Browsed by
Kuukausi: lokakuu 2017

Vårdö – laivanvarustusta ja omenatarhoja

Vårdö – laivanvarustusta ja omenatarhoja

Tuuli oli kääntynyt lännen puolelle, mikä meille tarkoitti taas myötätuulipurjehdusta. Olimme Ahvenanmaan pohjoisimmassa kolkassa, Getan pohjoisrannalla. Oltiin matkan kääntöpisteessä, tästä eteenpäin reitti kulkisi taas idän suuntaan ja kotia kohti. Kesäinen sää jatkui, vaikka tuuli oli aina vain itsepintaisen kylmä. Meno oli silti mukavaa pelkän genuan voimalla täysimyötäiseen. Kesken kaiken huomasimme purjeen alakulman irronneen rullalaitteen sakkelista ja lepattavan vapaana. Onneksi saimme purjeen rullattua äkkiä kiinni, kiristettyä sakkelin, ja matka pääsi jatkumaan. Hiukan mietitytti, oliko yläpään sakkelikin kenties löysällä – sen irtoaminen olisi nimittäin tiennyt kiipeilykeikkaa jollekin korkeita paikkoja pelkäämättömälle – ja päätimme tarkistaa asian heti seuraavassa yöpymispaikassa.

Sopivaksi paikaksi pysähtyä valikoitui Vårdö, ja siellä vasta pari kesää toiminut Vargatan vierassatama, jota ei vielä löytynyt satamaoppaastakaan. Veneitä oli muutamia ja tunnelma leppoisa. Rantamakasiinin seinustalla odotteli pari perävaunulla varustettua polkupyörää, joita satamavieraat saivat lainata kauppareissua varten. Tokihan sellaista ylellisyyttä piti heti lähteä testaamaan, kun kauppakin olisi vielä hetken aikaa auki!

Karvainen matruusimme köytettiin peräkärryyn kahdella springiköydellä, ja sitten liikkeelle! Matkaa kaupalle oli alle kilometri, ja reitti kulki kauniin viljelysmaiseman halki. Omenatarhoja ja kasvihuoneita näytti olevan joka puolella. Hedelmäpuut kasvoivat siisteissä riveissä, koristeenaan siellä täällä värikäs ruusupensas. Mäen nyppylällä vanhojen jalopuiden katveessa sijaitsi Vargatan kylä ja siellä pieni maalaisputiikki, jonka pihaan kaarsimme menopeleillämme. Kauppa oli aivan täyteen ahdettu, sen valikoimaan kuului totisesti kaikki mahdollinen.

Vårdön saarella oli niin kiireetöntä ja mukavaa, että sinne teki mieli jäädä vain oleilemaan. Ehkä syynä oli vehreä maalaismaisema, ehkä kauniit, vanhat laivanvarustajien talot, joiden liepeillä vallitsi tyyni, salaperäinen tunnelma. Jokaisella talolla olisi varmasti ollut kerrottavanaan jännittäviä tarinoita menneisyydestä, siitä miten tämän pienen saaren maanviljelijät ryhtyivät laivureiksi ja alkoivat kuljettaa kauppatavaraa Tukholman, Tallinnan, Turun ja Helsingin markkinoille. Vuosisatojen kuluessa monista tuli mahtavia ja rikkaita, ja he rakennuttivat arvolleen sopivia komeita taloja, joiden pihoja koristavat edelleenkin suuret ankkurit ja laivatykit.

Kauempana satamasta sijaitsee Värdön kirkonkylä, jonne tein yksin patikkaretken seuraavana päivänä. Oli niin kuuma, äkkiseltään lähes tukahduttava ilma, ettei vanha koiramme olisi jaksanut niin pitkää lenkkiä, vaikka muuten onkin vielä reipas. Kirkko oli pieni, mutta sen sienen muotoinen kellotorni oli korkea ja mahtava, kenties hiukan liiankin suuri. En koskaan kyllästy tutkimaan vanhoja rakennuksia, ja koska saarissa suurin ja tärkein rakennus on melkein aina kirkko, niitä tulee aina merimatkojen varrella bongattua. Saaristossa ja rannikolla kirkon katosta roikkuu aina laiva – täällä se oli Erik-niminen.

Oma hauskuutensa Vårdön saarella olivat joka puolella näkyvät virstanpylväät, jotka merkitsivät Venäjän vallan aikana rakennettua postireittiä – sen läntinen päätepistehän oli Eckerön suuri postitalo. Ahvenanmaalla oli siihen asti käytetty ruotsalaista mailia, nyt olisi pitänyt siirtyä venäläiseen virstaan. Kompromissina Suomen senaatissa keksittiin suomalainen virsta, joita mahtui ruotsalaiseen mailiin kymmenen kappaletta. On sitä byrokratiaa ollut ennen EU:takin, kuten tästä esimerkistä huomataan.

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Lapinmatkalla Ahvenanmaalla

Lapinmatkalla Ahvenanmaalla

Lyhyen purjehduspyrähdyksen jälkeen saavuimme perille Djupvikenin syvään, vuonomaiseen lahteen Getan pohjoisrannalle. Edellispäivän purjehdus, joka iltaa kohden oli käynyt yhä rankemmaksi, oli nyt hyvin nukutun yön jälkeen muisto vain. Lahti oli lähes autio, vain yksi vene oli ankkurissa, ja toinen juuri pois lähdössä. Sen miehistö neuvoi meille hienon ankkuripaikan korkean, säännöllisen portaikon muotoisen kallion juurelta. Kalliossa oli valmiina jopa rosterinen kiinnityslenkki – mikä voisi olla sen helpompi rantautumispaikka!

Kunnon kävelylenkki oli tervetullutta vaihtelua, ja korkea, kallioinen saari suorastaan pakotti kiipeämään parhaille näköalapaikoille ihmettelemään ylhäältä avautuvia maisemia. Tämä oli tähänastisen matkamme ehdoton huippu, ihan kirjaimellisesti. Meri avautui pohjoisessa häkellyttävän sinisenturkoosina, ja päivä paistoi pilvettömältä taivaalta.

Maisema muistutti karuudessaan Lapin maisemaa, aavat näkymätkin veivät ajatukset kummallisesti tunturien laelle, vaikka turkoosi meri nyt ei ihan Saanan tai Haltin huipulta tähyävän silmiin väikykään. Mutta kenties Jäämeren rannalla näyttää tällaiselta kauniina kesäpäivänä. Getan kalliolla seisoessamme päätimme, että vaikka meille onkin mieluisin kompassisuunta 180° – kohti etelää siis – ehkä joskus vielä suuntaammekin keulan pohjoiseen ja käymme katsomassa, miltä Jäämeri oikeasti näyttää.

Kukkulan yli taivallettuamme löysimme itsemme ihka oikean suon laidasta – eivät ne Lappiajatukset tosiaan kovin kaukaa haettuja olleet! Puolittain odotimme, että mättäiden keskeltä olisi löytynyt hillaa, mutta niin autenttinen tämä pohjoisen kokemuksemme ei sentään ollut.

Näillä seuduin sijaitsee yksi Ahvenanmaan kehutuimmista gourmet-ravintoloista, jossakin ihan lähellä kukkulan laella. Meitähän hyvä ruoka toki aina kiinnostaa, mutta tällä kertaa puhti loppui kesken ennen kuin pääsimme ravintolaan asti. Seurailimme aikamme sinne tänne hauskasti sijoitettua viitoitusta, mutta jossain kohtaa eksyimme merkityltä reitiltä. Sitten meiltä loppui juomavesi, sillä emme olleet varautuneet näin lämpimään päivään! Meidän oli ryhdyttävä säännöstelemään vettä, ja koska sitä oli tuskin riittävästi edes yhdelle meistä, oli priorisoitava. Me ihmiset saisimme siis jäädä ilman, jotta nelijalkainen ystävämme saisi juodakseen. Niinpä katsoimme viisaimmaksi kääntyä takaisin ja palata veneelle alas rantaan.

Tällä välin oli ankkuripoukamaamme saapunut lisää veneitä. Pikku paattimme sai vierustoverit molemmille kyljilleen. Illan mittaan ehdimme vaihtaa naapureiden kanssa muutaman sanasen ja saada hyviä vinkkejä seuraavia yöpymispaikkoja silmälläpitäen. Reipas kävelyretki, puhdas meri-ilma, punaisena ilta-auringossa hehkuvat kalliot ja hyvä ruoka tekivät jälleen tehtävänsä: uni vei voiton välittömästi, kun ehti päänsä kallistaa.

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!