Browsed by
Kuukausi: lokakuu 2018

Sisävesitse iloiseen Amsterdamiin!

Sisävesitse iloiseen Amsterdamiin!

Amsterdamissa kanava-ajelulla

Den Helderin satama on yksi niistä paikoista, joiden kautta pääsee kätevästi Hollannin järville ja kanaville. Me halusimme tutustua tähän omituiseen maahan ja nähdä paikkoja, jotka ovat Hollannille tyypillisiä – ja mikäpä voisi olla tyypillisempää kuin kanavia pitkin veneily!

Den Helderin aamu-usvassa näkyvät hahmot eivät ole eksoottisia temppeleitä vaan sotalaivoja!

Hollannin läpi pohjoisesta Saksan rajalta aina etelään Belgian rajalle asti pääsee kanavia pitkin myös purjeveneellä tarvitsematta kaataa mastoa. Tämä ”Staande Mast” -reitti alkaa Delfzijl’istä ja päättyy etelässä Vlissingeniin. Reitin pohjoisella osalla on kuitenkin muutama paikka, joista emme veneemme 2 metrin syväyksen vuoksi olisi päässeet läpi. Niinpä matkasimme meritse Den Helderiin asti. Kaupunki ei ole kovin kiinnostava, mutta siellä sijaitsee merivoimien tukikohta, ja niinpä suuri satama onkin täynnä jos jonkinmoista sotalaivaa. Laivaston venekerhon satama on sijainniltaan kätevä tulla ja lähteä, ja sieltä me parin yön levon jälkeen ajelimme Waddenseen halki Den Oever -sululle.

Pitihän sulkua vähän jännittää, niin kuin kaikkea uutta aina pitää. Meidän kanssamme sulkuun ahtautui yhtä aikaa valtavan pitkä ja matala rahtilaiva, iso perinteinen purjelaiva ja pari muuta pienempää venettä. Vene koitettiin pitää paikoillaan veden laskiessa – meren puolella oli vuorovesi ylimmillään, joten pinta laski järveä kohti toista metriä. Sitten portit avattiin, ja me koitimme mahdollisimman hallitusti saada veneemme liikkeelle kapeasta rännistä. Ensimmäisestä sulusta oli nyt suoriuduttu kommelluksitta! Ja nyt oltiin siis IJsselmeer-järvellä, joten saisimme sanoa vuorovesi-ilmiölle joksikin aikaa heipat.

Enkhuizen

Oli varsin tyyntä, joten jatkoimme koneella. Illan tullen saavuimme pieneen Enkhuizenin kaupunkiin, jonka edustalla olevasta sulusta siirryttäisiin Markermeer-järvelle. Päätimme jäädä kaupungin isoon laituriin yöksi, sillä tunkua ei näyttänyt olevan, eikä meitä suuremmin kiinnostanut pujotella laiskasti kääntyvän jättiläisemme kanssa ahtaaseen satamaan. Sitten iltakävelylle tutustumaan kauniiseen pikkukaupunkiin!

Enkhuizen, kuten monet muutkin alueen kaupungit, eli suurinta kukoistustaan 1600-luvulla, jolloin se oli Pohjanmeren satamakaupunki. Aiemmin Zuidersee-nimellä tunnettu merenlahti padottiin 1900-luvun alkupuolella ja sittemmin siitä on useaan otteeseen vallattu lisää pinta-alaa maanviljelykseen. Enkhuizenin kaupunki ei liene vanhoista ajoista kovinkaan paljon muuttunut – kapeat talot nojailevat viehättävästi toisiinsa kanavien rannoilla, ja kaupungin porttirakennuksen, Drommedariksen, kellot soittavat päivät ja yöt läpeensä iloisia sävelmiä.

Ihania rantaravintoloita ja baareja piisaa. Me löysimme kylläkin kalakaupan heti ensimmäisen sillan kupeesta ja paistoimme kotikeittiössä illalliseksi turskaa. Aamulla ajelimme suoraan pienvenesulkuun, josta pian pääsimme Markermeer-järvelle. Tähän sulkuun sisään ajettaessa virtaus kävi niin voimakkaana, että oli täysi työ pysäyttää vene. Hollannin järvet ovat hyvin matalia – Markermeer on runsaat 3 metriä syvä. Alkuun kaikuluotaimen lukemat aiheuttivat pientä kihelmöintiä vatsanpohjassa, desimaalipilkun kun mielellään näkisi jossain ihan muussa kohtaa numeroa! Mutta kun kartan merkinnät näyttivät pitävän hyvin paikkansa ja järven pohja oli täysin tasainen, huoli vähitellen kaikkosi.

Meillä oli täydellinen myötätuuli ja saimme purjehtia koko muutaman tunnin matkan järven päästä päähän. Sitten tulimme Amsterdamiin vievälle väylälle, ja sielläpä olikin ruuhkaa. Matalia, pitkiä rahtilaivoja kulki jonossa, joukossa muutamia pienten hinaajien työntämiä, äärimmilleen lastattuja lauttoja. Kaupunkiin saavuttaessa on yksi avattava silta ja heti sen jälkeen Oranjesluizen-sulku. Molemmista pääsimme läpi heti VHF-kanavalla ilmoittauduttuamme, ja niin sitä oltiin Amsterdamissa!

Vielä oli kuitenkin yksi koitos edessä, nimittäin satamaan majoittuminen. Kun aikaisemmin Cuxhavenin 40-metrinen sisäänkäynti oli huolestuttanut ja Den Helderin sataman 10-metrinen aukko näyttänyt uskomattoman kapealta, nyt me pujottelimme Sixhaveniin vielä kapeampaa, mutkikasta väylää pitkin. Ja mikä määrä veneitä, isojakin, pieneen satama-altaaseen oli saatu mahdutettua! Kesällä niitä kuulemma on usein vielä monessa rivissä – sitä en oikeastaan halua edes kuvitella! Onneksi nyt vapaita paikkoja oli useita, ja muutaman mutkan, kirosanan ja käännöksen jälkeen saimme veneen kunnialla laituriin. Hermotkin pysyivät suhteellisen viileinä, ja taas saatiin kokemusta. Satamassa on rauhallista, vaikka ympärillä humisee miljoonakaupunki.

Ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa ollaan melkeinpä reaaliajassa, eli edelleen Amsterdamissa! Kesken reissun ei aina ehdi kirjoittaa, mutta seuraa meitä Facebookissa ja Instagramissa, niin pysyt perillä siitä missä mennään!

Pohjanmeren erilaiset etapit ja Borkumin rantaloma

Pohjanmeren erilaiset etapit ja Borkumin rantaloma

Nostimme purjeet Helgolandin sataman ulkopuolella ja lähdimme luovimaan kohti lounaista välietappiamme, Borkumin saarta. Vastassamme olivat ne ensimmäiseltä Pohjanmeren purjehduspäivältämme tutut ilmiöt – vastatuuli, iso vasta-aallokko ja virta. Näistä virta tietysti vaihtoi suunnilleen kuuden tunnin välein suuntaa, mutta muiden ilmiöiden pysyessä vastaisina ei myötävirtakaan jaksanut matkantekoamme juuri vauhdittaa. Tuolloin pääsimme nihkeästi 4 solmun vauhtiin, vastavirtaan vauhti putosi alle 2 solmun. Ja suunta, sehän ei tietenkään ollut kohti määränpäätä, vaan jotakin 45 ja 60 asteen väliltä sinne päin. Totesimme, että ilman moottorin apua ei veneemme kulkenut ainakaan vastavirtaan juuri minnekään.

Luoviminen näillä seuduilla oli hankalaa toisestakin syystä: tilaa oli mahdottoman vähän. Pimeän laskeuduttua emme uskaltaneet lähteä seikkailemaan laivaväylien rannan puolelle kalastusalusten ja erilaisten pyydysten pelossa, joita olisi yöllä mahdoton havaita. Väylien meren puolella taas levittäytyivät loputtomat tuulipuistot satoine tuulivoimaloineen, ja niiden jälkeen ulkomerellä olisi useita öljyn- ja kaasunporauslauttoja. Vapaata tilaa jäi niin kapea kaistale, että välillä suuntasimme pitkän halssin laivaväylän poikki – tietysti huolellisesti varmistettuamme AIS-näytöltä, ettei reitille osuisi laivoja. Olimme kuulleet, että laivaväylillä kryssimisestä voi näillä seuduilla saada jopa sakkoja, mutta me emme tainneet kiinnostaa viranomaisia tai ketään muutakaan.

© Navionics

Myöhään syksyllä yöt ovat Keski-Euroopassakin jo pitkiä. Pimeyttä kesti yli 12 tuntia, eikä aika tuntunut kuluvan ollenkaan. Tuuli oli navakkaa, aallokko korkeaa ja terävää. Sisällä veneessä olosuhteet olivat siinä määrin epämukavat, että kunnon lämmintä ruokaa ei tullut edes mieleen ruveta värkkäilemään. Mutta jälkeenpäin ajatellen kaikki sujui kuitenkin hurjan hyvin. Meidän veneemme käyttäytyi rauhallisesti, ei kallistellut edes kovemmissa tuulenpuuskissa, ja miehistö voi vähistä unista ja simppelistä menyystä huolimatta mainiosti. Se on oikeastaan paljon tärkeämpää kuin nopea matkanteko, vaikka pyhästi päätimmekin, että toiste emme lähde varta vasten näin vastaisiin sääoloihin. Saimmehan 80 merimailin matkaan kulumaan puolitoista vuorokautta, ja luovimisen vuoksi todellinen kuljettu matka oli 120 mailia!

Välietapiksi oli päätetty Borkumin saari, jonka isoon satamaan pääsee aina, vuoroveden vaiheista riippumatta. Säkkipimeän, pilvisen yön jälkeen meitä tervehti aurinko, ja paistetta riitti koko päivän. Miten niin synkeä, ankea meri voikaan muuttua onnellisen siniseksi auringonpaisteessa! Tuuli puhalsi kevyemmin, ja viimeisen osuuden kohti Borkumia saimme kirittäjäksi hienon myötävirran, jonka avulla teimme nopeusennätyksemme 9,1 solmua!

Borkum on läntisin Saksan Itä-Friisein saarista. Friisein saaret täplittävät rannikkoa Hollannista Tanskaan saakka ja erottavat Pohjanmeren Vattimerestä, jota Saksassa kutsutaan nimellä Wattenmeer ja Hollannissa Waddensee. Saaret ovat matalia, hiekkaisia tai mutaisia dyynejä, ja meri niiden takana on laskuveden aikaan niin matala, että veneellä kuljettaviä väyliä on hyvin vähän. Aikanaan valaanpyytäjien ja merirosvojen asuttama Borkum on ollut jo pari sataa vuotta suosittu lomanviettopaikka. Sen luonto on tuulen tuivertamaa laakeaa heinikkoa, suota ja laidunmaata, ja tietysti loputtomia hiekkarantoja. Rantalomailu oli edelleen suosittua syksyiseenkin aikaan, ja ihmisten lisäksi rannalla loikoili suuri lauma hylkeitä aurinkoa palvomassa.

Borkumissa on pieni, ihan mukavan näköinen venesatama, jonka syväys on kuitenkin meille riittämätön 1,8 metriä. Vieraspaikkoja isoille veneille on varsinaisen satama-altaan puolella, joka on varsin meluisa työsatama. Se toimii tukikohtana lukuisille tuulipuistojen huoltolaivoille, meripelastus- ja matkustaja-aluksille. Meille paikka oli kuitenkin kätevä, koska meillä oli tapaaminen Kielissä, ja mantereelle pääsi Borkumista nopealla lautalla. Vielä näin lokakuussa vierasveneitä saapui ja lähti päivittäin muutamia. Borkumin satamasta kulkee 5 kilometrin päässä sijaitsevaan kaupunkiin sievä pieni kapearaiteinen juna. Pyöräily on suosittua, samoin mutakävely – näimme päivittäin bussilasteittain kumisaappain varustautuneita mutakävelijöitä, mutta myös monia, jotka olivat selvästi harrastaneet lajia paljain varpain.

Mannermaan keikka venähti muutaman päivän mittaiseksi, sillä piipahdimme matkan varrella Hampurissa. Sitten oli aika jatkaa matkaa Alankomaiden puolelle. Seuraava etappi Den Helderiin oli 120 merimailia, ja se kesti tasan vuorokauden. Tällä kertaa meillä oli etelän ja kaakon puoleisia sivutuulia, eikä meidän tarvinnut tehdä ainuttakaan siksak-käännöstä. Sellainen purjehdus on yhtä juhlaa, siitä olimme täysin yksimielisiä. Näin kauas meidän piti purjehtia kotisatamasta, ennen kuin ensimmäistä kertaa luonnonilmiöt tuntuivat olevan meille suotuisia!

Den Helderistä alkaisi jännittävä ja ennenkokematon seikkailu Hollannin järvillä ja kanavilla!

Helgoland – kivenmurikka Pohjanmeren tuulissa

Helgoland – kivenmurikka Pohjanmeren tuulissa

Pohjanmeri oli päättänyt puolestamme, että tämä syyskuun viimeinen lauantai oli hyvä päivä purjehtia Helgolandiin eikä pidemmälle lounaaseen. Useimmille Kielin kanavasta Pohjanmerelle putkahtaneille Helgoland on itsestään selvä pysähtymiskohde, sillä tämä Saksalle kuuluva saari on verovapaa alue, jossa on kätevää bunkrata vene täyteen halpaa dieseliä ja täyttää pilssilokerot edullisilla juomilla. Meillä oli vielä runsaasti löpöä tankissa eikä janokaan ollut päässyt kovin pahaksi, minkä vuoksi pysähdys Helgolandissa ei alun perin kuulunutkaan suunnitelmiimme. Minäkään, joka sentään olin kerran käynytkin Helgolandissa – kauan sitten eräällä toisella purjehdusreissulla – en muistanut paikasta muuta kuin värikkäät talorivistöt ja lukuisat tax fee -myymälät.

Säiden haltijoilla on purjehtijoiden maailmassa iso mahti – ne päättävät paljon asioita puolestamme, ja tällä kertaa ne päättivät antaa meille monta päivää aikaa tutustua tähän piskuiseen saareen. Ja me viihdyimme mainiosti!

Helgolandin saarella on vaiheikas ja erikoinen historia. Se kuului aikoinaan Tanskalle, mutta britit miehittivät saaren ja siitä tuli brittiläinen siirtomaa 1800-luvun alussa. Tuohon aikaan merikylpylät elivät loistokauttaan ja Helgolandiinkin perustettiin kylpylä vuonna 1826. 1800-luvun lopulla Britannia vaihtoi Helgolandin päikseen Saksan tuolloin hallitseman Sansibarin kanssa – sellaisia vaihtokauppoja sitä siihen maailman aikaan tehtiin!

Sitten Helgolandin historiassa seuraa niitä synkeämpiä, muistakin tarinoista tuttuja ajanjaksoja. Ensimmäisen maailmansodan aikana siviiliväestö siirrettiin pois ja saari linnoitettiin. Sen vesillä käytiin myös sodan ensimmäinen meritaistelu. Sodan jälkeen asukkaat pääsivät palaamaan, mutta lähtöhän heille taas tuli seuraavan sodan koittaessa. Toisen maailmansodan aikana saari toimi Saksan sukellusvenelaivaston, ilmavoimien ja rannikkotykistön tukikohtana.

Toisen maailmansodan päätyttyä asumatonta saarta käytettiin maalitauluna brittiläisten merivoimien harjoituksissa. Vuonna 1947 sen linnoitusrakenteisiin ja lukemattomiin tunneleihin kylvettiin 6700 tonnia räjähteitä. Tämä ”Big Bang” oli yksi maailman suurimpia pamauksia, jos ydinpommeja ei lasketa mukaan. Mutta ei tämä punainen kivenmurikka onneksi minnekään hävinnyt. Matalan ”Unterlandin” ja korkean ”Oberlandin” väliin tosin syntyi uusi ”Mittelland”. Mitään vanhoja rakennuksia saarella ei tietenkään ole, mutta 1950-luvulta lähtien sitä on jälleenrakennettu ahkerasti.

Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isompaan ikkunaan.

Nykyisin se on hyvin omintakeinen lomaparatiisi. Vaikka historialliset kerrostumat puuttuvat, kaupungin tunnelma on viihtyisä ja mittakaava kodikas. Pikku putiikit pursuilevat mitä eksoottisimpia konjakkeja, viskejä, liköörejä ja sikareita, ravintoloissa ja kahviloissa on vilkasta vielä myöhään syksylläkin, ja jopa rannoilla parveilee ihmisiä!

Heti saapumispäiväämme seuraavana päivänä alkoi tuuli puhaltaa varsin reippaissa lukemissa, jatkuvasti voimistuen. Joinakin öinä jopa satama-altaassa oli niin iso aallokko, että vene keikkui ja tavarat kolisivat kaapeissa. Lopulta tuuli kääntyi pohjoisen puolelle ja äityi melkoisen navakaksi. Vaahtopäiden marssia oli upeaa katsella korkealta kalliolta saaren pohjoispäästä, jossa myös kuuluisa kallionlohkare ”Lange Anna” seisoo yksinään meressä tuulten ja aallokon piestävänä.

Rosoisilla kallioilla elää suuria merilintujen yhdyskuntia. Miten hienoa oli seurata läheltä suulan lentonäytöstä, kun se siipiään räpyttämättä taitavasti liiteli tuulenpuuskia myötäillen, tai lokkiparvea joka leikki aaltojen kuohuissa, kohoten siivilleen vasta juuri ennen murtuvaa aallonharjaa!

Lopulta kovat tuulet vaimenivat ja oli hyvä hetki jatkaa matkaa. Tai ainakin siltä se silloin tuntui – Pohjanmeri tietysti pidättää oikeuden sanoa viimeisen sanan! Torstaina, lokakuun 4. päivänä me suuntasimme aamupäivällä ulos aallonmurtajan suojasta ja käänsimme kokan kohti lounasta. Paitsi että emme tietenkään voineet tehdä niin, koska tuuli kävi lounaasta, ja sen mukana aallokko. Ja tietysti se kolmaskin merkkihenkilö, vuorovesivirta, tuntui enimmäkseen käyvän lounaasta. Edessä olisi pitkä päivä – ja vielä pidempi yö… Mutta siitä lisää ensi kerralla!

Itämereltä Pohjanmerelle!

Itämereltä Pohjanmerelle!

Vihdoin koitti sekin päivä, että olimme valmiita jatkamaan matkaa kotoisaksi käyneestä Kielistä! Kielin alueesta aion myöhemmin kirjoittaa pienen listan veneilijöitä kiinnostavia vinkkejä niille, jotka kenties aikovat suunnata kanavan kautta maailmalle.

Syyskuu ei ollut vielä ohi, kun me irrotimme köydet Laboen satamassa. Vene oli puunattu ensimmäisen kerran koko kesänä niin siistiin kuntoon, että siitä kehtasi räpsäistä kuvankin.

Sitten kohti Kielin kanavaa! Me olimme liikkeellä aamulla hyvissä ajoin. Sulkuun päästettiin kuitenkin ensin joukko laivoja, ja niinpä me kymmenkunta huvialusta saimme pyöriä odotusalueella pari tuntia. Kielin kanavan Holtenaun vanhat sulut olivat remontissa – kenties huviveneet pääsevät taas ensi kesänä kulkemaan niiden kautta, jolloin homma käy huomattavasti joutuisammin.

Taakse jää Itämeri…
… ja edessä odottaa Pohjanmeri!

Kiinnittyminen matalaan sivulaituriin kävi kätevästi, ja sitten portit sulkeutuivat takana. Vesi nousi vaaksan verran, ja sitten edessä portit aukesivat. Me maksoimme kanavamaksun (hinta alle/yli 12-metriselle veneelle 18€ / 35€) vasta sulkujen jälkeisellä automaatilla, mihin oli huomattavasti helpompi pääsy kuin ennen kanavaa olevalle automaatille (siellä laituri on selvästi suunniteltu isommille aluksille, ja paikka on avoin tuulelle ja aallokolle).

Kielin kanava ei ole erityisen jännittävä maisemiensa puolesta. Mutta ensimmäinen päivä oli lämmin ja aurinkoinen, joten mikäpä sitä pitkin oli puksutellessa. Ja olihan siellä tietysti monenmoista vastaantulijaa, siltoja, losseja, ja ihan mukavan näköistä rehevää maaseutua kartanoineen ja pikkukylineen. Kevyen liikenteen väylä kulki melkein koko matkan kanavan viertä, ja ohikulkijat vilkuttivat meille iloisesti.

Kanavaan pääsy oli jäänyt sen verran myöhäiseksi, että emme olisi millään ehtineet samana päivänä Brunsbütteliin asti – huviveneet eivät saa liikkua kanavalla pimeän tultua, ja syyskuun lopussa pimeä laskeutui klo 19:30. Niinpä suuntasimme yöksi Rendsburgin kaupungin venesatamaan, jonne on Kielistä noin 35 km. Kanavan koko pituus on karvan alle 100 km, ja sen varrella on puolen kilometrin välein taulu, joka kertoo etäisyyden Brunsbüttelin suluille.

Vietimme Rendsburgissa toisenkin yön. Pitihän meidän ehtiä tutustua kaupunkiin, kun kerran satamaan asti olimme tulleet. Pikku kaupunki oli oikein viihtyisä vanhoine kirkkoineen ja ristikkotaloineen, joista monet olivat 1600-luvulta tai sitäkin vanhempia. Keskustassa sattui sitäpaitsi olemaan toripäivä meneillään, ja ostimme kalakauppiaalta tuoretta kalaa! Kalaa ei yllättäen olekaan Saksan rannikolta helppoa löytää – ravintoloista sitä saa, mutta kaupoista ei juuri lainkaan.

Rendsburgin vanha kaupunki – klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi!

Toinen kanavapäivä valkeni harmaana ja tihkuisena, ja hienoja sumumaisemia riitti koko päiväksi. Perillä Brunsbüttelissä sulutus kävi yhdessä hujauksessa. Sulkua lähestyttäessä tiedustelimme vhf:llä aikataulua, ja meitä kehotettiin ajamaan suoraan avoimeen sulkuun. Muita veneitä ei näkynyt mailla halmeilla, ja niinpä pääsimme ylhäisessä yksinäisyydessämme siirtymään Kielin kanavasta Pohjanmeren puolelle.

Virallisesti oli tietysti kyse vasta Elbe-joesta, mutta täällä jo vuorovedet tekivät temppujaan meidän ajaessamme kohti Pohjanmerta. Ajatuksen Brunsbüttelin kaupungin marinaan menosta hylkäsimme heti alkuunsa satamaa hetken kiikaroituamme – sinne vievä väylä oli reunustettu omituisilla, risuista kyhätyn luudan näköisillä kepakoilla. Olivatko ne pyydyksiä vai kotitekoisia väylämerkkejä, sitä emme uskaltaneet matalilla, virtailevilla vesillä jäädä ihmettelemään.

Oli vasta iltapäivä, joten ehtisimme Cuxhavenin satamaan asti. Meitä vauhditti vielä solmun tai parin myötävirta, joten olisimme perillä hyvissä ajoin ennen pimeää. Sataman sisäänajo hieman jännitti. Aukko ei ole kovinkaan leveä, ja virta koitti viedä meitä sivulle – mutta kaikki sujui lopulta ongelmitta.

Cuxhavenissakin vietimme kaksi yötä, joten ehdimme päivän ajan ihmetellä kaupunkia. Se oli oikein viihtyisä, muttei erityisen mieleenpainuva. Hauskinta oli kävellä korkean tulvavallin laella kulkevaa kävelytietä, jolta oli aavat näkymät sekä merelle että rannan puolen huviloille ja lomahotelleille.

Cuxhaven

Sitten koitti lähtö Pohjanmerelle! Vuorovedet ovat jännittävä, uusi asia, joka nyt pitää muistaa ottaa huomioon. Me tutkimme nousu- ja laskuvesien aikatauluja ja asetimme lähtöajaksi reippaasti kello viisi aamulla. Silloin vesi olisi korkeimmillaan ja vesi hetken aikaa paikoillaan, jolloin sataman aukosta pääsisi parhaiten ulos – ja sitten mukavasti laskuvesivirran avittamina matkaan!

Ulkona merellä meitä odotti vastatuuli, iso vastainen aallokko, ja kuinka ollakaan, vastavirta. Tuntikausiksi näiden yhteisvaikutus kumosi veneemme purjeiden ja moottorin tehon siinä määrin, että liikuimme vain pari-kolme mailia tunnissa. Suuntana meillä oli, säistä riippuen, jokin Saksalle kuuluvista Friisein saarista – kenties Norderney tai Borkum. Mutta matka ei vain tuntunut etenevän mihinkään. Helgolandin saari häämötti styyrpuurin puolella, eikä näyttänyt liikkuvan siitä koko päivänä minnekään. Lopulta päätimme antaa periksi kaikille vastaisille ilmiöille ja käänsimme kokan kohti Helgolandia. Miksi haukata heti ensimmäisenä päivänä liian suuri pala Pohjanmerta? Ehkäpä pieni tauko olisi paikallaan.

Sivutuuleen päästyään purtemme suorastaan lensi, eikä aikaakaan, kun olimme jo pikku saaren edustalla. Helgolandiin oli ihanan helppo rantautua – venesatama sijaitsee kahden aallonmurtajan takana ja meille löytyi aina niin mieluinen kylkikiinnityspaikka.

Sitten tutustumaan tähän Saksalle kuuluvaan, erikoiseen saareen, joka ei lainkaan kuulunut suunnitelmiimme. Mutta nythän me jo tiedämme, miten suunnitelmiin pitää suhtautua – ei kovin vakavasti! Lisää Helgolandin pysähdyksestämme kerron ensi kerralla.

Helgoland