Browsed by
Vuosi: 2016

Takaisin kotiin – ennätysvauhtia!

Takaisin kotiin – ennätysvauhtia!

Kesälomamatkamme viimeinen osuus kulki kauniin saariston suojissa Tammisaaresta Helsinkiin ja sieltä kotivesille itäiselle Uudellemaalle. Saariston suojassa pääsimme nauttimaan vakaasta, mutta vauhdikkaasta menosta. Poissa olivat isot, keikkuvat aallokot ja avonainen horisontti, täällä meitä ympäröi saaristo upeine kalliorantoinen, huviloineen ja rantasaunoineen. Vesi välkkyi sinisenä kesäauringon viimeisissä, lämpimissä säteissä. Muita veneitä ei silti juuri näkynyt, me saimme jakaa koko saariston vain joutsenten kanssa.

Pääkaupunkia lähestyttäessä näimme ensi kertaa muitakin purjeita kuin omamme. Tallinnaa lukuun ottamatta olimme melkein koko lomamatkan saaneet nautiskella ylhäisestä yksinäisyydestämme, mutta Helsingin vesillä oltiin selvästi sankoin joukoin hyödyntämässä mahtavia purjetuulia. Nämä saattaisivat olla – ja olivatkin – viimeisiä kesäisen lämpimiä päiviä, joten niistä piti ottaa kaikki irti.

Vietimme yön Suomenlinnan vierassatamassa. Siellä oli vilkas tunnelma, vielä paljon veneilijöitä ja muitakin turisteja liikkeellä. Me saavuimme perille mahtavassa myötätuulessa, samoin vaatetuksesta päätellen muutama muukin venekunta. Osa oli luovinut perille idän suunnalta – tämänkin saattoi päätellä vaatetuksesta. Myötätuulessa purjehtineilla oli päällään shortsit ja hihoistaan käärityt teepaidat, luoviporukka sen sijaan oli sonnustautunut täydellisiin tuulenpitäviin, pipoa ja käsineitä unohtamatta. Niin valtava vaikutus on purjehduksessa tuulen suunnalla, ainakin pohjoisen perukan loppukesän tai alkusyksyn säissä – ehkäpä ei niinkään trooppisemmilla leveysasteilla.

Seuraavana päivänä matka jatkui edelleen myötätuulessa. Sää oli pilvisempi ja tuuli puhalteli tasaisesti 10-12 metriä sekunnissa. Meillä oli ylhäällä vain pienempi keulapurje, ja silti pikku paattimme kiisi kohti kotia huimaa 6 solmun keskinopeutta – se ei ole ihan vähän tämän kokoiselle veneelle! Olisimme kenties ehtineet kotisatamaan asti yhdessäkin päivässä, mutta väsymys alkoi painaa. Senpä vuoksi vietimme vielä yön Pellingissä, missä pääsimme illalla jopa saunaan. Sama mahtava myötätuuli puhalsi meidät seuraavana päivänä kotisatamaan asti niin vauhdilla, ettei viimeinen legi tuntunut enää miltään. Pian oltiin kotilaiturissa, sitten kotipihassa, ja viimein siinä maailman parhaassa saunassa, joka sijaitsee oman pihamme perällä.

Lomamatka oli nyt ohi, edessä korkeintaan pikku päiväpurjehdus tai pari, sitten veneen nosto ja talviunille taputtelu. Vaikka mielessä kajasteleekin joskus tulevaisuudessa pidempikin matkustelu purjeveneessä, tämä meidän harjoituspurtemme on kuitenkin sen verran pieni ja ahdas, että kolmen viikon reissaamisen jälkeen tuntui ihan hyvältä asua taas huoneissa, joissa voi seistä suorana, ja nukkua sängyssä jossa mahtuu ojentamaan käsiään ja jalkojaan. Muista ominaisuuksistaan pikku leidimme toki ansaitsee vain pelkkiä kehuja, mutta sisätiloissa on ainakin keski-ikäisen ihmisen näkövinkkelistä hiukan toivomisen varaa.

kartta-viro

Olet nyt päässyt lomamatkakertomuksemme loppuun asti – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta! Oheisesta plotterikartasta näet kaikkiaan 400 merimailin pituisen reittimme lähes kokonaisuudessaan: Porvoon kohdalta etelään, sitten länteen kohti Tallinnaa, Hiidenmaata ja Haapsalua, takaisin pohjoiseen Jussaröhön ja sieltä rannikkoa pitkin itään kotisatamaan.

Jussarö – saaren kahdet kasvot

Jussarö – saaren kahdet kasvot

dsc_0826

Aamu Jussarössä koitti lohduttoman sateisena ja koleana. Ilmassa oli selvästi syksyn tuntua. Ja niin näkyi olevan saaressakin, joka meitä lukuun ottamatta vaikutti tyystin autiolta. Aamukävelyllä läheiseltä rannalta löytyi kahvila, infokioski, sauna ja yhteyslaituriin köytetty vesibussi – kaikki tyhjillään ja lukittuina. Tämä kesä oli paketoitu, turistit olivat häipyneet. Kuinkas nyt yksi pieni venekunta sattuikin tänne eksymään keskellä yötä?

Aamupäivän valjuudesta paljastui suuri, kaunis saari. Sen rantakalliot olivat hienoa punaista graniittia. Itäisellä rannalla pauhasi iso aallokko. Tuuliennusteet olivat pitäneet paikkansa ja aamuyöllä oli noussut navakka itätuuli. Päätimme jäädä laituriin seuraavaan aamuun asti ja tutustua paremmin saareen.

Jussaröllä on pitkä ja värikäs historia. Sen suojaisa luonnonsatama on ollut merenkulkijoiden tiedossa jo ammoisina aikoina, sillä näin kaukaa ulkomereltä ei myrskyn varalle liiemmin ankkuripaikkoja löydä. Kalastajien ja luotsien asuttama kylä rakentui Västervikenin rannalle 1700-luvun loppupuolelta alkaen. Kylästä on enää jäljellä yksi luotsimökki, Kullakojan, joka pystytettiin paikalleen vuonna 1840. Mökkiä ympäröivillä niityillä laidunsi nyt lauma lampaita – mikäpä sen perinteisempää kuin lampaat kauniissa saaristolaismaisemassa!

Jussaröhön rakennettiin majakka vuonna 1891. Se tulikin tarpeeseen, sillä alue tunnettiin laivojen kompasseja häiritsevästä magneettisuudestaan. Taisivatpa meidänkin autopilottimme edellisyön sekoilut johtua tästä samasta ikiaikaisesta syystä! Majakanvartijoiden perheet asuivat omassa kylässään saaren eteläpuolella. Majakka toimi vain vuoteen 1922 asti, jolloin Jussarön eteläpuoleisella Sundharunin luodolla aloitti toimintansa Suomen ensimmäinen miehittämätön majakka. Jussarön vanhasta majakasta on jäljellä tornin alaosa, jonka päälle rakennettiin merivartioaseman valvontatorni. Tuohon torniin pääsi nytkin kiipeämään, ja sieltä avautuivat hienot maisemat ulkosaaristoon ja avomerelle – tosin sateenharmaat ja pilviset. Merivartioasema toimi saarella vuodesta 1930 vuoteen 2011, minkä jälkeen saari siirtyi Metsähallitukselle ja se avattiin yleisölle. Silloin kun me viimeksi veneilimme näillä seuduilla ennen kuivan maan vangeiksi joutumistamme, ei Jussaröhön vielä päässyt, ja niinpä visiitti olikin meille ensimmäinen.

Valvontatornista näkyi myös Jussarön toinen historia – se vähemmän idyllinen. Rautapitoiselle saarelle perustettiin malmikaivos vuonna 1834. Tuolloin kaivoksen työvoimana käytettiin irtolaisvankeja, ja olosuhteiden ankaruudesta kertonee se, että moni heistä toivoi mieluummin pääsevänsä Siperiaan. Kaivos lopetettiin kannattamattomana 1861,  mutta sata vuotta myöhemmin se avattiin uudelleen. Ja tällä kertaa massiivisella meiningillä. Vuoksenniska Oy rakensi liudan valtavia rakennelmia, kuten murskaamon, rikastamon, 250 metriä syvän kaivoskuilun sekä tunneliverkoston, joka ylsi Jussarön kaakkoispuolella sijaitsevalle Stenlandet-luodolle asti. Malmia louhittiin meren alla 170 metrin syvyydessä, jossa sijaitsivat myös työmiesten taukotilat ja ruokala. Malmi kuljetettiin maanalaista rautatietä pitkin saaren satamaan laivattavaksi, ja rautatiekiskoja risteili tunneleissa yli 3 kilometrin verran. Koko valtava kompleksi ehti toimia vain muutaman vuoden, kunnes se vuonna 1967 suljettiin – Brasiliasta sai malmia halvemmalla.

Kaivostoiminta jätti kuitenkin saareen jälkensä, jotka eivät koskaan sieltä häviä: valtavia täyttömaa-alueita malmin rikastamisesta syntyneestä jätteestä, suuri Iron Beach -nimellä tunnettu mustanpuhuva hiekkaranta, ja terävää sepeliä siellä täällä ympäri saarta. Rapistuvat kaivosrakennukset, saaren poikki puiden latvusten tasalla kulkeva malmin kuljetusputki, ja lukemattomat, myöhempinä vuosina sotaharjoitusten tantereena käytetyt asuinrakennukset luovat kieltämättä huomattavan kontrastin vanhan aarniometsän ja herkän saaristoluonnon kanssa.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Yöpurjehdus yli Suomenlahden

Yöpurjehdus yli Suomenlahden

20160828_183847

Myrsky meni vihdoin menojaan. Seurasimme ahkerasti tuuliennusteita, ja hetkeksi tuulet näyttivät rauhoittuvan ainakin sen verran, että pääsisimme lähtemään kohti kotia Haapsalusta.

Lähtö koitti aamulla elokuun 28. päivä, aivan yhtäkkisessä tyynessä monen päivän myrskytuulien jälkeen. Suunnitelma oli matkata rannikkoa pitkin Tallinnaan, jonne arvelimme ehtivämme ennen kuin tuulet kääntyisivät itään, siis vastaisiksi, ja muuttuisivat jälleen navakoiksi. Ajoimme koneella rasvatyynessä, muutamin paikoin väyliä oikoen – edelleenkin kaikuluotain sammutettuna ja luottaen kartan syvyysmerkintöihin. Veikkaanpa, että kölin alla saattoi paikka paikoin olla vain metrin-parin verran vettä. Tuntui paljon mukavammalta olla kuin ei tietäisikään kuin panikoida laitteen matalan veden hälytysten vuoksi.

Hiukan ennen Paldiskin satamaa pysähdyimme nelijalkaisen ystävämme bisneksiä varten Suur-Pakrin liuskekivisen saaren luo. Olimme puolivälissä kohti Tallinnaa, mutta itäinen tuuli ei ollut vieläkään antanut merkkejä itsestään. Edelleen oli aivan tyyntä, ja ennusteet näyttivät tuulta vasta seuraavan aamun koitteessa. Päätimmekin muuttaa suunnitelmaa ja ylittää Suomenlahden saman tien, illan ja yön kuluessa. Näin olisimme tuulen voimistuessa jo jossakin Suomen saariston suojissa. Joutuisimme ajamaan koneella kenties koko matkan, mutta se tuntui ajatuksena mukavammalta kuin riepottelevissa tuulissa purjehtiminen. Kovia tuulia oli jo koettu ainakin omasta mielestäni yhden lomamatkan tarpeiksi.

Suur-Pakrista navigointiohjelmamme piirsi viivasuoraa reittiä pohjoisluoteeseen. Se oli lyhin reitti vastarannalle ja samalla nopein tapa ylittää isot laivaväylät kohtisuoraan leikaten. Eipä aikaakaan, kun Viron matala rannikko häipyi taivaanrannan taa. Nautimme Haapsalusta ostettua savusiikaa illalliseksi auringonlaskua ihaillen – vaikkei kaunis iltarusko ehkä lupaillutkaan huomiselle kovin hyvää säätä – ja ryhdyimme sen jälkeen valmistautumaan yön koitoksiin. Vaatetta piti ainakin lisätä, sillä alkoi tulla viileää. Hämärän laskeutuessa tähystys muuttui tärkeäksi, sillä aloimme lähestyä laivaväylää ja joka puolella näkyi valoja. Oli vilkkuvia väylämerkkejä, liikkuvia punaisia, vihreitä ja valkoisia valoja ja monia sellaisiakin, joista oli vaikea sanoa liikkuivatko ne vai pysyivätkö paikoillaan. Väylää pitkin kulki todella tiheä laivaliikenne, siellä mentiin jonossa kuin missäkin maantiellä.

Laivojen liikeen, suunnan ja nopeuden tarkkailu kiikareilla oli vaativaa ja äärimmäisen jännittävää puuhaa erityisesti siksi, että itse olimme liikkeellä hyvin pienellä ja vaikeasti havaittavalla aluksella. Ainakin oma sydänparkani jätti muutaman lyönnin välistä aina silloin, kun näin kiikareilla vihreän ja punaisen valon rinnakkain veneemme kyljen suunnalla. Sehän tarkoitti, että laiva oli tulossa suoraan meitä kohti. Olipa helpotus, kun iäisyydeltä tuntuvan hetken kuluttua valoista näkyi enää vain toinen, ja tiesimme, että laiva ohittaisi meidät perän takaa. Pikku paattimme oli kuin etana, joka uhittelee jättiläisille – neljää solmua porhaltava purjevene monta kertaa nopeampien laivojen seassa vilkkaalla väylällä!

Kun laivaväylät vihdoin jäivät taakse, oli jo säkkipimeää. Taivas oli vetäytynyt pilveen eikä rannikosta näkynyt merkkiäkään. Tuuli nousi, samoin aallokko, eikä autopilotti enää osannut pitää suuntaa. Ehkä sekään ei nähnyt pimeässä – tai sitten näillä seuduin oli jotakin magneettista häiriötä. Oli ohjattava pelkästään kompassin ja tabletin kartan mukaan, koitettava pysyä reitillä. Pilkkopimeässä suoran kurssin pitäminen ilman kompassin herkeämätöntä tuijottamista on mahdoton tehtävä, tuntuu kuin jatkuvasti ajaisi ympyrää, kun silmä ei löydä mitään kiintopistettä. Kartan viivaa seuraten, taskulampun avulla väylämerkkien heijastimia etsien, onnistuimme navigoimaan suojaiseen satamaan Jussarön Västervikeniin aamuyöllä klo 02. Pimeästä ilmestyi lampun valokeilaan pitkä laituri, ja tuntui ihanalta tuntea tukeva maankamara jalkojensa alla. Laivakoiralla oli kiire tutustumaan rantapusikoihin, ja siinä olikin kaikki mitä Jussaröstä näimme ennen seuraavaa aamunkoittoa.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Menneiden aikojen tunnelmissa

Menneiden aikojen tunnelmissa

Haapsalun linnaHaapsalu on suomalaisille Viron kaupungeista varmaankin tutuin heti Tallinnan ja Pärnun jälkeen. Meille visiitti oli ensimmäinen, vaikka olemme ahkeria Viron matkaajia ja muutoin kiertäneet melkein maan jokaisen kolkan. Oli hienoa saapua kaupunkiin meritse, niin kuin varmaan keskiajallakin usein saavuttiin – niihin aikoihin kun maantiet olivat vielä varsin vaatimattomia.

Ensimmäiseksi halusimmekin suunnata nimenomaan Haapsalun keskiaikaiseen historiaan. Haapsalun Piispanlinnan vaiherikas historia alkoi 1200-luvulla ja sen rakennustyöt kestivät kaikkiaan kolmisensataa vuotta. Tuona aikana aseet kehittyivät ja niiden myötä linnoitustekniikka koki monia uudistuksia, ja niinpä Haapsalunkin linnoitukseen lisättiin eri aikakausina uusia osia. Valitettavasti myöhästyimme viikon verran treffeiltä Haapsalun suurimman kuuluisuuden, Valkean Daamin, kanssa. Hänen kerrotaan ilmestyvän linnan katedraalin ikkunaan elokuisena yönä täydenkuun aikaan. Me satuimme olemaan silloin jumissa Viinistun tuulisessa satamassa.

Tuntui mukavalta heittäytyä täysillä kaupunkilaiselämään, nauttia herkullisista lounaista ja illallisista toinen toistaan paremmissa ravintoloissa ja ihastella ihmisvilinää vanhojen, kauniiden talojen reunustamilla kaduilla. Vaikka elettiin elokuun viimeisiä päiviä, oli sää vielä lämmin ja kesäinen. Haapsalun pääkadun vilinästä ei tarvitse poiketa kuin korttelin-parin verran syrjemmäs, niin tunnelma kapeilla, mutkittelevilla kaduilla muuttuu kuin matkustaisi ajassa sata vuotta taaksepäin. Vanhat lehmukset varjostavat pieniä pihoja, värikkäät ystävälliset talot esittelevät huolella kaiverrettuja, veistettyjä tai raudasta taottuja yksityiskohtiaan, valo väreilee kauniisti verantojen puhalletuissa lasiruuduissa. Tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Todellisuudessa tämä ajaton idylli on vaatinut vuosikausien työn, verta, hikeä ja kyyneleitä. Ennen Viron uutta, nyt 25-vuotiasta itsenäisyyttä vaikutelma oli tyystin toisenlainen – varmaan jokainen Virossa Neuvostoaikaan tai pian sen jälkeen vieraillut muistaa miltä maisemat silloin näyttivät. Muutos on hämmästyttävä näinkin lyhyessä ajassa, eikä virolaisten tarmokkuutta ja taitavuutta voi olla ihailematta.

Kesäinen sää jatkui, mutta lännen suunnalta kantautui jo taas ensimmäisiä myrskyn merkkejä – kovenevaa tuulta, aallokkoa ja jopa jokunen sataman suojiin hakeutuva venekin saapui mereltäpäin. Lopulta myrsky saavutti Viron rannikon, hyöri yllämme pari päivää, jatkoi hurjaa vauhtiaan Suomen puolelle, jossa se katkoi sähköjä isoilta alueilta. Se olikin omituinen myrsky. Aurinko paistoi koko ajan täydeltä terältä, sadetta emme saaneet pisaraakaan, mutta tuuli oli hurja. Yöllä satamassa kuuntelimme tuulen pauhua ja varsinkin sen aiheuttamaa pauketta, kilinää ja kolinaa, kun veneiden köydet ja vaijerit hakkasivat mielipuolisesti mastoja vasten. Aallokko ei sentään satamaan päässyt, joten ei tarvinnut pelätä punkasta putoamista kesken unien.

Mietimme, ovatko säät ja tuulet muuttuneet näin paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana, jotka olemme viettäneet kuivalla maalla, vai oliko tämä kesä vain poikkeuksellisen tuulinen – vai oliko pelkkää sattumaa, että lomaviikkomme ja melkein kaikki merellä viettämämme viikonloput olivat kovin tuulisia? Eihän tuulisuuteen kiinnitä samalla tavalla huomiota, jos viettää aikaansa toimistossa tai suojaisella kotipihalla. Ainakin veneemme merikelpoisuus tuli testattua ja hyväksi havaittua jo heti ensimmäisenä kesänä. Sen puolesta meillä ei ainakaan ole hätäpäivää, sillä pikku Matamimme tuntuu selviävän kyllä kaikesta mitä Itämeri keksii sen eteen heittää.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Matka jatkuu – kohti Haapsalua!

Matka jatkuu – kohti Haapsalua!

Kärdlan satama

Loma oli puolivälissä ja kotimatka vääjäämättä edessä. Hiidenmaa paistatteli auringonvalossa, kun aamulla lähdimme Kärdlan satamasta kohti manner-Viroa. Ohitimme sataman suulla edellisiltana saapuneen kovin tutun näköisen, komean aluksen – Purjelaivasäätiön entinen kuunari Lokkihan se siinä. Miehistönään sillä oli melkoisen iso sakki nuorta porukkaa. Meillä taasen kannella toimitti tähystäjän virkaa laivakoira, jonka lempipaikka sijaitsi keulapurjeen päällä.

Tulomatkan edesottamuksistani hiukan säikähtäneenä saatoin aavistuksen verran jännittää avomerelle lähtöä. Tuulta oli edelleen, samoin aallokkoa, mutta kuitenkin kohtuuden rajoissa ja tällä kertaa takaviistosta päin. Kapean satamaväylän jälkeen pääsimme “selville vesille” eli ruhtinaallisille yli viiden metrin syvyyslukemille, jolloin nostimme keulapurjeen ja suuntasimme myötätuuleen kohti itää. Matka sujui todella joutuisasti, pian Hiidenmaa kajasti enää ohuena viivana taivaanrannassa, ja sen rinnalle ilmestyi toinen ohut viiva, Vormsin saari. Näiden kahden välistä leveää salmea pitkin purjehdimme Väinamerelle, joka tarkoittaa kirjaimellisesti “salmien merta”. Minä olin ajatellut että siihen liittyisi joku Väinämöisen sukulainen jollakin tapaa, kun kerran Kalev-niminen sankarikin Virossa kerran mellasteli, mutta näin ei siis ole.

Väinameri

Salmia Väinameressä onkin paljon, sillä merialuetta ympäröivät joka puolella saaret: Saarenmaa ja Muhu, Hiidenmaa ja Vormsi, sekä monta pienempää saarta vielä lisäksi. Meri on erittäin matala, yli 10 metrin lukemaa ei kartalta löydä, ja monin paikoin laivaväylät on ruopattu vielä paljon matalampien alueiden läpi. Täällä liikkuessaan täytyy karttaa seurata todella orjallisesti, tai sitten pysyä kiltisti väylillä kuten me enimmäkseen teimme. Pidimme kaikuluotaimen koko reissumme ajan visusti poissa päältä, koska tiesimme miten hermoja raastavaa pienten numeroiden seuraaminen sen ruudulta on. Kartan numerot saivat riittää.

Vormsin eteläpuolella yhytimme mantereen ja Hiidenmaan välisen laivaväylän, jolla näkyi lauttaliikennettä molempiin suuntiin. Edempänä liikennöi myös Vormsin saarelle hassun näköinen, radiomankkaa muistuttava laiva, jolla oli keula molemmissa päissä. Saarten suojaan päästyämme saatoimme nostaa myös isopurjeen, sillä menosuunta oli nyt sivutuuleen. Aallokkoa ei enää täällä ollut, ja saimme hienon ja aurinkoisen päivän päätteeksi vielä nauttia ihanasta, leppoisasta iltapurjehduksesta melkein perille Haapsaluun asti. Laituriin kiinnityimme juuri sopivasti ehtiäksemme vielä illalliselle kaupunginlahden rannalla sijaitsevaan ravintolaan.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!