Browsed by
Vuosi: 2017

Purjehtimaan maailmalle – Se Oikea vene

Purjehtimaan maailmalle – Se Oikea vene

Ensimmäinen askel kohti suurta purjehdusseikkailua on otettu. Viime kerralla kirjoitin siitä, miten haave ja ajatus purjehduksesta syntyi, ja siitä, kun ryhdyimme sanoista tekoihin. Entinen elämä maalaisidyllissä sai jäädä, ja uusi on aluillaan. Päätökseen liittyy vielä paljon selvitettäviä asioita – henkisiä, taloudellisia ja käytännöllisiä. Tällä kertaa aion keskittyä enimmäkseen käytännölliseen ja tekniseen puoleen, tarkemmin sanottuna sopivan veneen valintaan ja varusteluun.

Veneen valinnassa joutuu tasapainoilemaan järjen ja tunteen välillä. Päätös on tehtävä kaiken saatavilla olevan tiedon ja kokemuksen perusteella, eikä saa antautua markkinoinnin ja mielikuvien vietäväksi. Mutta ei tunnettakaan saa kokonaan unohtaa. Veneen täytyy tuntua omalta, aivan samalla tavoin kuin talonkin – siitähän tulee meille koti kenties vuosiksi!

Budjetti – se ainainen budjetti!

Aivan kuten purjehtiminen elämäntapana voi merkitä aivan eri asioita erilaisista taloudellisista lähtökohdista matkaan lähteville, myös veneen hankkimiseen käytettävissä oleva raha määrittelee melkoisesti, millaisia ominaisuuksia veneeltä voi vaatia.

Asketismista…

Jos ihan askeettisimpaan äärilaitaan mennään, niin kyllähän ensiveneellämmekin voisi pidemmälle reissulle lähteä. Onhan saman kokoluokan Albin Vegallakin purjehdittu sekä Luoteisväylän läpi että Kap Hornin ympäri. Siitä, kuinka tarkoituksenmukaista sellainen on, voidaan tietysti kiistellä, mutta meidän pikku paattimme on avomerikäyttöön suunniteltu. Pääsääntöisesti vene kestää aina enemmän kuin sen miehistö. Mutta 25-jalkaisella veneellä isoilla vesillä seikkaileminen kuuluu extreme-urheilun kategoriaan, eikä sellaiseen ole keski-ikäisen täti-ihmisen, tai kovin monen sedänkään, terveellistä ryhtyä kylmiltään.

Toisekseen, pysyvässä asunnossaan olisi mukavaa mahtua seisomaan suorana – myös sateisella säällä, jolloin kattoluukkua ei voi pitää auki! Pieneen veneeseen olisi mahdotonta saada myöskään tarpeeksi säilytystilaa edes välttämättömille tavaroille ja riittävälle määrälle vettä ja ruokaa. Navigointielektroniikalle ei saisi riittävästi virtaa. Kesälomaretkillä nuo seikat eivät tietenkään ole mikään ongelma, mutta ymmärrämme, että Itämeren ulkopuolelle emme pikkuveneemme kanssa oikein voi ajatella lähtevämme.

…luksuksen kautta…

Aloimme siis katsella isompaa venettä. Kompaktissa pikkupaatissa kesälomaa viettäessä sitä mietiskeli, kuinka mukavaa olisi turkoosilla merellä kelluskellessa, jos voisi milloin tahansa majoittaa ison joukon sukulaisia, ystäviä ja tuttavia ylimääräisiin hytteihin. Kyytiin mahtuisi vaivatta myös polkupyöriä, kajakkeja, suppilautoja ja sukelluslaitteita, sekä tietysti paljon ruokaa, vettä ja polttoainetta.

… sittenkin kultaiselle keskitielle

Mutta isossa veneessä on myös isot purjeet, iso moottori, suuri sähkönkulutus – ja kaikki sen vuoksi kalliimpaa ylläpitää ja korjata. Veneen täytyisi olla siis sopiva kompromissi. Sen kokoinen, että kaksi ihmistä mahtuisi asumaan siinä mukavasti – ja ehkä muutama vieraskin aika ajoin, jos meillä vielä siinä vaiheessa sattuu olemaan ystäviä. Mutta miten määritellään sopivan kokoinen vene?

Iso vai pieni?

Jos veneen pituusmitta kerrotaan kahdella, ei saada kaksi kertaa suurempaa venettä. Veneiden matematiikka ei toimi näin. Kaksi kertaa pidempi vene on itse asiassa painoltaan ja tilavuudeltaan kuusi kertaa suurempi. Siinä on myös kuusinkertaisesti pinta-alaa purjeissa ja hevosvoimia moottorissa. Veneiden ostohinnat eivät tietysti noudata samaa lakia. Hyppäys vaatimattomasta pikkuveneestämme seuraavaan, pienten perheveneiden luokkaan, on hintamielessä valtava – kenties nelin- tai viisinkertainen. Isompien kokoluokkien keskinäiset hintaerot eivät ole yhtä merkittäviä, koska varustelu määrittää hintaa yhtä paljon kuin veneen koko. Kolossaalisen paatin voi joskus saada halvallakin, koska sen ylläpito on niin kallista.

Ylläpitokuluissa ja varusteita uusittaessa veneen koon vaikutus on tuntuva.  Purjeet eivät ole ainoastaan paljon suuremmat, ne täytyy myös tehdä vahvemmasta, kalliimmasta materiaalista. Köydet ja vaijerit ovat paitsi pitempiä, myös paksumpia ja voimat, joita niiden täytyy kestää, kasvavat nopeasti veneen koon mukana.

Sopiva koko ei siis välttämättä määräydykään sen mukaan, kuinka suureen veneeseen meillä on varaa, vaan kuinka pienessä pystymme elämään vielä kohtuullisen mukavasti ja riittävästi varustautuneina. Veneen ostohintaa merkittävämmiksi kuluiksi nousevat nimittäin ylläpito- ja korjauskustannukset, jotka meillä on uskollisina matkakumppaneinamme maailman joka kolkassa.

Uusi vai vanha?

Veneen materiaali ja malli ovat olleet meille alusta alkaen varsin selvä asia. Haluamme jämäkän veneen, joka on suunniteltu purjehtimaan vakaasti pitkiä matkoja ja kestämään kovaa keliä. Emme ole vakuuttuneita modernien, kevyiden veneiden ja niiden herkkien peräsimien ja kölien kestävyydestä ja turvallisuudesta. Ne on useimmiten suunniteltu leppoisaan päiväpurjehdukseen ja satamaelämään, ja vaikka sellaisilla veneillä onkin ylitetty valtameriä onnistuneesti, vaativat olosuhteet voivat ajan myötä olla niiden rakenteille liikaa.

Tietysti meidänkin purjehdusmatkamme tulee olemaan enimmäkseen kevyttä päiväpurjehdusta ja ankkurissa lekottelua ja vain pieni osa siitä vaativaa isojen merten ylittämistä. Mutta haluamme matkustaa myös sellaisiin kolkkiin maailmassa, joissa sää ei aina ole leppeä eikä vesi lämmintä – vaikka saattaa olla, että ensi alkuun suuntaammekin aurinkoisemmille leveysasteille – ja sen vuoksi meille on ehdottoman tärkeää, että veneemme on suunniteltu vaativaan matkapurjehdukseen. Vaihtoehdoiksi jäävät siis järeämmin rakennetut umpilasikuituveneet tai teräspurret. Ja koska kumpiakaan ei enää nykypäivänä juuri valmisteta (ainakaan meidän kukkarollemme sopivaan hintaan), ratkeaa kätevästi samalla kysymys veneen ikäluokasta. Purjeveneet ovat tunnetusti naisia, eikä naisten ikää ole kohteliasta tiedustella. Nyt ei kuitenkaan liikuta ihan tytönhupakoiden seurassa, vaan ikähaarukka rajataan jonnekin 1970-luvun ja 1990-luvun lamaa edeltäneen ajan välimaastoon.

Modernien veneiden avaria, valossa kylpeviä asuintiloja emme siis saa, mutta niiden kääntöpuolena on joka tapauksessa ominaisuuksia, jotka ovat meille ehdoton ei: leveä perä ja litteä pohja, jotka saavat veneen mäiskyttämään ikävästi aallokossa ja varsinkin luovilla sekä avarien tilojen turvattomuus avomerellä keikkuessa. Isot ikkunat ovat rikkoutuessaan vaarallisia ja päästävät sitäpaitsi liikaa auringonvaloa veneen sisätiloihin, jolloin tropiikissa väistämättä tarvitaan ilmastointilaite… ja sähköä, generaattori, polttoainetta ja niin edespäin.

Vanhemmissa matkaveneissä on useimmiten paljon rajallisemmat asuintilat kuin saman pituisissa uusissa veneissä, mutta niissä on enemmän säilytystilaa ja isommat vesi- ja polttoainetankit. Se sopii meille. Pitkällisen tutkimuksen perusteella ja käytyämme katsomassa useampaa venettä paikalla tulimme siihen tulokseen, että meille sopivan kokoinen vene on tilaratkaisuista riippuen jotakin 35 ja 40 jalan väliltä.

Hidas vai nopea?

Kevyillä tuulilla modernit, kevyet veneet päihittävät raskaammat avomeriveneet vauhdissa mennen tullen. Kevyitä tuulia on maailman merillä enemmän kuin navakoita, joten emme haluaisi tinkiä purjehdusominaisuuksista siinä suhteessa liikaa. Onhan hyvä matkavauhti myös omalla tavallaan turvallisuustekijä – miksi jäädä myrskyn tielle, jos ehtii sen väistää? Niin tärkeää ei nopeus kuitenkaan saa olla, että sen vuoksi tingitään turvallisuudesta. Jos on kiire päästä valtameren yli, lentokoneella se onnistuu huomattavasti nopeammin.

Toiveidemme vene purjehtii tietysti kelvollisesti kaikilla tuulilla ja tuulensuunnilla. Huonosti luovivan tai liian raskaan ja kömpelön veneen kanssa joutuu turvautumaan liikaa moottoriin, ja me haluamme purjehtia!

Mistä sen löytää?

Meidän toiveidemme mukainen vene poikkeaa aika paljon tavallisen suomalaispurjehtijan veneestä. Kotivesille sopii paremmin kevyt pursi, joka kulkee ketterästi kapeilla saaristoväylillä ja tarjoaa mukavat asuintilat lomaviikkojen retkipurjehdukseen. Sen vuoksi meidän vaatimuksemme täyttäviä veneitä on kotimaisilla markkinoilla aika vähän myynnissä, ja tarkoitukseemme sopivienkin varustelutaso on usein vaatimaton.

Ulkomaiset veneiden myyntipalstat ovat käyneet meille hyvin tutuiksi, ja tiedämme, että hyvin varusteltuja veneitä on kyllä maailmalla – Välimerellä, Floridassa, Karibialla. Yhdessä ainoassa satamassa saattaa olla enemmän myytäviä veneitä kuin koko Suomessa, valmiina vaikka maailmanympärimatkaan, ja paljon halvemmalla kuin pelkät perusveneet meillä.

Mutta miten löytää aikaa ja rahaa toivioreissuille maailmalle? Kun veneenkatsomismatkat jo Kuopioon tai Turkuun tuntuvat hankalilta saada sopimaan aikatauluun, kuinka sitten onnistuisi sopia riittävästi venenäyttöjä yhteen ainoaan lomaviikkoon vaikkapa Floridassa? Ja jos nyt ei ole nimenomaan kiinnostunut lomailusta Floridassa, tuntuisi ikävältä tulla sieltä tyhjin käsin takaisin. Pitäisi ottaa selvää kaupankäynnin käytännöistä eri maissa, ja mitä jos joku viilaa meitä vilpittömiä tolloja linssiin?

Voisipa sopiva vene, tai ainakin suunnilleen sopiva, löytyä Suomesta tai korkeintaan muualta Euroopasta! Vaihtoehtona voisi tietysti olla jokin vaatimaton perusvene, jonka voisi itse varustella, mutta käytettyjenkään varusteiden avulla laskutoimituksista on vaikea saada toivotunlaista loppusummaa. Karvalakkiveneen valtamerikuntoon saattaminen on älyttömän kallista puuhaa!

Onnistummeko löytämään venettä, joka vastaisi vaatimuksiamme ja toiveitamme – edes suurimmalta osin? Kuinka isoja kompromisseja joudumme tekemään? Siitä voin jo piankin kertoa lisää…

Luen mielelläni kommentteja ja vastaan niihin – älä siis epäröi kommentoida!

Jos veneiden ominaisuudet kiinnostavat tarkemmin, olen koostanut niistä tähän ”teknisemmän listan” suurin piirtein siinä järjestyksessä, kuin koemme ne tärkeiksi – ensin pakolliset, sitten toivotut asiat ja lopuksi ”hei tää ois kiva” -kategoria, jos edellä mainitut on jo täyteen ruksattu…

Toivelista

Ihan ensimmäiseksi veneen on oltava…

Lue lisää
Purjehtimaan maailmalle – suunnitelmia, haaveita vai taivaanrannan maalailua?

Purjehtimaan maailmalle – suunnitelmia, haaveita vai taivaanrannan maalailua?

Meitä puri matkustuskärpänen nelisen vuotta sitten. Niinkö vähän aikaa siitä vasta on? Siihen asti elimme kymmenen vuotta varsin tyytyväisinä maalaistalomme remontin keskellä ja haaveilimme vain suuresta määrästä hehtaareja. Ja siitä, ettei tarvitsisi joka päivä ajaa töihin kaupunkiin, vaan voisi tehdä jotakin sellaista, että saisi olla kotona.

Mutta eräänä päivänä meidän alkoi tehdä mieli pois kotoa, ainakin silloin tällöin, kenties viikoksi kerrallaan ja etenkin talven pimeinä kuukausina. Pikku hiljaa jossakin päivittäisen aivotoiminnan taustalla alkoi syntyä hyvin hiljaisia, hapuilevia ajatuksia jostakin aivan toisenlaisesta elämästä. Mitä jos ryhtyisimme lammasfarmareiksi? Perustaisimme herkkupuodin? Tai lähtisimme Espanjaan pitämään majataloa? Miltei joka ilta saunan hämärissä puitiin taas uutta ideaa siitä, mitä muuta elämässä voisi tehdä kuin pendelöidä kodin ja työpaikan väliä. Sitten koitti lomamatka Kroatian turkoosien vesien äärelle ja pyyhki pois kaiken siihen mennessä suunnitellun. Ihan noin vain!

Siellä, Adrianmeren rannalla, mieleen palautuivat kauan sitten merellä koetut kesäaamut, purjehduksen rentous ja jännitys, suolainen tuuli ja vapaus – edessä kajastava horisontti! Yhtäkkiä viikon lomareissut ja loputtomat saunaparlamentin puheenaiheet, jotka eivät ikinä johtaisi sanoista tekoihin, alkoivat tuntua itsensä kiusaamiselta. Nyt piti päästä oikeasti maailmalle, piti päästä vesille. Isoille vesille!

Veneilijän uramme olivat olleet oikein hyvällä alulla, kummallakin omalla tahollaan, joskus silloin vuosikymmen ja risat sitten, mutta jostain syystä ne olivat päässeet hyytymään ja joutuneet ylähyllylle odottelemaan vuoroaan. Oli niin paljon muuta tekemistä, paljon muitakin haaveita jotka piti saada toteuttaa. Kiinnostukseni mereen ja purjehdukseen haaleni, arvelin unohtaneeni kaikki aikoinaan hankkimani taidot ja merikin tuntui elementtinä jotenkin pelottavalta. Vähän samaan tapaan kuin moni ei aikuisena enää uskalla mennä huvipuiston laitteisiin, minäkin ajattelin, että meri ja purjehdus olivat vain jotakin menneeseen elämään kuulunutta.

Purjehtimaan maailmalle?

Ajatus purjehduksesta taisi syntyä yhtä aikaa meidän molempien päissä. Ajelimme pienellä perämoottoriveneellä, jostakin turistikadun kojusta vuokratulla, Dalmatian rannikon poukamia tutkien, ihailimme ohi lipuvia purjeveneitä ja tunsimme tutun suolan tuoksun. Sen jälkeen suunta oli selvä, enää piti vain keksiä keinot!

Kotiin päästyämme alkoi innokas netin selaaminen. Kaikki purjehdukseen ja veneisiin liittyvä kiinnosti, olipa kyse charterveneiden vuokrauksesta, veneiden myyntisivustoista, purjehtijoiden keskustelupalstoista, maailmanmatkaajien blogiteksteistä tai Youtuben trooppisten maisemien ruskettuneista purjehtijoista.

Heti alkuun totesimme kuin yhdestä suusta, että perinteinen suomalainen purjehdusmeininki ei meitä kiinnostaisi sitten ollenkaan – siis se, missä venettä varustellaan ja hinkataan yhdeksän kuukautta, jotta sillä voidaan purjehtia lyhyen kesän ajan, ja tätä toistetaan vuosikymmenestä toiseen – vaan meidän ajatuksemme oli lähteä pitkälle matkalle. Aurinkoisille, lämpimille leveysasteille. Ei välttämättä maailman ympäri tai mitään muitakaan tiukkoja päämääriä ja tavoitteita.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Tulipa kumminkin hankittua pieni vene, jolla ryhdyttiin veneilemään ihan siihen perinteiseen suomalaistapaan: varustelua ja hinkkausta pääosan vuotta, jotta voisi nauttia niistä lyhyistä, joskin valoisista, kesäkuukausista.

Kesäveneily pienellä paatilla oli kuitenkin vain välivaihe, osa suurempaa suunnitelmaa. Minulle oli tärkeää päästä harjoittelemaan purjehdusta yksinkertaisella ja halvalla veneellä. Minua huolestutti, että olisin vuosien varrella unohtanut, miten purjehditaan, kehittänyt alttiuden ankaralle merisairaudelle ja että merellä oleminen olisi yksinkertaisesti alkanut pelottaa liikaa. En voinut ajatella, että investoisimme omaisuuksia isoon veneeseen vain voidakseni todeta kaikkien pelkojeni olleen aiheellisia.

Kun lähdimme pikku veneellämme ostosatamasta kohti kotia, ajelimme ensin koneella niemenkärjen ympäri, kunnes saavuimme avoimemmille vesille. Siellä nostimme purjeet. Sillä sekunnilla kun tuuli tarttui niihin ja vene hiukan kallistui ja lähti liikkeelle, tajusin etten ollut unohtanut yhtään mitään. Osasin purjehtia, tiesin miten purjeita säädetään, tiesin mistä pitää päästää löysää, kun vene kallistuu liikaa, tiesin mistä kiristää, jotta pääsee ylemmäs tuuleen.

Ensimmäisellä purjehduksellamme emme kokeneet suurta aallokkoa tai kovaa tuulta. Myöhemmin heti ensimmäisenä kesänä saimme tutustua runsain määrin kumpaankin lajiin, mutta merisairaudesta ei näkynyt pienintäkään oiretta. Eikä kertaakaan pelottanut. Jännitti kyllä – enimmäkseen mukavalla tavalla, joskus hiukan epämukavallakin – mutta ei pelottanut. Toisin sanoen olisimme sittenkin voineet heti ostaa sen suuren veneen! Mutta kuinka moni oikeasti uskaltaa kylmiltään tehdä niin suuria päätöksiä? Kuinka moni lopultakaan hyppää siekailematta pää edellä tuntemattomiin vesiin?

Lopulta kuitenkin maailmalle – mutta miten?
… Ja millä rahalla?

Miten sinne maailmalle sitten ihan oikeasti pääsee? Mistä tietää, mikä on puhdasta taivaanrannan maalailua, mikä astetta realistisempaa haaveilua, ja mikä sitten jo varsinaista suunnittelua? Kenelle puhua haaveistaan, ja etenkin, miten esittää asiansa siten ettei nyt ihan hulluksi luulla?

Kaikki olisi epäilemättä helppoa, jos meillä olisi säästöjä, rahastosijoituksia, asunto-osakkeita, lottovoitto… Voisimme vaikka heti seilata auringonlaskuun paksun pankkitilin tai korkotulon turvaamina. Mutta me olemme aina eläneet kädestä suuhun, käyttäneet kaikki liikenevät pennosemme remontointiin ja harrastamiseen ja sittemmin matkusteluun, emmekä ole ikinä saaneet mitään säästöön.

Purjehdus elämäntapana voisi toimia myös, jos olisimme paikasta riippumattomien alojen ammattilaisia, joille riittäisi pelkkä internetyhteys, kuten it-alan huippuasiantuntijoita tai bestseller-kirjailijoita. Tai tietysti voisimme olla hyvännäköisiä ja positiivisia linssiluteita, joiden videoiden katselusta muut haluaisivat maksaa – en kylläkään keksi mitään, mikä olisi kauempana meidän luontevuusalueeltamme.

Mutta on myös paljon ihmisiä, jotka ovat purjehtineet vuosia maailmalla hyvin pienellä budjetilla. Ehkä se voisi olla lopulta realistisin vaihtoehto meillekin. ”Go simple, go small, go now”, kuten maailman tunnetuimpiin matkapurjehtijoihin lukeutuvien Lin ja Larry Pardeyn motto kuuluu. Veneessä asuminen on halvempaa kuin talossa. Tavaraa ei mahdu mukaan yhtään ylimääräistä, siksi heräteostoksiin ei kulu rahaa. Kalliiden satamien sijaan etsitään suojaisia poukamia, joissa voi ankkuroida ilmaiseksi. Ei tehdä liian tiukkoja reittisuunnitelmia, jolloin joutuu ajamaan moottorilla ja polttoainetta kuluu. Opetellaan mahdollisimman monia eri taitoja, jotta voidaan huoltaa ja korjata itse venettä ja varusteita, niin ettei tarvitse maksaa kalliista työstä – tässä kohtaa vuosikymmenen remontointikokemuksesta ei muuten ole ollenkaan haittaa!

Olen myös huomannut, että mitä enemmän asioihin perehtyy, sitä enemmän avautuu erilaisia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Kun alussa tuntui siltä, ettei valtamerille voisi ajatellakaan suuntaavansa millään alle 100 000 euron jahdilla, alkoi niiden rinnalle piankin löytyä halvempia vaihtoehtoja – tietysti vanhempia, pienempiä tai yksinkertaisempia, mutta silti hyvinkin merikelpoisia ja mukavia veneitä kahden ihmisen matkustella pitkin maailmaa.

Sitten vain tehdään päätös!

Kuulostaa helpolta, mutta eihän se sitä ole. Kaikki tähän mennessä saavutettu on vaatinut kovasti työtä – eikö nyt voisi lopultakin rauhoittua nauttimaan siitä, mitä on saanut aikaan? Rankan remontoinnin jälkeen vihdoin vain istahtaa kauniille verannalleen ihailemaan maalaismaisemaa? Suunnata ylimääräisiä intohimojaan vaikka vaihteeksi työelämään ja siinä itsensä kehittämiseen sen sijaan, että haaveilee mahdottomista? Keski-iän kriisiksi ja mielenhäiriöksikin jotkut ajatuksiamme kommentoivat – ja ovathan he varmaan ihan oikeassa.

Mutta haave ei jätä rauhaan. Sitä on toteltava. Ja päätös on tehtävä nyt – tämä ei ole niitä haaveita, joita voi siirtää hamaan tulevaisuuteen, siihen asti että pääsemme eläkkeelle. Emme ehkä silloin ole enää tarpeeksi rohkeita emmekä riittävän vahvoja, fyysisesti ja henkisesti, näin suureen seikkailuun.

Koska meillä ei ole ylimääräistä rahaa veneen hankintaa ja matkabudjettia varten, emme voi säilöä nykyistä elämäämme naftaliiniin odottamaan kotiinpaluuta. Reissuun lähtö tarkoittaa meille siis todellista irtiottoa – myyntiin menee rakkaudella remontoitu talo ja kaikki sellainen omaisuus, jota emme voi ottaa mukaan veneeseen. Muutamme talveksi pieneen kaksioon. Lähtöpäivä on kirjoitettu pienellä kalenteriin: kesäkuun ensimmäinen päivä vuonna 2018.

Yllättäen muutto sujuu ilman suuria tunnekuohuja, vaikka joudummekin luopumaan paljosta sellaisesta, mikä aikanaan oli meille iso toteutunut unelma. Mutta unelmia voi näköjään tulla lisää, ja jos mielii niitä toteuttaa, on jostakin aina luovuttava. Sitäpaitsi isoon taloon ehti reilussa vuosikymmenessä kertyä niin paljon tavaraa, että sen lajittelu ja eri suuntiin kuljettelu vievät kaamosväsyneen ihmisen kaikki voimavarat. Ei kerta kaikkiaan ole aikaa tuntea haikeutta ja nostalgiaa. Ankea syys on muutenkin helpointa aikaa luopua vanhasta kodista. Keväällä krookusten ja liljojen kukoistaessa se olisi varmasti paljon vaikeampaa!

Uudessa asunnossa kaikki on suoraa ja sileää. Hanasta tulee kuumaa vettä, vaikka kumpikaan ei ole kantanut pannuhuoneeseen puita. Minulla on jatkuvasti tunne, kuin olisimme elämysmatkalla jossakin sattumanvaraisessa, siistien valokuvien ja sijainnin perusteella valitussa airBnB-kämpässä ja leikkisimme paikallisia tässä kaupungissa, kuten monesti oikeilla matkoillammekin olemme tehneet. Soluttaudumme paikallisten joukkoon ja teemme tutkimusmatkoja nähtävyyksiin, kauppoihin ja ruokapaikkoihin.

Tähän elämysmatkaan kuuluu kuitenkin päivittäinen aamukävely asemalle ja junamatka, jonka päätteeksi löydän itseni ihan tutusta työpaikasta, ihan tuttujen työkavereiden keskeltä. Miten siellä kaikki voikaan jatkua aivan samana kuin ennen, kun kaikki muu maailmassa on muuttunut?

Muutto ja tavarapaljoudesta eroon hankkiutuminen on yksi askel matkalla kohti Suurta Meriseikkailua – kenties kaikkein suurin. Veneen hankinta on toinen, ja siitä kerron lisää ensi kerralla.

Luen mielelläni kommentteja ja vastaan niihin – älä siis epäröi kommentoida!

Uusiin tuuliin – isojen päätösten äärellä!

Uusiin tuuliin – isojen päätösten äärellä!

Pikku paattimme ostettiin kaksi kesää sitten ihan tiettyä tarkoitusta varten. Sen piti olla harjoitusvene, jolla treenailisimme niin kauan kunnes tuntisimme itsemme valmiiksi purjehdusuramme seuraavaan vaiheeseen. Tuolloin pari kesää sitten emme vielä osanneet tarkemmin määritellä, mikä tuo seuraava vaihe olisi – arvelimme sen selkenevän sitä mukaa, kun taitomme ja varmuutemme pikku veneen kanssa retkeillessä kasvaisivat.

Emme tienneet, kuinka kauan seuraavan vaiheen alkuun menisi. Ehkä purjehtisimme pikkuveneellä tyytyväisinä vuosia, tai ehkä innostus lopahtaisi ja vene jäisi jonakin keväänä pihalle seisomaan, kuten tiesimme joillekin joskus käyneen, eikä mitään seuraavaa vaihetta koskaan edes tulisi.

Nyt kun vietimme viimeisiä heinäkuisia lomapäiviämme kauniilla Saaristomerellä, olimme jo varmoja siitä, että tarinan seuraava sivu oli kääntymässä. Olo oli samalla kertaa haikea ja innostunut. Haikea siksi, että tiesimme tämän olevan viimeinen lomaseikkailumme tällä veneellä, joka oli osoittanut olevansa todellinen Pieni Suuri vene. Melkein yksin sen ansiosta tämä ”harjoittelujaksomme” oli sujunut niin nopeasti ja tehokkaasti. Se oli vene, jolla uskalsi lähteä reippaampaankin keliin, testaamaan itseään ja omaa uskallustaan, harjoittelemaan erilaisia taitoja – veneen ominaisuudet eivät loppuneet kesken eikä sen vuoksi tarvinnut häntä koipien välissä luikkia takaisin saarten suojaan.

Kompaktilla koollaan ja vaatimattomilla mukavuuksillaan veneemme selvensi meille muitakin asioita, joita emme olisi välttämättä saaneet selville esimerkiksi viikon tai parin charterpurjehduksilla jollakin turkoosinvärisellä merellä. Nimittäin sen, että tulemme toimeen ahtaissa tiloissa ja ilman luksusta. Tulemme toimeen keskenämme, mikä lienee pitkien purjehdusmatkojen edellytys. Toimimme miehistönä hyvin, mikä ei kaltaisellemme ”kahden kipparin” kombinaatiolle ole välttämättä itsestään selvää. Ja mikä tärkeintä, me todella, todella rakastamme purjehdusta!

Loman viimeisiä hetkiä leimasi pääasiassa innostuneisuus ja malttamattomuus. Kyllä, viimeisiä vietiin, ja tässä sitä purjehdittiin venettämme kotisatamaan, minkä jälkeen se laitettaisiin myyntiin. Jotakin uutta, suurta ja merkillistä oli tuloillaan, sen pystyi jo melkein haistamaan – ei vielä ihan näkyvissä, mutta kajastuksena aivan horisontin rajalla.

Tuolloin, viime kesän vielä ollessa kukkeimmillaan, uusien tuulien suunnasta ei vielä ollut tietoakaan. Nyt, kun joulu jo kolkuttelee oven takana, isoja päätöksiä on jo tehty. Suuri elämänmuutos on aluillaan! Ensi kerroilla kirjoitan siitä lisää, ja siitä miten talven mittaan suunnitelmat hahmottuvat ja tarkentuvat. Mutta hiukan voin toki salaperäisyyden verhoa nyt jo raottaa ja kertoa, että purjehdus tulee olemaan olennainen osa suurta elämänmuutostamme!

Kesän 2017 matkakertomus on nyt saatu päätökseen – voit palata edelliseen osaan –  tai aloittaa matkakertomuksen alusta!

Lokikirjasta löydät tarkemman reittiselostuksen.

Itku pitkästä ilosta?

Itku pitkästä ilosta?

Kaikki hyvä loppuu aikanaan – kesä, loma, purjehdus, vapaus, riemu ja hauskuus. Vai mitä? Itku pitkästä ilosta?

Niinhän se tuppaa olla. Eipä aikaakaan, kun on marraskuu, veneet kököttävät maissa, ihmiset busseissa, autoissa ja työpaikoilla, paljaat puut ja pihalle unohtuneet varvassandaalit räntäsateessa. Pimeys koittaa taas päivä päivältä aikaisemmin. Ei oikein huvita. Toista se oli vielä muutama kuukausi sitten – poutapilviä sinisellä taivaalla, niittykukkien huumaavaa tuoksua, heinäsirkkojen väsymätöntä siritystä ja lokkien huutoja kirkkaassa illassa.

Saaristomeri hymyili meille. Jokainen päivä tuntui olevan edellistä kauniimpi ja aurinkoisempi, jokainen rantakallio sileämpi ja lämpimämpi. Aspön onnelliselta saarelta lähdettyämme meri oli aivan tyyni. Vähän harmitti ettei tuulta ollut purjehtimiseen, sillä hiljaisuus on aina mukavampaa kuin koneen puuduttava puksutus. Maisema oli kuitenkin niin kaunis, ettei moottorilla ajaminen tuntunut niin tylsältä kuin yleensä. Kovin pitkälle emme silti jaksaneet jurnutella, vaan jäimme yöksi Berghamnin saareen Aspön ja Nauvon puoliväliin.

Saarella sijaitsee vanhoja kalastajatiloja, joista osa on Metsähallituksen hallinnassa. Kauniissa, valkoisessa talossa on museo, jonka ovet olivat auki ja sisällä sai ihan omassa rauhassaan tutustua saariston elämästä ja historiasta kertovaan näyttelyyn. Ympärillä on vanhoja niittyjä, joita edelleen hoidetaan laiduntamalla. Mekin kuulimme kyllä illansuussa lehmien ammumista, mutta emme koskaan nähneet äänen lähdettä – ne taisivat nauttia kesäpäivästään jossakin metsän vilpoisassa varjossa. Rannassa oli kauniita, meri-ilmaston harmaiksi kauhduttamia aittoja ja laitureita.

Berghamnin satamapaikat, joita on kaksi ihan vieretysten, sijaitsevat kauniissa poukamassa pienen saaristoryppään suojaamana. Edustalla risteää kaksi suosittua veneväylää, mutta paikka oli näin heinäkuussakin aivan hiljainen. Veneilijät tuntuvat pääasiassa hakeutuvan isoihin satamiin palvelujen äärelle, eikä täällä ollut sitä lajia tarjolla vesijohtoa ja jätekatosta lukuun ottamatta. Miten kaunis paikka, totesimme kuin yhdestä suusta, tännehän saisi vaikka kuinka hienon retkisataman! Tuossa olisi ravintola, tuossa pikku uimaranta, tuohon sopisi grillipaikka! Toisaalta, tuskinpa se olisi ollut mukavampaa kuin tällä tavoin vapaana ja rauhassa haahuilla pitkin kukkaniittyjä ja laidunmaita, ihailla tyyntä saaristoa ja illan tullen vaihtaa muutama sana viereiseen laituriin kiinnittyneen veneen miehistön kanssa, nauttia hyvä illallinen ja nukahtaa rauhalliseen liplatukseen ja veneen kevyeen keikahteluun.

Seuraavana päivänä purjehdimme Nauvoon, eikä siellä ollut tällaisesta rauhasta tietoakaan. Tarkoituksena oli käydä vain pikainen kauppareissu ja palata takaisin saaristoon illaksi, mutta sateen ja ukkosen uhka leijui sataman yllä niin pitkään, että tuntui paremmalta ajatukselta jäädä sittenkin laituriin ja käydä kenties suihkussa ja ehkä ulkona syömässäkin. Olimme myös havainneet ongelmia sähkölaitteiden kanssa, erityisesti jääkaapin, joka ei jaksanut oikein käydä, ja päättelimme “hupiakkumme” vetelevän viimeisiään – käynnistysakkuhan olikin uusittu jo keväällä. Nauvon huoltoasemalta löysimme uuden akun, ja päätimme vaihtaa sen paikalleen saman tien. Siinäpä se päivä kuluikin puuhaillessa. 

Nauvosta löytyi – tietysti – myös kirkko, ja pitihän sitä – tietysti – käydä ihailemassa. Kiviseinien sisällä oli viileää ja hiljaista, korkeat holvit olivat kauniisti koristellut.

Yksi yö satamahulinaa riitti meille, ja palasimme takaisin Berghamniin. Matkan päätepiste häämötti jo minulle – jäisin pois kyydistä Kasnäsissa parin päivän päästä, ja tilalleni saapuisi vaihtomies, joka auttaisi purjehtimaan veneemme takaisin kotisatamaan. Minun ei siis tarvitsisi palata takaisin omia jälkiämme pitkin, reittiä, jonka tunsin jo paremmin kuin hyvin, vaan lomani loppuhuipennus olisi tämä kaunis Saaristomeri! Se sopi minulle oikein mainiosti. Jos hauskuuden on pakko loppua, se on parasta lopettaa silloin kun se on parhaimmillaan, eikä venyttää sitä turhan päiten – silloin itku tulee väkisinkin!

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaanlue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Saaristomeren Aspö – onnellisten saari!

Saaristomeren Aspö – onnellisten saari!

Näkemiin, Ahvenanmaa!

Toivottavasti tapaamme jälleen pian! Mutta kesälomissa on aina se ongelma, että ne kulkevat vääjäämättä loppuaan kohti. Me olimme viettäneet reilun viikon Ahvenanmaalla. Kesä oli ollut hyisen kylmä, mutta tämän viimeisen viikon ajan se oli selvästi yrittänyt parastaan, tarjoillut aurinkoisia säitä, ja meillä oli sellainen tunne että ehkä sittenkin oli vielä pieni toivo oikeasta, lämpimästä kesästä. Jaakkokaan ei ollut vielä heittänyt kylmää kiveään veteen, elettiin heinäkuun toiseksi viimeistä viikkoa. Viimeisen Ahvenanmaan pysähdyksemme teimme Sottungassa, jossa vietimme yhden yön.

Satama ei ollut erityisen mieleenpainuva, mutta sinne saapui illalla kalastaja myymään tuoretta saalistaan. Olimme olleet aika pettyneitä Ahvenanmaan kalatarjontaan – juuri missään ei myyty tuoretta tai savustettua tai muutakaan paikallista kalaa. Ruokakauppojen tiskeissä oli vain iänikuista tukkuliikkeiden vakuumilohta. Eckerössä piti olla savustamo, mutta se ei ollut ilmeisesti ollut auki koko kesänä. Kökarissa sentään myytiin herkullista savukampelaa, ja nyt sitten, melkein koko Ahvenamaan kierrettyämme, löysimme toisen kerran paikallista kalaa! Kyllä maistui hyvältä tuore savusiika ihanan ahvenanmaalaisen mustan leivän kera! Toinen herkkupala, jonka löysimme Sottungasta, oli tämä kerrassan upea puukirkko. Se oli lomaretkemme kirkkobongauksen ehdoton helmi rouheine punamullattuine seinäpintoineen ja paanukattoineen.

Sottungasta suuntasimme kaakkoon mukavasssa sivumyötäisessä. Tuuli kävi pohjoisluoteesta, ja nostimme purjeet heti satamasta päästyämme. Pitkän aikaa kuljimme melkein rinta rinnan toisen samankokoisen veneen kanssa. Ehdimme jo riemastua, että kyllähän me sentään jollekin vauhdissa pärjäämme, kunnes tarkempi kiikarointi paljasti kilpakumppanin reivanneen purjeitaan jo reilusti, ja silti pysyvän vauhdissamme, vaikka meillä oli ylhäällä täydet purjeet. Mutta meidän veneemme oli kyllä tuplasti painavampikin, ja kun tuuli pikku hiljaa koveni, se pääsi vihdoin näyttämään kyntensä! Siinä missä kevyemmät saaristoveneet reivaavat tai hakeutuvat suojaisemmille väylille, meidän pikku tosipaattimme saa isomman vaihteen päälle ja sitten mennään! On vaikea kuvailla sitä riemua, minkä hyvä purjetuuli, reipas vauhti ja veden kohina veneen laitaa vasten saavat aikaan – etenkin, kun vene on niin vakaa ja luotettava, että uskaltaa heittäytyä sen vietäväksi tietäen, ettei se tee mitään yllätyksellistä. Joskus yllätyksellisyys on (elämässä) ihan toivottavaakin, mutta purjeveneessä on ainakin minusta paljon mukavampaa riemuita suhteellisen turvallisesti.

Täältä tullaan, Saaristomeri!

Koko kesäretkemme pisimmän päiväetapin – 32 merimailia – jälkeen saavuimme Aspön saarelle. Emme olleet kaukana menomatkamme lempikohteesta Jurmosta, joka sijaitsee Aspöstä etelään. Pitkästä matkasta huolimatta päivä tuntui kuluneen hujauksessa, sillä veneemme oli painellut koko matkan parasta vauhtiaan. Tuuli oli jo aika navakkaa kun lähestyimme saarta kapeaa väylää pitkin pohjoisesta. Niemen korkeimmalla kohdalla seisoi ylpeänä – kuinkas muutenkaan – taas yksi saariston kirkko, ja pieni kylä venevajoineen ja asuintaloineen nökötti sen alapuolella rannassa. Mutkaisen sisäänajoreitin selvitettyämme saavuimme täysin tyyneen ja rauhalliseen satamaan. Kyllä saaristossa on aina osattu valita satamapaikat huolella!

Täällä saimme jälleen tottua täysiin laitureihin, mutta aivan kuten ennenkin, pikku paatille löytyi taas tilaa. Tällä kertaa meille viittoiltiin venevajan liepeiltä, jonka edustalla oleva pikkuruinen laituri pullisteli veneistä. Yksi lyhyenläntä mahtui ihan venevajan suulle, ja syvyyskin riitti kun kerran kolinaa ei kuulunut (kaikuluotainta meillä ei ollutkaan, sillä sen piuhoja ei kukaan ollut viitsinyt keväisen sähköremontin jälkeen kiinnittää takaisin. Sillä oli muutenkin ollut tapana arpoa lottonumeroita kriittisillä hetkillä, joten mielenrauhamme vuoksi olimme mieluummin ilman koko laitetta).

Ihana Aspö

Aspö oli – ja on edelleen, nyt kun räntäsateen keskellä muistelen kuvien ja lokikirjan avulla lomareissuamme – koko matkan ehdoton huippukohta. Täältä löysimme kaikkein viihtyisimmän, kiireettömimmän saaristo-olotilan ja aidoimman tunnelman. Täällä kaikki viettivät luontevasti suvista elämäänsä yhdessä, olivatpa sitten paikallisia kahvilanpitäjiä, kalastajia, veneilijöitä moottorin taikka purjeiden kera, kesämökkiläisiä tai muita vierailijoita. Kaikkien kanssa oli helppoa ryhtyä juttusille, eikä eri ryhmiä ollut eroteltu omille alueilleen, kuten niin monissa paikoissa. Me maksoimme laituripaikan venevajan omistajan postilaatikkoon ja puikahdimme ranta-aittojen välistä suoraan kylän keskustaan. Siellä istuskeli juttuporukka kahvilan kuistilla, penkeillä vilvoitteli pyyhkeet olalla selvästi saunasta tullutta väkeä, lapsikatras leikki niitetyllä ruohikolla sellaisia perinteisen näköisiä lasten leikkejä, joissa ei käytetä älypuhelimia. Koiratkin kulkivat vapaana, ja niitä oli jokaista kokoa ja väriä. Jos kuvailisin vielä, kuinka tämän kesäisen idyllin yllä haitari soi, se olisi jo liikaa… mutta sekin on totta!

Illan tullen yhteyslaiturin liepeille alkoi kerääntyä väkeä. Monille päivän kohokohta oli yhteysalus Eivorin saapuminen: kuka sen kyydissä lähtisi, kuka saapuisi, kenen kanssa? Meidän kohokohtamme oli tietenkin oikea, puulämmitteinen sauna, minulle myös toinen niistä kahdesta uimapulahduksesta, jotka tänä kylmistä kylmimpänä kesänä suoritin. Kesän saldoksi jäi neljä vetoa sammakkoa!

Tänne oli jäätävä toiseksikin yöksi. Seuraavana päivänä yksi hartaista toiveistamme toteutui: vieno savuntuoksu alkoi iltapäivällä leijailla kylän yllä, ja aivan oikein – tiedossa oli savulohta! Aspössä meidät hemmoteltiin kerta kaikkiaan pilalle, sillä kylän kahvila-kaupasta sai lohta myös graavattuna ja kylmäsavustettuna, meheviä savuahvenia sekä graavisiikaa, jotka kruunasivat ainakin meidän miehistömme illallisen!

Paitsi tunnelmallista saaristolaiselämää, Aspö tarjosi myös hienoja näköaloja ympäröivälle Saaristomerelle – mistä lie moinen nimi keksittykin! Etelässä kajasteli Jurmo ja avomeri, pohjoisessa kallioisten saarten ja luotojen loputon labyrintti.

Tuntui vaikealta kuvitella, että näin kauniilla, päivänpaisteisella saarella olisi ikinä kurjaa tai tylsää. Syvän sininen meri sai väkisinkin hymyn huulille, olo oli onnellinen. Olivatkohan kaikki täällä yhtä onnellisia?

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Vårdö – laivanvarustusta ja omenatarhoja

Vårdö – laivanvarustusta ja omenatarhoja

Tuuli oli kääntynyt lännen puolelle, mikä meille tarkoitti taas myötätuulipurjehdusta. Olimme Ahvenanmaan pohjoisimmassa kolkassa, Getan pohjoisrannalla. Oltiin matkan kääntöpisteessä, tästä eteenpäin reitti kulkisi taas idän suuntaan ja kotia kohti. Kesäinen sää jatkui, vaikka tuuli oli aina vain itsepintaisen kylmä. Meno oli silti mukavaa pelkän genuan voimalla täysimyötäiseen. Kesken kaiken huomasimme purjeen alakulman irronneen rullalaitteen sakkelista ja lepattavan vapaana. Onneksi saimme purjeen rullattua äkkiä kiinni, kiristettyä sakkelin, ja matka pääsi jatkumaan. Hiukan mietitytti, oliko yläpään sakkelikin kenties löysällä – sen irtoaminen olisi nimittäin tiennyt kiipeilykeikkaa jollekin korkeita paikkoja pelkäämättömälle – ja päätimme tarkistaa asian heti seuraavassa yöpymispaikassa.

Sopivaksi paikaksi pysähtyä valikoitui Vårdö, ja siellä vasta pari kesää toiminut Vargatan vierassatama, jota ei vielä löytynyt satamaoppaastakaan. Veneitä oli muutamia ja tunnelma leppoisa. Rantamakasiinin seinustalla odotteli pari perävaunulla varustettua polkupyörää, joita satamavieraat saivat lainata kauppareissua varten. Tokihan sellaista ylellisyyttä piti heti lähteä testaamaan, kun kauppakin olisi vielä hetken aikaa auki!

Karvainen matruusimme köytettiin peräkärryyn kahdella springiköydellä, ja sitten liikkeelle! Matkaa kaupalle oli alle kilometri, ja reitti kulki kauniin viljelysmaiseman halki. Omenatarhoja ja kasvihuoneita näytti olevan joka puolella. Hedelmäpuut kasvoivat siisteissä riveissä, koristeenaan siellä täällä värikäs ruusupensas. Mäen nyppylällä vanhojen jalopuiden katveessa sijaitsi Vargatan kylä ja siellä pieni maalaisputiikki, jonka pihaan kaarsimme menopeleillämme. Kauppa oli aivan täyteen ahdettu, sen valikoimaan kuului totisesti kaikki mahdollinen.

Vårdön saarella oli niin kiireetöntä ja mukavaa, että sinne teki mieli jäädä vain oleilemaan. Ehkä syynä oli vehreä maalaismaisema, ehkä kauniit, vanhat laivanvarustajien talot, joiden liepeillä vallitsi tyyni, salaperäinen tunnelma. Jokaisella talolla olisi varmasti ollut kerrottavanaan jännittäviä tarinoita menneisyydestä, siitä miten tämän pienen saaren maanviljelijät ryhtyivät laivureiksi ja alkoivat kuljettaa kauppatavaraa Tukholman, Tallinnan, Turun ja Helsingin markkinoille. Vuosisatojen kuluessa monista tuli mahtavia ja rikkaita, ja he rakennuttivat arvolleen sopivia komeita taloja, joiden pihoja koristavat edelleenkin suuret ankkurit ja laivatykit.

Kauempana satamasta sijaitsee Värdön kirkonkylä, jonne tein yksin patikkaretken seuraavana päivänä. Oli niin kuuma, äkkiseltään lähes tukahduttava ilma, ettei vanha koiramme olisi jaksanut niin pitkää lenkkiä, vaikka muuten onkin vielä reipas. Kirkko oli pieni, mutta sen sienen muotoinen kellotorni oli korkea ja mahtava, kenties hiukan liiankin suuri. En koskaan kyllästy tutkimaan vanhoja rakennuksia, ja koska saarissa suurin ja tärkein rakennus on melkein aina kirkko, niitä tulee aina merimatkojen varrella bongattua. Saaristossa ja rannikolla kirkon katosta roikkuu aina laiva – täällä se oli Erik-niminen.

Oma hauskuutensa Vårdön saarella olivat joka puolella näkyvät virstanpylväät, jotka merkitsivät Venäjän vallan aikana rakennettua postireittiä – sen läntinen päätepistehän oli Eckerön suuri postitalo. Ahvenanmaalla oli siihen asti käytetty ruotsalaista mailia, nyt olisi pitänyt siirtyä venäläiseen virstaan. Kompromissina Suomen senaatissa keksittiin suomalainen virsta, joita mahtui ruotsalaiseen mailiin kymmenen kappaletta. On sitä byrokratiaa ollut ennen EU:takin, kuten tästä esimerkistä huomataan.

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Lapinmatkalla Ahvenanmaalla

Lapinmatkalla Ahvenanmaalla

Lyhyen purjehduspyrähdyksen jälkeen saavuimme perille Djupvikenin syvään, vuonomaiseen lahteen Getan pohjoisrannalle. Edellispäivän purjehdus, joka iltaa kohden oli käynyt yhä rankemmaksi, oli nyt hyvin nukutun yön jälkeen muisto vain. Lahti oli lähes autio, vain yksi vene oli ankkurissa, ja toinen juuri pois lähdössä. Sen miehistö neuvoi meille hienon ankkuripaikan korkean, säännöllisen portaikon muotoisen kallion juurelta. Kalliossa oli valmiina jopa rosterinen kiinnityslenkki – mikä voisi olla sen helpompi rantautumispaikka!

Kunnon kävelylenkki oli tervetullutta vaihtelua, ja korkea, kallioinen saari suorastaan pakotti kiipeämään parhaille näköalapaikoille ihmettelemään ylhäältä avautuvia maisemia. Tämä oli tähänastisen matkamme ehdoton huippu, ihan kirjaimellisesti. Meri avautui pohjoisessa häkellyttävän sinisenturkoosina, ja päivä paistoi pilvettömältä taivaalta.

Maisema muistutti karuudessaan Lapin maisemaa, aavat näkymätkin veivät ajatukset kummallisesti tunturien laelle, vaikka turkoosi meri nyt ei ihan Saanan tai Haltin huipulta tähyävän silmiin väikykään. Mutta kenties Jäämeren rannalla näyttää tällaiselta kauniina kesäpäivänä. Getan kalliolla seisoessamme päätimme, että vaikka meille onkin mieluisin kompassisuunta 180° – kohti etelää siis – ehkä joskus vielä suuntaammekin keulan pohjoiseen ja käymme katsomassa, miltä Jäämeri oikeasti näyttää.

Kukkulan yli taivallettuamme löysimme itsemme ihka oikean suon laidasta – eivät ne Lappiajatukset tosiaan kovin kaukaa haettuja olleet! Puolittain odotimme, että mättäiden keskeltä olisi löytynyt hillaa, mutta niin autenttinen tämä pohjoisen kokemuksemme ei sentään ollut.

Näillä seuduin sijaitsee yksi Ahvenanmaan kehutuimmista gourmet-ravintoloista, jossakin ihan lähellä kukkulan laella. Meitähän hyvä ruoka toki aina kiinnostaa, mutta tällä kertaa puhti loppui kesken ennen kuin pääsimme ravintolaan asti. Seurailimme aikamme sinne tänne hauskasti sijoitettua viitoitusta, mutta jossain kohtaa eksyimme merkityltä reitiltä. Sitten meiltä loppui juomavesi, sillä emme olleet varautuneet näin lämpimään päivään! Meidän oli ryhdyttävä säännöstelemään vettä, ja koska sitä oli tuskin riittävästi edes yhdelle meistä, oli priorisoitava. Me ihmiset saisimme siis jäädä ilman, jotta nelijalkainen ystävämme saisi juodakseen. Niinpä katsoimme viisaimmaksi kääntyä takaisin ja palata veneelle alas rantaan.

Tällä välin oli ankkuripoukamaamme saapunut lisää veneitä. Pikku paattimme sai vierustoverit molemmille kyljilleen. Illan mittaan ehdimme vaihtaa naapureiden kanssa muutaman sanasen ja saada hyviä vinkkejä seuraavia yöpymispaikkoja silmälläpitäen. Reipas kävelyretki, puhdas meri-ilma, punaisena ilta-auringossa hehkuvat kalliot ja hyvä ruoka tekivät jälleen tehtävänsä: uni vei voiton välittömästi, kun ehti päänsä kallistaa.

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Nyt purjehditaan, kun on purjehtimaan tultu!

Nyt purjehditaan, kun on purjehtimaan tultu!

Maarianhaminan länsisatama oli hyvin valittu lähtöpiste Ahvenanmaan ympäripurjehdukselle. Yhdessä hujauksessa olimme ulkona merellä ja matkalla länteen ja sitten kohti pohjoista. Tuulta riitti alkumatkasta, mutta sitten se hiipui ja lopulta oli täysin tyyntä. Mutta yhtäkkiä oli kesä! Vietimme koko päivän lyhyin lahkein ja hihoin, emmekä palelleet! Matkanteko ei näyttänyt kuitenkaan juuri edistyvän, pitkään ehdimme ihailla Eckerön komeaa postitaloa oikealla puolellamme, kunnes käynnistimme moottorin ja ajoimme Käringsundin vierassatamaan. Sinne oli kaksi mahdollista sisäänajoreittiä, me päätimme oikaista heti ensimmäisestä väliköstä sisään ja saimmekin pujotella melkoisen kapeasta rännistä rantakallion ja keskellä lahdelmaa väijyvien isojen vedenalaisten kivien välistä. Piti rynnätä oikein keulaan tähystämään, sillä sen verran hurjalta reitti näytti. Eipä ihme, että melkein kaikki muut veneet näyttivät ajavan sisään toista reittiä, joka kiersi kivikot paljon kauempaa.

Käringsund on viehättävä vanha kalastajakylä, jonka ympärille on ajan mittaan kasvanut melkoinen turismikeskittymä – siellä sijaitsee hieno kalastus- ja metsästysmuseo sekä safarialue jossa pääsee näkemään monenlaisia villieläimiä. Sataman toisella puolella on iso leirintäalue. Tunnelma vanhojen venevajojen liepeillä oli kuitenkin aito ja leppoisa, ja vierassatama rantakalliota myötäilevine laitureineen ja siisteine huoltorakennuksineen yksi parhaista, joissa matkallamme vierailimme. Saavuimme perille parahiksi, kun saunassa alkoi naisten vuoro, ja sinne toki ensimmäisenä suuntasin. Olipa ihme kerrassaan, erityisesti Maarianhaminan veneilijöitä vilisevän sataman jälkeen, saada saunoa ihan omassa yksinäisyydessään. Vaikka veneitä oli rannassa muutamia kymmeniä, ei naisten vuorolle ilmestynyt ketään muuta.

Kesäpäivä, tämä koko vuoden ensimmäinen ihme, jatkui lämpimänä iltaan asti. Saatoimme grillata rantakalliolla edelleen shotseihin pukeutuneina, ja tunne oli hämmentävä. Aurinko laski kauniin kullankeltaisena veneiden peräpuolelle, mutta koska Matamimme oli niin paljon muita veneitä pienempi, se jäi auttamatta varjoon eikä aurinko paistanut meidän kannellemme asti. Sellaista se on, kun on aina sataman pienin vene.

Aamulla lähdimme pidemmittä puheitta jatkamaan matkaa. Oli luvattu hyvää etelätuulta, ja meille se olisi myötäistä heti satamaväylältä päästyämme. Ulkona merellä sää olikin jo aivan toisenlainen kuin suojaisessa Käringsundissa. Aallokko oli korkeaa ja terävää, niin että keulaluukku täytyi mitä pikimmin käydä sulkemassa ennen kuin aalto keksisi mennä siitä sisään. Tuuli oli jo melkoisen reipasta pohjoiseen kääntyessämme, joten rullasimme genuaa vain osaksi auki. Iso aalto toisensa jälkeen vyöryi perän takaa veneen alitse – korkealla aallon päällä meillä olikin reippaasti vauhtia, mutta välillä vene tuntui jumahtavan aallon pohjaan pitkäksi aikaa, niin että vauhti melkein loppui. Rullasimme genuaa auki vähän enemmän, mistä vauhti jo heti parani, ja sen vuoksi uskaltauduimme avaamaan sen kokonaan. Siitäkös pikku paattimme riemastui, kun tuulen voima jaksoi nyt puhaltaa sen ylös aaltojen montuista! Tuuli oli kovaa, mutta hyvin tasaista. Purje pysyi koko ajan hyvässä vedossa ja vauhti tuntui upealta! Emme me surffanneet samalla tavoin kuin lättypohjaiset modernit veneet, jotka ohittivat meidät pitkänä letkana ja hävisivät taivaanrantaan, mutta veneemme kulki isossa aallokossa suoraan ja sitä oli helppo ja kevyt ohjata.

Jokusen mailin purjehdittuamme näimme, että kaikki meidät ohittaneet veneet kääntyivät itään sisäreitille. Mutta me emme halunneet mennä perässä – meillä oli niin hauskaa! Päätimme jatkaa ulkomerellä vielä pohjoisemmaksi, ja etsiä sitten joskus myöhemmin sopivan reitin sisään saaristoon ja suojaan tuulelta yöksi. Ja siinä mielessä päätöksemme oli aivan oikea, että saimme kokea huikean purjehduspäivän avomerellä, missä pikku veneemme näytti olevan täysin omassa elementissään. Myöhemmin kylläkin ymmärsin, miksi muut veneet olivat valinneet sisäreitin. Monta tuntia myöhemmin, vasta Finbo-nimisen suuren saaren pohjoispuolelta käännyimme itään kohti Getaa. Olin kuvitellut, että saaristo suojaisi meitä siellä ja taltuttaisi etelästä möyryävän aallokon, mutta kuinka väärässä olinkaan! Kun käännyimme sivutuuleen, tajusin äkkiä miten kovaksi tuuli olikaan päivän mittaan äitynyt. Pienensimme äkkiä purjealaa, mutta hetkessä olimme hypänneet aivan kuin eri merelle. Kartalla suojaiselta näyttänyt Finbofjärden-selkä oli valtava ulappa, eivätkä hajallaan sijaitsevat saaret lainkaan suojanneet meitä tuulelta ja aalloilta – päinvastoin, ne tuntuivat kiihdyttävän tuulta ja kääntävän sen suuntaa vastaisemmaksi. Oli käynnistettävä moottori, sillä luovikulma oli veneellemme mahdoton, ja näytti kuin olisimme oikeastaan peruuttaneet kohti takana väijyviä ilkeän näköisiä kalliorantoja. Oli pakko yrittää pinnistellä vastaiseen, sillä meillä ei ollut myötätuulen suunnassa mitään vaihtoehto B:tä. Vaikka tietysti ennen pitkää sieltä tulisi vastaan Vaasa tai Uumaja…

Vastatuuleen ja -aallokkoon mäiskiminen tuntui kestävän ikuisuuden. Tuli päästeltyä muutama turha sananen puolin ja toisin, sillä ilta oli jo pitkällä ja toden totta meitä väsytti jo aika lailla. Ja hiukan hirvitti, minua ainakin, sekä laivakoiraa, joka pysytteli makuullaan kajuutan punkassa ja katseli meitä hiukan huolestuneilla, mutta riipaisevan luottavaisilla silmillään. Mutta kovissa olosuhteissa sitä venyy yli oman kapasiteettinsa, keskittyy tehtäväänsä ja toimii parhaan kykynsä mukaan, koska mitään muutakaan ei voi tehdä. Lopulta onnistuimme taistelemaan tiemme avovesiltä saarten suojaan. Käännyimme pohjoiseen kapealle väylälle, ja yhtäkkiä aallokko rauhoittui. Korvissa ujeltanut tuuli kävi enää puuskina puunlatvojen yllä ja heitti välillä pyörteitä muuten melkein sileään vedenpintaan. Puksuttelimme väylää pitkin ja ankkuroimme ensimmäiseen sopivaan lahdenpoukamaan, joka näytti olevan suojassa kaikilta tuulensuunnilta. Useimmiten ankkurissa yöpyessä sitä alitajuisesti kuulostelee ääniä ja kolinoita, huolehtii ankkurin pidosta ja siitä, ettei vene ajelehdi liian lähelle rantaa. Mutta tämän purjehduspäivän jälkeisenä yönä en muista havahtuneeni kerrassaan mihinkään – koko miehistömme taisi iltaruoan päälle nukkua kuin tukit, yhtä soittoa aamuun asti.

Aamulla jatkoimme matkaa, mutta nyt ei kovin pitkälle – vain ulos merelle pohjoiseen, ja melkein saman tien takaisin saaren suojaan, Djupvikenin ankkurilahteen. Edellispäivä oli ollut todellinen purjehduspäivä, alusta loppuun. Nyt oli hyvä hetki ottaa taas vähän rennommin.

 

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Päätös syntyy

Päätös syntyy

Aamukuudelta seisoin koirani kanssa Rödhamnin kallion laella ja tähyilin länteen, Ruotsiin. Meri oli ankaran tummanharmaa ja matalalla sen yllä roikkui yhtä harmaa taivas. Tuuli meni luihin ja ytimiin, vaikka olin pukenut päälleni kaikki vaatteet, jotka olin nyssäköistä ja veneen onkaloista onnistunut löytämään. Tuonneko nyt sitten pitäisi lähteä? Kovaan tuuleen, todennäköisesti sateeseen, ikävälle harmaalle merelle palelemaan? Vaikka Ruotsiin olisikin vain yhden päivän matka navakassa sivumyötäisessä, joka nyt jo puhalsi reippaasti ja lupaili enemmän, se kestäisi meidän pienellä veneellämme silti ainakin kahdeksan, ehkä kymmenenkin tuntia. Jos periltä löytyisi lämmin ja aurinkoinen kesä, mikäpä olisi palellessa yhden päivän ajan, mutta Tukholman saaristossa olisi ihan tämä sama, kylmä epävuodenaika. Ja viikon päästä meidän pitäisi jo lähteä sieltä kotimatkalle, kenties edelleen yhtä kylmässä säässä. Matkan suuntaa oli pohdittu päiväkausia, mutta lopulta päätös syntyi muutamassa minuutissa. Jätetään Ruotsi väliin tällä erää!

Palasin laiturille, jossa kaikki väki näytti vielä nukkuvan veneissään. Me lähtisimme liikkeelle heti, kun nyt kerran olimme jo hereillä. Maarianhaminaan ei ollut kuin kymmenisen mailia, ja vaikka tuuli olikin täysin vastainen, pääsisimme sinne koneella ajaen parissa tunnissa. Kylläpä mieli olikin keveä, kun edessä kajasteli kylmän avomeripurjehduksen sijaan leppoisa kaupunkiloma! Vaikka veneretkeilyn suola ovatkin meille rauhalliset ankkuripaikat ja hiljaiset poukamat, välillä on ihan mukavaa viettää helppoa laiturielämääkin. Etenkin kylmänä, harmaana päivänä ajatus saunasta vei voiton kaikesta muusta!

Olimme perillä Maarianhaminassa jo aamulla, ja laituripaikka löytyi helposti. Satama oli hyvin vilkas, isoja risteilyaluksia tuli ja meni jatkuvalla syötöllä, parhaimmillaan niitä pyöri sataman suulla neljä, viisikin kerrallaan. Me riensimme heti nauttimaan kaupungin vilinästä ja mukavuuksista. Lounaspaikaksi valikoitui italialainen bistro, koska sen terassille oli luontevaa istahtaa koiraseuralaisemme kanssa. Paikan pizzat osoittautuivat kuitenkin niin herkullisiksi, että meistä tuli heti kanta-asiakkaita. Shoppailuakin harrastimme – lämpimien lisävaatekertojen ohessa matkaan tarttui hieno hiiliteräspannu, jota pääsimme heti samana iltana testaamaan. Se toimi veneemme Wallas-lieden kanssa loistavasti, sillä sen sai paljon kuumemmaksi kuin tyhmät teflonpannut, joista veneemme perusvarustus lähinnä koostuu. Veneolosuhteissa täytyy hiukan tinkiä gourmet-tason välineistöstä, jotta tiskaaminen, tuo molempien inhoama askare, sujuisi edes hiukan mukavammin.

Iltapäivällä aurinko alkoi yllättäen paistaa, ja pari Maarianhaminassa viettämäämme päivää olivatkin lopulta varsin kesäisiä. Viihdyimme viehättävän kaupungin lehmusbulevardeilla ja vanhojen puutalojen reunustamilla kaduilla, kävelimme paljon ja istahdimme välillä kahvilapöytään leppoisaan puutarhaan tai vilkkaan ostoskadun varrelle. Ja täydensimme veneen ruokakomeroita marketin hyvistä valikoimista useaan otteeseen, kunnes jokainen lokero ja punkan alunen pursuili säilykkeitä, viinipulloja ja oluttölkkejä ja näytti siltä, että voisimme matkustaa vaikka loppukesän käymättä enää kaupassa. Se olikin hyvä, sillä päätimme suunnata Maarianhaminasta länsikautta Ahvenanmaan ympäri. Meitä kiinnostivat erityisesti Getan pohjoispuolen vuonomaiset ankkuripaikat ja monien purjehtijoiden mainostama hiljaisuus ja rauha – niillä seuduin liikkuisi paljon vähemmän veneilijöitä kuin Ahvenanmaan etelä- ja itäpuolen suosituilla reiteillä ja vierassatamissa.

Sitä ennen kuitenkin vietimme mukavan kaupunkiloman ja nautimme myös ihmisvilinästä. Kaikkeen ei silti koskaan totu: vielä toisenakin iltana sydän heitti voltin, kun kello 21:n laukaus kajahti Maarianhaminan satamassa. Se varmaankin merkitsi lipunlaskua. Meillä lippu sai liehua ylhäällä niin kauan, kuin oltiin matkalla – ja matkalla oltaisiin yötä päivää, kunnes vene olisi taas kotilaiturissa!

Pommern Maarianhaminan satamassa

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

MYYTY! – Myydään BlueBird 25 – Itämeren paras ensivene

MYYTY! – Myydään BlueBird 25 – Itämeren paras ensivene

MYYTY!!! Ihana Matamimme pääsi uuteen kotisatamaan!

Jätämme tämän blogikirjoituksen paikoilleen, vaikka vene onkin myyty. Juttu sisältää tietoa, joka voi kiinnostaa veneen ostoa harkitsevaa. Kun itse aikanaan olin hankkimassa ensivenettä, ei BlueBirdistä löytynyt netistä juuri mitään, kun taas monista muista venemalleista on kirjoitettu paljonkin. Toivottavasti tästä on iloa ja hyötyä!


Etsitkö merikelpoista, helposti purjehdittavaa venettä?

Kiinnostavatko klassikot, kuten Sparkman & Stephensin suunnittelemat merten kaunottaret?

S & S Bluebird 25, “mini-Swan”, on paras mahdollinen ensivene purjehdusta aloittelevalle – se on erittäin turvallinen, vakaa ja merikelpoinen vene – mutta eivät sen käyttömahdollisuudet toki pelkkään harjoitteluun rajoitu. Kyseessä on ihan oikea, täysiverinen purjevene, jolla voi lähteä ihan mihin tahansa Itämerelle tai kauemmaskin. Purjehdusominaisuudet siltä eivät lopu kesken, rajoitteen muodostaa oikeastaan vain se, ettei veneeseen kokonsa vuoksi voi pakata suuria määriä matkatavaroita. 

Tämä yksilö on erityisen helppo ja näppärä käsitellä yksin tai kaksin, ja asuintilat on optimoitu kahdelle. Sisäkorkeus ei riitä seisomiseen, mutta punkat ovat täysipitkät ja veneessä on toimiva keittiö sekä wc.

Vene on suunniteltu kilpaveneeksi avomerelle. Se ei ole kovasta kelistä moksiskaan, vaan purjehtii kauniisti ja ennalta-arvattavasti, turhia kallistelematta, kunhan purjepinta-ala on keliin sopiva. Reivaaminen on erityisen helppoa rullagenuan sekä isopurjeen lazyjack-systeemin ja avotilaan johdettujen pikareiviköysien ansiosta. Kevyelläkin tuulella vene toki purjehtii mukavasti, vaikka ei toppirikisenä nopeimmasta päästä olekaan. Sen lys-luku on 1,02.

Vene on vahvarakenteinen ja kestävä – runko umpilaminaattia, riki ja rustiraudat ylimitoitettu, masto tuettu kannen läpi köliin, lyijyköli ja skegiin kiinnittyvä peräsin. Vene on siisti, vaikka toki siinä 45 vuoden ikä jo vähän näkyy. Riki ja purjeet ovat erinomaisessa kunnossa, moottori tarkastettu ja säädetty, säännöllisesti huollettu ja toimii luotettavasti. Laitteiden ja varusteiden käyttöohjeet ovat tallessa.

Kevään ja kesän 2017 aikana teimme veneeseen isoja päivityksiä ja uudistuksia: uusi genua ja rullalaite, isopurjeen stack-pack / lazy jack -systeemi, kokonaan uusittu juokseva riki, keula- ja perästaagit, ankannokka, uimataso ja -portaat, sähköt ja pääsulaketaulu, uudet akut, vesi-wc ja septi, makeavesitankki, salongin verhoilu. Kumijolla kuuluu kauppaan.

Tästä löydät veneen täydelliset tiedot ja varusteluettelon:

 

Bluebird 25 tiedot

 

Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi. Bluebird 25 ulkoa…

 

… ja sisältä!

Olemme purjehtineet pikku veneellämme kaksi kaunista kesää, monen monta lyhyempää ja kaksi pidempää lomapurjehdusta, joista voit lukea lisää seuraavista linkeistä: Viro 2016Ahvenanmaa ja Saaristomeri 2017. Miksi valitsimme juuri tämän veneen ensimmäiseksi purjeveneeksemme – voit lukea tästä.

Meillä on Matamista pelkästään onnellisia muistoja. Toivomme sille ja sen tulevalle miehistölle unohtumattomia reissuja!