Ambrakianlahti ja Vonitsa – kaupunkimatkailua, linnoja ja luonnon ihmeitä
Matkamme suuntautui elokuun alkupuolella Nidrin lahdelta pohjoiseen. Ensin ajaisimme läpi Lefkaksen kanavasta, joka erottaa Lefkaksen saaren Kreikan mantereesta, ja jonka kääntyvä silta avautuu päästääkseen veneet kulkemaan läpi. Siispä ankkuri ylös ja matkaan!
Lefkaksen kanava on kolmisen meripeninkulmaa pitkä. Sen kaivaminen aloitettiin jo vuonna 650 eaa, jolloin korinttilaiset hallitsivat aluetta, ja näin Lefkaksesta tuli saari. Kanavan rannalla sijaitsee saaren pääkaupunki, Lefkada, ja pohjoispään suuaukkoa vartioi Agia Mavran linna, joka on aluetta keskiajalla useaan eri otteeseen hallinneiden venetsialaisten tekosia. Linna on alkuperäiseltä nimeltään Santa Maura ja se valmistui noin vuoteen 1300 mennessä.
Me olimme cruising-oppaista ja nettisivuilta opiskelleet, että kanavan silta aukeaisi päiväsaikaan tunnin välein, tasatunnein. Kymmentä vaille yksi tälläsimme itsemme jonoon jo ennen meitä saapuneen katamaraanin perään, ja sitten odoteltiin. Ja odoteltiin. Kymmentä yli meitä oli jo aika hermostunut letka koittamassa pysytellä paikoillaan kevyesti virtailevassa kanavassa. Kahtakymmentä yli paloi ensimmäinen käämi, ja se tapahtui suomalaisveneessä. Tiedustelimme vhf-radioitse, mistä kiikastaa, johon siltavahti: ”No open one o’clock, open two o’clock.” No, näitähän sattuu. Onneksi tunnin päästä vihdoin silta avautui, kun odottavien veneiden ruuhka oli jo ehtinyt kasvaa melkoiseksi. Meitä vastaan tuli kymmeniä flotilla-veneitä, miehistöt naamiaisasuissa ja mastot juhlaliputuksessa.
Kanavan loppupäässä ihailimme linnan torneja ja muureja, sitten suuntasimme merelle ja pääsimme pian nostamaan purjeet. Iltapäivätuuli oli parhaimmillaan, ja meidän Ainamme kiihdytteli lempituulessaan, reippaassa sivutuulessa, uutuuttaan liukkaan pohjansa ansiosta mahtavaa 6-7 solmun nopeutta. Ihan kuin meillä olisi ollut aivan upouusi vene – ero kaksi vuotta vesillä lionneeseen, näkkejä ja levää kasvavaan väsyneeseen vanhaan Ainaan, joka oli taittanut pitkän matkan Suomesta hitaasti, enimmäkseen vastatuulissa paarustaen, oli häkellyttävä!
Viisi mailia pohjoisempana käännyimme kohti Prevezan salmea. Tuuli puhalsi nyt perästä – pyörittelimme isopurjeen sisään ja jatkoimme myötätuuleen pelkällä isolla genoalla, ja aina vain matka eteni hyvää vauhtia. Prevezan kohdalla emme hiljentäneet, vaan sujahdimme ohitse Prevezan satamasta, josta parahiksi lähti iso laiva ja tuli meitä vastaan kapealla väylällä, sekä vastarannan, Aktion, venetelakka-alueesta, joka on tuhansine mastoineen Kreikan suurin.
Nyt oltiin sisämerellä, Ambrakianlahdella – Amvrakikós Kólpos – joka on nelisenkymmentä kilometriä pitkä ja viitisentoista kilometriä leveä. Lahden pohjoisranta on matalaa suolalaguunia, hyvin saman tyyppistä kuin Mesolongin ympäristössä, ja lahtea ympäröivät joka puolelta jylhät vuorijonot. Pohjoisen kauimmaiset, korkeimmat vuorenhuiput kuuluvat Pindus-vuoristoon – kävimme tutustumassa niiden takana sijaitsevaan Zagorin kansallispuistoon viime joulun alla (lisää vuoristoretkestä tässä).
Veden väri ei lahdella ollut ollenkaan niin kirkkaan sininen kuin ulkona avomerellä, se oli pikemminkin vihertävä. Aika monessa poukamassa näimme isoja kalankasvatusaltaita – ehkäpä syy oli niiden. Lähes umpinaisessa lahdessa vesikään ei tietysti vaihdu yhtä nopeasti kuin avoimemmalla merellä. Puhtaalta ja kirkkaalta vesi kuitenkin näytti. Tuuli oli varsin reipas, mutta aallokkoa ei näin pienellä vesialueella pääse pahemmin syntymään – ihanteelliset purjehdusolosuhteet siis! Siksi toisekseen, täällä ei ollut meidän lisäksemme ketään muuta! Yhtä tai kahta vastaan tullutta purjevenettä lukuun ottamatta koko lahti näytti täysin autiolta.
Hyvää tuulta jatkui illansuuhun saakka, jolloin olimme perillä Vonitsan kaupungin edustalla. Vonitsassa on jonkinlainen marina, mutta me suuntasimme vallitsevilta länsituulilta suojaiselle ankkuripaikalle Koukouvitsa-saaren ja sitä mantereeseen yhdistävän pengertien itäpuolelle. Melkoisen puuskaiseksi käynyt iltatuuli rauhoittui heti, kun pääsimme saaren suojaan. Täällä oli muitakin veneitä jokunen, Vonitsassa viipyessämme ankkuripaikalla oli yleensä kymmenkunta venettä joka yö ja kaikille tilaa yllin kyllin.
Seuraavana päivänä, elokuun 13. saimme iloisen viestin suomalaispurjehtijoilta, joihin olimme tutustuneet Nidrissä muutamaa päivää aiemmin – nyt tämä jyväskyläläinen, jo vuosia Välimerellä kaikki lomansa purjehtinut pariskunta oli matkalla Vonitsaan ja ankkuroisi pian naapuriimme! Jos jotakin olemme oppineet, niin tutustumaan ja ystävystymään nopeasti, sillä suomalainen jäyhyys ei ollenkaan toimi jos matkan varrella mielii seurustella muidenkin kuin itsensä ja puolisonsa kanssa. Ja varsinkin jos satumme näkemään Suomen lipun jossakin liehumassa, sitähän on ihan pakko käydä katsomassa lähempää!
Pari päivää vietettiin hyvässä seurassa tutustuen Vonitsan pieneen kalastajakaupunkiin, sitä keskiajalta asti vartioineeseen komeaan venetsialaiseen linnaan sekä tietysti Ambrakianlahden kuuluisiin merenherkkuihin – sekä rantaravintolassa nautittuina että itse kokattuina Ainan kannella. Paitsi että uudet tuttavamme olivat älyttömän mukavia, erityisen hyvältä tuntui pitkästä aikaa olla suomalaisseurassa. Koronakevät ja -kesä peruivat kaikki suunnitellut sukulaisten ja ystävien vierailut, ja ikävä on kova – sitä lievensi ainakin vähäsen se, että sai puhua tuttuun tapaan tutuista asioista omalla kielellä. Vaikka koti-ikävää ei varsinaisesti kokisikaan, monesti sitä kaipaa kotoista ajatustenjuoksua ja puheenpartta.
Ystäviemme lähdettyä päätimme itse käydä katsomassa Ambrakianlahden itäisessä pohjukassa sijaitsevaa Amfilochian kaupunkia. Olimme pysähtyneet siellä kevättalvisella autoreissullamme, ja kaupunki oli näyttänyt tosi mukavalta. Vonitsasta lähdettyämme iltapäivätuuli puhalsi meitä kiihtyvää vauhtia kohti lahdenperukkaa – vähän turhankin lujaa, vaikka täysmyötäisessä ylhäällä olikin tuttuun tapaan pelkkä iso genoa. Loppumatkasta meidän piti tehdä jiippi eli myötätuulikäännös, ja se ei ison keulapurjeen kanssa ole ihan helppoa kutteritakiloidussa veneessä. Purje on rullattava melkein kokonaan sisään ennen käännöstä, ettei se takerru kiinni taempaan keulaharukseen, ja käännöksen jälkeen purje avataan sitten uudelleen toiselle puolelle. Suoriuduimme proseduurista kuitenkin jotakuinkin kunnialla, ja käännyimme kohti Amfilochian pohjukkaa. Siellä aallokko oli kuitenkin aivan hirveää, ja myös tuuli kiihtyi kapenevassa rännissä. Perillä koitimme tähyillä turvallista rantautumispaikkaa – olimme nähneet talvella ihan hyvältä vaikuttavan pienen venesataman – mutta nyt laiturit vain heiluivat tyrskyissä ja valtavat aallot löivät betonisesta rantapenkereestä. Italialainen purjevene yritti rantautua betonilaituriin, mutta kerta toisensa jälkeen se kääntyi viime hetkellä takaisin ja yritti pian uutta lähestymistä. Homma näytti kerta kaikkiaan niin villiltä, että luovuimme ajatuksesta jäädä tänne.
Palasimme omia jälkiämme takaisin ja löysimme kartalta pienen ankkuripoukaman parin mailin päästä. Ehkäpä siellä olisi rauhallisempi paikka viettää yö. Ja näin todella olikin! Poukama sijaitsi pienen Sparto-nimisen kylän lähellä uimarannan vieressä, ja siellä oli ulkona lahdella pauhaavasta tuulesta ja aallokosta huolimatta täysin tyyntä ja hiljaista. Ah, mikä rauha! Hyvin nukutun yön kruunasi lempeä aamuherätys: läheisessä rannassa niitä näitä syötäviä etsiskelevät vuohet, joiden kellot kilkattivat leppoisasti. Me olimme hereillä varhain, ja käytimme aamun tyvenet tunnit hyväksi käydäksemme pikku ostosreissulla Amfilochiassa, joka oli nyt aivan rauhallinen ja vaaraton pikku kaupunki. Löysimme liha- ja kalakaupan, supermarketin, nautimmepa vielä kahvitkin ostosreissun päätteeksi, ja ehdimme silti palata yksityiseen ankkuripoukamaamme ennen iltapäivätuulen heräämistä.
Iltauinnit olivat ihmeellisiä! Olimme kuulleet ja lukeneet ilmiöstä nimeltä bioluminesenssi – vesieliöistä, jotka hohtavat valoa pimeässä. Täällä kävimme kuutamouinnilla sametinpehmeässä vedessä, ja jokainen liike sai aikaan tähtisateena hohtavan pyörteen. Oli aivan pimeää, ja Linnunrata kaareutui yllämme taivaan poikki. Tähdet vilkkuivat kirkkaina, ja veden pinnan alla ihmeelliset valosoihdut seurasivat jokaista kädenliikettämme. Sininen planeettamme on aika hämmästyttävä paikka.
- Meganisin miniloma ja matka telakalle 17 kesäkuun, 2020
- Uusi meri, uusi maa – Kreikasta Italian Otrantoon 20 joulukuun, 2022
- Nyt mua viedään linnasta linnaan – Parga 21 lokakuun, 2020