Browsed by
Kuukausi: marraskuu 2017

Itku pitkästä ilosta?

Itku pitkästä ilosta?

Kaikki hyvä loppuu aikanaan – kesä, loma, purjehdus, vapaus, riemu ja hauskuus. Vai mitä? Itku pitkästä ilosta?

Niinhän se tuppaa olla. Eipä aikaakaan, kun on marraskuu, veneet kököttävät maissa, ihmiset busseissa, autoissa ja työpaikoilla, paljaat puut ja pihalle unohtuneet varvassandaalit räntäsateessa. Pimeys koittaa taas päivä päivältä aikaisemmin. Ei oikein huvita. Toista se oli vielä muutama kuukausi sitten – poutapilviä sinisellä taivaalla, niittykukkien huumaavaa tuoksua, heinäsirkkojen väsymätöntä siritystä ja lokkien huutoja kirkkaassa illassa.

Saaristomeri hymyili meille. Jokainen päivä tuntui olevan edellistä kauniimpi ja aurinkoisempi, jokainen rantakallio sileämpi ja lämpimämpi. Aspön onnelliselta saarelta lähdettyämme meri oli aivan tyyni. Vähän harmitti ettei tuulta ollut purjehtimiseen, sillä hiljaisuus on aina mukavampaa kuin koneen puuduttava puksutus. Maisema oli kuitenkin niin kaunis, ettei moottorilla ajaminen tuntunut niin tylsältä kuin yleensä. Kovin pitkälle emme silti jaksaneet jurnutella, vaan jäimme yöksi Berghamnin saareen Aspön ja Nauvon puoliväliin.

Saarella sijaitsee vanhoja kalastajatiloja, joista osa on Metsähallituksen hallinnassa. Kauniissa, valkoisessa talossa on museo, jonka ovet olivat auki ja sisällä sai ihan omassa rauhassaan tutustua saariston elämästä ja historiasta kertovaan näyttelyyn. Ympärillä on vanhoja niittyjä, joita edelleen hoidetaan laiduntamalla. Mekin kuulimme kyllä illansuussa lehmien ammumista, mutta emme koskaan nähneet äänen lähdettä – ne taisivat nauttia kesäpäivästään jossakin metsän vilpoisassa varjossa. Rannassa oli kauniita, meri-ilmaston harmaiksi kauhduttamia aittoja ja laitureita.

Berghamnin satamapaikat, joita on kaksi ihan vieretysten, sijaitsevat kauniissa poukamassa pienen saaristoryppään suojaamana. Edustalla risteää kaksi suosittua veneväylää, mutta paikka oli näin heinäkuussakin aivan hiljainen. Veneilijät tuntuvat pääasiassa hakeutuvan isoihin satamiin palvelujen äärelle, eikä täällä ollut sitä lajia tarjolla vesijohtoa ja jätekatosta lukuun ottamatta. Miten kaunis paikka, totesimme kuin yhdestä suusta, tännehän saisi vaikka kuinka hienon retkisataman! Tuossa olisi ravintola, tuossa pikku uimaranta, tuohon sopisi grillipaikka! Toisaalta, tuskinpa se olisi ollut mukavampaa kuin tällä tavoin vapaana ja rauhassa haahuilla pitkin kukkaniittyjä ja laidunmaita, ihailla tyyntä saaristoa ja illan tullen vaihtaa muutama sana viereiseen laituriin kiinnittyneen veneen miehistön kanssa, nauttia hyvä illallinen ja nukahtaa rauhalliseen liplatukseen ja veneen kevyeen keikahteluun.

Seuraavana päivänä purjehdimme Nauvoon, eikä siellä ollut tällaisesta rauhasta tietoakaan. Tarkoituksena oli käydä vain pikainen kauppareissu ja palata takaisin saaristoon illaksi, mutta sateen ja ukkosen uhka leijui sataman yllä niin pitkään, että tuntui paremmalta ajatukselta jäädä sittenkin laituriin ja käydä kenties suihkussa ja ehkä ulkona syömässäkin. Olimme myös havainneet ongelmia sähkölaitteiden kanssa, erityisesti jääkaapin, joka ei jaksanut oikein käydä, ja päättelimme “hupiakkumme” vetelevän viimeisiään – käynnistysakkuhan olikin uusittu jo keväällä. Nauvon huoltoasemalta löysimme uuden akun, ja päätimme vaihtaa sen paikalleen saman tien. Siinäpä se päivä kuluikin puuhaillessa. 

Nauvosta löytyi – tietysti – myös kirkko, ja pitihän sitä – tietysti – käydä ihailemassa. Kiviseinien sisällä oli viileää ja hiljaista, korkeat holvit olivat kauniisti koristellut.

Yksi yö satamahulinaa riitti meille, ja palasimme takaisin Berghamniin. Matkan päätepiste häämötti jo minulle – jäisin pois kyydistä Kasnäsissa parin päivän päästä, ja tilalleni saapuisi vaihtomies, joka auttaisi purjehtimaan veneemme takaisin kotisatamaan. Minun ei siis tarvitsisi palata takaisin omia jälkiämme pitkin, reittiä, jonka tunsin jo paremmin kuin hyvin, vaan lomani loppuhuipennus olisi tämä kaunis Saaristomeri! Se sopi minulle oikein mainiosti. Jos hauskuuden on pakko loppua, se on parasta lopettaa silloin kun se on parhaimmillaan, eikä venyttää sitä turhan päiten – silloin itku tulee väkisinkin!

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaanlue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Saaristomeren Aspö – onnellisten saari!

Saaristomeren Aspö – onnellisten saari!

Näkemiin, Ahvenanmaa!

Toivottavasti tapaamme jälleen pian! Mutta kesälomissa on aina se ongelma, että ne kulkevat vääjäämättä loppuaan kohti. Me olimme viettäneet reilun viikon Ahvenanmaalla. Kesä oli ollut hyisen kylmä, mutta tämän viimeisen viikon ajan se oli selvästi yrittänyt parastaan, tarjoillut aurinkoisia säitä, ja meillä oli sellainen tunne että ehkä sittenkin oli vielä pieni toivo oikeasta, lämpimästä kesästä. Jaakkokaan ei ollut vielä heittänyt kylmää kiveään veteen, elettiin heinäkuun toiseksi viimeistä viikkoa. Viimeisen Ahvenanmaan pysähdyksemme teimme Sottungassa, jossa vietimme yhden yön.

Satama ei ollut erityisen mieleenpainuva, mutta sinne saapui illalla kalastaja myymään tuoretta saalistaan. Olimme olleet aika pettyneitä Ahvenanmaan kalatarjontaan – juuri missään ei myyty tuoretta tai savustettua tai muutakaan paikallista kalaa. Ruokakauppojen tiskeissä oli vain iänikuista tukkuliikkeiden vakuumilohta. Eckerössä piti olla savustamo, mutta se ei ollut ilmeisesti ollut auki koko kesänä. Kökarissa sentään myytiin herkullista savukampelaa, ja nyt sitten, melkein koko Ahvenamaan kierrettyämme, löysimme toisen kerran paikallista kalaa! Kyllä maistui hyvältä tuore savusiika ihanan ahvenanmaalaisen mustan leivän kera! Toinen herkkupala, jonka löysimme Sottungasta, oli tämä kerrassan upea puukirkko. Se oli lomaretkemme kirkkobongauksen ehdoton helmi rouheine punamullattuine seinäpintoineen ja paanukattoineen.

Sottungasta suuntasimme kaakkoon mukavasssa sivumyötäisessä. Tuuli kävi pohjoisluoteesta, ja nostimme purjeet heti satamasta päästyämme. Pitkän aikaa kuljimme melkein rinta rinnan toisen samankokoisen veneen kanssa. Ehdimme jo riemastua, että kyllähän me sentään jollekin vauhdissa pärjäämme, kunnes tarkempi kiikarointi paljasti kilpakumppanin reivanneen purjeitaan jo reilusti, ja silti pysyvän vauhdissamme, vaikka meillä oli ylhäällä täydet purjeet. Mutta meidän veneemme oli kyllä tuplasti painavampikin, ja kun tuuli pikku hiljaa koveni, se pääsi vihdoin näyttämään kyntensä! Siinä missä kevyemmät saaristoveneet reivaavat tai hakeutuvat suojaisemmille väylille, meidän pikku tosipaattimme saa isomman vaihteen päälle ja sitten mennään! On vaikea kuvailla sitä riemua, minkä hyvä purjetuuli, reipas vauhti ja veden kohina veneen laitaa vasten saavat aikaan – etenkin, kun vene on niin vakaa ja luotettava, että uskaltaa heittäytyä sen vietäväksi tietäen, ettei se tee mitään yllätyksellistä. Joskus yllätyksellisyys on (elämässä) ihan toivottavaakin, mutta purjeveneessä on ainakin minusta paljon mukavampaa riemuita suhteellisen turvallisesti.

Täältä tullaan, Saaristomeri!

Koko kesäretkemme pisimmän päiväetapin – 32 merimailia – jälkeen saavuimme Aspön saarelle. Emme olleet kaukana menomatkamme lempikohteesta Jurmosta, joka sijaitsee Aspöstä etelään. Pitkästä matkasta huolimatta päivä tuntui kuluneen hujauksessa, sillä veneemme oli painellut koko matkan parasta vauhtiaan. Tuuli oli jo aika navakkaa kun lähestyimme saarta kapeaa väylää pitkin pohjoisesta. Niemen korkeimmalla kohdalla seisoi ylpeänä – kuinkas muutenkaan – taas yksi saariston kirkko, ja pieni kylä venevajoineen ja asuintaloineen nökötti sen alapuolella rannassa. Mutkaisen sisäänajoreitin selvitettyämme saavuimme täysin tyyneen ja rauhalliseen satamaan. Kyllä saaristossa on aina osattu valita satamapaikat huolella!

Täällä saimme jälleen tottua täysiin laitureihin, mutta aivan kuten ennenkin, pikku paatille löytyi taas tilaa. Tällä kertaa meille viittoiltiin venevajan liepeiltä, jonka edustalla oleva pikkuruinen laituri pullisteli veneistä. Yksi lyhyenläntä mahtui ihan venevajan suulle, ja syvyyskin riitti kun kerran kolinaa ei kuulunut (kaikuluotainta meillä ei ollutkaan, sillä sen piuhoja ei kukaan ollut viitsinyt keväisen sähköremontin jälkeen kiinnittää takaisin. Sillä oli muutenkin ollut tapana arpoa lottonumeroita kriittisillä hetkillä, joten mielenrauhamme vuoksi olimme mieluummin ilman koko laitetta).

Ihana Aspö

Aspö oli – ja on edelleen, nyt kun räntäsateen keskellä muistelen kuvien ja lokikirjan avulla lomareissuamme – koko matkan ehdoton huippukohta. Täältä löysimme kaikkein viihtyisimmän, kiireettömimmän saaristo-olotilan ja aidoimman tunnelman. Täällä kaikki viettivät luontevasti suvista elämäänsä yhdessä, olivatpa sitten paikallisia kahvilanpitäjiä, kalastajia, veneilijöitä moottorin taikka purjeiden kera, kesämökkiläisiä tai muita vierailijoita. Kaikkien kanssa oli helppoa ryhtyä juttusille, eikä eri ryhmiä ollut eroteltu omille alueilleen, kuten niin monissa paikoissa. Me maksoimme laituripaikan venevajan omistajan postilaatikkoon ja puikahdimme ranta-aittojen välistä suoraan kylän keskustaan. Siellä istuskeli juttuporukka kahvilan kuistilla, penkeillä vilvoitteli pyyhkeet olalla selvästi saunasta tullutta väkeä, lapsikatras leikki niitetyllä ruohikolla sellaisia perinteisen näköisiä lasten leikkejä, joissa ei käytetä älypuhelimia. Koiratkin kulkivat vapaana, ja niitä oli jokaista kokoa ja väriä. Jos kuvailisin vielä, kuinka tämän kesäisen idyllin yllä haitari soi, se olisi jo liikaa… mutta sekin on totta!

Illan tullen yhteyslaiturin liepeille alkoi kerääntyä väkeä. Monille päivän kohokohta oli yhteysalus Eivorin saapuminen: kuka sen kyydissä lähtisi, kuka saapuisi, kenen kanssa? Meidän kohokohtamme oli tietenkin oikea, puulämmitteinen sauna, minulle myös toinen niistä kahdesta uimapulahduksesta, jotka tänä kylmistä kylmimpänä kesänä suoritin. Kesän saldoksi jäi neljä vetoa sammakkoa!

Tänne oli jäätävä toiseksikin yöksi. Seuraavana päivänä yksi hartaista toiveistamme toteutui: vieno savuntuoksu alkoi iltapäivällä leijailla kylän yllä, ja aivan oikein – tiedossa oli savulohta! Aspössä meidät hemmoteltiin kerta kaikkiaan pilalle, sillä kylän kahvila-kaupasta sai lohta myös graavattuna ja kylmäsavustettuna, meheviä savuahvenia sekä graavisiikaa, jotka kruunasivat ainakin meidän miehistömme illallisen!

Paitsi tunnelmallista saaristolaiselämää, Aspö tarjosi myös hienoja näköaloja ympäröivälle Saaristomerelle – mistä lie moinen nimi keksittykin! Etelässä kajasteli Jurmo ja avomeri, pohjoisessa kallioisten saarten ja luotojen loputon labyrintti.

Tuntui vaikealta kuvitella, että näin kauniilla, päivänpaisteisella saarella olisi ikinä kurjaa tai tylsää. Syvän sininen meri sai väkisinkin hymyn huulille, olo oli onnellinen. Olivatkohan kaikki täällä yhtä onnellisia?

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!