Portosta lähdettyämme matkan seuraavat suuntaviivat päätettiin milteipä arpaa heittämällä. Hyviä vaihtoehtoja oli kaksi – jatkaa suoraan kohti etelää ja talvehtia Kanariansaarilla, tai kääntyä Portugalin kulmalta vasempaan ja suunnata Gibraltarin salmen läpi Välimerelle. Vaakakupeissa oli monenlaisia asioita, kuten ankkuripaikkojen löytämisen vaikeus tai helppous, suojasatamien tiheys, satamien hinnat ja tietysti elämisen hintataso kokonaisuudessaan, kiinnostavien paikkojen määrä ja vaihtelevuus, sääolot ja niiden ennustettavuus ja niin edelleen. Kumpikaan vaihtoehdoista ei noussut selvästi yli toisen, ja nyt kun toinen kumminkin tuli valituksi, voi joka toinen päivä olla tyytyväinen ja joka toinen päivä miettiä, että pieleen meni – sellaista se purjehtijan elämä joskus on. Onneksi suuntaa voi muuttaa myöhemminkin, vaikka vuoden päästä, tai milloin hyvänsä siltä tuntuu.

Täällä sitä siis kellutaan Välimerellä! Mutta palataan vielä hetkeksi etapille ennen Välimerta, nimittäin Portosta Portimãoon, Portugalin eteläiseen Algarveen. Tämä 330 mailin matka purjehdittiin yhdeltä istumalta, ja aikaa siihen kului vajaat kolme vuorokautta. Perillä Portimãossa minua, eli Inkaa, odotti erikoisen mukava tapaaminen, sillä hyvä ystäväni sattui juuri samaan aikaan olemaan siellä lomailemassa. Vietimme ihanan, ikimuistoisen päivän Portugalin kenties tunnetuimmalla Praia da Rocha -hiekkarannalla, teimme kauppareissun ja nautimme lounasta. Vanhojen ystävien tapaamisessa parasta on se, että vaikka näkee harvoin, juttu jatkuu siitä, mihin viimeksi jäätiin. Kaikki me muutumme ihmisinä ja elämä heittelee milloin mihinkin suuntaan, mutta lapsuudenystävä, jonka on tuntenut 2-vuotiaasta asti, tuntuu aina yhtä tutulta.

Portimãossa koimme myös ensimmäisen vähän vaativamman ankkuripaikan, heti ison aallonmurtajan suojassa olevan alueen, jossa puhalsivat navakat iltapäivätuulet ja kaiken päivää keikuttivat turisti- ja kalaveneiden peräaallot. Jollaa oli lähes mahdotonta saada vesille, eikä sillä olisi oikein mihinkään päässytkään, paitsi kallista maksua vastaan läheiseen vierassatamaan. Erikoinen juttu, ettei kaupunki tarjoa vierailijoille rantautumispaikkaa. Pariksi yöksi siirryimme jokivartta ylemmäs Ferragudo-nimisen pikkukaupungin edustan ankkurialueelle. Siellä oli paljon rauhallisempaa. Illalla ajelimme Ferragudoon syömään ja jätimme jollan venerampille, jossa se ei enää pimeän tultua häirinnyt ketään. Taisimme osua kaupungin parhaaseen kalaravintolaan, jossa haluamansa kalan sai käydä vitriinistä valitsemassa, ja se grillattiin hiilien päällä.

Sitten matka jatkui kohti Gibraltarin salmea. Vuorovesivirroista oli luettu kotiläksyjä ja taulukoita lehteilty tarkkaan, sillä salmesta läpi purjehtiminen ei ole ihan läpihuutojuttu. Salmen perusvirtaus käy aina Välimerta kohti, mutta sen lisäksi vuorovesi kääntyy puolelta toiselle suunnilleen kuuden tunnin välein. Purjeveneellä ei kannata yrittää vastavirtaan, ja erityisesti kannattaa välttää tilannetta, jossa virta ja tuuli käyvät vastakkaisiin suuntiin. Lisäksi kevytkin tuuli yltyy salmessa lähes päivittäin koviin lukemiin, kun se puristuu kapeaan ränniin – Euroopan ja Afrikan mantereet ovat salmen keskivaiheilla vain 15 kilometrin päässä toisistaan.

Meidän ajoituksemme oli jälleen kerran napakymppi – matkamme varrellahan on ollut aiemminkin hankalia virtapaikkoja, esimerkiksi Elbe-joella sekä Normandian ja Bretagnen niemimaiden kärkiä ohitettaessa, joissa kaikissa oikea ajoitus on tärkeää. Gibraltar on kuitenkin näistä selvästi vaativin paikka. Salmea lähestyessämme oli täysin tyyntä, ja sitten koko tienoo peittyi muutamaksi tunniksi hernerokkasumuun. Vauhtimme kiihtyi pikkuhiljaa, sillä virta alkoi kääntyä myötäiseksi. Ensin mentiin kuutta, sitten seitsemää solmua, kunnes salmen kapeimmassa kohdassa teimme nopeusennätyksen 9,7 solmua! Myötäinen tuuli nousi samassa suhteessa, ja aallokko tietysti sen myötä, niin että muutamassa tunnissa siirryttiin rasvatyynestä navakkaan ja puuskaiseen keliin. Gibraltarin lahdelle käännyttyämme tuuli yhtäkkiä muuttui tulikuumaksi, sillä se puhalsi nyt Espanjan mantereelta Atlantin sijaan.

Gibraltarin lahti oli hektinen paikka, jossa rahtialukset ja matkustajia kuljettavat jettikatamaraanit suhasivat hirmuista vauhtia vailla mitään selkeitä liikennesääntöjä. Kova tuuli teki satamaan ajosta jännittävän suorituksen, ja vielä jännittävämpää oli kiivetä pystysuoraa betoniseinämää korkealle ”vastaanottolaiturille” päästäkseen satamakonttoriin kirjautumaan. Puolentoista vuorokauden matkaväsymys, jännitys ja kiipeämisestä mustelmia saaneet polvet kirvoittivat jopa lauhkeasta suomalaispurjehtijasta muutaman valitun sanan henkilökunnalle. Onneksi meille löytyi helppopääsyinen laituripaikka, ja pääsimme asettumaan taloksi La Línea de la Concepción -kaupungin satamaan. La Linea sijaitsee Espanjan puolella, sen erottaa Englannille kuuluvasta Gibraltarista vain lentokentän kiitorata.

Vietimme Gibraltarilla viikon verran odotellen sopivaa tuulta purjehtia itään. Nyt meille näytti vihdoin koittaneen se sosiaalisempi osuus purjehtijan elämästä, nimittäin La Lineassa tutustuimme hauskaan englantilais-ruotsalaiseen pariskuntaan, joiden kanssa vietimme aikaa useampana päivänä. Philippa ja Håkan valmistautuvat Älva-koiransa kanssa paraikaa omaan suureen purjehdusseikkailuunsa ja irrottavat köydet aivan näinä päivinä. Veikkaanpa, että kuulemme heistä vielä!

Tietysti kävimme myös Gibraltarilla, joka on aikojen saatossa ollut niin strateginen kivenmurikka, että siitä on käyty lukemattomia taisteluja. Itse vuori on osa Afrikan Atlasvuorten ketjua – palanen, joka unohtui Eurooppaan, kun mannerlaatat erkanivat toisistaan. Britannian hallussa se on ollut vuodesta 1713 asti. Tiheään rakennettu kaupunki on sekamelska eri kulttuureista saatuja vaikutteita, lasiseinäisiä toimistotorneja ja sekavaa liikennettä. Itse vuori on luonnonsuojelualuetta, jolla elävät Gibraltarin tunnetuimmat asukkaat, magottiapinat – Euroopan ainoat apinat. Luonnonvaraisia ne eivät taida ihan olla, sillä niille kuulemma maistuvat englantilaiset perinneherkut ihan yhtä hyvin kuin ihmisväestöllekin. Me emme nähneet apinoita, sillä päivä oli liian kuuma vuorelle kiipeämistä ajatellen. Nautimme Fish & Chipsit englantilaisen oluen ja siiderin kera, joten retki oli lopulta kuitenkin eksoottinen seikkailu.

Sitten alkoi purjehduksemme Välimerellä – uusi ja ihmeellinen luku suuressa purjehdusseikkailussamme! Täytimme dieseltankit ja kanisterit Gibraltarin verovapaalla polttoaineella, kiersimme kivenmurikan ja otimme suunnan koilliseen. Tuuli oli kevyttä, mutta reippaampaa oli luvassa. Kun seuraavana aamuna saimme hetkeksi kännykkäkenttää, oli aika tarkistaa tuuliennusteet. Nyt luvassa olikin vastaisempaa ja paljon kovempaa tuulta kuin aiemmin oli luvattu – saimme ensituntumaa Välimeren nopeasti vaihteleviin säätiloihin. Käänsimme keulan kohti lähintä kohtuuhintaiseksi mainittua satamaa, joka sattui olemaan Almerimar. Siellä vietimme pari hikistä päivää – +38°C vailla tuulenvirettäkään alkoi olla vähän liikaa meillekin, vaikka emme periaatteesta valita lämpimästä säästä. Meillä oli keltaisen puomitelttamme alla ikioma käristyskupoli ja veneen kaikki tuulettimet pyörivät yötä päivää. Tämä alue, Almerían rannikko, on Espanjan kuivinta seutua. Sen tasankoja peittävät loputtomat kasvihuoneet, joissa kasvatetaan yli puolet Euroopan markkinoiden hedelmistä ja vihanneksista, kovassa kuumuudessa siirtotyöläisvoimin. Valkoisen muovin peittämä maisema on mereltä katsottunakin häkellyttävä näky.

Almerimarista matka suuntautui jälleen ulos merelle – nyt suuntana Baleaarien saaret, turkooseissa vesissä uimista ja jälleen mukavien ihmisten tapaamista!

• Helgoland – kivenmurikka Pohjanmeren tuulissa
16 lokakuun, 2018
• Messinan pyörteistä antiikin Taorminaan
29 syyskuun, 2019
• Päiväpurjehtien pitkin Sisiliaa – Palermo, Cefalú ja Milazzo
8 syyskuun, 2019