Vihdoin koitti sekin päivä, että olimme valmiita jatkamaan matkaa kotoisaksi käyneestä Kielistä! Syyskuu ei ollut vielä ohi, kun me irrotimme köydet Laboen satamassa. Vene oli puunattu ensimmäisen kerran koko kesänä niin siistiin kuntoon, että siitä kehtasi räpsäistä kuvankin.
Pohjanmeri oli päättänyt puolestamme, että tämä syyskuun viimeinen lauantai oli hyvä päivä purjehtia Helgolandiin eikä pidemmälle lounaaseen. Useimmille Kielin kanavasta Pohjanmerelle putkahtaneille Helgoland on itsestään selvä pysähtymiskohde, sillä tämä Saksalle kuuluva saari on verovapaa alue, jossa on kätevää bunkrata vene täyteen halpaa dieseliä ja täyttää pilssilokerot edullisilla juomilla. Meillä oli vielä runsaasti löpöä tankissa eikä janokaan ollut päässyt kovin pahaksi, minkä vuoksi pysähdys Helgolandissa ei alun perin kuulunutkaan suunnitelmiimme. Minäkään, joka sentään olin kerran käynytkin Helgolandissa – kauan sitten eräällä toisella purjehdusreissulla – en muistanut paikasta muuta kuin värikkäät talorivistöt ja lukuisat tax fee -myymälät.
Nostimme purjeet Helgolandin sataman ulkopuolella ja lähdimme luovimaan kohti lounaista välietappiamme, Borkumin saarta. Vastassamme olivat ne ensimmäiseltä Pohjanmeren purjehduspäivältämme tutut ilmiöt – vastatuuli, iso vasta-aallokko ja virta. Näistä virta tietysti vaihtoi suunnilleen kuuden tunnin välein suuntaa, mutta muiden ilmiöiden pysyessä vastaisina ei myötävirtakaan jaksanut matkantekoamme juuri vauhdittaa. Tuolloin pääsimme nihkeästi 4 solmun vauhtiin, vastavirtaan vauhti putosi alle 2 solmun. Ja suunta, sehän ei tietenkään ollut kohti määränpäätä, vaan jotakin 45 ja 60 asteen väliltä sinne päin. Totesimme, että ilman moottorin apua ei veneemme kulkenut ainakaan vastavirtaan juuri minnekään.
Den Helderin satama on yksi niistä paikoista, joiden kautta pääsee kätevästi Hollannin järville ja kanaville. Me halusimme tutustua tähän omituiseen maahan ja nähdä paikkoja, jotka ovat Hollannille tyypillisiä – ja mikäpä voisi olla tyypillisempää kuin kanavia pitkin veneily!
Vietimme Amsterdamissa viikon. Sen mittaan meille kävi entistä selvemmäksi, että emme viihdy suurkaupungeissa, eikä edes iloinen, kaunis ja omalaatuinen Amsterdam ole sen suhteen poikkeus. Suurkaupunki ei koskaan pysähdy, ei koskaan lepää – päivällä sen täyttävät tungeksivat ihmismassat, autot, polkupyörät, mainoskyltit, torvensoitto, puheensorina. Yölläkään äänet eivät lakkaa, mutta ne kuuluvat kuin pehmeän vaimennusvillan läpi, ja kaiken yli kuuluu kaupungin perusääni, tasainen, lakkaamaton humina.
Suomalainen ei lannistu, vaikka rattaissa olisikin vähän kapuloita. Ensimmäinen yrityksemme matkata Amsterdamista kanavia pitkin etelään oli siis kilpistynyt Haarlemin suljettuun siltaan, ja vaikka ensireaktio saattoikin olla ”antaa olla sitten, mennään ulos merelle!” aika pian olimme kuitenkin taas sitä mieltä, että kanaville mennään. Mehän olimme halunneet nähdä Hollannista juuri sen, mikä on ainutlaatuista tässä maassa. Toisekseen, merelle oli luvattu moneksi päiväksi todella kovaa tuulta, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa päätöksentekoon.
Sievä linnoituskaupunki Willemstad jäi taakse, kun me ajelimme kohti viimeistä nostosiltaamme Hollannin vesillä. Olimme kehittyneet aika hyviksi tässä lajissa – ajoituksemme osui nappiin, emmekä joutuneet odottelemaan avausta. Sillan jälkeen matkasimme jokusen tunnin Haringvliet-nimistä sisävesistöä pitkin viimeiselle sululle Stellendamiin, ja sen läpi mentyämme olimme taas Pohjanmerellä. Aurinko laski meidän päästyämme merelle. Pohjoispuolellamme kajastivat kirkkaina Hoek van Hollandin valtavan sataman valot.
