Browsed by
Kuukausi: lokakuu 2020

Paxos – kalkkikiveä ja kauniita kyliä

Paxos – kalkkikiveä ja kauniita kyliä

Paxos ja Antipaxos eli yhteen laskettuna Paxoi ovat Joonianmeren pienin saariryhmä ja sijaitsevat Korfun eteläpuolella. Me purjehdimme syyskuun 7. päivä ensiksi Lakkaan, joka on kaunis pieni kylä Paxoksen pohjoisimmassa päässä. Tiesimme, että ankkuripaikka Lakan edustalla olisi ruuhkainen, joten halusimme ehtiä perille hyvissä ajoin iltapäivällä. Matkalla sattui kuitenkin pieni kommellus, minkä vuoksi saavuimme perille vasta seitsemän maissa illalla – tuolloin lahdenpoukama näytti mereltä kiikaroituna jo ihan täyteen tupatulta. Uskaltauduimme silti perille asti tutkimaan asiaa, koska ainahan sitä vielä yhdelle optimistille tilaa löytyy. Itse asiassa meidän jälkeemme lahdelle saapui vielä toistakymmentä venettä, vaikka emme kyllä käsittäneet, miten ne kaikki onnistuivat sinne ahtautumaan.

Veneitä oli tosiaan tiheässä! Paxoksen iso ja suojaisa lahti on kauttaaltaan vain noin kolmen metrin syvyinen, joten melko lyhyellä ankkurikettingillä selviää, ja kun on jonkin aikaa lahdella viivähtänyt, 15-20 metrin etäisyydet veneiden välillä eivät enää niin kovasti hirvitä. Mutta olemme kuulleet tarinoita siitä, millainen kaaos täällä syntyy, kun nousee äkillinen tuuli – siinä ovat pian ankkurikettingit solmussa keskenään, ja aina jonkun ankkuri pettää. Ruuhkaisilla paikoilla “ketjureaktio”, ihan kirjaimellisesti, on äkkiä valmis: karannut vene irrottaa mennessään toisten ankkureita ja ajautuu kolhimaan muita veneitä. Oikein pahassa tilanteessa ei auta muu kuin koittaa saada ankkurinsa nopeasti ylös ja häipyä ulos merelle, missä on aina tilaa. Onneksi nyt oli luvassa tyyntä keliä moneksi päivää, ja meillä oli huoleton olo.

Lakka on viehättävä pieni kylä. Rantakatu on täynnä ravintoloita, jokunen löytyy vähän peremmältäkin pikku kujien ja aukioiden varrelta. On pieniä putiikkeja ja hyvä ruokamarketti – sen kauppias oli innoissaan suomalaisvieraista ja kertoi seuraavansa joka talvi televisiosta mäkihyppyä! Mies oli myös matkustellut ympäri Pohjoismaita, Suomea myöten.

Iltaisin ankkurialueella kävi pörinä, kun kymmenistä veneistä puksuteltiin jollien kyydissä ravintoloihin. Rantakadun reunat olivat täynnä kumiveneitä! Lakka tuntui olevan erityisesti charter-purjehtijoiden suosiossa, joista moni parkkeerasi rantakadun varrelle asti med-mooring-tyylillä. Oli ihan mukava nähdä, että charter-turisteja riitti, samoin kuin asiakkaita ravintoloissa, sillä koronakevään ja -alkukesän jälkeen Kreikan matkailuyrityksillä oli kova kiire päästä jaloilleen ja hyödyntämään se vähä, mitä kesää vielä oli jäljellä. Erityisesti Joonianmeren saarilla, jotka elävät pääasiassa turismista, tilanne oli jo paikoin katastrofaalinen kaikkien hotellien ja ravintoloiden oltua kuukausitolkulla suljettuina. Oma suhtautumisemme turistipaikkojen vilinään oli vähän ristiriitainen – paikallisten asukkaiden ja yrittäjien puolesta tuntui mukavalta, että meno oli nyt näin vilkasta, toisaalta oli hämmentävää olla yhtäkkiä ihmislaumojen ympäröimänä, kun viimeiset puoli vuotta olimme eläneet lähes täydellisessä eristyneisyydessä.

Kävimme ajelemassa jollalla Paxoksen pohjoiskärjessä. Siellä kalkkikivikalliot olivat jähmettyneet mielikuvituksellisiin muotoihin. Oli jännittäviä luolia, autioita hiekkarantoja ja ryhmyisiä karikoita. Vesi oli uskomattoman kirkasta ja turkoosia, meren pohja näkyi selvästi vielä toistakymmentä metriä syvältä.

Vietettyämme Lakassa muutaman leppoisan päivän, lähdimme purjehtimaan Paxoksen länsirannikkoa alaspäin. Halusimme nähdä ulkomeren puolen karut kalliot ja hienot luolat, joille päiväristeilyveneet kuskaavat turisteja.

Blue Cave -luolan edustalle satuimmekin yhtäaikaa parin turistipaatin kanssa. Niistä toinen jyräytti diskobassot täysille luolan sisällä ollessaan, ja vaikutus oli kyllä sellainen, että toivottavasti niillä oli defibrillaattori matkassa. Mutta paikka oli kyllä hieno.

Sitten ankkuroimme muutamaksi yöksi Mongonissi-nimiseen poukamaan Paxoksen eteläpäässä. Se oli suojainen ja viihtyisä paikka, josta löysimme uskomattoman hyvän pizzerian. Resepti oli aito italialainen, pizzapohja juuri sopivan ohut ja täytteet niukat, mutta herkulliset. Rannassa oli pari ravintolaa ja paikka tuntui olevan varsinkin päiväsaikaan pienillä moottoriveneillä retkeilevien turistien suosiossa.

Jännitystä muutoin rauhalliseen ankkurilahteen järjesti eräs charterpurjehtija, joka yhtäkkiä illan jo pimennyttyä nosti ankkurinsa ja koitti parkkeerata venettään uudelleen eri puolille poukamaa ja rantapenkereitä, tässä kuitenkaan onnistumatta. Yritys oli kipparilla kuitenkin niin kova, että hän tuli vähän kolistelleeksi muutamaa naapurivenettä. Pian seisoi joka paatin kannella purjehtija puoshaka tanassa puolustamassa omaa venettään tältä häiriköltä – jonka ääneen oli tässä vaiheessa ilmaantunut jo pientä öykkärimäisyyttä. Sinne tänne haahuiltuaan sankari lopulta ankkuroi veneensä suurin piirtein samaan paikkaan, mistä oli lähtenyt, ja huuteli vielä yön pimeyteen kommenttejaan: “Miksi te minua pelkäätte, minähän olen täysin harmiton!”

Gaios, Paxos

Mongonissistä ajoimme jollalla noin mailin matkan Gaiokseen, joka on Paxoksen pääkaupunki. Agios Nikolaoksen saari muodostaa sen eteen suojaisan luonnonsataman, kuin kanavan. Venetsialaishenkinen rantakatu ja monet pikku aukiot kirkkoineen ja kahviloineen reunustavat kanavaa, joka on täynnä veneitä. Iltaisin yhteysalusten lakattua liikennöimästä myös matkaveneet voivat parkkeerata rantakadun varteen.

Kanavanrannan näkymät olivat kauniita.

Pienet kadut olivat täynnä turistikrääsää, takakujilla vallitsi rauhallisempi rähjäisyys.

Sitten Paxos jäi taakse, ja 15. syyskuuta purjehdimme takaisin mantereen puolelle. Emme vielä tienneet, että seuraavana aamuna lukisimme sääennusteen, joka nostattaisi hiuksemme pystyyn. Miksi, siitä kerron ensi kerralla!

Linnareissu jatkuu – Korfu

Linnareissu jatkuu – Korfu

Purjehdusreissumme oli kuljettanut meitä venetsialaiselta linnalta seuraavalle, Lefkadasta Vonitsaan ja sieltä Pargaan, josta kirjoitin viime kerralla. Nyt matkamme jatkui kohti Korfua, Kreikan Joonianmeren pohjoisinta saarta.

Matkan varrella sattumanvaraisessa ankkuripoukamassa vietetyn yön jälkeen saavuimme perille Korfun vanhankaupungin eli Kerkyran ankkurialueelle elokuun 29. päivänä. Tätäkin kaupunkia, kuten Pargaa ja Vonitsaa, dominoi keskiaikaisen linnoituksen hahmo. Valtava linnoitus täyttää suuren mereen työntyvän niemen, jolla Korfun kaupunki sijaitsi bysanttilaisella ajalla. Venetsialaiset rakensivat uuden linnoituksen ja lisäsivät valtavan vesihaudan, joka erottaa niemen nykyisin mantereen puolella sijaitsevasta, niin ikään muurien suojaamasta kaupungista. Tämä linnoitus torjui onnistuneesti kolme ottomaanien suurhyökkäystä 1500- ja 1700-luvuilla. Nykyisin kaupunki on Unescon maailmanperintökohde*.

Korfu on tunnelmaltaan hyvin italialainen, tai siis tietysti venetsialainen kaupunki – toisin sanoen yleiseurooppalainen tai välimerellinen, jos sitä jotenkin koittaa kuvailla. Ainakaan se ei ole tyypillisen kreikkalainen, sen vähän perusteella, mitä olemme ehtineet Kreikkaa nähdä. Koska kaupunki kasvoi linnoituksen sisään, se on hyvin tiivis ja sokkeloinen. Korkeiden ja värikkäiden talojen pohjakerrokset avautuvat kadulle kaarikäytävin, joiden suojassa on loputtomasti putiikkeja, kahviloita ja ravintoloita. Osa rakennuksista on kunnostettu täydellisesti, osa on viehättävästi rappiolla. Viimeistellyn ja kulahtaneen rinnakkaiselo on niin luontevaa ja kaunista, että harva paikka tuntuu näin viihtyisältä ja kodikkaalta. Ja ainahan tällainen pääosin jalan kuljettava, vanha pittoreski kaupunki on niin ihana siksikin, että autojen melu puuttuu täysin. Korfun kaupungin äänimaiseman muodostavat kiviseinistä kaikuvat askelet, puheensorina, ravintoloiden musiikki ja kaupungin yllä syöksähtelevien monisatapäisten pääskysparvien korviahuumaava viserrys.

Illan hämärtyessä seikkailimme pitkin kaupunkia nauttien samettisen lämpimästä illasta ja kapeiden kujien tunnelmasta. Nyt oli itse asiassa virallisesti venetsialaisviikonloppu, ja mikäpä olisi parempi paikka viettää venetsialaisia kuin vanha venetsialainen kaupunki! Tosin purjehduskauden loppua emme vielä juhlineet, vastahan se meidän osaltamme oli alkanut!

Kaupungintalon aukiolla istahdimme viinilasillisille ja ihmettelemään vilkasta iltaelämää – perheitä illallisella vauvasta vaariin, turisteja etsimässä ruokapaikkaa, jalkapalloa pelaavia poikia. Pian panimme merkille, että yksi aukion ravintoloista näytti olevan viimeistä paikkaa myöten täynnä, ja pöydät täyttyivät uudelleen heti tyhjennyttyään. Päättelimme, että ravintolan täytyi olla hyvä – emmekä joutuneet pettymään!

Lempiravintolamme kuvassa oikealla.

Vietimme Korfun kaupungissa melkein viikon. Veneemme kellui keskellä kaupunginlahtea, joka oli aika rauhallinen paikka – kerran tunnissa ankkurialueen poikki tosin jumputteli Odysseus-henkinen bilelaiva, jonka kannella diskovalot välkkyivät bassonjytkeen tahtiin.

Linnoitussaaren edustalla oli ankkurissa laaja valikoima erilaisia superjahteja. Nämä kaksi olivat niistä omat suosikkimme.

Kävimme jolla-ajelulla linnasaarta reunustavassa vesihaudassa. Sen rannat ovat täynnä pikku kalaveneitä, ja korkeiden linnamuurien kylkeen näkyy muodostuneen jonkinlaista omaehtoista ja vilkasta loma-asutusta.

Kalasatamasta on lyhyt matka Mon Repos’n puistoon ja palatsiin, jossa nykyisin sijaitsee arkeologinen museo. Kuvasin palatsin mereltä käsin matkallamme takaisin etelään. Mon Repos on vuonna 1921 syntyneen Englannin prinssi Philipin synnyinkoti.

Nyt oli linnareissumme ohi tältä erää – epäilemättä sille tulee kyllä myöhemmin jatkoa. Nyt suuntasimme kohti Paxoksen saarta Korfun eteläpuolelle. Siitä ensi kerralla!

* Muita Unesco-kohteita purjehdusreissumme varrella ovat olleet muun muassa Malborkin linna Puolassa, luostarisaari le Mont-Saint-Michel Ranskassa, Espanjan kuuluisa pyhiinvaelluskaupunki Santiago de Compostela, sekä Portugalin upea Porto.

Nyt mua viedään linnasta linnaan – Parga

Nyt mua viedään linnasta linnaan – Parga

Kreikan Joonianmeren saaret kuuluivat yli neljänsadan vuoden ajan Venetsian tasavaltaan. Saarten valloitus tapahtui vähän kerrallaan: Korfu liitettiin Venetsiaan 1383, Zakynthos satakunta vuotta myöhemmin, Kefalonia ja Ithaca vuoden 1500 paikkeilla ja viimeisenä Lefkada vuonna 1718. Venetsialaiset ja Ottomaanit kävivät alueista taisteluja vuosisatojen ajan, mutta lähes koko muun Kreikan vallanneet turkkilaiset eivät saaneet saaria haltuunsa. Korfun saari oli yksi Euroopan vahvimmin linnoitettuja etuvartioita Ottomaanien imperiumin rajalla.

Napoleonin sotien jälkeen Venetsian yli tuhat vuotta vanha tasavalta lakkautettiin 1797 ja saaret siirtyivät Ranskan haltuun. Britit valtasivat eteläisemmät saaret 1809-10 ja saartoivat vielä Ranskan hallussa olleet saaret, kunnes myös Korfu, Paxos ja mantereella sijaitseva Pargan tukikohta liitettiin 1815 perustettuun valtioon, Britannian suojelemaan Jooniansaarten yhdysvaltoihin.

Aiemmin olimme ohittaneet venetsialaisen Santa Mauran linnan Lefkaksen kanavan varrella. Sitten olimme tutustuneet Vonitsan linnaan Ambrakianlahdella. Matkamme jatkuessa Prevezan salmen kautta ulkomerelle ja pohjoiseen saatoimme edelleenkin purjehtia “linnasta linnaan” – Kreikan hienoimmat Venetsian suuruuden ajan linnat ja varustukset löytyisivät Pargan ja Korfun kaupungeista.

Alkumatkan Prevezasta pohjoiseen luovimme mukavassa tuulessa, kunnes tuuli lopahti ja ajelimme jonkin matkaa koneella Two Rock Bay -nimiseen ankkuripaikkaan, joka sijaitsee Kreikan mantereella suurin piirtein vastapäätä Paxoksen saarta. Paikka ansaitsee ihan oman blogikirjoituksensa hienoine snorklausmaastoineen, mutta siitä kerron vähän myöhemmin. Pysähdyimme pariksi yöksi ja jatkoimme sitten Pargaan.

Kapeaan kallionhalkeamaan on rakennettu kappeli.
Vastaantulijoita Joonian rannikolla

Näillä seuduin Kreikan rannikko on todella jylhää ja komeaa. Kalkkikiviset kalliot putoavat pystysuorina seinäminä turkoosiin mereen, ja joka puolella on pieniä valkeita hiekkarantoja ja luolia. Rannat ovat lähes kaikkialla luotaan työntävän teräviä ja täynnä sortuneilta seinämiltä pudonneita kivenlohkareita.
Suojaisia jokasään ankkuripaikkoja ei juuri ole, mutta Pargan kaupungin edustalla on suuri poukama hienoine hiekkarantoineen, ja rannan edustalla kohtalainen ankkuripaikka. Me saavuimme sinne 25. elokuuta jo hyvissä ajoin päivällä, jolloin tilaa oli vielä reilusti. Iltaan mennessä koko poukama oli aivan täynnä veneitä! Veneiden välissä suhasi lisäksi valtava määrä erilaisia vesiurheilijoita – liitovarjoilijoita, vesihiihtäjiä ja erilaisten pikaveneen perässä vedettävien pomppulinnojen kyydissä kiljuen matkustavia turisteja. Tunnelma ankkuripaikalla oli siis hyvin elävä ja vauhdikas!

Laskimme jollan vesille ja lähdimme tutustumiskäynnille Pargan kaupunkiin, jonka siluettia hallitsee korkealla kukkulalla omalla mereen työntyvällä niemenkärjellään sijaitseva linna. Kaupunki värikkäine pikku taloineen polveilee rinteessä linnan alapuolella ja päättyy muurin suojaamaan rantaan. Kaupunkia reunustaa uimaranta, jonka edustalla kelluvat pikku kalaveneet poijuissaan. Vesi on matalaa ja kirkasta, ja rannalta voi kahlata tai uida pieneen Panagian saareen, jolla sijaitsee tietysti Panagialle eli neitsyt Marialle omistettu kappeli. Jollalle ei mistään tuntunut löytyvän luontevaa rantautumispaikkaa, mutta lopulta vedimme sen hiekkarannalle kaupunginmuurin kupeeseen ja pujahdimme rantakadun vilinään.

Moista vilinää emme tänä koronakeväänä ja -kesänä olleet muuten nähneetkään! Tuntui pitkästä aikaa suorastaan hurjalta kävellä ihmislaumojen seassa ahtaalla kadulla, jossa baarien ja ravintoloiden sisäänheittäjät kilpailivat asiakkaista ja turistikrääsäkauppiaat työnsivät meille tavaroitaan ihailtavaksi. Pizzaillallisen jälkeen oli ihan mukavaa palata oman veneen rauhaan, vaikkakin täyteen tungetulle ankkurialueelle.

Seuraavana päivänä kiipesimme ylös linnakukkulalle. Täällä, kuten Vonitsan linnassakaan, ei ollut tarjolla turisteille mitään informaatiota linnan historiasta – nähtävänä olivat pelkät polveilevat muurit, torneja ampuma-aukkoineen sekä erilaisia ruutikellarien ja vankityrmien näköisiä rakennelmia. Siellä täällä pitkin nurmikoita lojui pronssisia tykinpiippuja. Kreikasta taitaa löytyä niin paljon vanhempaakin historiaa, etteivät tällaiset keskiaikaiset rakennelmat herätä kovin suurta kiinnostusta. Suomalaisen turistin perspektiivistä se on aika ihmeellinen ajatus, mutta saimmepa tutustua tähänkin paikkaan aivan omassa rauhassamme. Näkymät linnalta kaupunkiin, ankkuripaikalle ja merelle olivat upeat.

Sen verran otin selvää linnoituksesta omin päin, että se on alun alkujaan normannien rakentama ja peräisin 1000-luvulta. Nämä viikinkisukuiset tyypithän häiläsivät pitkin Välimerta noihin aikoihin ja hallitsivat erityisesti Sisiliaa ja Italian eteläosia – tästä voit lukea kesän 2019 visiitistämme Sisilian Cefalúun, vanhaan normannikaupunkiin – ja levittivät mennessään muun muassa romaanista arkkitehtuuria ja kehittyneitä sotataitoja ja linnoitustekniikoita. Ottomaanit koittivat 1400-luvulta alkaen saada aluetta hallintaansa, jolloin linna rakennettiin uudelleen venetsialaisin voimin. Pargasta tuli venetsialainen kaupunki, ja lukuun ottamatta lyhyitä jaksoja ottomaanien hallussa – ja useita tuhoja ja uudelleenrakennusvaiheita – linnoitettu kaupunki säilyi loppuun asti osana Venetsian tasavaltaa. Britit myivät kaupungin vuonna 1819 riippumattomalle ottomaanihallitsijalle, Ali pashalle, joka rakennutti linnan suojiin haaremin ja kylpylän.

Pargasta purjehdimme pohjoiseen, Korfun saarelle. Siitä lisää ensi kerralla!