Bréhatin saariretken jälkeen aloimme viimeistään ymmärtää, että upeita paikkoja nähdäkseen ei Bretagnessa tarvitse lähteä kauas. Pelkästään omassa “kotikylässä” voi harhailla umpikujalta vaikuttaville sivukaduille ja päätyä huimiin maisemiin. Jos se ei ihan riitä, voi bongata Google Mapsista mainitsemisen arvoista näköalaa esittävän kamerasymbolin, ja mennä paikan päälle katsomaan. Näin me päätimme tehdä eräänä aamuna, kun lähiseudun tunnetuimmat turistikohteet oli nähty. Hyppäsimme autoon ja ajoimme taas kohti Bretagnen pohjoiskärkeä. Nyt matkasimme vähän Bréhatia kauemmas länteen, Plougrescantin rannikolle ja Tréguierin pikkukaupunkiin.

Niemen kärjen tuntumassa on kaksi maisemallisesti hienoa kohdetta: itäpuolella Pors Hir -niminen karu vuorovesirannikko osteriviljelmineen, sekä lännessä “le gouffre”, upea luonnonsuojelualue.

Pors Hir’in rannalla on sievä rivistö vanhoja kalastajien kivitaloja. Rannan tunnusomaiset kivenjärkäleet ovat niitä paljon kookkaampia, ja näyttävät siltä kuin jättiläiset olisivat heitelleet niitä sattumanvaraisesti sinne tänne. Täydenkuun aika oli lähestymässä, ja vuorovesirannikoilla se tarkoittaa sitä, että ylävesi on ylimmillään ja alavesi vastaavasti alimmillaan. Nyt oli alavesi, ja niinpä ranta aukeni edessämme kuin loputon, kivinen aavikko. Mutta kun kävelimme ulommas ja ulommas merelle, näimme, että aavikkohan oli täynnä elämää. Kaikkialla oli simpukoita ja leviä, lammikoissa kalanpoikasia.

Traktorin jäljet johtivat kauas ulapalle, ja niitä seuraten päädyimme valtavalle osteripellolle. Pelto on ainakin omasta mielestäni osuvin sana kuvaamaan näitä pitkiä sarkoja, joissa osterit kasvavat verkkosäkeissään, jotka on aseteltu hetekamaisten metallijalustojen päälle. Kauempana pellolla joukko työntekijöitä korjasi tai lajitteli ostereita. Alla olevaa kuvaa klikkaamalla voit nähdä aavistuksen siitä, minkä kokoisesta alueesta on kyse.

Osteriviljelmiä näkyy merikartoissa pitkin seudun rannikkoa. Ne sijaitsevat alueilla, jotka kuivuvat alaveden aikaan, jotta viljelijät pääsevät korjaamaan satoa, tätä Bretagnen superherkkua. Ravintoloiden ruokalistojen perusteella juuri nämä Paimpolin alueen osterit ovat parhaita ja halutuimpia. Mekin olemme maistaneet niitä loistavassa la Cabane à Crabes -ravintolassa Binicissä joulun alla. Hyviähän ne ovat, tietysti jos mausta pitää. Osterissa maistuu meri puhtaimmillaan ja aidoimmillaan!

Matkailu avartaa, kuten sanotaan, ja niin nytkin. Ostereiden ja muiden merenelävien viljely on aihepiiri, josta ainakaan minä en tiennyt aiemmin mitään. Nyt olen saanut selville, että jo muinaiset roomalaiset viljelivät ostereita, ja että Ranskan osteritalous on perustunut viljeltyihin simpukoihin 1700-luvulta alkaen. Osterinviljely on maanviljelykseen verrattuna siitä erinomainen juttu, että se on ekologisesti neutraalia tai jopa ympäristöä hyödyttävää puuhaa. Kun maanviljely monin paikoin lisää merien ravinnekuormaa, simpukkaviljelmät puhdistavat vettä ja poistavat siitä ravinteita – sehän on tarkemmin ajatellen simpukan elämäntehtävä! Yksi osteri sihtaa vettä 1-4 litraa tunnissa, joten isojen viljelmien vaikutus voi olla huomattava. Hetken aikaa pohdiskelin, miten osterit viihtyvät noissa verkkosäkeissään, mutta ne eivät taida olla kovin vapaudenkaipuisia. Luonnonvaraisinakin osterit tarrautuvat kiinni mihin tahansa kiinteään pintaan, ja viettävät siinä tyytyväisinä koko elämänsä, joka luonnossa saattaa kestää kymmeniä vuosia.

Seuraavaksi ajelimme niemen vastakkaiselle rannalle, jossa piti sijaitseman kahden kivenlohkareen väliin rakennettu talo. Se todella piti paikkansa, mutta sieltä löytyi paljon muutakin! Pysäköintialueelta, jota paraikaa laajennettiin kesäkauden turistiryntäystä varten, kuljimme polkua pitkin kohti rantaa. Ensimmäiseksi tosiaan näimmekin tämän ihmeellisen talon, la maison entre deux rochers tai Castel Meur. Se on rakennettu 1861 tuulilta ja meren pauhulta suojaiseen paikkaansa, kapealle kannakselle meren ja suurehkon lammen väliin. Lampi saattaa olla yhteydessä mereen korkean veden aikaan – tämä ei meille selvinnyt, mutta näimme kirkkaassa vedessä vilahtavan hopeakylkisen kalan.

Tämä Côtes d’Armor -rannikon alue on tunnettu vaaleanpunaisesta graniitistaan, ja tällä niemellä sitä piisaa. On korkeita, jyrkkiä kallioita lähes pystysuorine seinämineen ja graniittiluotojen täplittämää rannikkoa silmänkantamattomiin. Upeana, aurinkoisena päivänä – miten kohdalle sattuikin näin täydellinen – taivas ja meri olivat samaa syvää sineä, ja kauimmaiset luodot katosivat sinertävään autereeseen. Kukkulanhuippujen välillä on laajoja painaumia, mustien ja okrankeltaisten levien värjäämiä tasankoja, kuin kuun maisemia, jotka kaikki muuttuvat ylävedellä merenlahdiksi. Sisämaan puolella maasto on ruohikkoista hetteikköä, mutta sielläkin näkee hajallaan valtavia kivenjärkäleitä – ne vain ovat täydellisesti muratin ja muiden kasvien peitossa ja näyttävät kuin jostakin metsän siimeksestä tänne eksyneiltä metsänpeikoilta. Lintu-, niittykukka- ja perhoslajeja on paljon, ja siksi ihmisvieraita kehotetaankin pysymään vain merkityillä reiteillä, jotta herkkä luonto saa rauhassa kukoistaa.

Paluumatkalla näimme Plougrescantissa tämän Saint-Gonéryn kappelin hassun kellotapulin, joka on rakennettu aivan vinoon!

Sitten pysähdyimme Tréguierin pikkukaupunkiin etsimään myöhäistä lounasta tai varhaista illallista. Ranskassa voi olla melko varma, että klo 14 ja 19 välillä ei mikään ravintola ole auki, mutta onneksi kaupungista löytyi yksi nälkäistä joukkoamme ilahduttava poikkeus.

Tréguier osoittautui jälleen yhdeksi vanhaksi ja viehättäväksi bretagnelaiskaupungiksi, jonka keskustassa on hämmästyttävän suuri ja komea keskiaikainen kirkko.

Pitkän matkapäivän jälkeen oli taas hetki pieneen palautumiseen kotinurkilla. Mutta la grande marée eli supervuorovesi oli juuri meneillään, ja paikalliset tuntuivat tietävän jotakin, mitä me emme tienneet. Heitä vaelsi sankoin joukoin matalan veden aikaan kauas kohti ulappaa, varustautuneina kumisaappain sekä erilaisin haavein, koukuin, lapioin, korein ja ämpärein. Lähetimme matkaan teollisuusvakoojan, joka onnistuneesti soluttautui näiden metsästäjä-keräilijöiden joukkoon. Se sujui niin hyvin, ettei kukaan epäillyt hänen tarkoitusperiään, ei edes kun hän muina naisina tiedusteli Google-kääntäjän avulla, saako katsoa heidän ämpäreihinsä.

Seuraavana päivänä seurueemme naisväki sitten varustautui asianmukaisesti ja lähti laskuveden koittaessa hiekkarannalle siinä toivossa, että jotakin saalista sieltä löytyisi. Kukaan, erityisesti seurueen miesväki, ei juuri elätellyt toiveita merellisestä ateriasta, mutta niin vain sellainen tarjoiltiin illalla Aina-veneen tunnelmallisessa salongissa! Himoitut Saint-Jacques -kampasimpukat jäivät edelleen mysteeriksi, mutta saimme hyvän määrän sinisimpukoita. Niitä löytyi eri kokoisina ryppäinä varsinkin vedenrajasta, joka sijaitsi parin kilometrin päässä rannalta. Niitä poimiessamme meihin iski se perinteinen hulluus, joka valtaa niin sienestäjän kuin marjanpoimijankin, “vielä nämä, vielä nuo, oi mikä iso mätäs tuolla kauempana onkaan…” Ja niinhän siinä kävi, että vesi alkoi meidän huomaamattamme nousta. Se nousi sen verran reippaasti, ettemme ehtineet alta pois, ja kumisaappaat hörppäsivät vettä. No, se oli pieni murhe, kun meillä oli hallussamme näin verraton aarre!

Valkoviinin, chilin ja valkosipulin kera keitettyinä ja rapean patongin kera tarjoiltuina nämä takuutuoreet meren herkut maistuivat taivaalliselta! Bretagne tarjoili meille unohtumattomia aarteitaan – upeita maisemia, ennenkokemattomia elämyksiä ja herkullista ruokaa!

• Kivenpyörittäjien kylät – Zagorin retki jatkuu
2 tammikuun, 2020
• Ajelulla Normandiassa – le Mont-Saint-Michel
30 maaliskuun, 2019
• Dinan – Bretagnen keskiaikainen helmi
2 huhtikuun, 2019