Pohjanmeren erilaiset etapit ja Borkumin rantaloma

Pohjanmeren erilaiset etapit ja Borkumin rantaloma

Nostimme purjeet Helgolandin sataman ulkopuolella ja lähdimme luovimaan kohti lounaista välietappiamme, Borkumin saarta. Vastassamme olivat ne ensimmäiseltä Pohjanmeren purjehduspäivältämme tutut ilmiöt – vastatuuli, iso vasta-aallokko ja virta. Näistä virta tietysti vaihtoi suunnilleen kuuden tunnin välein suuntaa, mutta muiden ilmiöiden pysyessä vastaisina ei myötävirtakaan jaksanut matkantekoamme juuri vauhdittaa. Tuolloin pääsimme nihkeästi 4 solmun vauhtiin, vastavirtaan vauhti putosi alle 2 solmun. Ja suunta, sehän ei tietenkään ollut kohti määränpäätä, vaan jotakin 45 ja 60 asteen väliltä sinne päin. Totesimme, että ilman moottorin apua ei veneemme kulkenut ainakaan vastavirtaan juuri minnekään.

Luoviminen näillä seuduilla oli hankalaa toisestakin syystä: tilaa oli mahdottoman vähän. Pimeän laskeuduttua emme uskaltaneet lähteä seikkailemaan laivaväylien rannan puolelle kalastusalusten ja erilaisten pyydysten pelossa, joita olisi yöllä mahdoton havaita. Väylien meren puolella taas levittäytyivät loputtomat tuulipuistot satoine tuulivoimaloineen, ja niiden jälkeen ulkomerellä olisi useita öljyn- ja kaasunporauslauttoja. Vapaata tilaa jäi niin kapea kaistale, että välillä suuntasimme pitkän halssin laivaväylän poikki – tietysti huolellisesti varmistettuamme AIS-näytöltä, ettei reitille osuisi laivoja. Olimme kuulleet, että laivaväylillä kryssimisestä voi näillä seuduilla saada jopa sakkoja, mutta me emme tainneet kiinnostaa viranomaisia tai ketään muutakaan.

© Navionics

Myöhään syksyllä yöt ovat Keski-Euroopassakin jo pitkiä. Pimeyttä kesti yli 12 tuntia, eikä aika tuntunut kuluvan ollenkaan. Tuuli oli navakkaa, aallokko korkeaa ja terävää. Sisällä veneessä olosuhteet olivat siinä määrin epämukavat, että kunnon lämmintä ruokaa ei tullut edes mieleen ruveta värkkäilemään. Mutta jälkeenpäin ajatellen kaikki sujui kuitenkin hurjan hyvin. Meidän veneemme käyttäytyi rauhallisesti, ei kallistellut edes kovemmissa tuulenpuuskissa, ja miehistö voi vähistä unista ja simppelistä menyystä huolimatta mainiosti. Se on oikeastaan paljon tärkeämpää kuin nopea matkanteko, vaikka pyhästi päätimmekin, että toiste emme lähde varta vasten näin vastaisiin sääoloihin. Saimmehan 80 merimailin matkaan kulumaan puolitoista vuorokautta, ja luovimisen vuoksi todellinen kuljettu matka oli 120 mailia!

Välietapiksi oli päätetty Borkumin saari, jonka isoon satamaan pääsee aina, vuoroveden vaiheista riippumatta. Säkkipimeän, pilvisen yön jälkeen meitä tervehti aurinko, ja paistetta riitti koko päivän. Miten niin synkeä, ankea meri voikaan muuttua onnellisen siniseksi auringonpaisteessa! Tuuli puhalsi kevyemmin, ja viimeisen osuuden kohti Borkumia saimme kirittäjäksi hienon myötävirran, jonka avulla teimme nopeusennätyksemme 9,1 solmua!

Borkum on läntisin Saksan Itä-Friisein saarista. Friisein saaret täplittävät rannikkoa Hollannista Tanskaan saakka ja erottavat Pohjanmeren Vattimerestä, jota Saksassa kutsutaan nimellä Wattenmeer ja Hollannissa Waddensee. Saaret ovat matalia, hiekkaisia tai mutaisia dyynejä, ja meri niiden takana on laskuveden aikaan niin matala, että veneellä kuljettaviä väyliä on hyvin vähän. Aikanaan valaanpyytäjien ja merirosvojen asuttama Borkum on ollut jo pari sataa vuotta suosittu lomanviettopaikka. Sen luonto on tuulen tuivertamaa laakeaa heinikkoa, suota ja laidunmaata, ja tietysti loputtomia hiekkarantoja. Rantalomailu oli edelleen suosittua syksyiseenkin aikaan, ja ihmisten lisäksi rannalla loikoili suuri lauma hylkeitä aurinkoa palvomassa.

Borkumissa on pieni, ihan mukavan näköinen venesatama, jonka syväys on kuitenkin meille riittämätön 1,8 metriä. Vieraspaikkoja isoille veneille on varsinaisen satama-altaan puolella, joka on varsin meluisa työsatama. Se toimii tukikohtana lukuisille tuulipuistojen huoltolaivoille, meripelastus- ja matkustaja-aluksille. Meille paikka oli kuitenkin kätevä, koska meillä oli tapaaminen Kielissä, ja mantereelle pääsi Borkumista nopealla lautalla. Vielä näin lokakuussa vierasveneitä saapui ja lähti päivittäin muutamia. Borkumin satamasta kulkee 5 kilometrin päässä sijaitsevaan kaupunkiin sievä pieni kapearaiteinen juna. Pyöräily on suosittua, samoin mutakävely – näimme päivittäin bussilasteittain kumisaappain varustautuneita mutakävelijöitä, mutta myös monia, jotka olivat selvästi harrastaneet lajia paljain varpain.

Mannermaan keikka venähti muutaman päivän mittaiseksi, sillä piipahdimme matkan varrella Hampurissa. Sitten oli aika jatkaa matkaa Alankomaiden puolelle. Seuraava etappi Den Helderiin oli 120 merimailia, ja se kesti tasan vuorokauden. Tällä kertaa meillä oli etelän ja kaakon puoleisia sivutuulia, eikä meidän tarvinnut tehdä ainuttakaan siksak-käännöstä. Sellainen purjehdus on yhtä juhlaa, siitä olimme täysin yksimielisiä. Näin kauas meidän piti purjehtia kotisatamasta, ennen kuin ensimmäistä kertaa luonnonilmiöt tuntuivat olevan meille suotuisia!

Den Helderistä alkaisi jännittävä ja ennenkokematon seikkailu Hollannin järvillä ja kanavilla!

Helgoland – kivenmurikka Pohjanmeren tuulissa

Helgoland – kivenmurikka Pohjanmeren tuulissa

Pohjanmeri oli päättänyt puolestamme, että tämä syyskuun viimeinen lauantai oli hyvä päivä purjehtia Helgolandiin eikä pidemmälle lounaaseen. Useimmille Kielin kanavasta Pohjanmerelle putkahtaneille Helgoland on itsestään selvä pysähtymiskohde, sillä tämä Saksalle kuuluva saari on verovapaa alue, jossa on kätevää bunkrata vene täyteen halpaa dieseliä ja täyttää pilssilokerot edullisilla juomilla. Meillä oli vielä runsaasti löpöä tankissa eikä janokaan ollut päässyt kovin pahaksi, minkä vuoksi pysähdys Helgolandissa ei alun perin kuulunutkaan suunnitelmiimme. Minäkään, joka sentään olin kerran käynytkin Helgolandissa – kauan sitten eräällä toisella purjehdusreissulla – en muistanut paikasta muuta kuin värikkäät talorivistöt ja lukuisat tax fee -myymälät.

Säiden haltijoilla on purjehtijoiden maailmassa iso mahti – ne päättävät paljon asioita puolestamme, ja tällä kertaa ne päättivät antaa meille monta päivää aikaa tutustua tähän piskuiseen saareen. Ja me viihdyimme mainiosti!

Helgolandin saarella on vaiheikas ja erikoinen historia. Se kuului aikoinaan Tanskalle, mutta britit miehittivät saaren ja siitä tuli brittiläinen siirtomaa 1800-luvun alussa. Tuohon aikaan merikylpylät elivät loistokauttaan ja Helgolandiinkin perustettiin kylpylä vuonna 1826. 1800-luvun lopulla Britannia vaihtoi Helgolandin päikseen Saksan tuolloin hallitseman Sansibarin kanssa – sellaisia vaihtokauppoja sitä siihen maailman aikaan tehtiin!

Sitten Helgolandin historiassa seuraa niitä synkeämpiä, muistakin tarinoista tuttuja ajanjaksoja. Ensimmäisen maailmansodan aikana siviiliväestö siirrettiin pois ja saari linnoitettiin. Sen vesillä käytiin myös sodan ensimmäinen meritaistelu. Sodan jälkeen asukkaat pääsivät palaamaan, mutta lähtöhän heille taas tuli seuraavan sodan koittaessa. Toisen maailmansodan aikana saari toimi Saksan sukellusvenelaivaston, ilmavoimien ja rannikkotykistön tukikohtana.

Toisen maailmansodan päätyttyä asumatonta saarta käytettiin maalitauluna brittiläisten merivoimien harjoituksissa. Vuonna 1947 sen linnoitusrakenteisiin ja lukemattomiin tunneleihin kylvettiin 6700 tonnia räjähteitä. Tämä ”Big Bang” oli yksi maailman suurimpia pamauksia, jos ydinpommeja ei lasketa mukaan. Mutta ei tämä punainen kivenmurikka onneksi minnekään hävinnyt. Matalan ”Unterlandin” ja korkean ”Oberlandin” väliin tosin syntyi uusi ”Mittelland”. Mitään vanhoja rakennuksia saarella ei tietenkään ole, mutta 1950-luvulta lähtien sitä on jälleenrakennettu ahkerasti.

Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isompaan ikkunaan.

Nykyisin se on hyvin omintakeinen lomaparatiisi. Vaikka historialliset kerrostumat puuttuvat, kaupungin tunnelma on viihtyisä ja mittakaava kodikas. Pikku putiikit pursuilevat mitä eksoottisimpia konjakkeja, viskejä, liköörejä ja sikareita, ravintoloissa ja kahviloissa on vilkasta vielä myöhään syksylläkin, ja jopa rannoilla parveilee ihmisiä!

Heti saapumispäiväämme seuraavana päivänä alkoi tuuli puhaltaa varsin reippaissa lukemissa, jatkuvasti voimistuen. Joinakin öinä jopa satama-altaassa oli niin iso aallokko, että vene keikkui ja tavarat kolisivat kaapeissa. Lopulta tuuli kääntyi pohjoisen puolelle ja äityi melkoisen navakaksi. Vaahtopäiden marssia oli upeaa katsella korkealta kalliolta saaren pohjoispäästä, jossa myös kuuluisa kallionlohkare ”Lange Anna” seisoo yksinään meressä tuulten ja aallokon piestävänä.

Rosoisilla kallioilla elää suuria merilintujen yhdyskuntia. Miten hienoa oli seurata läheltä suulan lentonäytöstä, kun se siipiään räpyttämättä taitavasti liiteli tuulenpuuskia myötäillen, tai lokkiparvea joka leikki aaltojen kuohuissa, kohoten siivilleen vasta juuri ennen murtuvaa aallonharjaa!

Lopulta kovat tuulet vaimenivat ja oli hyvä hetki jatkaa matkaa. Tai ainakin siltä se silloin tuntui – Pohjanmeri tietysti pidättää oikeuden sanoa viimeisen sanan! Torstaina, lokakuun 4. päivänä me suuntasimme aamupäivällä ulos aallonmurtajan suojasta ja käänsimme kokan kohti lounasta. Paitsi että emme tietenkään voineet tehdä niin, koska tuuli kävi lounaasta, ja sen mukana aallokko. Ja tietysti se kolmaskin merkkihenkilö, vuorovesivirta, tuntui enimmäkseen käyvän lounaasta. Edessä olisi pitkä päivä – ja vielä pidempi yö… Mutta siitä lisää ensi kerralla!

Itämereltä Pohjanmerelle!

Itämereltä Pohjanmerelle!

Vihdoin koitti sekin päivä, että olimme valmiita jatkamaan matkaa kotoisaksi käyneestä Kielistä! Kielin alueesta aion myöhemmin kirjoittaa pienen listan veneilijöitä kiinnostavia vinkkejä niille, jotka kenties aikovat suunnata kanavan kautta maailmalle.

Syyskuu ei ollut vielä ohi, kun me irrotimme köydet Laboen satamassa. Vene oli puunattu ensimmäisen kerran koko kesänä niin siistiin kuntoon, että siitä kehtasi räpsäistä kuvankin.

Sitten kohti Kielin kanavaa! Me olimme liikkeellä aamulla hyvissä ajoin. Sulkuun päästettiin kuitenkin ensin joukko laivoja, ja niinpä me kymmenkunta huvialusta saimme pyöriä odotusalueella pari tuntia. Kielin kanavan Holtenaun vanhat sulut olivat remontissa – kenties huviveneet pääsevät taas ensi kesänä kulkemaan niiden kautta, jolloin homma käy huomattavasti joutuisammin.

Taakse jää Itämeri…
… ja edessä odottaa Pohjanmeri!

Kiinnittyminen matalaan sivulaituriin kävi kätevästi, ja sitten portit sulkeutuivat takana. Vesi nousi vaaksan verran, ja sitten edessä portit aukesivat. Me maksoimme kanavamaksun (hinta alle/yli 12-metriselle veneelle 18€ / 35€) vasta sulkujen jälkeisellä automaatilla, mihin oli huomattavasti helpompi pääsy kuin ennen kanavaa olevalle automaatille (siellä laituri on selvästi suunniteltu isommille aluksille, ja paikka on avoin tuulelle ja aallokolle).

Kielin kanava ei ole erityisen jännittävä maisemiensa puolesta. Mutta ensimmäinen päivä oli lämmin ja aurinkoinen, joten mikäpä sitä pitkin oli puksutellessa. Ja olihan siellä tietysti monenmoista vastaantulijaa, siltoja, losseja, ja ihan mukavan näköistä rehevää maaseutua kartanoineen ja pikkukylineen. Kevyen liikenteen väylä kulki melkein koko matkan kanavan viertä, ja ohikulkijat vilkuttivat meille iloisesti.

Kanavaan pääsy oli jäänyt sen verran myöhäiseksi, että emme olisi millään ehtineet samana päivänä Brunsbütteliin asti – huviveneet eivät saa liikkua kanavalla pimeän tultua, ja syyskuun lopussa pimeä laskeutui klo 19:30. Niinpä suuntasimme yöksi Rendsburgin kaupungin venesatamaan, jonne on Kielistä noin 35 km. Kanavan koko pituus on karvan alle 100 km, ja sen varrella on puolen kilometrin välein taulu, joka kertoo etäisyyden Brunsbüttelin suluille.

Vietimme Rendsburgissa toisenkin yön. Pitihän meidän ehtiä tutustua kaupunkiin, kun kerran satamaan asti olimme tulleet. Pikku kaupunki oli oikein viihtyisä vanhoine kirkkoineen ja ristikkotaloineen, joista monet olivat 1600-luvulta tai sitäkin vanhempia. Keskustassa sattui sitäpaitsi olemaan toripäivä meneillään, ja ostimme kalakauppiaalta tuoretta kalaa! Kalaa ei yllättäen olekaan Saksan rannikolta helppoa löytää – ravintoloista sitä saa, mutta kaupoista ei juuri lainkaan.

Rendsburgin vanha kaupunki – klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi!

Toinen kanavapäivä valkeni harmaana ja tihkuisena, ja hienoja sumumaisemia riitti koko päiväksi. Perillä Brunsbüttelissä sulutus kävi yhdessä hujauksessa. Sulkua lähestyttäessä tiedustelimme vhf:llä aikataulua, ja meitä kehotettiin ajamaan suoraan avoimeen sulkuun. Muita veneitä ei näkynyt mailla halmeilla, ja niinpä pääsimme ylhäisessä yksinäisyydessämme siirtymään Kielin kanavasta Pohjanmeren puolelle.

Virallisesti oli tietysti kyse vasta Elbe-joesta, mutta täällä jo vuorovedet tekivät temppujaan meidän ajaessamme kohti Pohjanmerta. Ajatuksen Brunsbüttelin kaupungin marinaan menosta hylkäsimme heti alkuunsa satamaa hetken kiikaroituamme – sinne vievä väylä oli reunustettu omituisilla, risuista kyhätyn luudan näköisillä kepakoilla. Olivatko ne pyydyksiä vai kotitekoisia väylämerkkejä, sitä emme uskaltaneet matalilla, virtailevilla vesillä jäädä ihmettelemään.

Oli vasta iltapäivä, joten ehtisimme Cuxhavenin satamaan asti. Meitä vauhditti vielä solmun tai parin myötävirta, joten olisimme perillä hyvissä ajoin ennen pimeää. Sataman sisäänajo hieman jännitti. Aukko ei ole kovinkaan leveä, ja virta koitti viedä meitä sivulle – mutta kaikki sujui lopulta ongelmitta.

Cuxhavenissakin vietimme kaksi yötä, joten ehdimme päivän ajan ihmetellä kaupunkia. Se oli oikein viihtyisä, muttei erityisen mieleenpainuva. Hauskinta oli kävellä korkean tulvavallin laella kulkevaa kävelytietä, jolta oli aavat näkymät sekä merelle että rannan puolen huviloille ja lomahotelleille.

Cuxhaven

Sitten koitti lähtö Pohjanmerelle! Vuorovedet ovat jännittävä, uusi asia, joka nyt pitää muistaa ottaa huomioon. Me tutkimme nousu- ja laskuvesien aikatauluja ja asetimme lähtöajaksi reippaasti kello viisi aamulla. Silloin vesi olisi korkeimmillaan ja vesi hetken aikaa paikoillaan, jolloin sataman aukosta pääsisi parhaiten ulos – ja sitten mukavasti laskuvesivirran avittamina matkaan!

Ulkona merellä meitä odotti vastatuuli, iso vastainen aallokko, ja kuinka ollakaan, vastavirta. Tuntikausiksi näiden yhteisvaikutus kumosi veneemme purjeiden ja moottorin tehon siinä määrin, että liikuimme vain pari-kolme mailia tunnissa. Suuntana meillä oli, säistä riippuen, jokin Saksalle kuuluvista Friisein saarista – kenties Norderney tai Borkum. Mutta matka ei vain tuntunut etenevän mihinkään. Helgolandin saari häämötti styyrpuurin puolella, eikä näyttänyt liikkuvan siitä koko päivänä minnekään. Lopulta päätimme antaa periksi kaikille vastaisille ilmiöille ja käänsimme kokan kohti Helgolandia. Miksi haukata heti ensimmäisenä päivänä liian suuri pala Pohjanmerta? Ehkäpä pieni tauko olisi paikallaan.

Sivutuuleen päästyään purtemme suorastaan lensi, eikä aikaakaan, kun olimme jo pikku saaren edustalla. Helgolandiin oli ihanan helppo rantautua – venesatama sijaitsee kahden aallonmurtajan takana ja meille löytyi aina niin mieluinen kylkikiinnityspaikka.

Sitten tutustumaan tähän Saksalle kuuluvaan, erikoiseen saareen, joka ei lainkaan kuulunut suunnitelmiimme. Mutta nythän me jo tiedämme, miten suunnitelmiin pitää suhtautua – ei kovin vakavasti! Lisää Helgolandin pysähdyksestämme kerron ensi kerralla.

Helgoland

 

Klassikkoveneöverit

Klassikkoveneöverit

Tällä kertaa kirjoitan vähän vähemmän, mutta kuvia on luvassa sitäkin enemmän. Me pääsimme nimittäin jokunen viikko sitten seuraamaan upeaa klassisten veneiden tapahtumaa ihan täällä melkein kuin kotisatamassamme – kun on viettänyt paikassa viikkotolkulla aikaa, niin sopiihan sitä melkein kotisatamaksi kutsua! 

Kun kuulimme, että luvassa olisi 12 mR -veneiden luokka, johon oli ilmoittatunut kaikkiaan 10 kilpailijaa, meitä alkoi jännittää niin, ettei uni ollut tulla silmään yöllä! No, pieni liioittelu sallittakoon – omia unenlahjojani ei todellisuudessa juuri mikään hetkauta. Mutta jännittävää se oli! En tiedä mitään niin kaunista kuin pitkät ja virtaviivaiset “kakstoistikot”, kuin ylellinen tuulahdus menneiltä ajoilta, ja nyt saisin nähdä niitä kokonaisen laivueen!

Tapahtuman nimi oli German Classics 2018, ja se pidettiin Laboen satamassa Kielinlahdella elokuun 16. – 19. päivä.

Viikonloppua edeltävänä keskiviikkona Laboen satamassa kellui tutun näköinen suuri, tummansininen vene, kun jollailimme kaupunkiin ostoksille. Ja veneen perässä liehui Suomen lippu! (Jos totta puhutaan, siellä liehui suomalaisen pursiseuran lippu, mutta menköön nyt). Se oli tietysti Blue Marlin, 12 mR -vene, jonka kotisatama on Helsingissä. Mekin näimme sen pari kertaa purjehtiessamme siellä pikku veneellämme.

Seuraavana päivänä Laboen satama-allas alkoi täyttyä muistakin veneistä. Oli pieniä ja suuria, mutta yhtäkaikki puisia, klassisia kaunottaria. Jotkut pienimmistä veneistä pujottelivat satamaan asti purjein, sillä niillä ei ollut lainkaan moottoria. Kokeneiden ja taitavien kippareiden ja miehistöjen touhua oli mielenkiintoista seurata.

Tässä osa 12 mR-luokkaan osallistuneista veneistä. Klikkaa pikkukuvia, niin ne avautuvat isommaksi, ja voit lukea veneistä lisää. 

Kilpailut alkoivat perjantaina. Silloin satoi, joten emme nähneet tapahtumista paljoakaan. Mutta illaksi taivas kirkastui ja oli taas kesäisen lämmintä. Niinpä kävelimme kaupungille haistelemaan vilkasta tunnelmaa. Satama-allas oli tupaten täynnä veneitä, ja näky oli kerrassaan värikäs, varsinkin kun sateessa kastuneet purjehdusvaatteet ja kirkkaan väriset spinnupurjeet oli ripustettu mastoihin ja kaiteille kuivumaan!

Lauantai oli kilpailun toinen ja viimeinen päivä, ja sääkin näytti paljon lupaavammalta. Me asetuimme jollamme kanssa asemiin heti sataman suulle, jotta näkisimme kaikki uljaat veneet niiden purjehtiessa ulos merelle.

Heti kun tuli kakstoistikkojen vuoro, me lähdimme niiden perään yrittäen pysyä mukana vauhdissa. Mutta niiden nostettua purjeensa emme enää millään pysyneet vauhdissa mukana, vaan jäimme auttamatta jälkeen pikku jollamme kanssa! Aallokko oli terävää ja heitti jollan keulasta pärskeitä meidän ja kameroidemme päälle. Niinpä luovuimme takaa-ajosta ja tyydyimme ihailemaan kauniiden puisten klassikoiden paraatia kohti kaukana häämöttävää lähtölinjaa.

Illan tullen oli Laboen satamassa taas juhlahumua kerrakseen. Klassikkoveneiden ihailijalle tarjoutui loistava tilaisuus katsella veneitä ja niiden upeita yksityiskohtia melkein tarpeekseen.

Upeita, vai mitä? Klikkaa pikkukuvia nähdäksesi tarkemmin!

Elämää – ei mikään Plan B

Elämää – ei mikään Plan B

Viime talven pitkinä, pimeinä iltoina me suunnittelimme suurta seikkailuamme, matkaamme kohti etelää. Köydet irrotettaisiin kesäkuun ensimmäisenä, ja pikaisen Gdanskin pysähdyksen jälkeen ehtisimme kenties vielä kesäkuun aikana läpi Kielin kanavasta. Eipä aikaakaan, kun olisimme jo Englannin kanaalissa, ja sitten menisimme heittämällä yli Biskajanlahden, ennen kuin kesä olisi ohitse.

Köydet irtosivat ensimmäinen kesäkuuta. Gdanskin pysähdys nyt ei ollut ihan pikainen, mutta ennen pitkää matka kuitenkin jatkui kohti Kieliä. Ja Kieliin päästiin. Nyt, melkein kaksi kuukautta myöhemmin, olemme edelleen Kielissä. Mitä oikein tapahtui?

Tämä on purjehdusblogi – jatkokertomus siitä, miten jätimme entisen elämämme taakse, irrotimme ne köydet ja lähdimme kohti tuntematonta. Saattaa olla, että aikaisemmissa kirjoituksissani olen kertonut aika avoimesti kaikesta siitä, mitä moisen elämänmuutoksen tekemiseen liittyy, mutta ihan tarkoituksella en ole kertonut meistä ihmisinä kovinkaan paljon henkilökohtaisia seikkoja. Voihan olla, että joskus niin teen, mutta minusta se ei ole kovin olennaista. Me olemme vain tavallinen keski-ikäinen pariskunta, joka kaipasi muutosta ja ryhtyi ajatuksista tekoihin. Ne lukijamme, jotka eivät meitä tunne, ovat luullakseni kiinnostuneita purjehduksesta ja siitä, minne matkamme vie – ja ne, jotka tuntevat, saanevat tarkempaa tietoa yksityisistä edesottamuksistamme muista lähteistä. Mutta ehkä jonkinlainen selitys matkamme kulusta on tarpeen ja kohtuullista.

Siispä – mitä oikein tapahtui? Pysähdyimme hienoon Baltic Bay -marinaan Laboen pikkukaupunkiin Kielinlahden suulle. Vene kaipasi vähän laittelua, ja Laboen venetelakalta löytyi sesongin kiireen keskeltä tovi sieltä, toinen täältä meidän ongelmiemme ratkomiseen. Taitava elektroniikkaihmemies sai kuolleen autopilottimme ja navigointi-instrumentit heräteltyä henkiin. Veneeseemme asennettiin uudet akut, jotka tuplasivat energiavarastomme kapasiteetin. Sitten asennettiin uusi akkumonitori tarkkailemaan uusia akkuja. Vaihdoimme veneen koko juoksevan rikin. Korjasimme notkuvat ja natisevat lattiat ennen kuin ne ehtivät pettää jalan alla. Ja yhtä ja toista muutakin korjasimme, ja sitten korjasimme vielä vähän lisää.

Mutta tämä loputon erilaisten akkujen, venttiilien, pumppujen, johtojen ja keskusyksiköiden vianetsintä ja korjaus ei rajoittunut pelkästään veneeseen, vaan ihmistenkin alkuperäisosien joukosta löytyi korjattavaa. Ja niinpä me jäimme paikoillemme Laboen satamaan. Heinäkuu oli pian ohi, elokuukin tuli ja meni. Alkusäikähdyksen ja huolen mentyä meitä hiersi epävarmuus siitä, jatkuisiko matkamme vai ei – ja jos jatkuisi, niin mihin suuntaan? Miten myöhään syksyllä Biskajanlahden vielä uskaltaisi ylittää? Miten turvallista Atlantin rannikolla olisi purjehtia Espanjaan ja Portugaliin? Mitä tapahtuisi suunnitelmillemme ehtiä tiettyyn ajankohtaan mennessä Välimerelle? Emmekö ehtisikään nähdä niitä kaikkia mahdollisia saaria ennen talven tuloa?

Miten turhauttavaa! Kielinlahden rannalla saatoimme eturivin paikoilta seurata, miten muut veneet ajoivat ohitsemme ja suoraan Kielin kanavaan. Tai jos joku niistä pysähtyikin, niin vain yöksi tai pariksi, ja sitten heidän matkansa jatkui. Mutta meidän ei.

Yksi pikapysähtyjistä oli suomalainen Ocean Ladies -naisisto matkalla Kanarialta alkavaan ARC-kilpailuun Atlantin yli. Salaperäinen kumiveneilevä suomalaispariskunta auttoi heitä laituripaikan löytämisessä Laboen satamassa, mutta ennen kuin ehdimme enempää tutustua toisiimme, oli Ocean Lady jo Kielin kanavassa.

Mutta eräänä kauniina päivänä tajusin, että mehän olimme nytkin matkalla. Me olemme matkalla! Mitä merkitystä sillä on, ettemme prikulleen noudata jotakin kartalle piirrettyä viivaa? Mitä väliä, ettemme vielä tälläkään viikolla ole tietyssä kaupungissa tai ankkuripaikassa, jonka olemme merkinneet karttaan? Olemme purjehtineet 800 mailin päähän kotoa, koti on jäänyt kauas taakse! Voimme aivan hyvin, aivan oikeutetusti, pysähtyä ja jäädä paikoillemme joksikin aikaa, ilman että sitä on pakko kutsua viivästykseksi. Mistä me muka olemme myöhässä? Lennolta? Ei. Töistä? Ehei! Ei tällä reissulla ole mitään varsinaista takarajaa – korkeintaan se lopullinen deadline…

Siispä ryhdyimme nauttimaan kaikista mukavista asioista ympärillämme sen sijaan, että murjottaisimme ja murehtisimme matkamme mahdollista jatkoa. Eivät kaikki veneet todellisuudessa purjehdi ohitsemme kohti kanavaa, aika monet purjehtivat tällä laajalla lahdella ihan huvikseenkin, tai kilpailevat monissa regatoissa pitkin kesää (tästä lisää seuraavassa blogikirjoituksessa). Ihanat hiekkarannat ovat täynnä ihmisiä, ja rantakaduilla ja -ravintoloissa käy vilkas kuhina. Kielin rannat ovat erityisesti saksalaisten turistien suosiossa, eikä mikään ihme. Täällä on kaunista, vesi on aivan kirkasta ja puhdasta, ja aurinko on hellinyt koko kesän! Kielinlahtea ympäröivät pikkukylät ja -kaupungit ovat viehättäviä ja täynnä elämää, kesäfestareita ja toinen toistaan loistavampia ravintoloita. Vesibussilla pääsee kätevästi paikasta toiseen, ja tietysti meillä on oma pikku jollamme, jonka kanssa voimme tutkiskella lähirantoja omaan tahtiimme.

Mitä kaikkea Kielinlahdella voi nähdäkään? Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi ja näet kuvatekstit.

Entäpä ihmiset sitten? ”Moin, moin!” meitä tervehditään joka paikassa hyväntuulisesti – taitaapa tuo tervehdys olla täkäläisten hansakauppiaiden tuliainen suomalaisille jo jokusen vuosisadan takaa – ja kaikki ovat ystävällisiä ja avuliaita. Ja täsmällisiä, suorastaan saksalaisen täsmällisiä! Täällä me olemme ammattilaisten käsissä, niin veneet kuin ihmisetkin, kuten osasimme odottaakin. Mutta ihmisten aitous ja sydämellisyys ovat lyöneet meidät ällikällä.

Matkalla siis ollaan, ja kyllä se matka tästä vielä jatkuukin. Pian, jonakin ei-niin-tarkasti ennalta määriteltynä päivänä. Jatkamme etelään, ihan niin kuin alun perin suunnittelimmekin. Mutta suunnitelmista ja niiden pysyvyydestä olemme oppineet yhtä ja toista – erityisesti minä, jolle suunnitelmien teko on aina ollut niin tärkeää. Mutta vastedes teemme vain sellaisia suunnitelmia, jotka voi heivata laidan yli sillä siunaaman hetkellä, jolloin jotakin kiinnostavampaa tai tärkeämpää ilmestyy näköpiiriin. 

Välimeri saa jäädä ensi vuoteen. Ei haittaa! Nyt me ehdimme nähdä matkamme varrella vaikka kuinka monta upeaa paikkaa. Pitkien, monen päivän ja yön legien sijaan teemmekin lyhyempiä päiväpyrähdyksiä, ja voimme pysähtyä milloin vain ja niin pitkäksi aikaa kuin huvittaa. Kuinka paljon meiltä jäisikään kokematta ja näkemättä, jos vain pitäisimme tiukasti kiinni jostakin suunnitelmasta ja purjehtisimme tiukasti viivaa pitkin!

Ruoria pyöritellen Bornholmiin ja Kieliin

Ruoria pyöritellen Bornholmiin ja Kieliin

Alun perin kahden viikon projektiksi suunniteltu veneemme peräkannen targakaaren mittatilaustyö Gdanskin laitakaupungilla venyi lopulta viiden viikon mittaiseksi. Osin syynä oli tietysti se, että itse keksimme työn edetessä uusia varusteita ja yksityiskohtia, osin siksi että työn suunnittelu ja johto venetelakalla oli jokseenkin raskassoutuista. Mutta työn laatu on aivan priimaa, ja siihen olemme kerta kaikkiaan tyytyväisiä! Meillä on nyt tuon kyseisen kaaren varaan asennettuna niin paljon aurinkovoimaa, että voinemme elellä varsin omavaraisina sähkön suhteen. Ensimmäisten päivien koekäyttö osoitti jo, että pilviselläkin säällä paneelit lataavat oikein hyvin. Se on tärkeä juttu, sillä vierassatamissa latauspiuhan päässä oleilu ei sovi meidän budjettiimme pidemmän päälle, eikä moottoriakaan viitsi turhan päiten pelkän akkujen lataamisen vuoksi käyttää. Voi olla, että moottoriin joutuu joskus turvautumaan, jos oikein monta päivää on synkeää ja sateista, mutta enimmäkseen meidän pitäisi nyt pärjätä.

Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi.

Kun homma vihdoin tuli valmiiksi, lähdimme niin nopeasti telakan rannasta, ettemme ehtineet lainkaan meriklaarata venettä. Viisi viikkoa leppoisan joen rannassa oli saanut meidät jo unohtamaan Gdanskin edustan jättiaallokon, ja meille tuli aivan kuin yllätyksenä, että heti merelle päästyämme vene alkoi keikkua aivan villisti! Hapankorppupaketit lentelivät hyllyiltä, lattialla liukui ties mitä vesipönttöjä pitkin poikin, ja kannellekin näkyi unohtuneen tavaraa, joka uhkaavasti lähti matkaamaan kohti parraslistaa. Niin kiire oli päästä jatkamaan matkaa! Ensimmäisenä iltana puksuttelimme vain Gdanskin keskustaan, jossa meillä oli aikomus seuraavana päivänä käydä ruokakaupoissa ennen matkan jatkamista. Gdanskin vierassatamaan asti emme kuitenkaan ehtineet, sillä matkan varrella oleva Olowiankan nostosilta oli kiinni, ja seuraavaan avaukseen oli melkein tunti. Se oli liian pitkä aika odotella nälkäisenä viihtyisän näköisen italialaisravintolan rantaterassin edustalla, ja niinpä suunnitelma vaihtuikin pizzaillalliseen ja yöpymiseen nostosillan korvalla. Eipä meitä kukaan siitä hätistellyt poiskaan, joten suoritimme myös lähtöpäivän ostokset tästä privaattimarinastamme käsin.

Matka alkoi Gdanskista keskiviikkoiltana 11. heinäkuuta ja jatkui Hel-niemen jälkeen länteen. Reitti vähän kiemursi, sillä tuuli oli myötäinen itätuuli, mutta aallokko kävi vanhan pohjoistuulen jäljitä vielä sivusuunnalta.  Isojen aaltojen keikutuksessa täysymyötäiseen purjehtiminen olisi vaatinut keulapurjeen spiiraamista spinnupuomin kanssa sivulle, ja isopurjeen varmistamista preventteriköysillä sitä kaikkein kamalinta eli vahinkojiippiä vastaan. Keplottelimme pientä siksakkia sivumyötäiseen, jolloin saimme purjeet pidettyä vedossa. Meidän vanhat köytemme olivat siinä kunnossa, että niitä ei enää puomien virittelyyn uskaltanut käyttää, ja muutenkin halusimme välttää purjeiden kanssa ylimääräistä revittelyä ennen kuin saisimme vaihdettua köydet uusiin. Köysiä emme Puolassa onnistuneet hankkimaan, mutta rikitarkastaja sentään vinssattiin mastoon ja kaikki mastoa kannattavat teräsvaijerit päätteineen ja vanttiruuveineen saivat arvosanan Erinomainen. Se oli sentään helpottava tieto. Uudet köydet odottaisivat meitä Saksassa, kunhan nyt vain ensin pääsisimme sinne asti.

Ensimmäisen yön aamutunneilla autopilotti lakkasi toimimasta. Se oli toiminut ongelmitta ensimmäisen legin kovissa keleissä ja vaikuttanut todella järeältä peliltä. Olimme tässä vaiheessa vielä Puolan rannikon tuntumassa ja edessä oli pitkälti toistasataa merimailia Bornholmiin, jossa aioimme pitää parin päivän tauon. Se tauko tulikin tarpeeseen, sillä käsin ohjaaminen kahden hengen miehistöllä on raskasta puuhaa! Varsinkin pimeänä, pilvisenä, kuuttomana yönä on tuijotettava herkeämättä kompassia, sillä suuntavaisto ei kerro yhtikäs mitään. Kun lisäksi vielä tuuli tyyntyi, mutta aallokko jatkoi omaa vellovaa elämäänsä, kävi veneen ohjailu todella työstä. Purjein kulkevalla veneellä on aina jokin tietty suunta ja kallistus, ja ruorimiehellä pysyy tuntuma peräsimeen, mutta moottorilla ajettaessa ainakin meidän veneemme on täysin tunnoton ja kuskin herpaantuessa alkaa kääntyillä aivan sattumanvaraisiin suuntiin. Mutta perille Bornholmiin päästiin!

Puolitoista vuorokautta kestäneen sateisen harmauden jälkeen meitä tervehti perillä Rønnen satamassa paahteisen aurinkoinen sää. Bornholm, Tanskanmaan ihanin paikka, täytti kauneuden tarpeemme tankit piripintaan. Matkustimme lauantaina bussilla kumpuilevien peltomaisemien halki Allingeen saaren luoteisnurkalle, jossa nautimme herkullisen savukalalounaan Allinge Røgerissä, ja sen jälkeen ihastelimme pikkukaupungin kesäfestivaalitunnelmaa ja elävää musiikkia satamassa, jonne oli ahtautunut niin paljon veneitä, että oli vaikea kuvitella miten ne sieltä aikanaan saatiin pois.

Paikka oli todella pittoreski, mutta samalla olimme hyvin tyytyväisiä, ettemme olleet edes harkinneet omalla veneellämme yrittää näin pieniin satamiin. Meidän iso matamimme ei nimittäin käänny pennin päällä eikä edes ison setelin, sen kanssa ei voi ajatellakaan ahtautuvansa pieniin ja mutkikkaisiin satama-altaisiin.

Bornholmissa olisi hyvin viihtynyt vaikka kuukauden, miksei loppuiän, mutta tuuliennuste näytti lähenevää pläkää ja siksi päätimme lähteä sunnuntaina 15.7. jatkamaan matkaa kohti Kieliä. Saimme näin yhden hienon purjehduspäivän, minkä jälkeen pläkä kuitenkin saavutti meidät. Seurasi koneajoa toista vuorokautta, mutta meri oli sentään tyyni eikä ohjailu siksi kovin hankalaa. Ja matkan varrella oli niin paljon tuulipuistoja, laivareittejä ja vilkkuvia majakoita, että ne pitivät vahtivuorolaisen sopivasti pirteänä.

Mutta pian autopilotin mentyä meiltä hävisivät kaikki navigointi-instrumentit. Ne olivat olleet kirjaimellisesti “tuulella käyviä” matkan alkupuolelta saakka, mutta nyt mikään mittari ei enää osoittanut elon merkkejä.

Hankaluudet veneemme varusteiden kanssa ovat olleet niin suuria ja moninaisia, ettei tälle viimeisimmälle vastoinkäymiselle jaksanut enää kuin hymähtää alistuneesti. No, onneksi sentään kohta oltaisiin Kielissä, ja sieltä varmasti löytyisi joku, joka osaisi auttaa meitä laitteiden kanssa. Ja siellä sentään meitä odottaisi – akkujen ja köysien lisäksi – kauan kaivattu jolla! Mehän tilasimme kumiveneen jo talvella Venemessuilta, mutta sitäpä emme vain lukuisista yrityksistä huolimatta koskaan saaneet. Saksasta saimme samanlaisen tilattua parissa päivässä – olimme saaneet siitä sähköpostilla kuvankin, ja uskalsimme uskoa että jolla sentään oli totta!

Jolla on totta! Tässä jo koekäytössä ja heti likaisena…
Purjelaiwojen waltakausi

Purjelaiwojen waltakausi

Gdansk Baltic Sail

Millaista mahtoi olla merimiehen elämä purjelaivojen aikakaudella? Gdanskissa nyt menneenä viikonloppuna järjestetty Baltic Sail -tapahtuma inspiroi ottamaan selvää. Onneksi meillä on kirja, joka varmasti osaa antaa vastauksia moneen mieltä askarruttavaan kysymykseen. Saimme “tupaantuliaislahjaksi” ystävältä opuksen nimeltä Suomalainen Meri-sanakirja, jota on hauska lehteillä. Teoksen on kirjoittanut Albin Stjerncreutz, Everstiluutnantti ja Ritari, ja julkaissut Suomalaisen kirjallisuuden seura vuonna 1862.

Albin Stjerncreutz: Suomalainen Meri-sanakirja (näköispainos)

Aloitetaan merimiehen arkisesta elämänrytmistä. Se sujui osapuilleen näin:

Wahti, Vakt
Vuorokausi jaetaan merellä: kauppa-aluksissa kuuteen neljän tiiman tahi kahdeksan lasin wahti-aikaan, ja sota-laiwoissa wiiteen wahti-aikaan. Kauppa-alusten kuusi wahtia owat nimeltään seuraawaiset:
1) aamu-wahti. Se wahti, joka on kello 4:stä 8:an aamulla.
2) aamupäiwän-wahti. Se wahti-aika luetaan kello 8:sta 12:ta päiwällä.
3) iltapäiwän-wahti. Wahti puolesta päiwästä 4:jään jälkeen puolen päiwän.
4) ilta-wahti, platwuuti-wahti. Wahti 4:stä 8:saan jälkeen puolen päiwän.
5) ensimmäinen wahti. Wahti-aika kello 8:sta iltasella kl. 12:sta yöllä; ja
6) yö-wahti, koirawahti. Niin kutsutaan wahti-aikaa sydän-yöstä kl.4 aamulla.
Muistutus: Kuin aluksen wäestöstä on ainoastaan yksi puoli kerrallaan wahdissa, niin tästä wuorokauden jaosta kuuteen wahtiin tulisiwat samat miehet aina koiran- eli yöwahtia pitämään, sen wuoksi on niin asetettu, että molemmat wahdit tekewät platwuuti- eli ilta-wahtia, jonka kauttta wahti-wuorot wuorokausittain aina muuttuwat.
Papiani, Babian
Niin kutsutaan, jouto-aikansa wuoksi, merellä pyhäisen jälki-puoli-päiwän wahti.

Miehistön joukossa oli aina keltanokkia. Seuraava kuvaus kertoo siitä, millaisia kasteita he saivat merkittävissä tilanteissa, kuten päiväntasaajaa ylitettäessä tai kun ohitettiin jokin tärkeä kiintopiste.

Hönsätä, Hönsa, Döbe, Doopen
Merella on tapana, kuin joku merimiehistä ensikerran kulkee ekvatorin eli linjan ylitse, niinkuin meriwäki sitä kutsuu, että wanhemmat miehet kastelewat hänen wedellä, jonka tehtyä aluksen wäki kaikenlaisilla kuvauksilla leikittelee. Kastettu saapi sitten päälliseksi antaa koko wäestölle jotain juomiseksi. Tämmöinen kaste tapahtuu myös muutamia muita paikkoja ensikerran kulkewalle merimiehelle, niinkuin Gibraltarin salmen läpitse purjehtiessa j. n. e. Wanhaan aikaan tapahtui tämmöinen uusikkaan kaste linjan alla sillä lailla, että kastettawa köytettynä hiiwattiin mereen kolme kertaa, ja hänen piti yhtä-kaikki iloisen-näköisenä wanhoille matruuseille antaa wiinaa tahi rommia juotawaksi.

Merimiehen piti tuntea purjeet ja köydet. Kuvan laiva on raakapurjealus, ja näin sellaisista kertoo sana-kirja.

Raaka-purje; raaka-seili
Niin kutsutaan yhdellä nimellä kaikki tasakorkuisesti rippuvan raan alla kuljetettavat purjeet, jotka nok-penseleillä ja raakaseisingillä ovat raakaan kiini-pantuina. Raaka-purjeet owat tawallisimmasti joko suora-nurkkaiset tahi epä-muotoiset, niin että niiden ylä- ja ala-syrjät melkein ovat yhtärintaiset. Semmoisen purjeen molemmat ylä-nurkat kutsutaan nokkawarwiksi, joista nokkalötrat istuwat, ja sen molemmat ala-nurkat skuutiwarwiksi eli skuutihuurniksi. Raaka-purjeita perjätessä tulee purje viikattawaksi, kokoon käärittäwäksi ja kiini-sidottawaksi raan päälle.
Raaka-purjeinen alus, raaka-purje-alus
Semmoiset alukset, jotka raaka-purjeita erinomattain kuljettawat. Kaljaasit, jähdit, skuunarit, sluupit ja muut sellaiset, jotka enimmiten kuljettawat kahweli-seilejä, eiwät siis kuulu raaka-purje-alusten lukuun.

Monenlaiset harmit ja vaarat vaanivat merimiestä. Ensimmäisenä tietysti tänä päivänäkin yhä tunnettu meritauti:

Meri-sairaus, meri-tauti, Sjösjuka
Se sairaus, joka meren-kulkuun harjautumattomia ihmisiä merellä waiwaa ja joka luullaan tulewan meri-ilman waikutuksesta ihmisen ruumiissa, elikkä aluksen äkkinäisistä liikunnoista aallokossa. Tämä sairaus ilmestyy iljettämällä, röftäyksillä, pään pyörrityksellä j. n. e. Se ajaa wäleen okselle ja waikuttaa muutamissa watsa-taudin, sekä wiepi wälistä sairaan tunnottomaksikin, jonka jälkeen hän inhoo ruokaa ja juomaakin ja tuntee itsensä alakuloiseksi ja woimattomaksi. Tämmöinen sairaus waiwaa muutamia pitemmän ja toisia lyhyemmän ajan; mutta tywenellä ilmalla, jos ei hyöky käy, ja haminaan tultua on sairaus aina kohta ohitse. Mutta muutamat ihmiset eiwät tästä kiwusta tiedä mitään. Tätä wastaan ei ole keksitty parantawaa lääkitystä, mutta se on kuitenki tietty, että työnteko, ruoka ja raitis ilma owat tätä wastaan sangen terweelliset. Muutamat tuntewat sairauden liewiäwän makuulla. Mutta se on wissi, että maatessa, istuessa tahi seisoessa keski-aluksella meritauti tuntuu wähemmin, kuin aluksen muissa osissa.

Päiwän-pisto, Solstygn
Auringon säteitten waikutus ihmisen päätä wasten, joka usein kuolettaa. Moni on terweenä pannut maata auringon paisteeseen ja siihen kuollut päiwän pistosta, jonka wuoksi semmoista makaus-siaa jokaisen aina tulee tarkasti wälttää.

Mutta ei riittänyt, että seilorille olivat merenkulun vaarat tuttuja – piti myös tietää miten maissa kuului käyttäytyä. Eritoten vierailla mailla, siellä hölmöillessä saattoi nimittäin käydä todella huonosti:

Krympäri, Crimps
Monesta wieraasta haminasta olewat omituiset niin kutsutut Seelenverkooper (sielunkauppiaat), eli semmoiset rawintopaikkain isännät, joilla on se petollinen elatuskeino, että wiettelewät merimiehiä pois laiwoistaan, joihinka ne owat pestatut, ryöstäwät ja kätkewät heidät piiloihinsa, syöttäwät ja juottawat heitä welaksi ja tämän ilon lopuksi myywät heidät toisen aluksen kapteenille edellä maksettua korkiaa hyyryrahaa wastaan, jonka konna pitää kutsussansa, ja sen petetyn merimiehen täytyy uudessa aluksessa palwella pari eli kolme kuukautta palkatta eli hyyryttä. Jokaisen aluksen kapteeni pitää ulkomaan haminaan tultuansa waroittaa nuoria merimiehiä maalle mennessä tarkasti wälttämään tämmöisiä petturi roistoja. Näistä pettäjistä on monta suurta kirjaa, waroitukseksi merimiehille, kirjoitettu.

Kapteenin ja päällystön ammattitaitoon kuului tietysti vielä paljon enemmän tietoa ja osaamista.

Meri-astronomia, Nautical astronomy, Morskoi Astronomia
Se on sangen tähdellinen osa laiwan kuljetus-tieteestä, sen wuoksi, että näihin aikoihin asti ei ole wielä keksitty muita parannus-keinoja wajawaisia nawigatuurin räkningeitä oikaisemaan, kuin ainoastaan ne, jotka saadaan astronomian kautta.

Meri-kalentaari, Nautical almanac, Morskoi kalendar
Merenkulku-astronomian räknäyksistä wälttämättömästi tarpeellinen kirja, jota nyky-aikoina ulos-annetaan sekä Wenäjällä että melkein kaikissa muissa Europan ranta-maissa. Ilman sitä kirjatta ei etäälle merta kuljeta.

Loki-kirja, surnaali, laiva-surnaali
Joka alus on welwollinen meri-matkalla pitämään niin kutsutun surnaalin eli loki-kirjan, jonka aiwotus on, lyhykäisesti sanoen, olla täydellinen tilinteko matkan kulusta, kaikista sen alla tapahtuneista ja matkaan koskewista asioista. Aluksen surnaali pitää nimittäin sisällänsä:
1:ksi, Täydellisen ja toden tiedon: a) aluksen kulkemasta matkasta, alkaen koto-haminasta; ja b) matkaan koskewista tapauksista, niinkuin matkan ajalla olleista tuulista, ilmoista, merkityistä wirroista, tarkasteltuin paikkain latituudeista ja longituudeista, niin myös kaikkista tapahtuneista luodauksista ja peilauksista.
2:ksi, Tarpeelliset tiedot aluksen wäen tilasta matkalla ja heidän hoidostansa, aluksen liikunnoista ja niistä töistä, jotka aluksella owat täytetyt, matkan ja aluksen aiwotusta myöden, sota- tahi kauppa-asioita warten; ja wiimeiseksi kaikkista niistä asian haaroista, jotka wastaiseksi niistä kulku-wesistä olisiwat itselleen tahi muille merenkulkijoille hyödylliset tietää.

Sää, ja erityisesti sen ennustaminen, on aikojen alusta ollut merenkulkijalle kaikkein keskeisintä ja kiinnostavinta. Matkalla voi kohdata monenlaisia ilmiöitä, tässä niistä muutama.

Ilma-walkiat
St. Elmo’s fire, Jack with a lantern, Helmenfeuer, Meteori
Niin kutsutaan liekkinen walo (Pyhän Elmin walkia), joka ennen kowaa ilmaa näkyy joko raakain nokista eli puuwenpram-topeista. – Wanhan-aikuiset meren-kulkiat owat jo merkinneet nämä myrsky-ilmain ennustajat, ja jos kaksi semmoista ilma-walkiaa näkyi yht’aikaa raan nokista tahi topeista, niin he sanoiwat niiden aawistawan onnea, ja kutsuiwat niitä: Kastor ja Pollux; mutta jos yksi walkia ilmestyi ainoastaan, niin se luettiin onnettomuuden merkiksi ja kutsuttiin: Helena.

Tornaadit, Tornados
Niin kutsutaan Pohjois-Afrikan ranteitten seuduilla äkkiä nousewaiset kowat tuuliais-päät, jotka wähän ajan sisällä juoksewat yhdeltä kulmalta toiselle ja kiertäwät sillä lailla usein koko kompassin ympärin. Ne owat sangen waaralliset sen wuoksi, että nousewat warkain, ilman erinäisiä ennustusmerkkejä.

Tuuliaispää, nuju-tuuli, Squall
Äkkiä nousewa raju-ilma, joka hetken päästä jälleen lakkaa. Tämmöistä ilmaa usein seuraa ukkonen, sade ja rakeita. Wuoden aikaa, kulku-wesiä ja olewia ilmoja myöden muuttuwaiset merkit ennustawat tämmöisen raju-tuulen nousun. Näitä waarallisemmat owat ne noidan tuulet, joita Englannin merimiehet kutsuwat ”White-squalls”, ja jotka nousewat hywin äkkiä ja ilman näkywittä waroitus-merkeittä.

Ja lopuksi tämä kaunis, lähes runollinen kuvaus kangastuksista.

Kangastus, kangasteleminen, Hägring
Merellä useimmiten näkywä ilmiö, jonka säteiden erinomainen taittuminen ilmasta waikuttaa sillä lailla, että se muka on kohottawinaan melkoisen matkan päässä olewat ja maan pallon ymmyrkäisen muodon vuoksi muutoin näkymättömät esineet niin, että ne näkywät lähempänä, kuin oikeasti owatkaan, ja muutetuilla muodoilla ikään kuin wäikkywät ilmassa, taiwaan ranteen yläpuolella. Wälistä ne näyttelewät itsensä myös ylös-alaisinkin. Semmoinen ilmiö ilmestyy usiammasti iltasilla, kuuman ja ukkoista ennustawan päivän perästä, mutta jos ne näkyy kolkolla ilmalla kesä-päiwinä, niin ilmiön kuwat näkywät myös oikiasta muodostaan weden päällä wastapäätä eli katsojan toisella puolella. Tämmöinen kangasteleminen nähdään myös maallakin, laajoilla aukoilla Itämailla ja erinomattain Egyptissä. Yksi nyky-aikoina Niilin wirtaa matkustawa on tästä kirjoittanut näin: ”Koska me olimme matkustaneet puolentoista peninkulmaa Aleksandrian kaupungista, niin me saimme nähdä kumman ja mukalaisille aiwan uuden kuwailemisen, joka aukasi meidän silmäimme eteen lumotun maan. Se oli Egyptin kangasteleminen; ja ilmiö näkyi olewan niin täydellinen, etten minä pitkään aikaan woinut epäillä, ettei kaikki ne, jotka omilla silmilläni olin nähnyt, olleet todelliset. Niilin wirran partaalta alkawa lawia santa-aukko, joka juoksee silmän näkömättömille, näytti äärettömältä mereltä, siliältä ja kirkkaalta kuin lasi; kummittelewat puut, joita erämaasta ei löydy, tekeytyiwät wähän ajan perästä metsiksi ja niemiksi, joitten takapuolelta Suezi-telegraafin kaukaa näkywät walkoiset tornit lumottiin laiwastoksi, jossa näytti olewan koko joukko laiwoja. Kuwaileminen oli ihana ja me näimme sen katoawan samalla tunnolla, kuin joku näkee parahan toiwonsa menewän mitättömäksi”.

Malborkin linnan sotaisat ritarit

Malborkin linnan sotaisat ritarit

Ihan kaikki paitsi purjehdus ei ole turhaa. Esimerkiksi historia ja arkkitehtuuri ovat loputtoman kiinnostavia – erityisesti silloin, kun nämä kaksi sattuvat paikalle yksissä tuumin. Vaikka tuulen voimalla liikkuminen onkin ihan ihme jo itsessään, yhtä merkittävä syy meidän matkallemme ovat kaikki ne hienot paikat, joihin sen varrella ehdimme tutustua.

Kaksiviikkoisen veneremppamme kestettyä kolme ja puoli viikkoa, ja jäätävän pohjoistuulen tuiverrettua tuimissa lukemissa tauotta jo ainakin neljä päivää, halusimme todella jo vaihtaa maisemaa. Jätimme siis venetelakan, Aina-purren ja Wisla-joen selviytymään keskenään, ajoimme bussilla Gdanskin rautatieasemalle, nousimme junaan ja matkasimme viitisenkymmentä kilometriä kaakkoon. Siellä muhevien viljapeltojen ja maalaiskylien keskeltä kohoaa majesteettisena Malborkin linna.

Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi.

Malbork, alkuperäiseltä nimeltään Marienburg, on maailman suurin tiililinna, ja jo pelkästään kokonsa vuoksi häkellyttävä. Muurien ympäröimällä kompleksilla on kokoa parikymmentä hehtaaria. Moninkertaisten, tornein varustettujen puolustusmuurien ja vallihautojen sisällä sijaitsevat ala-, keski- ja ylälinna, Suurmestarin palatsi ja neitsyt Marian kirkko. Sisäpihoja reunustaa koko joukko pienempiä rakennelmia, joissa on aikoinaan sijainnut paitsi asevarastoja, myös ruokakellareita, pajoja, mylly ja muita valtaisan ritari- ja munkkiarmeijan ylläpitämisen kannalta välttämättömiä tiloja.

Linnan rakensi saksalainen ritarikunta, joka perustettiin 1190 auttamaan Jerusalemiin matkaavia kristittyjä pyhiinvaeltajia – palveluihin kuului puolustuksen lisäksi sairaanhoitoa. Homma kävi kuitenkin hankalaksi islamilaisten vallattua Palestiinan, ja parin mutkan kautta veljeskunta päätyi lähetystyöhön Itämeren rannoille, seudulle jota tuohon aikaan kutsuttiin Preussiksi. Täällä asusteli pakanallista balttilaista väkeä, ja laupeudentyö vaihtui kiivaampaan, miekoin ja pistimin suoritettuun käännytystyöhön.

Saksalaisen ritarikunnan suurmestareita

Ritarikunnan arvovaltainen ja rahakas tukija oli Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Se kasvoi nopeasti keisarikunnan alaiseksi, käytännössä itsenäiseksi ritarivaltioksi, joka verotti asukkaitaan ja kaupankäyntiä ja hallitsi yksinoikeudella muun muassa meripihkakauppaa. Valloittamisen tehokkuus perustui sotataidon uusimpaan tietotaitoon – linnoitustekniikkaan ja raskaan ratsuväen näppärään käyttöön. Malborkin linna oli osa yli 120 linnan verkostoa, jonka avulla ritarikunta hallitsi laajoja alueitaan, jotka ulottuivat Puolasta nykyiseen Viroon asti. Malborkin linnan rakentaminen aloitettiin 1270-luvulla. 1309 veljeskunnan suurmestarin asemapaikka siirrettiin Venetsiasta Malborkiin, jonka rakennustyöhön käytetyt paukut nostivat sen ylellisyydessään ajan kuninkaanlinnojen kaartiin.

Ritarin ammatti tarjosi kelpo uran aatelisperheen nuoremmille pojille, joille ei ollut perintöä luvassa. Ritariksi ryhtyvä teki kuuliaisuus-, köyhyys- ja naimattomuuslupauksen. Hyvästä ruoasta, viinistä ja oluesta ei sentään tarvinnut kieltäytyä. Linnan salit komeine goottilaisholveineen ja laajat linnanpihat ovat epäilemättä todistaneet mahtavia juhlia, mässäilyä ja turnajaisia. Normipäivinä duunissa sai huhkia ratsun ja miekan kanssa sellaisten projektien parissa kuin vaikkapa ”Gdanskin teurastus”, jonka jäljiltä kyseisessä kaupungissa ei ollut juuri kiveä kiven päällä eikä asukaslukukaan enää kovin merkittävä. Pari sataa vuotta myöhemmin muinaispreussin kieli ja kulttuuri olivat kadonneet alueelta jäljettömiin.

Tannenbergin taistelussa 1410 saksalaisritarit hävisivät Puolan kuningas Vladislav II Jagellon ja tämän serkkupojan, Liettuan suuriruhtinas Vytautasin armeijalle. Malborkin linna kesti kyllä piiritystä, mutta ritarien palkanmaksu pääsi viivästymään, ja niinpä he myivät linnan Puolan kuninkaalle. Vuodesta 1466 linna toimi yhtenä Puolan kuninkaallisista residensseistä aina vuoteen 1772, jolloin Puola jaettiin osiin, ja linnasta tuli Preussin kuningaskunnan kasarmi. Preussin armeijaa ei tämä goottilaisen arkkitehtuurin helmi juurikaan kiinnostanut, he käyttivät suuria saleja muun muassa ratsastusharjoituksiin ja muurasivat umpeen turhat suippokaari-ikkunat.

1800-luvun alussa historiasta tuli – meidän nykypäivän turistien onneksi – muotijuttu, ja tuolloin aloitetut mittavat restaurointityöt pelastivat linnan lopulliselta tuholta ja palauttivat sen keskiaikaiseen asuunsa. Viimeisen päälle rempattu linna kuitenkin tuhoutui jälleen 1945 toisen maailmansodan taisteluissa – taas oltiin lähtöruudussa! Onneksi edellisen restauroinnin piirustukset ja dokumentit olivat enimmäkseen tallessa, mikä helpotti tätä edelleen jatkuvaa työtä. Malborkin linnasta tuli Unescon maailmanperintökohde vuonna 1997.

Seuraa matkaamme Facebook– ja Instagram-sivuillamme – ne ovat usein paremmin ajan tasalla.

Purjehdusseikkailun ensivaikutelmat – ja Gdansk!

Purjehdusseikkailun ensivaikutelmat – ja Gdansk!

Pitkän talven, vielä pidemmän kevään ja viimeiseen asti viipyneen merijään mentyä koitti vihdoin oikea kesä – jo toukokuussa! Toinen meistä sai hetkittäin nauttia sen lämmöstä moninaisten veneprojektien lomassa sillä välin, kun toinen vielä keskittyi matkakassan viimeisten pennosten kartuttamiseen.

Jos olisimme jääneet hinkkaamaan valmiiksi jokaista yksityiskohtaa, lähtöpäivä koittaisi ehkä joskus ensi vuonna – tai ei ehkä milloinkaan. Keskityimme siis vain oleelliseen: siihen, että moottori, purjeet, riki ja tarvittavat sähkö- ja navigointilaitteet toimivat, ja niin me vain lähdimme! Viimeiset päivät olivat niin kiireisiä, että nyt jälkeenpäin ne tuntuvat menneen kuin sumussa. Niin paljon oli muistettavaa, hankittavaa, asennettavaa, järjestettävää, asunnon tyhjennystä ja siivousta, tavarapaljouden karsimista vielä toistamiseen – ensimmäinen askelhan oli muutto 200-neliöisestä maalaistalosta kaksioon, mutta kaksiosta veneeseen oli melkein yhtä iso urakka. Samaan syssyyn vanha veneemme, pikku Matami, löysi uuden omistajan ja senkin vesillelasku saatiin jollakin ihmeen tavalla järjestymään vielä lähtöviikolle. Kaiken ohessa yritimme ehtiä viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa, mutta valitettavan lyhyiksi ne hetket jäivät. Ehkäpä jossakin vähän eteläisemmillä leveysasteilla saamme nauttia vierailevien ystävien ja sukulaisten seurasta pidempään, vailla kiirettä.

Matkamme ensimmäisen legin ennusmerkit eivät olleet varsinaisesti kovinkaan lupaavat. Ensinnäkin matkan alkaminen perjantaina tuottaa jonkin taikauskon mukaan huonoa onnea. Toisekseen purjehdus ja tiukka aikataulu eivät koskaan sovi kovin hyvin yhteen, mutta me toivoimme ehtivämme perille ensimmäiseen pysähdyspaikkaamme Gdanskiin hyvissä ajoin, jotta kolmanneksi miehistön jäseneksi lupautunut ystävämme ehtisi lentää takaisin kotiin ennen lomansa loppua. Kolmas, ja pahin, ongelma oli tietysti se, että emme olleet ehtineet varsinaisesti koepurjehtia venettämme ennen matkan alkua. Yhden viikonlopun pituinen ensireissu lähes tyynessä kelissä muutaman mailin päähän ei ihan täyttänyt vaatimuksia. Mutta moottori vaikutti toimivan, ja muutaman rantautumisen ja laiturista lähdön jälkeen meillä alkoi olla edes hiukan tuntumaa veneeseen.

Siispä matkaan! Lähtö koitti perjantai-iltana 1. kesäkuuta vuonna 2018. Heilutimme hyvästiksi tutuksi käyneelle NJK:n satamalle Helsingin Koivusaaressa, ja kiepaisimme Lauttasaaren eteläpuolitse vielä Vattuniemeen tankkaamaan. Kun lähdimme ulos merelle kohti länttä, oli jo lähes puoliyö. Seuraavana iltapäivänä saavuimme Hankoon, jossa tankkasimme vielä vähän lisää. Samalla tuli laskettua polttoaineen kulutusta, joka yllätti meidät – ihme kyllä positiivisesti!

Auringonnousu Gotlannin lähellä

Hangosta matka jatkui vähitellen reipastuvaan tuuleen, joka kääntyi lounaasta luoteeseen ja alkoi nostaa suurempaa ja suurempaa aallokkoa. Gourmet-ateriat saivat väistyä yksinkertaisemman murkinan tieltä, eikä keulahytissä enää käynyt nukkuminen. Vapaavahti löysi tukevimman asennon salongin sohvalta, jossa kankainen sivulaita piti nukkujan paikallaan, tai perähytin laajalta pediltä, jossa aina jokin reuna tuntui pysyvän muita vakaampana.

Perähytin kodikas ja turvallinen pesä

Gotlannin itäpuolella, kun matkaa oli tehty kolmatta vuorokautta, jouduimme tositoimiin pitämään MOB- eli mies yli laidan -harjoitusta. Onneksi ei sentään ihan oikeisiin tositoimiin, sillä miehestä tai naisestakaan ei sentään ollut kyse, mutta panokset olivat isot kuitenkin. Upouuden pelastuslauttamme teline ei kestänyt merenkäyntiä vaan oli taittunut pohjastaan mutkalle, ja siinä samalla pullauttanut koko lautan kyydistään mereen. Onneksi vieraileva miehistömme jäsen huomasi tapahtuneen heti tuoreeltaan, kun lautta kellui vielä näkyvissä valkoisten vaahtopäiden seassa. Purjeet saatiin äkkiä alas ja pian oltiin poijuhaat ja köydet tanassa lauttaa pelastamassa. Muutaman hiukan ohi menneen lähestymisen jälkeen kiinniotto vihdoin onnistui, mutta painavan lautan saaminen takaisin veneen kyytiin kovassa aallokossa vaati toista tuntia kestäneet ankarat ponnistukset. Isopurjeen puomin ja barduunasta eli apuharuksesta taiotun taljan avulla lautta lopulta saatiin turvallisesti takaisin kannelle, ja sidottua kiinni istumalaatikkoon. Miehistön jo valmiiksi vähiin tiristettyjä voimia vaatinut harjoitus siis onnistui – hyvä me!

Pian lauttaepisodin jälkeen tuuli heikkeni ja kääntyi veneen keulan editse etelän kautta idän puolelle. Sitten se alkoi tasaisesti kasvaa, kunnes Gotlannin ja Gdanskin välisellä suurella ulapalla kävi jo aika navakaksi. Mutta tuulta pahempi oli kuitenkin aallokko. Se nousi korkeaksi ja jyrkäksi, iso aalto toisensa jälkeen vyöryi veneemme perän takaa ja alitse, väliin joku niistä tuli viistommin takalaidalle ja nakkasi paattimme kallelleen. Sisällä tavarat pysyivät enimmäkseen paikoillaan, mutta melkoinen kilinä, kolina ja ryske siellä kävi niiden kolkatessa vuoroin vasten lokeronsa peräseinää, vuoroin koetellessa salpojen ja saranoiden kestävyyttä. Mutta veneemme kulki kaikesta huolimatta omaa, varsin vakaata tahtiansa, eikä meistä kenelläkään ollut kyydissä hätäpäivää. Luottamus veneen kestävyyteen ja merikelpoisuuteen kasvoi hetki hetkeltä.

Kaasulautta Gdanskin edustalla

Iso aallokko seurasi meitä melkein perille Gdanskiin asti. Gdanskinlahtea suojaavan Hel-niemen kärjen jälkeen aallokko vihdoin laantui, ja loppumatka puksuteltiin tyvenessä säässä aamun sarastaessa. Perillä Wisla-joen suulla sijaitsevan pursiseuran satamassa oltiin keskiviikkoaamuna 6.6. klo 06:00. Matka kesti siis melkein täsmälleen 4 ja puoli vuorokautta!

Heti kun köydet oli saatu kiinni laituriin, marssi voipunut mutta onnellinen miehistö niine hyvineen, täydessä purjehduställingissä, viereisellä tontilla sijaitsevan hotellin ravintolaan aamiaiselle. Kylläpä seisovan pöydän antimet maistuivat hyvältä kylmän tonnikalan ja iänikuisten voileipien jälkeen!

Kun aamiaisen jälkeen oli käyty suihkussa ja otettu tunnin voimaunet, tuntui jo taas ihan ihmiseltä, ja teki mieli kaupungille haistelemaan tunnelmaa. Eikä meidän tarvinnut pettyä – Gdanskin vanha kaupunki on kaunis, juuri sopivan kokoinen ja täynnä tunnelmaa, yksityiskohtia ja elämää. Vietimme mukavan illan koko miehistön voimin, ennen kuin seuraavana aamuna kolmannen jäsenemme oli lennettävä takaisin kotiin. Suuri kiitos, Antti! Oli ehdottomasti hyvä päätös värvätä yksi lisäjäsen miehistöön tälle verrattain rankalle matkalle, erityisesti koska kyseessä oli ensimmäinen etappi, suhteellisen tuntematon vene, tottumaton miehistö ja lisäksi vielä kaikki muuttuvat ja yllättävät tekijät, etunenässä tietenkin sää. Kaikki sujui hienosti ja miehistön kesken vallitsi mutkaton ja hyvä henki.

Gdanskin vanhakaupunki

Tarkoituksemme on viipyä Gdanskissa parisen viikkoa – niin kauan kuin venettämme varustellaan Wisla-joen varren venetelakalla. Aurinko paistaa, on täysi kesä. Jokimaisema takakannen ”terassillamme” on rauhoittava, ja bussilla pääsee kaupungin vilinään milloin haluaa. Nyt on aikaa levätä pois matkaväsymys ja menneen syksyn, talven ja kevään ankarat ponnistukset: talon myynti ja muutto, voimia vaatinut päivätyö, veneen kunnostus, järjestelyt, hankinnat, toinen muutto, nelijalkaisen ystävämme poislähtö… Nyt on aikaa myös totutella ajatukseen uudesta elämästä, sen vapaudesta ja ilosta, mutta myös isoista haasteista.

Seuraa meitä myös Facebook– ja Instagram-sivuillamme, ne saattavat olla paremmin ajan tasalla!

Köydet irti!

Köydet irti!

Viimeisiin lähtövalmisteluihin kuului maston ja rikin tarkistus. Ensimmäinen kertani maston huipussa, eikä pelottanut yhtään! Ja mitkä näkymät!

Kun luet tätä, olemme jo merellä! Suunta on etelään, ehkä vähän mutkitellen, ja säätiedoista päätellen ei ainakaan alussa kovin myötäisen tuulen siivittämänä.

Ollaanko valmiina? Ei – siihen menisi hyvinkin vuosi lisää! Mutta riittävän valmiina ensimmäiselle etapille. Seuraavan kerran kirjoitan sieltä, minne päädymme!

Ajantasaisempaa tietoa matkamme etenemisestä saatat löytää myös Facebook– ja Instagram-sivuiltamme!