Myrskyisää odottelua

Myrskyisää odottelua

Ensimmäinen lomapäivä on jo pitkällä, mutta vielä ei olla matkalla. Veneemme toki jo tempoilee köysissään malttamattomana, mutta emme tohdi lähteä 20 m/s riehuvien tuulenpuuskien riepoteltavaksi. Puhumattakaan siitä, että isoimpien aaltojen korkeus on reilusti puolet veneemme pituudesta. Tietynkokoinen aalto kaataa tietynkokoisen veneen, tähän on olemassa oikein laskukaavakin, mutta näin lomamatkan aattona en ole varma haluanko ottaa siitä selvää. Ehkä on viisaampaa vain pysytellä poissa liian vaativista olosuhteista. Tuulen suunta olisi kyllä todella mieluinen – tänä kesänä mieli halajaa länteen ja on harmillista, ettemme pääse hyödyntämään itätuulia, kun niitä kerrankin olisi tarjolla. Tosin vaikuttaa siltä, että tuulet nykyisin saattavat olla ihan mitä tahansa.

Veneen mylläystä on jatkettu lähes tauotta koko kesän ajan, paria viikonloppupurjehdusta lukuunottamatta. Juuri kun alkoi näyttää siltä, että vene pikku hiljaa alkaisi olla meriklaari ja valmis isompiin koitoksiin, ilmeni uusia ongelmia. Osa niistä oli moottoriin liittyviä, joista onneksi selvittiin pienellä säätämisellä, mutta isompi ongelma olivat veneen sähköt. 45-vuotiaalla veneellämme on ollut kenties kymmeniä omistajia elämänsä aikana. Sehän on juuri sellainen kätevä, edullinen ja silti erittäin merikelpoinen pikku vene, jolla on hyvä opetella purjehdustaitoja muutaman kesän ajan ja sitten siirtyä isompien veneiden pariin. Näin suurin osa veneemme entisistä omistajista lienee tehnyt. Mutta ovat he tehneet muutakin! Nimittäin jokainen heistä on jättänyt veneeseen oman puumerkkinsä – jonkin varusteen, laitteen, asennuksen, johdon, letkun taikka kytkimen. Joukossa on ollut oikein asiallista porukkaa, mutta on siellä ollut virittelijöitäkin. Yhteistä useimmille on kuitenkin se, ettei vanhoja asennuksia ole aina vaivauduttu purkamaan uusien tieltä. Varsinkin sähköjohdot on jätetty paikoilleen niine hyvineen, ja uudet vedot on kieputettu vanhojen sekaan iloiseksi spagetiksi. Sähköpaneelin takaa löytyi sellainen nuttura, ettei moista ole ennen nähty! Mutta iloisen spagetin keskelläpä oli pari sulanutta johtoa.  Jokainen veneilijä lienee joskus nähnyt uutisen tai videonpätkän siitä, miten nopeasti venepalo syttyy ja etenee. Kyllä siinä pieni kylmä hiki nousi otsalle, kun mietti mitä muuta spagettinutturan sisällä oli meneillään, ja milloin oikosulku aiheuttaisi jotakin pahempaa.

Siispä purkuhommiin. Asiantuntevien ystävien avulla veneen sähköjä on nyt laitettu kerralla uuteen uskoon. Kaikki epämääräiset asennukset on uusittu, vanhoja johtoja poistettu kilometrikaupalla, ja tilalle asennettu uudet kytkinpanelit asianmukaisine akkuliitäntöineen. Veikkaanpa, että unemme veneessä on tästedes paljon rauhallisempaa, kun ei tarvitse murehtia sulavia sähköjohtoja.

Silti vaikuttaa siltä, ettei veneenomistaja koskaan pääse kaikista murheistaan. Vaikka vene kaikkine järjestelmineen olisi kunnossa, tuntuu, että tieto lisää tuskaa. Kevään ja kesän aikana olemme päivittäneet veneemme varustusta vaikka kuinka, ja vähä vähältä tämä ennalta tuntematon maailma on käynyt tutummaksi. Ensimmäisenä kesänä purjehdimme vailla huolen häivää, luottaen siihen että kyllä se kelluu, kun on ennenkin kellunut, ja kyllä se purjehtii kun on ennenkin purjehtinut. Miksi nämä huolet nyt nostavat päätään, kun varustus on uutta? Vaikka on ihan varmaa, että uusitut köydet ovat nyt kestävämpiä ja luotettavampia kuin tuntemattoman ikäiset vanhat köydet, silti huolestuttaa onko nyt varmasti osannut tehdä riittävän kestävät solmut ja pleissaukset. Ovathan vantit ja staagit nyt varmasti ojennuksessa, niin että masto pysyy pystyssä? Onko ihan varmaa, että uudet, huolellisesti kaikkien taiteen sääntöjen ja ohjeiden mukaan asennetut läpiviennit varmasti kestävät, niin ettei veneemme uppoa?

Mutta eiköhän kaikki tämä asetu taas omiin mittasuhteisiinsa, kun matkamme alkaa. Ei vielä tänään, mutta ehkä huomenna. Suunta on siis länteen – miten kauas länteen, sen näyttää aika, eikä meillä sen tarkempaa suunnitelmaa ole. Kiinnostavia kohteita on toki tutkittu – miten moni niistä ehditään nähdä, selviää sitä myöten kun matka etenee. Suurin piirtein puolivälissä lomaa on kuitenkin käännyttävä takaisinpäin, se on aina se ikävä tosiasia joka pitää ottaa huomioon.

Muistin virkistykseksi ja tunnelmaan virittäytymiseksi voit lukea tästä viime vuoden lomapurjehduksestamme Viroon ja Hiidenmaalle.

Täysikuu ja kevään ensimmäinen purjehdus

Täysikuu ja kevään ensimmäinen purjehdus

Joskus kohdalle osuu täydellinen hetki. Tyyni kesäilta, vihdoin lämmin, iho kihelmöi vielä päivän helteestä. Vene kelluu ankkurissa tyynellä lahdella, rannalla räiskyy nuotio ja hetken päästä hehkuu hiillos. Ilmassa tuoksuu meri ja paahteinen mäntykangas, ja sitten hiilloksella kypsyvä illallinen. Yhtäkkiä nousee kuu – se on kullankeltainen ja täysi. Kesäyö ei hämärry enempää.

Tämä riittää meille kruunaamaan koko kevään kestäneen raadannan veneen kimpussa. Ihan kaikki palaset eivät vieläkään ole paikallaan, mutta veneemme purjehtii ja meille se tarkoittaa vapautta ja löytöretkiä näihin lähiseudun pieniin paratiiseihin. Vesi on kylmää eikä päähän putoilevista kookospähkinöistä ole vaaraa näillä paratiisisaarilla, mutta omanlaisensa viehätys niillä kyllä on. Kesä on roihahtanut villiin kukoistukseensa karuilla saarilla pitkän, kylmän kevään jälkeen. Linnuilla on meneillään kiihkeä kilpalaulanta. Merivesi on kirkasta.

Tuulet eivät vielä kesän ensimmäisellä purjehduksella suosineet. Mutta moottori toimi, samoin sen kaukosäädin, ja pääsimme perjantai-iltana jo jonkin matkaa irti kotilaiturista. Matka jatkui lauantaina ja päättyi tutulle ja turvalliselle Sandön saarelle itäiseen Pellinkiin. Sunnuntaina kotimatkalla tuuli vienosti hetken aikaa, juuri sen verran, että saatoimme rullata auki uuden genuan ja antaa sen kuljettaa meitä myötätuuleen. Vauhti ei päätä huimannut, mutta kyllä se näytti hienolta! Eikä kenenkään tarvinnut kontata kannelle purjetta nostamaan tai laskemaan! Sää olisi ollut mitä mainioin spinnupurjehduksen harjoitteluun, mutta spinnua meillä ei ole vielä koskaan ollut matkassa mukana. Tänä kesänä olisi tarkoitus (ehkä) uskaltaa aloittaa sen kanssa treenaaminen. Hiukan arveluttavaa siitä tekee meidän kahden hengen miehistömme, joista toisella ei ole spinnusta lainkaan kokemusta ja toisellakin vain parista ratakilpailusta, joissa on tullut oltua osana miehistöä. Ja jos vaikka spinnun nosto vielä onnistuisikin, niin mitenkäs sen alas saaminen..?

Juuri nyt kesä on oikeastaan parhaimmillaan – vielä edessäpäin! Lomaviikot on tarkoitus käyttää purjehdukseen viimeistä minuuttia myöten. Ainakin vielä se tuntuu ihan hyvältä ajatukselta. Veneen pienuus, varsinkin sisätilan kompakti koko, on tarjonnut enemmän ja vähemmän haastetta kevätkunnostuksen aikana, mutta matkanteossa se ei niin pahasti haittaa. Maailma on ulkona ja se jatkuu horisonttiin ja sitäkin edemmäs, sisätila on vain lepäämistä ja ruoanlaittoa varten. Ja ruoanlaittokin on helppo ulkoistaa aina silloin, kun kohdalle osuu täydellinen saari. Niitä on Itämeressä aika monta kymmentä tuhatta – saapa nähdä, monessako ehdimme tänä kesänä vierailla!

Veneemme uudessa kesäeleganssissaan – uusi rullagenua, isopurjeen stack pack ja ankannokka!
Vesillelasku – se kelluu sittenkin!

Vesillelasku – se kelluu sittenkin!

Eilen venosemme siirtyi vihdoin takaisin omaan elementtiinsä vietettyään kuivalla maalla pitkän talven ja vielä pidemmältä tuntuneen kevään. Kunnostusprojektit ovat puolitiessään, mutta mitäs siitä – pikku veneemme sentään kelluu! Uuteen kotisatamaansakin se löysi viimein perille tänä iltana pienten hankaluuksien jälkeen, ja siellä voimme jatkaa puuhamme loppuun.

Tästä se lähtee, uusi purjehduskausi. Parin mailin matka vesillelaskupaikalta kotilaituriin kulki pitkin auringonsiltaa ja meren selkä oli syvän sininen. Moottori hyrräsi tyytyväisenä, ja rantautuminen onnistui hienosti, vaikka kaukohallintalaitteena tällä ensimmäisellä reissullamme toimikin moottorin edessä kontallaan kykkivä mieheni, joka väänteli kaasu- ja vaihdevipuja ruorimiehen, tai siis -naisen, ohjeiden mukaan. Mekaaniset vempaimet eivät kysy, milloin olisi sovelias hetki sanoa sopimus irti, vaan tekevät sen itse valitsemallaan hetkellä. Onneksi sää oli tyyni ja leppoisa, muuten tuskin olisimme moista temppua uskaltaneet yrittääkään.

Kevät on nyt virallisesti koittanut. Vielä ollaan vähän vaiheessa – mutta oikein hyvässä vaiheessa!

Kevät peruttu?

Kevät peruttu?

Ei taida vappupurjehdus onnistua tänä keväänä.

Veneprojektit ovat olleet kirjaimellisesti jäissä jo monta viikkoa. Veneen pohjassa on pari uutta reikää ja sisustus on entistä pelkistetympi – vanhat vinyylit on nyt poistettu – mutta siinäpä tämän kevään aikaansaannoksemme sitten ovatkin. Jokainen projekti on pysähtynyt vaiheeseen, jossa pitäisi käyttää epoksia, maalia, liimaa tai tiivistemassaa, ja mikään edellä mainituista ei kuivu pakkasella. Muutama lämpöastekaan ei vielä ihan riitä, tarvittaisiin kymmenen tai enemmänkin. Jos purkin kyljessä lukee, että aine ”ei ehkä kovetu tarpeeksi alle 15° lämpötilassa”, ulkaltaisitko ottaa riskin ja kiinnittää sillä vedenalaisen läpiviennin? Niinpä, en minäkään.

Toivottavasti koko kesää ei ole peruttu. Lomapurjehdus tuntuu hyvin kaukaiselta ajatukselta.

Purjeveneprojekteja – Alkuräjähdys!

Purjeveneprojekteja – Alkuräjähdys!

Voi jospa tosielämässä olisi jonkinlainen undo-nappula! Sitä nimittäin haluaisin nyt painaa. Veneessämme on (oli!) alkuperäinen vinyyliverhoilu rungossa – sellainen vuosikymmenten saatossa nuhjaantunut, kellastunut ja sieltä täältä hiukan repeillytkin. Periaatteessa se kuitenkin vielä enimmäkseen peitti lasikuiturungon näkyvistä, ja tarkemmin ajatellen olisi saattanut hyvinkin menetellä vielä jokusen vuoden, jos estetiikka unohdetaan. Kieltämättä se näytti jo aikansa eläneeltä, etenkin kun edellisen omistajan hienosti uusimat kattolevyt muodostivat puhtaan valkoisina valtaisan kontrastin. Paikka paikoin vinyylin sai paljain käsin irti, ja siksipä olikin hauska lähteä sitä purkamaan.

Mutta siellä missä vinyylin liimaus vielä pitää, se todellakin pitää. Siihen ei pure sitten mikään – ei puukko, ei lasta eikä kaavin. Tarvitaan siis jokin sähköllä toimiva kone! Hienoa, taas saadaan lisätodisteita sille, että veneen omistaja saa heittää rahoilleen hyvästit. Toisaalta tässä nyt maksetaan vain omasta turhamaisuudesta. Kuka käski ruveta sisustamaan, sillä alun perin tällä veneellä oli tarkoitus vain opetella purjehtimaan. Mikä lienee seuraava vaihe tällä hienostelun polulla? Koko sisustuksen tuunaaminen merihenkisen siniraitaiseksi? Koristetyynyjen muka-huoleton ripottelu sinne tänne kutsuviksi asetelmiksi? Posliiniastiat ja niille hienosti asetellut ruoka-annokset kesäillan tunnelmallisessa valossa? Ollaanko nyt tiellä, jolta ei voi enää kääntyä takaisin?

Lähtölaukaus kevätkunnostukselle on nyt kuitenkin ammuttu. Varsinainen alkuräjähdys, josta todellakin on nyt ainoa suunta kohti parempaa ja kauniimpaa! Vanha portapotti laatikoineen on purettu keulasta, ja tila näyttää nyt suorastaan avaralta, jos pieni liioittelu sallitaan – entiseen verrattuna nyt ainakin! Uusi mukavuuslaitos saapuu tontille päivänä minä hyvänsä, ja pääsemme opettelemaan putkarin hommia. On niitä vähän tehty ennenkin, muttei yhtä haastavissa ja mielikuvituksellisissa asennoissa!

Koneosastoakin on ropeloitu. Kaasu- ja vaihdekeppilaatikko (jolla varmaan on jokin oikeakin nimi) on irrotettu paikoiltaan ja nyt etsitään syytä sille, miksi se on niin jäykkä – onko vika laitteessa, vaijereissa vai itse moottorin päässä? Entä mistä moottorin alle ilmestynyt öljylammikko on peräisin? Löytyykö syytä moottorin kierrosten pudottelulle? Näiden pohdintojen rinnalla istuintyynyjen värimaailma alkaakin yhtäkkiä vaikuttaa kiinnostavalta.

Suunnittelin laittavani remontin edetessä hienoja ennen-jälkeen -kuvapareja, mutta paljastettakoon nyt tässä veneen tämänhetkinen kauhistuttava tila. Onneksi se on vain pintaa, ja siitä saa helpolla entistä ehompaa – rakenteensa puolesta paatti on kunnossa eikä siihen ole tarvetta puuttua.

Ensiveneen valinta – miksi Bluebird 25?

Ensiveneen valinta – miksi Bluebird 25?

Tämä helmi on nyt myynnissä – tästä linkistä löydät lisätietoja!

Aikoinaan olin sitä mieltä, että oikea vene on tehty puusta. Edelleenkin puiset klassikkoveneet ovat minusta maailman kauneimpia – kun sellainen lipuu satamaan, muuttuvat lasikuitupaatit heti taikaiskusta paljon tylsemmiksi. Mutta tiedän myös, miten paljon puuveneet vaativat työtä. Olen ollut mukana useamman puuveneen kevätkunnostustöissä. Jos minulla olisi paljon vapaa-aikaa, voisin hyvin harkita puuvenettä. Mutta näin ei ole, ja sen vuoksi yksi tärkeimmistä kriteereistä ensimmäiselle purjeveneellemme oli helppohoitoisuus. Vene pitää voida keväisin viskata veteen!

Tosin veteen viskaaminen on kyllä lasikuituveneenkin kohdalla toiveajattelua. Veneestä näkyy aiheutuvan vaivaa, projektia ja rahanmenoa, olipa materiaali  mikä tahansa. Tämä havainto lienee osa uuden veneenomistajan ”oppimiskäyrää”, joka joskus voi olla jyrkkäkin. 

Tarkoituksena oli löytää kohtuuhintainen, mutta merikelpoinen vene. Jos aikomuksena on, kuten meillä, tulevaisuudessa suunnata vähän isommille vesille (ehkä vähän isommalla veneellä), kannattanee harjoitusveneeksikin valita sellainen, jolla pääsee sentään matkustamisen makuun – jotta treenailu ei jää pelkäksi kotilahdelmalla pyörimiseksi tai satamissa kyhjöttelyksi. Hinnan ja merikelpoisuuden lisäksi veneen hankinnassa kolmas valintakriteeri on tavallisesti mukavuus, mutta koska kaikkiin kolmeen ei budjetti riittänyt, se sai olla sivuseikka.

Eipä sitten muuta kuin nettipalstoja lukemaan. Aloittelijalle sopivia veneitä lueteltiin monissa keskusteluissa. Eniten ensiveneeksi tunnuttiin suositeltavan H-venettä, joka onkin kyllä hauska ja näppärä vene. Sellaisella olen itsekin aikoinaan opetellut purjehtimaan, mutta vaatimattomat asuintilat (vaikkei mukavuuden pitänytkään olla kriteeri), kaiteiden puute ja tietynlainen saaristopursimainen heppoisuus epäilyttivät. Sekä erityisesti perämoottori, joka sijaitsee hankalasti pitkän takakannen toisella puolen, ja on hankala käyttää. Tämän tiedän kokemuksesta. Olen kipparoinut H-veneen satamaan purjein moottoritelineen hajottua ja moottorin upottua mereen. Ainakin tämän tyyppisiltä kokemuksilta halusin vastaisuudessa välttyä.

Seuraava askel olivat pienet, mutta pyylevät ja sisätiloiltaan toimivat Ohlson 22, Guy 22, Helmsman 23, Maxi 68 – nämäkin useimmiten perämoottorilla varustettuina, mutta moottorin hallinta vaikuttaa sentään huomattavasti helpommalta kuin H-veneessä –  ja hiukan isommassa koossa samantyyppistä estetiikkaa edustavat FE-74, FE-83 ja Sunwind 27. Näistä mikään ei kuitenkaan oikein sytyttänyt, pienemmät tuntuivat vielä liian keveiltä saaristopursilta ja isommat alkoivat mennä jo yli budjetin.

Aivan toisentyyppistä mallia edustivat sitten perinteisemmät pitkäköliset veneet If Marieholm ja Albin Vega. Näistä hiukan kiinnostuin, mutta sopivan ajomatkan päässä ei sattunut olemaan myynnissä kumpaakaan. 

Ensiveneeksi sopivia eväkölisiä, eniten ”tavallista purjevenettä” muistuttavia veneitä löytyi listalta muutama – Avance 24, Albin Viggen, HR Misil, Albin Accent, Avance 245 ja Finn 26. Näistä loppupään veneet alkoivat jälleen kiivetä budjetin toiselle puolen. Omaa silmääni miellytti eniten Avance 24, sen purjehdusominaisuuksia kehuttiin ja sen kerrottiin kestävän kovempaakin keliä.

Yllättäen törmäsin vielä yhteen vaihtoehtoon, Bluebird 25:een, joka olikin oikea musta hevonen. Siitä ei alkuun tahtonut löytyä juurikaan tietoa, sillä veneitä ei ilmeisesti valmistettu kovin monta. Niitä oli kuitenkin jokunen myynnissä Nettiveneessä. Se, mikä minun mielenkiintoni herätti välittömästi, oli Bluebird 25:n suunnittelija – Sparkman & Stephens. Suomalaisillehan tämä legendaarinen toimisto on tunnettu siitä, että se suunnitteli kaikkiaan 18 Swan-mallia alkaen ensimmäisestä, vuonna 1967 valmistuneesta Swan 36:sta aina 1980-luvulle asti. Näistä veneistä ei liene kenelläkään kovin paljon pahaa sanottavaa.

Finaaliin asti selviytyivät siis Avance 24 ja Bluebird 25. Kun on kyse vanhoista veneistä, venetyyppiä tärkeämmäksi nousee oikeastaan sopiva yksilö – se miten hyvin sitä on hoidettu ja päivitetty. Lopullisen ostopäätöksen ratkaisi veneen yleiskunto sekä se, että sisämoottori tuntui perämoottoria paremmalta ratkaisulta. Voittajaksi selvisi Bluebird 25.

Bluebird 25 rakennettiin aikansa IOR-avomerikilpasäännön mukaiseksi varttitonnariksi (International Offshore Rule). Se on pituuteensa nähden hyvin leveä, mutta kapenee jyrkästi peräpeiliä kohden, ja keula on terävä ja kapea (kiinnostuneimmat löytävät tarkempia strategisia mittoja Sailboatdata.com -sivulta). Se on rakenteeltaan järeä, eväköli on lyijyä ja peräsimen edessä on samanlainen skegi kuin ikätoveri-Swaneissa. Bluebird on toppirikattu, eli sen keulaharus kiinnittyy maston huippuun. Tästä seuraa, että isopurje on pinta-alaltaan suhteellisen pieni, kun taas keulapurjeet ovat suuria. Masto kulkee kannen läpi köliin saakka, ja se on jäykkä kuin puhelintolppa. Yleensä tämän tyyppinen vene ei ole parhaimmillaan kovin kevyissä tuulissa, jollaisia kesätuulet Suomen saariston suojissa tapaavat olla. Niihin sopii paremmin osatakiloitu vene, jossa isopurje on suurempi ja keulapurjeet vastaavasti pienempiä. Toisaalta, kun tuulet käyvät kovemmiksi, täytyy osatakilaista ruveta reivaamaan hyvissä ajoin, kun toppirikattu vasta pääsee vauhtiin.

Bluebirdiä kuulee haukuttavan hitaaksi, mutta yhden kesän kokemuksella olemme eri mieltä. Kyllä se kulkee mukavasti kevyemmässäkin tuulessa. Paras ominaisuus siinä on kuitenkin se, että se todella kestää kovempaakin keliä. Se on erittäin vakaa ja rauhallinen eikä kallistele kovin edes luovilla – ja se on melkoinen epeli luovimaan. Sivutuulesta se silti pitää kaikkein eniten, silloin se muuttuu täysiveriseksi purjeveneeksi, jolla on riemukasta purjehtia. Myötätuuli ei ehkä ole sen parhaita ominaisuuksia, koska lyhyt ja leveä runko saa sen hiukan venkuroimaan kevyemmällä tuulella, mutta viime kesänä purjehdimme mahtavassa 12 m/s myötätuulessa kolme kokonaista päivää 6 solmun keskivauhdilla. Voisin siis kehaista, että veneemme toimii kaikilla tuulensuunnilla, kevyistä tuulista navakoihin.

Sisätilojensa puolesta Bluebird ei erityisesti loista, etenkään matalalla kajuutalla varustettu alkuperäinen malli, jota meidän 1972 valmistunut veneemme edustaa. Myöhemmissä malleissa on korkeampi kajuutta, mutta yleisesti ottaen tämän kokoluokan veneissä on harvoin seisomakorkeutta ainakaan kovin pitkälle aikuiselle. Veneen leveys kyllä avartaa sisätilaa, ja onhan sisällä sentään mukavan kuivaa ja tarvittaessa joko lämmintä tai hyvin tuuletettua ja viileää. Nukkumapaikkoja on neljälle, mutta käytännössä omasta veneestämme yhden pistopunkan vie jääkaappi ja toisen laivakoira sekä moninaiset matkatavarat. Keulapiikkiin voisi mahtua nukkumaan joku puolituinen. Useimmissa Bluebirdeissä keittiö sijaitsee heti sisääntuloaukon luona, mutta meidän veneessämme se on aika vitsikkäästi sijoitettu melkein keulaan, ja heti sen jälkeen keulapiikin kannen alta löytyy vessanpytyn paikka. Järjestely on itse asiassa oikein toimiva, sillä pytyn peittävällä saranoidulla penkillä istuen on ihan kätevä hämmentää liedellä porisevaa ruokapataa ja pilkkoa aineksia vastakkaisella puolella sijaitsevan työtason päällä. Puomiteltta tuplaa asuinpinta-alan ankkurissa ja satamissa, ja tuolloin pääosa kokkailusta hoituu tietenkin avotilaan nostettavalla pallogrillillä. Tässä veneessä syödään gourmet-ruokaa!