Kun purjehdusreissumme alkoi kesällä 2018, emme kuvitelleet viettävämme missään maassa vuosia. Mutta kuinkas kävikään? Olemme viihtyneet Kreikassa jo viimeiset pari vuotta. Alkanut talvi on jo kolmas, jonka Aina-veneemme uinuu kreikkalaisessa talvitukikohdassa – tällä kertaa Kreetan saarella. Tulevia reittisuunnitelmia saavat lukijamme odotella rauhassa, sillä ne avautuvat meille itsellemmekin yleensä vasta ihan viime tingassa.
Toinen kummallinen vuosi lähenee loppuaan. Meidän marraskuun alussa Kreetalle päättynyt purjehduskautemme oli tapahtumarikas sekä hyvässä että pahassa. Paljon olemme taas oppineet, monesta selviytyneet, ja osanneet nauttia ihan jokaisesta kauniista päivästä, lämpimästä vedestä ja hyvästä tuulesta, joka kohdallemme on osunut.
Naxoksen saari on suuri ja täynnä nähtävää – täällä vierähtäisi helposti monta viikkoa. Tällä kertaa meillä oli kuitenkin aikaa vain päivä ajella vuokra-autolla ympäri sisämaata. Aika paljon ehdimme yhdessä päivässäkin kyllä bongata! Suuntasimme Naxoksen kaupungista itään kukkuloiden yli. Maisemat muuttuivat sitä vehreämmiksi, mitä kauemmas karulta rannikolta tultiin.
Kykladien saaristoseikkailumme oli alkanut Parokselta, ja nyt saavuimme vain parin tunnin purjehduksen jälkeen naapurisaari Naxokselle. Naxos on Kykladien saaristoryhmän suurin saari. Pääkaupungin nimi on myös Naxos, mutta sitä kuulee kutsuttavan nimellä Chora (chora tarkoittaa yksinkertaisesti kaupunkia tai pääkaupunkia, ja sitä käytetään monesta muustakin kaupungista Kreikan saaristossa). Naxoksen kaupunki sijaitsee laajan lahden rannalla Naxoksen kaakkoisnurkalla, ja sitä suojaa pohjoisen puolelta pieni saari, jolla sijaitsevat Apollonin temppelin rauniot. Temppelisaaren ja kaupungin välissä on pieni aallonmurtajan suojaama ankkurialue, joka oli tietysti meille satamanvälttelijöille itsestään selvä valinta ankkurointipaikaksi.
Naxos, Paxos, Paros, Poros… Antipaxos, Antiparos, mutta ei Antinaxosta eikä Antiporosta. Vai miten päin se olikaan? Ehkäpä kreikkalaiset olisivat voineet käyttää vähän enemmän mielikuvitusta ja tavuja keksiessään saarilleen nimiä, niitä luetellessa menee kieli iloisesti solmuun! No, eivät kai näiden saarten nimet ole toisaalta kummempia kuin Suomen rannikon loputtomat Hög-, Låg, Lång-, Tunn-, Lill- ja Storholmenit, tai Sand-, Sten-, Björk-, Gran-, Tall- ja muut sellaiset ööt.
Olemme koko purjehduskauden keplotelleet menemättä kertaakaan Aina-veneen kanssa satamaan. Vettä ja joskus vähän polttoainettakin olemme kuljettaneet kanistereissa jollan kyydissä. Kun vettä on reissun mittaan oppinut tarvittaessa käyttämään hyvin säästeliäästi, ei tällainen alkeellinen menetelmä ole oikeastaan tuntunut yhtään hankalalta. Vedentekokoneeseen ei budjettimme vieläkään taivu, joten näillä mennään, eikä siinä mitään.
Aeginan piskuinen saari sijaitsee keskellä Saroninlahtea Ateenan sataman, Piraeuksen eteläpuolella. Kolmionmuotoinen saari on noin 12 kilometriä kanttiinsa, ja sillä asuu noin 9000 asukasta. Aeginaan kulkee Piraeuksesta vilkas lauttaliikenne, ja niinpä kesäkaudella populaa riittää.
Saroninlahden länsiperukoilla sijaitseva Archaia Epidauros tai Palaia Epidavros, kumpi sitten lieneekään virallisempi nimi, oli antiikin ajalla merkittävä kaupunkivaltio. Homeroksen mukaan kaupunki varusti Troijan sotaan peräti 25 laivaa. Nykypäivänä se on vain pieni kalastajakyläpahanen, jossa on suojainen venesatama ja hiukan turismia. Se kuuluisampi Epidauros, joka tunnetaan suuresta teatteristaan ja lääkintätaidon ja parantamisen jumalalle, Asklepiokselle, pyhitetystä temppelialueestaan, sijaitsee kymmenisen kilometriä sisämaahan päin.
Peloponnesoksen ankkuripoukaman merihätä ja Kalamatan telakkareissu sekalaisine jälkiselvittelyineen olivat vihdoinkin mennyttä elämää. Oli aika katsoa pitkästä aikaa eteenpäin, korkea aika jatkaa matkaa! Peloponnesosta olimme tänne tulleet kiertämään, ja Peloponnesos kierrettäisiin!
Mitä tapahtuu, jos joutuu merihätään Kreikassa ja pyytää apua merivartiostolta? Otimme asiasta selvää – lue jännittävä tositarina!
Kaksi suomalaisvenettä vilkutti jäähyväiset Zakinthoksen saarelle ja suuntasi kohti Peloponnesosta heinäkuun loppupuolella. Matkan suuntana oli molemmilla Egeanmeri, ystävillämme vähän vauhdikkaammin, meillä tutumpaan kupeksimistahtiin. Vielä jonkin aikaa kulkisimme kuitenkin yhtä matkaa, ja sehän on harvinaisen hauskaa puuhaa.
Viimeksi seikkailimme Ithakalla, Odysseuksen kotisaarella. Heinäkuun puolivälin paikkeilla matkamme jatkui etelään. Ankkuroimme yhdeksi yöksi Kefalonian kaakkoiskulmalle pikku poukamaan, jossa illan ratoksi saimme seurata äitivuohen ja pikku kilin ketterää hyppelyä rantakiveltä toiselle. Seuraavana aamuna suuntasimme kohti Zakinthosta.
Välimeren tunnetuin purjehtija oli epäilemättä Odysseus. Kaikki me myöhemmät kollegat olemme hänestä kuulleet, ja tavalla tai toisella seikkailleet “Odysseuksen vanavedessä”, kuten Göran Schildtin tunnetuimman teoksen nimi kuuluu. Moni suomalainen ja ruotsalainenkin on sitäpaitsi seikkaillut myös Göran Schildtin vanavedessä, niin mekin. Hänen ja Daphne-veneen purjehduksista kertovat kirjat on veneessämme luettu ja tarkkaan tutkittu hiirenkorville niiltä osin, missä itse olemme tähän mennessä liikkuneet.
Vaikka purjehdimme viime kesänä monta kuukautta edestakaisin pohjoista Joonianmerta, emme koskaan tulleet käyneeksi kahdella karun näköisellä saarella, Kalamoksella ja Kastoksella. Ohitimme ne kyllä monta kertaa, yleensä niukin naukin – meillähän kun tuppaa enimmäkseen olemaan aina vastatuuli, ja jostakin syystä juuri näiden kahden saaren terävien rantakarikoiden ohi luoviminen tuntui aina yhtä hankalalta.
Ikuisuudelta tuntuneen talven ja lockdownin jälkeen purjehduskausi pääsi viimein vauhtiin toukokuun puolivälissä. Mutta eipä se odottelu vielä siihen loppunut. Galaxidista matkasimme Mesolongiin, jossa odottelimme ensimmäistä koronarokotetta reilun viikon. Samalla tietysti ehdimme tavata marinassa talvehtinutta ystäväjoukkoamme, talvelta 2019-2020 tuttua porukkaa.
Purjevene Aina miehistöineen kelluu edelleen Kreikassa. Ei siis syytä huoleen – emme ole seilanneet maailman reunan yli, joutuneet Kharybdiksen pyörteeseen emmekä edes pökertyneet Parnassoksen vuoren uumenista tuprahtaneisiin huuruihin, jotka aikoinaan inspiroivat Delfoin oraakkelia. Mutta kirjoitusinspiraation Kreikassa jo yli puoli vuotta jatkunut täydellinen lockdown eli koronasulku on kyllä vienyt.
Kreikan Galaxidissa, Korintinlahden rannalla viettämämme kuukaudet ovat olleet kalaruokien kannalta melkoista kulinaristista juhlaa (muutenhan lockdown ei niin juhlaa ole ollutkaan). Merenelävää löytyy jos jonkinlaista ja yleensä kohtuulliseen hintaankin. Satamaamme saapuu joka ilta iso kalastusalus, joka myy tuoreen saaliinsa suoraan laiturissa. Tarjolla on yleensä muutamaa eri kalalajia ja kasoittain rapuja, jokiravun saksekkaita meriserkkuja. Hinnat näillä kalamiehillä vain ovat harmillisen korkeat.