Joskus mietin, millaista olisi olla kreikkalainen, kotoisin joltakin sattumanvaraiselta saarelta tai rantakaistaleelta. Että olisi ihan normipäivä, kun lähirannan hiekasta paljastuisi parituhatta vuotta vanha pronssipatsas. Joka ikinen lähikukkula olisi jonkun Zeuksen seitsemännen vaimon pojan tai tyttären syntymäpaikka. Takapihan oliivipuukin olisi ollut olemassa jo Aristoteleen lapsuudessa, ja isoisän lampaat olisivat laiduntaneet historiankirjoista tutulla taistelukentällä.

Kun tulee maasta, jonka soiden kätköistä on löydetty jokunen haapio, lyly ja kalhu, on aika hämmentävää törmätä näihin merkkeihin tuhansia vuosia vanhasta kulttuurista ihan joka paikassa minne veneellään sattuu rantautumaan. Kaikkia ne eivät tietysti jaksa loputtomiin kiinnostakaan, mokomat kivikasat. Mutta jos on aikoinaan viettänyt lukuvuoden jos toisenkin korniisien, metooppien ja triglyfien parissa arkkitehtuurin ja taiteen historian luennoilla, onhan niitä hienoa nähdä vapaana luonnossa.

Antiikin nähtävyyksistä on tähän mennessä suurimman vaikutuksen meihin tehnyt Delfoin temppelialue. Myös majesteettisessa yksinäisyydessään kohoava Afaian temppeli Aeginan saarella oli hieno. Tällä kertaa matkaamme Delokselle, Kreikan kaikkein pyhimmälle saarelle. Viimeksi tutustuimme Naxoksen saaren keskiaikaiseen, bysanttilaiseen historiaan, nyt hypätään vielä pari tuhatta vuotta kauemmas menneisyyteen. Aikakausi, temppelit ja jumalat ovat vaihdelleet, mutta sama ikuinen meri ja kreikansininen taivas ympäröivät meitä nytkin, aurinkoisena lokakuun loppupuolen päivänä, kun suuntasimme Naxokselta merelle.

Meitä viikon verran ankkuripoukamassa pidätellyt kova pohjoistuuli oli mennyt menojaan. Etelästä hönkäili kevyt myötäinen, ja purjehdimme kiireettömästi parinkymmenen mailin matkan pohjoiseen. Ankkuroimme karun, matalista kukkuloista ja loputtomista poukamista koostuvan Ríneian saaren suojaiseen lahteen. Täältä olisi lyhyt jollamatka Delokselle. Pyhällä saarella saa vierailla vain päivisin – edes ankkuriin ei Deloksen rannan lähelle saa jäädä yöksi.

Delos – satama ja tihein temppelialue vähän keskeltä oikealle, taustalla Ríneian saari. Klikkaa kuvaa, niin se avautuu isompaan ikkunaan.

Delos on Kreikan mytologian kuuluisimpien kaksosten, Apollonin ja Artemiin syntymäsaari. Kaksoset olivat seurausta isänsä Zeuksen syrjähypystä, eikä heidän äitinsä Leto ollut löytää turvallista paikkaa, jossa synnyttää lapsensa (jostakin toisestakin legendasta tuttu ongelmatilanne). Zeuksen mustasukkainen vaimo Hera jahtasi nuorta naista ympäri saaristoa, mutta aivan viime hetkellä Zeuksen onnistui nostattaa veljensä Poseidonin avulla merestä tämä karu saari, jonne lapset viimein syntyivät. Huh – jännittäviä käänteitä täynnä tuo jumalten elämä!

Joonialaiset toivat Apollonin kultin saarelle vuoden 1000 eaa paikkeilla, ja saaresta muodostui legendan seurauksena panhelleeninen uskonnollinen keskus. Saarelle rakennettiin Apollonille ja muillekin jumalille pyhitettyjä temppeleitä 600-luvulta eaa alkaen ja kulta-aikaa kesti ajanlaskun alkuhämäriin asti. Saarella järjestettiin neljän vuoden välein Delia-juhlat, joihin kuului urheilukilpailuja, näytelmiä ja musiikkiesityksiä, kuten tuon ajan tunnettuihin kisoihin – olympialaisiin ja muutamiin muihin. Pienempiä juhlallisuuksia järjestettiin vuosittain. Juhlia varten rakennettiin teatteri, stadion ja hippodromi.

Kivirakenteinen teatteri valmistui vuoden 240 eaa paikkeilla ja sen penkeille mahtui 6500 katsojaa. Suurin osa heistä lienee ollut juhlakauden vierailijoita, koska tuohon aikaan saaren vakituinen asukasluku oli vielä vaatimaton.

Roomalaisajalla, 166 eaa alkaen, Delos oli myös erittäin merkittävä satama ja kauppapaikka – muun muassa orjakaupan keskus. Pienen, vain kolme kilometriä pitkän saaren väkiluku kasvoi noin 30 000:een, ja joukossa oli monien etnisten ryhmien edustajia. Tämän vuoksi saarelle kohosi myös ulkomaisille jumalille – lähinnä egyptiläisille ja syyrialaisille – pyhitettyjä temppeleitä.

Deloksella oli kiellettyä syntyä ja kuolla. 500-luvulla eaa kaikki vainajat kaivettiin haudoistaan ja siirrettiin naapurisaarelle Ríneialle. Sinne kasvoi vähitellen suuri nekropolis eli kuolleiden kaupunki. Kuolemaisillaan olevat asukkaat kuljetettiin Ríneialle, samoin raskaana olevat naiset hyvissä ajoin ennen synnytystä. Muuten asukkaat elelivät ihan niin kuin missä tahansa tuon ajan kaupungissa, hoitivat viinitarhojaan, oliivipuitaan ja vihannespalstojaan, kävivät ostoksilla, teatterissa ja temppelissä.

Teatterin kaupunginosa on Deloksen vanhin. Roomalaisajalla väkiluku kasvoi vauhdilla, eikä kaupunkiin ehditty suunnitella asemakaavaa tai säännöllistä katuverkostoa. Rikkaat ja keskiluokkaiset rakennuttivat talonsa vieri viereen säätyeroista piittaamatta. Puodit ja työpajat avautuivat kapeille, kiemuraisille kaduille. Asuinhuoneet oli ryhmitelty sisäpihan ympärille. Pihaa ympäröivät pylväät, ja keskellä oli katseenvangitsijana useimmiten taidokas ja koristeellinen mosaikkilattia.

Dionysoksen talon mosaiikkilattia esittää tiikerillä ratsastavaa jumalaa. Talon oviaukossa lepäilee tiikerin pienempi serkku. Vaikka portaalla torkkuva kissa on tavallisimpia näkyjä kreikkalaisessa kylässä, antiikin aikana kissat olivat harvinaisia. Ehkäpä joku kaupparatsu saattoi tuoda mukanaan kissan Deloksellekin, mutta yleisemmin käytettiin kesyjä näätiä ja frettejä pitämään jyrsijät poissa viljavarastoista.

Cleopatran talossa ylpeiltiin isäntäparia esittävillä patsailla, joita ohikulkijat saattoivat ihailla portin ollessa auki. Patsaiden jalustan kaiverruksessa luetellaan isännän temppeleille tekemät lahjoitukset. Delfiinien talon mosaiikkilattian on signeerannut foinikialainen taiteilija. Talon eteislattiassa esiintyy foinikialainen kuun jumalatar, Tanit.

Delos on hyvin kuiva ja karu, kuten useimmat Kykladien saarista. Kesällä ei sada käytännössä koskaan. Siksi talvisin oli erityisen tärkeää kerätä talteen niin paljon sadevettä kuin mahdollista. Vesi ohjattiin jokaisen talon katolta ja terasseilta säiliöihin. Myös valtava teatteri toimi vedenkeruujärjestelmänä. Sen vieressä sijaitsevat suuret holvatut vesisäiliöt. Kaupunki oli myös viemäröity. Isommissa taloissa oli yksityiset wc-tilat – alla olevissa kuvissa näkyy myös Dionysoksen talon vessa ja laakein kivin peitetty katuviemäri.

Saarella vaellellessaan on oikeastaan mahdotonta välttää tallomasta marmoripalasten ja sirpaleiden päälle. Näitä ikivanhan kulttuurin murusia on joka puolella, vaikka merirosvot, varkaat ja arkeologit ehtivätkin kähveltää niitä suuret määrät vuosisatojen mittaan. Jos katsoo oikein läheltä, näyttää kuin koko saari muodostuisi pelkistä veistetyistä kivenkappaleista.

Deloksen tunnelma on täysin erilainen kuin Delfoin, toisen kuuluisan Apollonille pyhitetyn temppelialueen. Delfoita ympäröivät massiiviset vuorenseinämät, tuuheat havumetsät ja kirkkaat vuoripurot. Delos on pelkkää karua kiveä. Kiveä ja sinistä vettä ja taivasta niin kauas kuin silmä kantaa. Ja täällä silmä kantaa kauas. Kiipesin Kýnthos-vuoren tuuliselle huipulle. Jyrkkien portaiden yläpäässä pysähdyin hengähtämään, ja sitten näin melkein kaikki Kykladien saaret. Kykládes tarkoittaa ”ympäröiviä saaria”, ja Delos on tuon ympyrän keskipiste. Hyvin valittu paikka, joka on epäilemättä vaikuttanut melkeinpä maailman keskipisteeltä antiikin kreikkalaisen silmissä. Kaikkea nähtyä sulatellessa vierähtänee tovi jos toinenkin.

• Naxos – marmorikyliä ja Bysantin aarteita
19 joulukuun, 2021
• Naxos – Kykladien suurin ja komein
22 marraskuun, 2021
• Saroninlahden purjehdus | Vanha Epidauros
29 lokakuun, 2021