstä, joka ei nuku kaikkina öinä yhtä nuijanukutettuna kuin tämän jutun kirjoittaja – ja aamulla ylös noustessamme löi aallokko jo yli aallonmurtajan. Aallot pääsivät myös sataman itään suuntautuvasta portista sisään, mikä tarkoitti, että veneet tempoilivat köysissään hyvin levottomina. Virtaus sisääntuloaukossa oli niin suuri, ettei meillä ollut mitään mahdollisuutta yrittää siitä läpi konevoimin. Kauhukuva sataman aukkoon poikittain juuttuneesta veneestämme sai meidät suosiolla jäämään satamaan, odottamaan tuulen laantumista tai edes kääntymistä.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Seuraa blogiamme Bloglovin’issa!

Matka on alkanut!

Matka on alkanut!

DSC_0150

Ensimmäinen kesälomareissumme suuntautuu blogimme nimen mukaisesti etelään! Ja mitä sieltä löytyykään? Aikaa on vain kolme viikkoa, joten Välimeren tai Karibian tai jonkin muun sellaisen sijaan määränpäämme on – jännitys tiivistyy – ystävällinen ja mukava naapurimaamme Viro!

Todellisuudessa matkamme on jo ehtinyt päättyäkin, lomamme pian samoin. Yritys päivittää blogia matkan varrelta oli kova, mutta tämä on välineurheilua, eivätkä välineet tältä osin valitettavasti toimineet. Mutta nyt kun katson ulos työhuoneeni ikkunasta syksyistä sadetta, tuntuu ihan kivaltakin palata näihin matkan aikaisiin kuviin ja tunnelmiin ja tehdä ensimmäisestä kunnon purjehduksestamme ihan kunnon jatkokertomus.

Lähtö koitti sunnuntaiaamuna 14. elokuuta. Olimme tulleet veneelle jo edellisiltana, jotta pääsisimme varhain aamusta liikkeelle. Päivä koitti kuitenkin tuulettomana, joten ajelimme koneella muutaman tunnin lännemmäksi kohti sopivampaa Suomenlahden ylityspaikkaa – mistä matka Viron rannikolle olisi mahdollisimman lyhyt. Suurimpana päivämatkan rajoitteenahan meillä on nelijalkainen ystävämme, tarkemmin sen tarve nostaa takakinttuaan sopivan puunrungon juurella tukevalla maaperällä.

Maanantaiaamuna tuuli kävi jo lupaavana lännen suunnalta, ja niinpä suuntasimme avomerelle Pellingin Kungshamnista. Veneemme lempituuli, reipas sivutuuli, kuljetti meitä hyvää vauhtia täsmälleen etelään. Päivä oli upea, aurinkoinen, vain pohjoisen taivaalle näytti kertyvän paksua pilvimassaa. Mutta sen maailmankolkan me olimme jättämässä taakse! Edessäpäin sen sijaan näkyi vain paisteista sinitaivasta.

Olo oli vapaa kuin linnulla, kun Suomen rannikko vähitellen jäi taakse ja joka suunnassa näkyi vain avointa maisemaa – vettä ja taivasta.

Lue matkakertomuksemme seuraava osa!