Browsed by
Kuukausi: syyskuu 2018

Klassikkoveneöverit

Klassikkoveneöverit

Tällä kertaa kirjoitan vähän vähemmän, mutta kuvia on luvassa sitäkin enemmän. Me pääsimme nimittäin jokunen viikko sitten seuraamaan upeaa klassisten veneiden tapahtumaa ihan täällä melkein kuin kotisatamassamme – kun on viettänyt paikassa viikkotolkulla aikaa, niin sopiihan sitä melkein kotisatamaksi kutsua! 

Kun kuulimme, että luvassa olisi 12 mR -veneiden luokka, johon oli ilmoittatunut kaikkiaan 10 kilpailijaa, meitä alkoi jännittää niin, ettei uni ollut tulla silmään yöllä! No, pieni liioittelu sallittakoon – omia unenlahjojani ei todellisuudessa juuri mikään hetkauta. Mutta jännittävää se oli! En tiedä mitään niin kaunista kuin pitkät ja virtaviivaiset “kakstoistikot”, kuin ylellinen tuulahdus menneiltä ajoilta, ja nyt saisin nähdä niitä kokonaisen laivueen!

Tapahtuman nimi oli German Classics 2018, ja se pidettiin Laboen satamassa Kielinlahdella elokuun 16. – 19. päivä.

Viikonloppua edeltävänä keskiviikkona Laboen satamassa kellui tutun näköinen suuri, tummansininen vene, kun jollailimme kaupunkiin ostoksille. Ja veneen perässä liehui Suomen lippu! (Jos totta puhutaan, siellä liehui suomalaisen pursiseuran lippu, mutta menköön nyt). Se oli tietysti Blue Marlin, 12 mR -vene, jonka kotisatama on Helsingissä. Mekin näimme sen pari kertaa purjehtiessamme siellä pikku veneellämme.

Seuraavana päivänä Laboen satama-allas alkoi täyttyä muistakin veneistä. Oli pieniä ja suuria, mutta yhtäkaikki puisia, klassisia kaunottaria. Jotkut pienimmistä veneistä pujottelivat satamaan asti purjein, sillä niillä ei ollut lainkaan moottoria. Kokeneiden ja taitavien kippareiden ja miehistöjen touhua oli mielenkiintoista seurata.

Tässä osa 12 mR-luokkaan osallistuneista veneistä. Klikkaa pikkukuvia, niin ne avautuvat isommaksi, ja voit lukea veneistä lisää. 

Kilpailut alkoivat perjantaina. Silloin satoi, joten emme nähneet tapahtumista paljoakaan. Mutta illaksi taivas kirkastui ja oli taas kesäisen lämmintä. Niinpä kävelimme kaupungille haistelemaan vilkasta tunnelmaa. Satama-allas oli tupaten täynnä veneitä, ja näky oli kerrassaan värikäs, varsinkin kun sateessa kastuneet purjehdusvaatteet ja kirkkaan väriset spinnupurjeet oli ripustettu mastoihin ja kaiteille kuivumaan!

Lauantai oli kilpailun toinen ja viimeinen päivä, ja sääkin näytti paljon lupaavammalta. Me asetuimme jollamme kanssa asemiin heti sataman suulle, jotta näkisimme kaikki uljaat veneet niiden purjehtiessa ulos merelle.

Heti kun tuli kakstoistikkojen vuoro, me lähdimme niiden perään yrittäen pysyä mukana vauhdissa. Mutta niiden nostettua purjeensa emme enää millään pysyneet vauhdissa mukana, vaan jäimme auttamatta jälkeen pikku jollamme kanssa! Aallokko oli terävää ja heitti jollan keulasta pärskeitä meidän ja kameroidemme päälle. Niinpä luovuimme takaa-ajosta ja tyydyimme ihailemaan kauniiden puisten klassikoiden paraatia kohti kaukana häämöttävää lähtölinjaa.

Illan tullen oli Laboen satamassa taas juhlahumua kerrakseen. Klassikkoveneiden ihailijalle tarjoutui loistava tilaisuus katsella veneitä ja niiden upeita yksityiskohtia melkein tarpeekseen.

Upeita, vai mitä? Klikkaa pikkukuvia nähdäksesi tarkemmin!

Elämää – ei mikään Plan B

Elämää – ei mikään Plan B

Viime talven pitkinä, pimeinä iltoina me suunnittelimme suurta seikkailuamme, matkaamme kohti etelää. Köydet irrotettaisiin kesäkuun ensimmäisenä, ja pikaisen Gdanskin pysähdyksen jälkeen ehtisimme kenties vielä kesäkuun aikana läpi Kielin kanavasta. Eipä aikaakaan, kun olisimme jo Englannin kanaalissa, ja sitten menisimme heittämällä yli Biskajanlahden, ennen kuin kesä olisi ohitse.

Köydet irtosivat ensimmäinen kesäkuuta. Gdanskin pysähdys nyt ei ollut ihan pikainen, mutta ennen pitkää matka kuitenkin jatkui kohti Kieliä. Ja Kieliin päästiin. Nyt, melkein kaksi kuukautta myöhemmin, olemme edelleen Kielissä. Mitä oikein tapahtui?

Tämä on purjehdusblogi – jatkokertomus siitä, miten jätimme entisen elämämme taakse, irrotimme ne köydet ja lähdimme kohti tuntematonta. Saattaa olla, että aikaisemmissa kirjoituksissani olen kertonut aika avoimesti kaikesta siitä, mitä moisen elämänmuutoksen tekemiseen liittyy, mutta ihan tarkoituksella en ole kertonut meistä ihmisinä kovinkaan paljon henkilökohtaisia seikkoja. Voihan olla, että joskus niin teen, mutta minusta se ei ole kovin olennaista. Me olemme vain tavallinen keski-ikäinen pariskunta, joka kaipasi muutosta ja ryhtyi ajatuksista tekoihin. Ne lukijamme, jotka eivät meitä tunne, ovat luullakseni kiinnostuneita purjehduksesta ja siitä, minne matkamme vie – ja ne, jotka tuntevat, saanevat tarkempaa tietoa yksityisistä edesottamuksistamme muista lähteistä. Mutta ehkä jonkinlainen selitys matkamme kulusta on tarpeen ja kohtuullista.

Siispä – mitä oikein tapahtui? Pysähdyimme hienoon Baltic Bay -marinaan Laboen pikkukaupunkiin Kielinlahden suulle. Vene kaipasi vähän laittelua, ja Laboen venetelakalta löytyi sesongin kiireen keskeltä tovi sieltä, toinen täältä meidän ongelmiemme ratkomiseen. Taitava elektroniikkaihmemies sai kuolleen autopilottimme ja navigointi-instrumentit heräteltyä henkiin. Veneeseemme asennettiin uudet akut, jotka tuplasivat energiavarastomme kapasiteetin. Sitten asennettiin uusi akkumonitori tarkkailemaan uusia akkuja. Vaihdoimme veneen koko juoksevan rikin. Korjasimme notkuvat ja natisevat lattiat ennen kuin ne ehtivät pettää jalan alla. Ja yhtä ja toista muutakin korjasimme, ja sitten korjasimme vielä vähän lisää.

Mutta tämä loputon erilaisten akkujen, venttiilien, pumppujen, johtojen ja keskusyksiköiden vianetsintä ja korjaus ei rajoittunut pelkästään veneeseen, vaan ihmistenkin alkuperäisosien joukosta löytyi korjattavaa. Ja niinpä me jäimme paikoillemme Laboen satamaan. Heinäkuu oli pian ohi, elokuukin tuli ja meni. Alkusäikähdyksen ja huolen mentyä meitä hiersi epävarmuus siitä, jatkuisiko matkamme vai ei – ja jos jatkuisi, niin mihin suuntaan? Miten myöhään syksyllä Biskajanlahden vielä uskaltaisi ylittää? Miten turvallista Atlantin rannikolla olisi purjehtia Espanjaan ja Portugaliin? Mitä tapahtuisi suunnitelmillemme ehtiä tiettyyn ajankohtaan mennessä Välimerelle? Emmekö ehtisikään nähdä niitä kaikkia mahdollisia saaria ennen talven tuloa?

Miten turhauttavaa! Kielinlahden rannalla saatoimme eturivin paikoilta seurata, miten muut veneet ajoivat ohitsemme ja suoraan Kielin kanavaan. Tai jos joku niistä pysähtyikin, niin vain yöksi tai pariksi, ja sitten heidän matkansa jatkui. Mutta meidän ei.

Yksi pikapysähtyjistä oli suomalainen Ocean Ladies -naisisto matkalla Kanarialta alkavaan ARC-kilpailuun Atlantin yli. Salaperäinen kumiveneilevä suomalaispariskunta auttoi heitä laituripaikan löytämisessä Laboen satamassa, mutta ennen kuin ehdimme enempää tutustua toisiimme, oli Ocean Lady jo Kielin kanavassa.

Mutta eräänä kauniina päivänä tajusin, että mehän olimme nytkin matkalla. Me olemme matkalla! Mitä merkitystä sillä on, ettemme prikulleen noudata jotakin kartalle piirrettyä viivaa? Mitä väliä, ettemme vielä tälläkään viikolla ole tietyssä kaupungissa tai ankkuripaikassa, jonka olemme merkinneet karttaan? Olemme purjehtineet 800 mailin päähän kotoa, koti on jäänyt kauas taakse! Voimme aivan hyvin, aivan oikeutetusti, pysähtyä ja jäädä paikoillemme joksikin aikaa, ilman että sitä on pakko kutsua viivästykseksi. Mistä me muka olemme myöhässä? Lennolta? Ei. Töistä? Ehei! Ei tällä reissulla ole mitään varsinaista takarajaa – korkeintaan se lopullinen deadline…

Siispä ryhdyimme nauttimaan kaikista mukavista asioista ympärillämme sen sijaan, että murjottaisimme ja murehtisimme matkamme mahdollista jatkoa. Eivät kaikki veneet todellisuudessa purjehdi ohitsemme kohti kanavaa, aika monet purjehtivat tällä laajalla lahdella ihan huvikseenkin, tai kilpailevat monissa regatoissa pitkin kesää (tästä lisää seuraavassa blogikirjoituksessa). Ihanat hiekkarannat ovat täynnä ihmisiä, ja rantakaduilla ja -ravintoloissa käy vilkas kuhina. Kielin rannat ovat erityisesti saksalaisten turistien suosiossa, eikä mikään ihme. Täällä on kaunista, vesi on aivan kirkasta ja puhdasta, ja aurinko on hellinyt koko kesän! Kielinlahtea ympäröivät pikkukylät ja -kaupungit ovat viehättäviä ja täynnä elämää, kesäfestareita ja toinen toistaan loistavampia ravintoloita. Vesibussilla pääsee kätevästi paikasta toiseen, ja tietysti meillä on oma pikku jollamme, jonka kanssa voimme tutkiskella lähirantoja omaan tahtiimme.

Mitä kaikkea Kielinlahdella voi nähdäkään? Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi ja näet kuvatekstit.

Entäpä ihmiset sitten? ”Moin, moin!” meitä tervehditään joka paikassa hyväntuulisesti – taitaapa tuo tervehdys olla täkäläisten hansakauppiaiden tuliainen suomalaisille jo jokusen vuosisadan takaa – ja kaikki ovat ystävällisiä ja avuliaita. Ja täsmällisiä, suorastaan saksalaisen täsmällisiä! Täällä me olemme ammattilaisten käsissä, niin veneet kuin ihmisetkin, kuten osasimme odottaakin. Mutta ihmisten aitous ja sydämellisyys ovat lyöneet meidät ällikällä.

Matkalla siis ollaan, ja kyllä se matka tästä vielä jatkuukin. Pian, jonakin ei-niin-tarkasti ennalta määriteltynä päivänä. Jatkamme etelään, ihan niin kuin alun perin suunnittelimmekin. Mutta suunnitelmista ja niiden pysyvyydestä olemme oppineet yhtä ja toista – erityisesti minä, jolle suunnitelmien teko on aina ollut niin tärkeää. Mutta vastedes teemme vain sellaisia suunnitelmia, jotka voi heivata laidan yli sillä siunaaman hetkellä, jolloin jotakin kiinnostavampaa tai tärkeämpää ilmestyy näköpiiriin. 

Välimeri saa jäädä ensi vuoteen. Ei haittaa! Nyt me ehdimme nähdä matkamme varrella vaikka kuinka monta upeaa paikkaa. Pitkien, monen päivän ja yön legien sijaan teemmekin lyhyempiä päiväpyrähdyksiä, ja voimme pysähtyä milloin vain ja niin pitkäksi aikaa kuin huvittaa. Kuinka paljon meiltä jäisikään kokematta ja näkemättä, jos vain pitäisimme tiukasti kiinni jostakin suunnitelmasta ja purjehtisimme tiukasti viivaa pitkin!