Olemme koko purjehduskauden keplotelleet menemättä kertaakaan Aina-veneen kanssa satamaan. Vettä ja joskus vähän polttoainettakin olemme kuljettaneet kanistereissa jollan kyydissä. Kun vettä on reissun mittaan oppinut tarvittaessa käyttämään hyvin säästeliäästi, ei tällainen alkeellinen menetelmä ole oikeastaan tuntunut yhtään hankalalta. Vedentekokoneeseen ei budjettimme vieläkään taivu, joten näillä mennään, eikä siinä mitään.

Aeginassa vesikanistereiden tankkauksesta meinasi kuitenkin tulla todellinen tenkkapoo. Tällä kertaa saatoimme ottaa kreikkalaisen byrokratian onneksi puhtaasti huumorilla, toisin kuin aiemmin kuluneena kesänä. Mutta hämmennystä se silti vain aiheuttaa.

Aeginan satamassa on asiallisen näköiset pylväät, joista saa maksua vastaan sekä vettä että sähköä. Parkkeerasimme jollan yhden tällaisen pylvään eteen. Olin aiemmin soittanut pylvääseen merkittyyn puhelinnumeroon. Sieltä oli vastattu hetimiten, neuvottu satamakonttorin sijainti ja käsketty ottaa veneen rekisteritodistus mukaan. Selvä, rekkarit mukaan siis. Löysin konttorin ja ojensin ovea avaamaan tulleelle miehelle Ainan rekisteritodistuksen, Trafin pienen muovikortin.

Mies pyöritteli korttia kädessään ja tivasi veneen nimeä. Kerroin, että veneen nimi on Aina, mutta sitä ei lue kortissa *. ”Sitten kortti ei kelpaa”, sanoi mies. ”Se on virallinen rekisteritodistus”, yritin minä. ”Missä veneen nimi sitten lukee?” Huoh. ”Veneen virallinen nimi on tuo A-kirjaimella alkava numerosarja”, selitin ja osoitin rekisterinumeroa. ”Ei veneen nimi voi olla numero”, ilmoitti mies. ”No, Suomessa voi.”

Mies alkoi anteeksi pyydellen vetää ovea nenäni edestä kiinni. Työnsin jalkani väliin, ”Hei hei hei, täytyyhän tämä asia nyt jotenkin selvittää! Tarvitsen vain sata litraa vettä kanistereihin, ei kai se voi olla kovin vaikeaa?” Mies pudisteli päätään ja selitti, että ilman nimeä ei venettä voi rekisteröidä sataman järjestelmään, ja ilman rekisteröimistä ei voi myydä avainta, jolla vettä saa. ”Sittenhän täällä ei voi suomalainen maksaa vettä tai sähköä tai satamamaksua”, yritin vielä.

Yhtäkkiä miehen päässä näytti syttyvän lamppu. ”Voit mennä satamapoliisille näyttämään rekisteritodistusta, soitan heille ja selitän asian, ehkä he osaavat neuvoa!” Great, satamapoliisi se tästä vielä puuttui (kun vihdoin olimme päässeet eroon meitä haveripaikassa panttivankeina pitäneistä satamapoliiseista, olimme vannoneet, ettemme enää ikinä olisi heidän kanssaan missään tekemisissä – ainakaan omasta aloitteestamme). Mieli teki lampsia takaisin rantaan ja lähteä hittoon täältä, kai sitä vettä seuraavastakin paikasta saisi. Mutta toisaalta, mikä edes olisi seuraava paikka, ja entä jos sieltä ei tosiaan saisi vettä? Kyllä nyt olisi hyvä saada tankit täyteen tässä, kun kerran vettä oli saatavilla.

Suomalainen itsepäisyys voitti. Lähdin kävelemään kohti satamapoliisin toimipaikkaa, joka onneksi oli vain muutaman korttelin päässä. Soitin summeria, kiipesin portaat ja esitin asiani kahdelle päivystysvuorossa olevalle nuorelle naiselle. He tutkivat rekisteriläpyskääni, ja selitin heillekin että veneen nimeä ei nyt valitettavasti lue tässä virallisessa todistuksessa, mutta voisikohan rekisterinumero nyt tämän kerran käydä nimestä? Poliisit näyttivät ymmärtävän tilanteemme. Toinen heistä soitti satamakonttoriin ja lausui puhelimeen hämmästyttävän pitkät litaniat kreikan kieltä. Sitten hän nyökkäsi minulle ja sanoi asian olevan nyt hoidossa.

Palasin satamakonttorille ja soitin ovikelloa. Tällä kertaa oven avasi rouva, jonka tehtävänä oli ilmeisesti hoitaa vesihankinnan käytännön järjestelyt. 30 eurolla sain käteeni avaimen, josta saisin tankkauksen jälkeen käyttämättömät rahat takaisin. Rouva kirjoitti myös kuitin, josta näytti olevan vihkossa reilu määrä kalkieerikopiota. Huh huh! Sitten vain tankkaamaan.

Satakunta litraa tankattuamme palasin avaimen kanssa takaisin konttorille. Rouva luki avaimen lukulaitteella ja totesi siitä käytetyn 2 euroa. Loput 28 euroa hän palautti minulle, ja mukana seurasi tietenkin toinen paperikuitti, josta hänelle jäi monta kopiota.

Vesipylväissä näytti muuten olevan paikka myös maksukortille. Ehkäpä pienellä ohjelmoinnilla niistä saattaisi voida ostaa vettä ihan omatoimisesti. Mutta kukapa silloin voisi vahtia, minkä nimisiin veneisiin sitä vettä oikein tankattaisiin!

* Trafista saa pyydettäessä paperisen lisäasiakirjan, jossa veneen nimi on mainittu. Tämä paperi on meilläkin toki ollut matkassa, koska veneen nimi näkyy olevan tärkeä tieto monissa paikoissa. Kesäisen haverimme yhteydessä satamapoliisi kuitenkin takavarikoi veneemme rekisteripaperit, eikä tapauksen selvittyä muistanut palauttaa meille kuin pelkän muovikortin. Onneksi edes sen!

• Minimalistista matkailua – toinen lockdown-talvemme Kreikassa
25 huhtikuun, 2021
• Purjehtijat koronakaranteenissa
22 maaliskuun, 2020
• Korintinlahden seikkailu | Trizonian saari ja kaikenkarvaiset ystävämme
13 marraskuun, 2019