Browsed by
Kuukausi: marraskuu 2018

Amsterdamista kanaville – uusi yritys!

Amsterdamista kanaville – uusi yritys!

Suomalainen ei lannistu, vaikka rattaissa olisikin vähän kapuloita. Ensimmäinen yrityksemme matkata Amsterdamista kanavia pitkin etelään oli siis kilpistynyt Haarlemin suljettuun siltaan, ja vaikka ensireaktio saattoikin olla ”antaa olla sitten, mennään ulos merelle!” aika pian olimme kuitenkin taas sitä mieltä, että kanaville mennään. Mehän olimme halunneet nähdä Hollannista juuri sen, mikä oli ainutlaatuista tässä maassa. Toisekseen, merelle oli luvattu moneksi päiväksi todella kovaa tuulta, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa päätöksentekoon.

Niinpä palasimme Haarlemista takaisin Amsterdamiin. Spaarndamin sulun hoitaja ei ollut kuullut koko siltaremontista – onneksi valistunut suomalaispurjehtija informoi häntä! Amsterdamissa kehno tuuri puhelinyhteyksien suhteen jatkui, emmekä useaan tuntiin saaneet mitään tietoa siitä, järjestettäisiinkö yöeskaaderia sinä päivänä vai ei. Lopulta meille kuitenkin avattiin ensimmäinen silta, ja pääsimme tuulisesta ja keikkuvasta ulkosatamasta sisälle kanavaan odottamaan tietoa mahdollisesta lähtöajasta. Kanavassa oli kaksi muutakin purjevenettä. Lopulta lähtöaika selvisi – tosin toisen hollantilaisveneen ystävällisen kipparin avustuksella, joka tarjoutui tulkkaamaan meille VHF-kanavan ohjeet englanniksi – ja klo 02 yöllä pääsimme kolmen veneen letkana lähtemään Amsterdamin kanaville.

Yöllinen matka läpi kaupungin oli hieno kokemus! Silta toisensa jälkeen, kuusitoista kaiken kaikkiaan, avautui meille, ja niin me soljuimme ohi vanhojen talojen, kivisiltojen, valaistujen rantakatujen ja puistikoiden. Kaupungin eteläpuolella menimme vielä läpi yhdestä sulusta, ja sen jälkeen olimme yhtäkkiä pienellä järvellä, Nieuwemeerillä. Kaupungin ja kelluvien talojen valot heijastuivat sen mustasta pinnasta, pilvet hajaantuivat ja kuu ja jokunen tähtikin ilmestyi loistamaan taivaalle. 

Nyt jäljellä oli enää lyhyt matka Amsterdamin lentokentän liepeille, jossa joutuisimme odottelemaan moottoritiesillan avaamista aamuviiteen, johon oli reilu tunti aikaa. Kävi kuitenkin niin, että väsymys päivän ja yön matkanteosta vei meistä voiton, emmekä jaksaneet nousta kello viiden aamunavaukseen. Sen sijaan nautimme pitkistä aamu-unista, ja ajelimme läpi sillasta klo 12:30.

Tämän jälkeen maailma muuttuikin ihmeelliseksi! Nyt oltiin sellaisissa maisemissa, joita emme olleet osanneet kuvitellakaan – sitä kaikkein aidointa, oudointa Hollantia, jossa vettä on kaikkialla. On kelluvia taloja, on pieniä pihoja toisensa perään, joiden välissä on katujen sijaan kanavia, on asuinalueita, joiden parkkipaikoilla on autojen sijaan veneitä, lasten leikkipuistoja joiden liukumäet päättyvät kanavaan. Pieniä puistoja ja ruohokenttiä, kauniita taloja tonteillaan, jotka rajautuvat joka sivultaan veteen. Tulvavalleja ja kanavien täplittämiä loputtomia niittyjä, jotka hehkuvat mehevän vihreinä vielä loka-marraskuussa, ja joilla laiduntaa lampaita, lehmiä ja hevosia. Vanhoja tuulimyllyjä, jotka ovat aikanaan pumpanneet vettä näiltä niityiltä. Kyliä, joissa pienet lautat hoitavat liikennettä kanavan laidalta toiselle, joissa voi missä hyvänsä sitoa veneen kiinni rantaan ja kipaista lähimarkettiin ruokaostoksille. 

Matka halki Hollannin kanavia pitkin – klikkaa pikkukuvia, niin ne avautuvat isompaan ikkunaan.

Välillä kanava laajenee pieniksi järviksi, joiden rannoilta jatkuvasti vallataan lisää tonttimaata ja rakennetaan veden äärelle uusia taloja. Järvien rannoilla on muutaman sadan metrin välein pursiseurojen satamia klubirakennuksineen. Kaikki liikenne kulkee vettä pitkin, ja sitä on jos jonkinlaista. Pitkiä, matalia rahtilaivoja, jotka uivat niin syvässä että niiden partaat ovat veden tasolla, hinaajia lotjineen, losseja, huviveneitä jokaista kokoa ja mallia.

Hollantilaisten taito ja kekseliäisyys kanava- ja vesirakentamisen alalla ei ihan helposti löydä vertaistaan. Jos maailman merenpinta kohoaa, näillä alavilla mailla sen vaikutus on varmasti dramaattisinta, mutta hollantilaiset ovat eläneet vetensä kanssa vuosisatoja ja ovat varmasti parhaiten varustautuneita niihin koitoksiin, jotka tulevaisuudessa saattavat meitä kohdata. 

Amsterdamin jälkeen ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Alphen aan den Rijn. Siellä löysimme hyvän paikan kanavan reunalta ja teimme kunnon kävelylenkin ja vietimme leppoisan hetken pubissa paikallisten seurassa – jotka ovat muuten innokkaita ottamaan kontaktia ja vaihtamaan muutaman lauseen vieraan kanssa missä ja milloin tahansa. Aamulla matka jatkui, mutta nyt meillä oli pari päivää sään suhteen huono tuuri. Sataa tihuutti ja oli hyvin kylmä. Ajelimme läpi Goudan ja Rotterdamin itäisten esikaupunkien, pysähtyen vain yöksi johonkin sattumanvaraiseen laituriin, ja jatkoimme sitten sulun läpi isommalle joelle. 

Joella oli virtauksia, jotka väliin hidastivat meitä, kunnes pääsimme Hollands Diep -vesistöön Dordrechtin eteläpuolelle. Täällä pysähdyimme Willemstadin vanhaan linnoituskaupunkiin, joka vaikutti ehdottomasti lähemmän tutustumisen arvoiselta jo pelkän karttakuvan perusteella – vai mitäpä sanot tästä?

©Google Maps

Pieni kaupunki osoittautui todella viihtyisäksi. Historiallista kaupunkia ympäröivät täydellisesti säilyneet muurit ja vesihaudat sekä seitsemän bastionia, jotka nimettiin 1600-luvulla Hollannin silloisten maakuntien mukaan. Sataman lähellä sijaitsee vanha kaupungintalo kellotorneineen, kaupungin toisella laidalla Alankomaiden vanhin protestanttikirkko toppakupoleineen. Välimaastoon sijoittuu muutama kortteli sieviä taloja, joiden keskellä komeilee suuri tuulimylly – jonkun onnekkaan yksityiskoti! Kesäiseen aikaan tämä idylli varmaankin pursuaa turisteja, mutta nyt marraskuussa emme itsemme lisäksi tainneet nähdä yhtäkään. Kiersimme linnoituksen polkupyöräillen, käveleskelimme kaupungissa ja nautimme pitkästä aikaa illallisen ravintolassa.

Willemstadin kaunis pikkukaupunki – klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi.

Tähän päättyi lyhyenläntä, mutta vaikutelmiensa puolesta rikas seikkailumme Hollannin kanavilla ja sisävesistöissä. Willemstadin ja Pohjanmeren välissä olisi enää yksi silta ja yksi sulku, ja sen jälkeen suuntaisimme taas pidemmän legin etelämmäs avomerellä.

Amsterdam ja Haarlem – kanavia, siltoja ja polkupyöriä

Amsterdam ja Haarlem – kanavia, siltoja ja polkupyöriä

Vietimme Amsterdamissa viikon. Sen mittaan meille kävi entistä selvemmäksi, että emme viihdy suurkaupungeissa, eikä edes iloinen, kaunis ja omalaatuinen Amsterdam ole sen suhteen poikkeus. Suurkaupunki ei koskaan pysähdy, ei koskaan lepää – päivällä sen täyttävät tungeksivat ihmismassat, autot, polkupyörät, mainoskyltit, torvensoitto, puheensorina. Yölläkään äänet eivät lakkaa, mutta ne kuuluvat kuin pehmeän vaimennusvillan läpi, ja kaiken yli kuuluu kaupungin perusääni, tasainen, lakkaamaton humina.

Sixhavenin satama on kuin pieni keidas keskellä Amsterdamin modernien asuinalueiden, satamien ja teollisuuden reunustamaa jokisilhuettia, joka on aivan eri maailmasta kuin pittoreski, pienipiirteinen vanha kaupunki. Venesatamaa ympäröivät laidoilta pensaat ja pusikot, pienet omakotitalot ja kelluvat asuntolaivat. Sinne oli mukava palata kaupunkireissuilta ja joinakin päivinä kerrassaan unohtaa olevansa suurkapungissa ja viettää sadepäivä kotona veneessä.

Amsterdam on täynnä veneitä ja polkupyöriä. Koko kaupunki on rakennettu veneitä ja polkupyöriä varten, ja aika pian huomasimme, ettei meidän muilla konstein kannattanut yrittääkään sen ytimeen tungeksimaan. Niinpä laskimme kumijollan vesille, ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin vesitse, loputtomia kanavia pitkin. Liikenne oli kanavillakin vilkasta, mutta siellä sai silti matkustaa omaan tahtiinsa, pysähdellä ja ihmetellä. 

Ja ihmeteltävää riitti: kauniita, vanhoja taloja, hauskoja asuntolaivoja, siltoja ja tunneleita, kirkkoja ja palatseja. Ja polkupyöriä, loputtomasti polkupyöriä! Polkupyöriä liikenteessä, pyörien pysäköintiin pyhitettyjä lotjia, pyöriä lukittuna sillankaiteisiin ja valaisinpylväisiin, pyöriä metroissa, vesibusseissa, puistoissa ja poluilla… Eihän sellainen voi vaikuttaa ihmiseen kuin yhdellä tavalla: meidän oli pakko saada polkupyörät! Ja mikäpä olisi voinut olla parempi paikka hankkia sellaiset – Amsterdamissa pyöräliikkeitä on melkein joka korttelissa.

Tietysti valitsimme taittopyörät, koska veneessämme ei ole muunlaisille pyörille tilaa. Oikeastaan tilaa ei olisi yhtään millekään, mutta päätimme taikoa taittopyörille tilaa, sillä huomasimme heti ensimmäisellä ajeluretkellä, miten polkupyörät mullistaisivat elämämme! Miten paljon enemmän ehtisimme nähdä, miten kätevästi pääsisimme tutustumaan paikkoihin, miten paljon vapaampaa kulkeminen olisi verrattuna ainaiseen kävelemiseen tai bussiaikataulujen varassa toimimiseen.

Niinpä olimme nyt siis varustautuneet seikkailuun hollantilaisittain, ja oli aika jatkaa matkaa Amsterdamista – hollantilaisittain tietysti kanavia pitkin. Amsterdamista etelään Staande Mast -reittiä kulkeva voi valita kahdesta vaihtoehdosta: keskiyön jälkeen Amsterdamin läpi kulkevan yöeskaaderin matkassa, tai päiväsaikaan lännempää Haarlemin kaupungin läpi. Nämä reitit yhtyvät Brassemermeer-nimisellä järvellä.

Me valitsimme päiväsaikaan matkustamisen, ja niinpä suuntasimme Amsterdamista Noordzeekanaalia pitkin länteen, josta käännyimme kohti Spaarndamia ja sen moottoritiesiltaa, joka avautuu vain muutaman kerran päivässä. Ajoituksemme oli täydellinen, ja niinpä pääsimme jatkamaan matkaa Spaarndamin sulkuun – josta piti kiivetä konttoriin maksamaan 3,5 euron sulkumaksu – ja sen jälkeen läpi Haarlemin kaupungin, jossa oli kaikkiaan 10 avattavaa siltaa. Haarlem näytti kauniilta ja meitä melkein harmitti, että emme olleet aikoneet pysähtyä siellä. Ilta alkoi jo hämärtyä, kun ajelimme ohi Haarlemin kanavanvarren viimeisistä kelluvista taloista kohti jälleen yhtä avautuvaa siltaa. 

Mutta sepä ei avautunutkaan! Kukaan ei vastannut, vaikka toistimme kutsua VHF-kanavalla moneen kertaan. Sitten yritimme soittaa kanavaoppaista ja netistä löytyneisiin puhelinnumeroihin – ei vastausta, tai korkeintaan hollanninkielinen ”numero ei ole käytössä”. Yritimme rantautua sillan edustan odotusalueille, mutta kölimme tössäsi mutapohjaan monta metriä ennen kiinnityspaikkaa. Tässä oli nyt jotain todella outoa! 

Vihdoin meille vastattiin jostakin Haarlemin satamakonttorin numerosta, ja kerrottiin, että silta, josta yritimme läpi, olisi remontissa seuraavat kaksi viikkoa! Mutta miksi kukaan ei ollut maininnut meille asiasta aiemmin – Spaarndamin sululla tai jollakin niistä Haarlemin silloista, joiden kohdalla olimme käyneet lukuisia radiopuhelinkeskusteluja? Miksi kukaan ei ihmetellyt suomalaisvenettä, joka määrätietoisesti teki matkaa kohti umpikujaa? Ehkä hollantilaiseen luonteeseen ei kuulu moinen uteliaisuus. Mene tiedä – teimme u-käännöksen ja palasimme muutaman nostosillan läpi takaisin Haarlemin keskustaan, jossa parkkeerasimme purtemme kanavanvarren laituriin. Nythän meillä olisi mainio tilaisuus tutustua tähän kauniiseen kaupunkiin, ja miettiä sitten uudemman kerran, mitä reittiä matkamme etelään jatkuisi.

Seuraava päivä oli lauantai, ja kuinka ollakaan, toripäivä. Kävelimme mutkaisia katuja Grote Markt -torille, jossa oli kortteleittain kojuja täynnään mitä erilaisimpia herkkuja! Olihan siellä tietysti myös vaatteita, koruja, koristeita ja matkamuistoja, mutta me kyllä löydämme itsemme poikkeuksetta kala-, liha-, leipä-, juusto- ja sen sellaisten kojujen keskeltä, olipa maa tai valuutta mikä hyvänsä. Halpaa moinen lysti ei täällä ollut, mutta jotakin matkaan toki tarttui.

Päivän visiitti riitti mukavaan yleisvaikutelmaan kaupungista. Haarlem kuuluu selvästi sarjaan ”sopivan kokoinen kaupunki” – siellä oli elämää ja vilskettä, muttei tungosta, sopivan kokoinen keskusta kävellä laidalta toiselle tuntematta itseään pieneksi, ja kadut täynnä kauniita, vanhoja taloja, viehättäviä yksityiskohtia, näkymiä kanaville, kadunkulman takaa yllättäen esiin pilkahtavia kirkontorneja tai tuulimyllyn siipiä. Enää umpikujareissu ei harmittanut yhtään!