Browsed by
Avainsana: Viro

Yöpurjehdus yli Suomenlahden

Yöpurjehdus yli Suomenlahden

20160828_183847

Myrsky meni vihdoin menojaan. Seurasimme ahkerasti tuuliennusteita, ja hetkeksi tuulet näyttivät rauhoittuvan ainakin sen verran, että pääsisimme lähtemään kohti kotia Haapsalusta.

Lähtö koitti aamulla elokuun 28. päivä, aivan yhtäkkisessä tyynessä monen päivän myrskytuulien jälkeen. Suunnitelma oli matkata rannikkoa pitkin Tallinnaan, jonne arvelimme ehtivämme ennen kuin tuulet kääntyisivät itään, siis vastaisiksi, ja muuttuisivat jälleen navakoiksi. Ajoimme koneella rasvatyynessä, muutamin paikoin väyliä oikoen – edelleenkin kaikuluotain sammutettuna ja luottaen kartan syvyysmerkintöihin. Veikkaanpa, että kölin alla saattoi paikka paikoin olla vain metrin-parin verran vettä. Tuntui paljon mukavammalta olla kuin ei tietäisikään kuin panikoida laitteen matalan veden hälytysten vuoksi.

Hiukan ennen Paldiskin satamaa pysähdyimme nelijalkaisen ystävämme bisneksiä varten Suur-Pakrin liuskekivisen saaren luo. Olimme puolivälissä kohti Tallinnaa, mutta itäinen tuuli ei ollut vieläkään antanut merkkejä itsestään. Edelleen oli aivan tyyntä, ja ennusteet näyttivät tuulta vasta seuraavan aamun koitteessa. Päätimmekin muuttaa suunnitelmaa ja ylittää Suomenlahden saman tien, illan ja yön kuluessa. Näin olisimme tuulen voimistuessa jo jossakin Suomen saariston suojissa. Joutuisimme ajamaan koneella kenties koko matkan, mutta se tuntui ajatuksena mukavammalta kuin riepottelevissa tuulissa purjehtiminen. Kovia tuulia oli jo koettu ainakin omasta mielestäni yhden lomamatkan tarpeiksi.

Suur-Pakrista navigointiohjelmamme piirsi viivasuoraa reittiä pohjoisluoteeseen. Se oli lyhin reitti vastarannalle ja samalla nopein tapa ylittää isot laivaväylät kohtisuoraan leikaten. Eipä aikaakaan, kun Viron matala rannikko häipyi taivaanrannan taa. Nautimme Haapsalusta ostettua savusiikaa illalliseksi auringonlaskua ihaillen – vaikkei kaunis iltarusko ehkä lupaillutkaan huomiselle kovin hyvää säätä – ja ryhdyimme sen jälkeen valmistautumaan yön koitoksiin. Vaatetta piti ainakin lisätä, sillä alkoi tulla viileää. Hämärän laskeutuessa tähystys muuttui tärkeäksi, sillä aloimme lähestyä laivaväylää ja joka puolella näkyi valoja. Oli vilkkuvia väylämerkkejä, liikkuvia punaisia, vihreitä ja valkoisia valoja ja monia sellaisiakin, joista oli vaikea sanoa liikkuivatko ne vai pysyivätkö paikoillaan. Väylää pitkin kulki todella tiheä laivaliikenne, siellä mentiin jonossa kuin missäkin maantiellä.

Laivojen liikeen, suunnan ja nopeuden tarkkailu kiikareilla oli vaativaa ja äärimmäisen jännittävää puuhaa erityisesti siksi, että itse olimme liikkeellä hyvin pienellä ja vaikeasti havaittavalla aluksella. Ainakin oma sydänparkani jätti muutaman lyönnin välistä aina silloin, kun näin kiikareilla vihreän ja punaisen valon rinnakkain veneemme kyljen suunnalla. Sehän tarkoitti, että laiva oli tulossa suoraan meitä kohti. Olipa helpotus, kun iäisyydeltä tuntuvan hetken kuluttua valoista näkyi enää vain toinen, ja tiesimme, että laiva ohittaisi meidät perän takaa. Pikku paattimme oli kuin etana, joka uhittelee jättiläisille – neljää solmua porhaltava purjevene monta kertaa nopeampien laivojen seassa vilkkaalla väylällä!

Kun laivaväylät vihdoin jäivät taakse, oli jo säkkipimeää. Taivas oli vetäytynyt pilveen eikä rannikosta näkynyt merkkiäkään. Tuuli nousi, samoin aallokko, eikä autopilotti enää osannut pitää suuntaa. Ehkä sekään ei nähnyt pimeässä – tai sitten näillä seuduin oli jotakin magneettista häiriötä. Oli ohjattava pelkästään kompassin ja tabletin kartan mukaan, koitettava pysyä reitillä. Pilkkopimeässä suoran kurssin pitäminen ilman kompassin herkeämätöntä tuijottamista on mahdoton tehtävä, tuntuu kuin jatkuvasti ajaisi ympyrää, kun silmä ei löydä mitään kiintopistettä. Kartan viivaa seuraten, taskulampun avulla väylämerkkien heijastimia etsien, onnistuimme navigoimaan suojaiseen satamaan Jussarön Västervikeniin aamuyöllä klo 02. Pimeästä ilmestyi lampun valokeilaan pitkä laituri, ja tuntui ihanalta tuntea tukeva maankamara jalkojensa alla. Laivakoiralla oli kiire tutustumaan rantapusikoihin, ja siinä olikin kaikki mitä Jussaröstä näimme ennen seuraavaa aamunkoittoa.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Menneiden aikojen tunnelmissa

Menneiden aikojen tunnelmissa

Haapsalun linnaHaapsalu on suomalaisille Viron kaupungeista varmaankin tutuin heti Tallinnan ja Pärnun jälkeen. Meille visiitti oli ensimmäinen, vaikka olemme ahkeria Viron matkaajia ja muutoin kiertäneet melkein maan jokaisen kolkan. Oli hienoa saapua kaupunkiin meritse, niin kuin varmaan keskiajallakin usein saavuttiin – niihin aikoihin kun maantiet olivat vielä varsin vaatimattomia.

Ensimmäiseksi halusimmekin suunnata nimenomaan Haapsalun keskiaikaiseen historiaan. Haapsalun Piispanlinnan vaiherikas historia alkoi 1200-luvulla ja sen rakennustyöt kestivät kaikkiaan kolmisensataa vuotta. Tuona aikana aseet kehittyivät ja niiden myötä linnoitustekniikka koki monia uudistuksia, ja niinpä Haapsalunkin linnoitukseen lisättiin eri aikakausina uusia osia. Valitettavasti myöhästyimme viikon verran treffeiltä Haapsalun suurimman kuuluisuuden, Valkean Daamin, kanssa. Hänen kerrotaan ilmestyvän linnan katedraalin ikkunaan elokuisena yönä täydenkuun aikaan. Me satuimme olemaan silloin jumissa Viinistun tuulisessa satamassa.

Tuntui mukavalta heittäytyä täysillä kaupunkilaiselämään, nauttia herkullisista lounaista ja illallisista toinen toistaan paremmissa ravintoloissa ja ihastella ihmisvilinää vanhojen, kauniiden talojen reunustamilla kaduilla. Vaikka elettiin elokuun viimeisiä päiviä, oli sää vielä lämmin ja kesäinen. Haapsalun pääkadun vilinästä ei tarvitse poiketa kuin korttelin-parin verran syrjemmäs, niin tunnelma kapeilla, mutkittelevilla kaduilla muuttuu kuin matkustaisi ajassa sata vuotta taaksepäin. Vanhat lehmukset varjostavat pieniä pihoja, värikkäät ystävälliset talot esittelevät huolella kaiverrettuja, veistettyjä tai raudasta taottuja yksityiskohtiaan, valo väreilee kauniisti verantojen puhalletuissa lasiruuduissa. Tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Todellisuudessa tämä ajaton idylli on vaatinut vuosikausien työn, verta, hikeä ja kyyneleitä. Ennen Viron uutta, nyt 25-vuotiasta itsenäisyyttä vaikutelma oli tyystin toisenlainen – varmaan jokainen Virossa Neuvostoaikaan tai pian sen jälkeen vieraillut muistaa miltä maisemat silloin näyttivät. Muutos on hämmästyttävä näinkin lyhyessä ajassa, eikä virolaisten tarmokkuutta ja taitavuutta voi olla ihailematta.

Kesäinen sää jatkui, mutta lännen suunnalta kantautui jo taas ensimmäisiä myrskyn merkkejä – kovenevaa tuulta, aallokkoa ja jopa jokunen sataman suojiin hakeutuva venekin saapui mereltäpäin. Lopulta myrsky saavutti Viron rannikon, hyöri yllämme pari päivää, jatkoi hurjaa vauhtiaan Suomen puolelle, jossa se katkoi sähköjä isoilta alueilta. Se olikin omituinen myrsky. Aurinko paistoi koko ajan täydeltä terältä, sadetta emme saaneet pisaraakaan, mutta tuuli oli hurja. Yöllä satamassa kuuntelimme tuulen pauhua ja varsinkin sen aiheuttamaa pauketta, kilinää ja kolinaa, kun veneiden köydet ja vaijerit hakkasivat mielipuolisesti mastoja vasten. Aallokko ei sentään satamaan päässyt, joten ei tarvinnut pelätä punkasta putoamista kesken unien.

Mietimme, ovatko säät ja tuulet muuttuneet näin paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana, jotka olemme viettäneet kuivalla maalla, vai oliko tämä kesä vain poikkeuksellisen tuulinen – vai oliko pelkkää sattumaa, että lomaviikkomme ja melkein kaikki merellä viettämämme viikonloput olivat kovin tuulisia? Eihän tuulisuuteen kiinnitä samalla tavalla huomiota, jos viettää aikaansa toimistossa tai suojaisella kotipihalla. Ainakin veneemme merikelpoisuus tuli testattua ja hyväksi havaittua jo heti ensimmäisenä kesänä. Sen puolesta meillä ei ainakaan ole hätäpäivää, sillä pikku Matamimme tuntuu selviävän kyllä kaikesta mitä Itämeri keksii sen eteen heittää.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Matka jatkuu – kohti Haapsalua!

Matka jatkuu – kohti Haapsalua!

Kärdlan satama

Loma oli puolivälissä ja kotimatka vääjäämättä edessä. Hiidenmaa paistatteli auringonvalossa, kun aamulla lähdimme Kärdlan satamasta kohti manner-Viroa. Ohitimme sataman suulla edellisiltana saapuneen kovin tutun näköisen, komean aluksen – Purjelaivasäätiön entinen kuunari Lokkihan se siinä. Miehistönään sillä oli melkoisen iso sakki nuorta porukkaa. Meillä taasen kannella toimitti tähystäjän virkaa laivakoira, jonka lempipaikka sijaitsi keulapurjeen päällä.

Tulomatkan edesottamuksistani hiukan säikähtäneenä saatoin aavistuksen verran jännittää avomerelle lähtöä. Tuulta oli edelleen, samoin aallokkoa, mutta kuitenkin kohtuuden rajoissa ja tällä kertaa takaviistosta päin. Kapean satamaväylän jälkeen pääsimme ”selville vesille” eli ruhtinaallisille yli viiden metrin syvyyslukemille, jolloin nostimme keulapurjeen ja suuntasimme myötätuuleen kohti itää. Matka sujui todella joutuisasti, pian Hiidenmaa kajasti enää ohuena viivana taivaanrannassa, ja sen rinnalle ilmestyi toinen ohut viiva, Vormsin saari. Näiden kahden välistä leveää salmea pitkin purjehdimme Väinamerelle, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”salmien merta”. Minä olin ajatellut että siihen liittyisi joku Väinämöisen sukulainen jollakin tapaa, kun kerran Kalev-niminen sankarikin Virossa kerran mellasteli, mutta näin ei siis ole.

Väinameri

Salmia Väinameressä onkin paljon, sillä merialuetta ympäröivät joka puolella saaret: Saarenmaa ja Muhu, Hiidenmaa ja Vormsi, sekä monta pienempää saarta vielä lisäksi. Meri on erittäin matala, yli 10 metrin lukemaa ei kartalta löydä, ja monin paikoin laivaväylät on ruopattu vielä paljon matalampien alueiden läpi. Täällä liikkuessaan täytyy karttaa seurata todella orjallisesti, tai sitten pysyä kiltisti väylillä kuten me enimmäkseen teimme. Pidimme kaikuluotaimen koko reissumme ajan visusti poissa päältä, koska tiesimme miten hermoja raastavaa pienten numeroiden seuraaminen sen ruudulta on. Kartan numerot saivat riittää.

Vormsin eteläpuolella yhytimme mantereen ja Hiidenmaan välisen laivaväylän, jolla näkyi lauttaliikennettä molempiin suuntiin. Edempänä liikennöi myös Vormsin saarelle hassun näköinen, radiomankkaa muistuttava laiva, jolla oli keula molemmissa päissä. Saarten suojaan päästyämme saatoimme nostaa myös isopurjeen, sillä menosuunta oli nyt sivutuuleen. Aallokkoa ei enää täällä ollut, ja saimme hienon ja aurinkoisen päivän päätteeksi vielä nauttia ihanasta, leppoisasta iltapurjehduksesta melkein perille Haapsaluun asti. Laituriin kiinnityimme juuri sopivasti ehtiäksemme vielä illalliselle kaupunginlahden rannalla sijaitsevaan ravintolaan.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Kõpun majakka ja Hiidenmaan kierros

Kõpun majakka ja Hiidenmaan kierros

dsc_0479-kopio

Viime kirjoituksessa päästiin meriturvallisuusteemaan, joten jatketaan sillä. Tosin nyt hyppäämme aikakoneella 500 vuoden taakse, 1500-luvulle. Aihe oli hyvin ajankohtainen silloinkin, kun Itämerta purjehtivat Hansaliiton kauppalaivat – ilman tutkia, karttaplottereita, vhf-radioita tai vilkkuvia valolaitteita. Yksi Itämeren vilkkaimmista hansakaupan satamista oli Tallinna, ja sinne päästäkseen piti purjehtia Hiidenmaan vaarallisten matalikkojen ohi. Laivoja ohjaamaan päätettiin vuonna 1504 rakentaa majakka, ja sille sopivaksi paikaksi katsottiin Hiidenmaan korkein kohta Kõpun niemellä. Alkuperäinen pooki – nykyisen majakan kartiomainen jalusta – valmistui 1531. Se on Itämeren vanhin edelleen toiminnassa oleva majakka ja monien (virolaisten) lähteiden mukaan toiseksi tai kolmanneksi vanhin sellainen koko maailmassa. Paikallisten talonpoikien tehtävä oli kuskata paikalle puuta ja polttaa tulta pookin laella. Korotusosa valolaitteineen rakennettiin vasta 1800-luvun alussa.

Miehistömme muut jäsenet jäivät suosiolla maan pinnalle odottelemaan, kun kiipesin majakan ylätasanteelle. Taival ei ollut erityisen mukava eikä missään nimessä suositeltava korkeiden tai ahtaiden paikkojen kammosta kärsiville. Minäkin keskityin pitämään käsijohteesta kaksin käsin kiinni, mutta silti tarvitsin muutaman ”tuumaustauon” matkan varrella ennen kuin maali oli saavutettu. Mutta oli se sen arvoista, sillä ylätasanteelta avautuivat huikeat näkymät yli Kõpun niemen, lännessä kauas merelle ja idässä Kärdlan poukamaan ja ohikin. Majakka sijaitsee aika kaukana rannikolta, eikä sen juurella uskoisi ikinä olevansa lähelläkään mitään merta, mutta huipulta meri näkyi joka suunnassa.

Kõpun majakalta jatkoimme matkaa niemen länsikärkeen Ristnaan, joka on monille tuttu Merisään rannikkoasemien litaniasta. Sielläkin on majakka, mutta paljon uudempi (vuosimallia 1874) ja sen juurella mahtava hiekkaranta, jonka isot aallot ovat surffarien mieleen. Tällä kertaa aallokko oli varsin maltillista ja sen vuoksi pieni surffariporukka viettikin aikaansa lepäilemällä rannan riippumatoissa. Vesiurheiluvälineitä oli rannalla joka makuun ja hauskasta lautahökkelistä löytyi mukava baari, jossa söimme erittäin maukkaat burritot.

Olimme vuokranneet venesatamasta auton tarkoituksenamme ajella pitkin Hiidenmaata ja kenties yöpyäkin jossakin matkan varrella. Surffiparatiisia lukuun ottamatta lähes kaikki ravintolat, kahvilat ja majapaikat olivat kuitenkin kiinni – monesta paikasta löysimme vain lukitun oven ja ”Nähdään ensi kesänä!” -kyltin. Mutta retkipäivä oli silti upea, aurinko paistoi ja meri kimmelsi joka nurkan takana. Länsirannalta ajelimme etelään Käinan ja Orjakun kyliin ja bongasimme hienoja vanhoja taloja, kartanoita, kirkkoja, upeita rantaniittyjä ja katajaisia hiekkaharjanteita. Orjakun satama näytti mukavalta ja siellä oli jopa kahvilakin auki, nautimme kupilliset kahvia ja jäätelöt ihaillen väikkyvää Väinameren selkää. Sitten jatkoimme Kassarin saarelle ja kävimme syömässä maukkaan lounaan Lest & Lammas -nimisessä ravintolassa, jonka viihtyisä terassi oli tulvillaan kukkia ja syötäviä yrttejä.

Illansuussa palasimme takaisin Kärdlaan. Hiidenmaa oli kierretty, vaikkakin pikaisesti, ja oli jo aika jatkaa matkaa meritse. Kävimme iltakävelyllä Kärdlan kauniissa rantapuistikossa ja nautimme sen jälkeen tyvenestä illasta ja auringonlaskusta satamassa. Veneen lokikirjaan oli kertynyt nyt jo yli 200 mailia ja lomamme oli puolivälissä. Se tarkoitti, että piti pikkuhiljaa kääntyä takaisin kotiin, mutta ennen sitä halusimme tutustua vielä yhteen virolaiseen kohteeseen.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Purjehdusta parhaimmillaan – ja pahimmillaan!

Purjehdusta parhaimmillaan – ja pahimmillaan!

Hyppää kyytiin ja katso, miltä purjehdus avomerellä tuntuu!

Lauantaiaamuna 20. elokuuta Tallinnasta lähtiessämme oli hyvin tyyntä ja kauniin autereista. Kaupunki näkyi sinisenä siluettina, meri ja taivas olivat niin samanväriset, ettei niiden rajaa erottanut. Alkumatkasta meitä vastaan tuli vielä muutamia kilpaveneitä. Niillä ei ollut vauhtia nimeksikään, niin tyyni oli sää. Mekin saimme ajaa koneella lähes koko päivän – ohi Naissaaren kohti länttä, pitkin pohjoisrannikkoa Paldiskin sataman ohitse ja yöksi Dirhamin venesatamaan.

Dirhamin satama oli hieno ja todella siisti. Ravintola oli jo kiinni eikä ehtinyt aueta aamulla ennen lähtöämme, mutta hienolla paikalla se sijaitsi! Terassilta oli upea näkymä meren ulapalle ja edustalla hieno hiekkaranta. Satama oli suojainen ja kaikki uutuuttaan hohtavaa. Pisteenä i:n päälle tapasimme satamassa aamulla kalastajan, jolla oli veneessään kelpo saalis kampelaa. Häneltä saimme ostettua muutaman kalan ja näin oli illallisen ruokalista järjestyksessä!

Aamulla matka jatkui kohti Hiidenmaata. Sää vaikutti lupaavalta, koko päiväksi oli luvattu reipasta etelätuulta. Pääsisimme siis hyvässä sivutuulessa matkaan. Ja niin pääsimmekin! Vanha leidimme kiiti sellaista vauhtia, että ei voinut kuin hihkua riemusta. Niin hienoa purjehdusta pääsee harvoin kokemaan! Kun tuuli kävi ulkomerellä voimakkaammaksi, samoin teki uskollinen veneemme – se tuntui vain kasvavan kokoa aallokon ja tuulen mukana. Ei nitinöitä eikä natinoita, ei hetkumista, vaan koko vene tuntui olevan kuin yhtä ainutta vahvaa kappaletta.

Mutta Hiidenmaata lähestyessämme jouduimme yllättävän tilanteen eteen. Emme olleet varustautuneet siihen, miten suuri vaikutus merenpohjan madaltumisella on aallokon korkeuteen. Hiidenmaata ympäröi monen mailin päähän hyvin matala vesi. Tuuli puhalsi jo 10 m/s ja yhtäkkiä keli kävi kerta kaikkiaan liian kovaksi purjealaamme nähden, ja purjeita oli äkkiä pienennettävä. Kovassa aallokossa keulaan ryömiminen ei ollut kovin mukavaa eikä helppoakaan, mutta purjeet sain alas. Vene loikki isossa aallokossa kuin villihevonen, vuoroin sen keula sukelsi syvälle aaltoon nostaen korkeat vesipatsaat molemmille puolilleen, välillä osoitti kohti taivasta. Mutta homma oli vain tehtävä, ei voinut pelätä – säikähdys tuli vasta jälkeenpäin sitten, kun jalat olivat jo tukevasti maan kamaralla. Ja sen myötä päätös, että ensi kesäksi meidän veneeseemme hankitaan rullapurje, maksoi mitä maksoi – kysehän on yhtä paljon turvallisuudesta kuin mukavuudesta, kun purjetta reivatakseen ei tarvitse lähteä kannelle toikkaroimaan. Vaikka valjaat ovatkin aina päällä kannella liikkuessamme, silti siellä voi kaatua tai kolhia itseään.

Pääsimme illan hämärtyessä perille Kärdlan satamaan. Olimme siellä ihka ainoa vierasvene, mutta silti meitä varten laitettiin sauna lämpenemään, niin mahtavaa on hiidenmaalainen vieraanvaraisuus! Olo oli helpottunut ja lopen uupunut. Jaksoimme juuri ja juuri raahautua rantaravintolaan illalliselle, sen jälkeen saunan ihanaan lämpöön ja sitten vihdoin nukkumaan. Kaikki kolme nukuimme kuin tukit!

Meillä ei ollut kiire takaisin merelle ihan hetkeen, tuntui oikein hyvältä ajatukselta viipyä muutama päivä maissa. Meri ei aina ole mukava elementti, ja vaikka varautuisikin tilanteisiin, ne voivat silti tapahtua hämmästyttävän äkkiä. Turvallisuuden pitäisi aina olla ykkösenä, ja tästä saimme erittäin konkreettisen muistutuksen juuri Kärdlassa, jossa vain viikkoa aikaisemmin oli hukkunut suomalaispurjehtija pudottuaan veneensä kannelta. Moni muistaa käyttää turvavaljaita ja elämänlankoja kovassa kelissä, mutta aina ei tule ajatelleeksi, että kauniillakaan säällä ei mereen pudonnutta välttämättä saada takaisin ylös.

Lopuksi, jottei homma menisi liian vakavaksi, muutama kuva aamuautereesta ja iltaruskosta, sillä niiden vuoksihan sitä tässä purjehditaan!

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Myötätuulessa Tallinnaan!

Myötätuulessa Tallinnaan!

dsc_0316-001

Monikin suomalainen on saapunut Tallinnaan hyvässä ”laitamyötäisessä”. Niin mekin, mutta me teimme sen sentään ihan omin purjein!

Viinistu päästi meidät viimein otteestaan vietettyämme siellä kolme keikkuvaa, nykivää yötä. Säätiedotus oli lupaillut aamuvarhaiselle hetkeksi heikompaa tuulta, ja me päätimme ottaa siitä vaarin. Herätyskello soi viideltä, ja hetkistä myöhemmin sujahdimme aallonmurtajan aukosta ulos. Tuulta ja aallokkoa oli edelleen, joten hiukan meitä jännitti – sormet ja varpaat ristissä toivoimme, että moottori jaksaisi puskea meitä ainakin vähän matkaa irti rannan läheisyydestä. Ja jaksoihan se, uskollinen Yanmar, mikäs hätä sille nyt voisi tulla?

Ulos merelle päästyämme nostimme myötätuulessa pelkän keulapurjeen. Tuuli oli kohtalaista, mutta aallokko monen päivän itätuulen jäljiltä suurta – ihan oikeasti suurta, isoimmat aallot huipusta pohjaan kolmisen metriä. Pikkuisella veneellä tuntui kuin välillä olisi ollut syvällä montussa, välillä taas korkean kukkulan laella, josta melkein huimasi katsella seuraavaan aallonpohjaan asti. Mutta pelottavaa se ei ollut laisinkaan!

Muita veneitä emme nähneet ennen kuin Pranglin kohdalla. Pranglin saari oli yksi niistä kohteista, joissa olisi ollut mukava käydä, mutta nyt se sai jäädä toiseen kertaan. Loma oli jo pitkällä, ja me vasta tässä! Rohuneemen ohitettuamme alkoi liikenne vilkastua, ja Tallinnan edustalla sitä todella riitti!

Piritan vierassatama oli kuitenkin melkein tyhjillään. Kiinnityimme laituriin ja lähdimme tutustumaan satamaan. Heti ensimmäisestä venetarvikeliikkeestä löytyi valmiina vakiovarusteena juuri sellainen töpseliadapteri, jonka olimme teettäneet Viinistussa. Hintaa sillä oli kyllä paljon enemmän, ja meillä oli hyvä mieli myös siitä, että olimme työllistäneet pienyrittäjiä ja kannattaneet pikkukaupungin palveluja ison metropolin sijaan!

Seuraavana päivänä kiertelimme kaupunkia ja kävimme taas ostoksilla. Sillä välin veneemme oli saanut pari uutta naapuria. Erään veneen suomalaismiehistöltä kuulimme, että seuraavana yönä – perjantaina 18. elokuuta – kilpailtaisiin Helsinki-Tallinna Race, ja että Piritaan olisi tulossa toistasataa venettä yön aikana. Ilta oli tyyni ja rauhallinen, niin tyyni että saatoimme kaivaa pallogrillin esiin ja kokkailla avotilassa mahtavat illallisherkut. Kun olimme hämärän laskeuduttua käymässä yöpuulle, saapuivat jo ensimmäiset kilpaveneet satamaan – nopeimmat olivat taittaneet matkan reilussa kuudessa ja puolessa tunnissa. Aamulla heräsimme siihen, että kannellamme tömisteltiin ja säädeltiin köysiä. Luukusta kurkistaessa näytti maisema todellakin toiselta kuin illalla – ennen lähes tyhjät laiturit pursuilivat nyt veneitä, lisää saapui jatkuvasti ja niitä ahdettiin pieniinkin väleihin. Satama oli täynnä ääntä ja liikettä, purjeita viikattiin, ohjeita huudeltiin, yön sääilmiöitä ja tapahtumia käytiin läpi. Sataman vessoihin ja suihkuihin jonotti joukoittain purjehdusasuisia, väsyneitä mutta tyytyväisen näköisiä ihmisiä. Purjehduskilpailuissa on ihan omanlaisensa tunnelma, oli mukavaa päästä vähän kuin jäniksenä kokemaan sitä. Mutta ei meillä taida olla oikein paloa osallistua itse moisiin – omaan tahtiin seikkaileminen sopii meille paremmin.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Kuivan maan vankina

Kuivan maan vankina

dsc_0235-001

Vene tempoili ja nyki köysissään, se halusi selvästi jatkaa matkaa yhtä kiihkeästi kuin mekin. Mutta taivasta peittivät paksut pilvet, sade piiskasi ja tuuli ujelsi veneiden köysissä ja mastoissa. Mutta onneksi sentään satamapaikkaan kuului sähkö – saisimme akkuja ladattua, ja sadepäivän iloksi voisimme vaikka katsoa elokuvan tabletin ruudulta! Mutta – mitä ihmettä? – laiturilla olevassa sähköpylväässä oli aivan erilainen pistoke kuin oman maasähköroikkamme päässä. Eikä kauppoja mailla halmeilla, jonkinlainen adapterihan siihen pitäisi hommata.

Kuka tietää miten kauan joutuisimme odottelemaan täällä ulospääsyä, ja mitähän tapahtuisi jääkaapissa oleville koiranruoille akkujen tyhjennyttyä..? Pilvimassan läpi aurinkopaneelit eivät ladanneet volttiakaan, tai ampeeria, tai mitä ne nyt sitten ovatkaan. Siksi toisekseen, meillä oli kyllä koiranruokaa, mutta ei juurikaan mitään itsellemme, sillä olimme laskeskelleet näihin aikoihin olevamme Tallinnan supermarkettien ulottuvilla. Viinistun ravintola oli kyllä oikein hyvä, mutta ei sinnekään viitsisi koko matkakassaansa heti ensimmäisinä päivinä tuhlata.

Onneksi bussit kulkivat. Pääsimme kylän keskusaukiolta bussin kyytiin ja ajoimme lähimpään pieneen kaupunkiin, Loksaan. Matkalle tuli hintaa peräti 0.70€ per nuppi, koira matkusti toki ilmaiseksi. Perillä Loksassa satoi kaatamalla. Heti bussiasemaa vastapäätä löytyi rautakauppa, joka edusti isoa ketjua, mutta siellä töpseliongelmaamme ei osattu ratkaista. Sen sijaan sieltä osattiin neuvoa kadun toiselle puolelle vanhaan pikkupuotiin, joka olisi varmaankin kaatosateessa jäänyt meiltä huomaamatta. Ja se olikin tee-se-itse-ihmisen ihmemaa, oikea vanhan ajan rautakauppa. Hyllyt notkuivat nippeliä ja nappelia, ruuvia, naulaa ja kaikkea muuta sellaista, mitä hipelöiden olisi mukavasti viettänyt vaikka koko päivän. Sieltä löytyi myös ystävällinen mies, joka hetkessä löysi tarvittavat osat adapterin rakentamiseen. Kun kävi ilmi, ettei kaupassa sellaisia asennuksia tehty, ja ettei meillä itsellämmekään ollut taitoa tai ainakaan välineitä piuhojen yhdistelyyn, myyjä soitti venesatamamme talonmiehelle. Tämä lupasi koota meille adapterin, kunhan palaisimme kaupungista. Ongelma ratkaistu!

Nyt piti vain päästä takaisin satamaan. Käytyämme ruokakaupassa – se sentään oli helppoa ja valikoimassa oli tosiaankin kaikkea tarvittavaa – palasimme bussiasemalle vain todetaksemme, että paluukyyti lähtisi vasta monen tunnin päästä. Siispä likomärkinä bussiaseman pubiin miettimään seuraavaa siirtoa. Mutta asioilla on tapana järjestyä, kuten olen antanut itselleni kertoa, ja joskus se on jopa pitänyt paikkansa! Pubin baarimikolla nimittäin sattui olemaan veli, jolla sattui olemaan auto, eikä ilmeisesti sillä hetkellä mitään järkevää tekemistä, sillä hän lupasi antaa meille kyydin takaisin satamaan. Ihmisten ystävällisyys ja auttamisenhalu hämmästytti ja ilahdutti, vaikka Virossa olemme ennenkin siihen törmänneet – ja useasti.

Niinpä ennen pitkää olimme jälleen Viinistussa. Sadekin taukosi juuri niin pitkäksi aikaa, että ehdimme tehdä mukavan kävelyretken vanhan kylän läpi.

Tuuli ja aallokko pauhasivat edelleen väsymättöminä, joten poispääsystä saatoimme vain haaveilla. Mutta valokuvaukseen niistä riitti aihetta kerrakseen. Ja myöhemmin, totta tosiaan, saimme sittenkin sen leffaillan ja hyvää ruokaa lämpimässä, kuivassa ja mukavassa veneessä, jonka töpselistä tuli sähköä!

Jatka seuraavaan jaksoon – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!