Viime talven pitkinä, pimeinä iltoina me suunnittelimme suurta seikkailuamme, matkaamme kohti etelää. Köydet irrotettaisiin kesäkuun ensimmäisenä, ja pikaisen Gdanskin pysähdyksen jälkeen ehtisimme kenties vielä kesäkuun aikana läpi Kielin kanavasta. Eipä aikaakaan, kun olisimme jo Englannin kanaalissa, ja sitten menisimme heittämällä yli Biskajanlahden, ennen kuin kesä olisi ohitse.

Köydet irtosivat ensimmäinen kesäkuuta. Gdanskin pysähdys nyt ei ollut ihan pikainen, mutta ennen pitkää matka kuitenkin jatkui kohti Kieliä. Ja Kieliin päästiin. Nyt, melkein kaksi kuukautta myöhemmin, olemme edelleen Kielissä. Mitä oikein tapahtui?

Tämä on purjehdusblogi – jatkokertomus siitä, miten jätimme entisen elämämme taakse, irrotimme ne köydet ja lähdimme kohti tuntematonta. Saattaa olla, että aikaisemmissa kirjoituksissani olen kertonut aika avoimesti kaikesta siitä, mitä moisen elämänmuutoksen tekemiseen liittyy, mutta ihan tarkoituksella en ole kertonut meistä ihmisinä kovinkaan paljon henkilökohtaisia seikkoja. Voihan olla, että joskus niin teen, mutta minusta se ei ole kovin olennaista. Me olemme vain tavallinen keski-ikäinen pariskunta, joka kaipasi muutosta ja ryhtyi ajatuksista tekoihin. Ne lukijamme, jotka eivät meitä tunne, ovat luullakseni kiinnostuneita purjehduksesta ja siitä, minne matkamme vie – ja ne, jotka tuntevat, saanevat tarkempaa tietoa yksityisistä edesottamuksistamme muista lähteistä. Mutta ehkä jonkinlainen selitys matkamme kulusta on tarpeen ja kohtuullista.

Siispä – mitä oikein tapahtui? Pysähdyimme hienoon Baltic Bay -marinaan Laboen pikkukaupunkiin Kielinlahden suulle. Vene kaipasi vähän laittelua, ja Laboen venetelakalta löytyi sesongin kiireen keskeltä tovi sieltä, toinen täältä meidän ongelmiemme ratkomiseen. Taitava elektroniikkaihmemies sai kuolleen autopilottimme ja navigointi-instrumentit heräteltyä henkiin. Veneeseemme asennettiin uudet akut, jotka tuplasivat energiavarastomme kapasiteetin. Sitten asennettiin uusi akkumonitori tarkkailemaan uusia akkuja. Vaihdoimme veneen koko juoksevan rikin. Korjasimme notkuvat ja natisevat lattiat ennen kuin ne ehtivät pettää jalan alla. Ja yhtä ja toista muutakin korjasimme, ja sitten korjasimme vielä vähän lisää.

Mutta tämä loputon erilaisten akkujen, venttiilien, pumppujen, johtojen ja keskusyksiköiden vianetsintä ja korjaus ei rajoittunut pelkästään veneeseen, vaan ihmistenkin alkuperäisosien joukosta löytyi korjattavaa. Ja niinpä me jäimme paikoillemme Laboen satamaan. Heinäkuu oli pian ohi, elokuukin tuli ja meni. Alkusäikähdyksen ja huolen mentyä meitä hiersi epävarmuus siitä, jatkuisiko matkamme vai ei – ja jos jatkuisi, niin mihin suuntaan? Miten myöhään syksyllä Biskajanlahden vielä uskaltaisi ylittää? Miten turvallista Atlantin rannikolla olisi purjehtia Espanjaan ja Portugaliin? Mitä tapahtuisi suunnitelmillemme ehtiä tiettyyn ajankohtaan mennessä Välimerelle? Emmekö ehtisikään nähdä niitä kaikkia mahdollisia saaria ennen talven tuloa?

Miten turhauttavaa! Kielinlahden rannalla saatoimme eturivin paikoilta seurata, miten muut veneet ajoivat ohitsemme ja suoraan Kielin kanavaan. Tai jos joku niistä pysähtyikin, niin vain yöksi tai pariksi, ja sitten heidän matkansa jatkui. Mutta meidän ei.

Yksi pikapysähtyjistä oli suomalainen Ocean Ladies -naisisto matkalla Kanarialta alkavaan ARC-kilpailuun Atlantin yli. Salaperäinen kumiveneilevä suomalaispariskunta auttoi heitä laituripaikan löytämisessä Laboen satamassa, mutta ennen kuin ehdimme enempää tutustua toisiimme, oli Ocean Lady jo Kielin kanavassa.

Mutta eräänä kauniina päivänä tajusin, että mehän olimme nytkin matkalla. Me olemme matkalla! Mitä merkitystä sillä on, ettemme prikulleen noudata jotakin kartalle piirrettyä viivaa? Mitä väliä, ettemme vielä tälläkään viikolla ole tietyssä kaupungissa tai ankkuripaikassa, jonka olemme merkinneet karttaan? Olemme purjehtineet 800 mailin päähän kotoa, koti on jäänyt kauas taakse! Voimme aivan hyvin, aivan oikeutetusti, pysähtyä ja jäädä paikoillemme joksikin aikaa, ilman että sitä on pakko kutsua viivästykseksi. Mistä me muka olemme myöhässä? Lennolta? Ei. Töistä? Ehei! Ei tällä reissulla ole mitään varsinaista takarajaa – korkeintaan se lopullinen deadline…

Siispä ryhdyimme nauttimaan kaikista mukavista asioista ympärillämme sen sijaan, että murjottaisimme ja murehtisimme matkamme mahdollista jatkoa. Eivät kaikki veneet todellisuudessa purjehdi ohitsemme kohti kanavaa, aika monet purjehtivat tällä laajalla lahdella ihan huvikseenkin, tai kilpailevat monissa regatoissa pitkin kesää (tästä lisää seuraavassa blogikirjoituksessa). Ihanat hiekkarannat ovat täynnä ihmisiä, ja rantakaduilla ja -ravintoloissa käy vilkas kuhina. Kielin rannat ovat erityisesti saksalaisten turistien suosiossa, eikä mikään ihme. Täällä on kaunista, vesi on aivan kirkasta ja puhdasta, ja aurinko on hellinyt koko kesän! Kielinlahtea ympäröivät pikkukylät ja -kaupungit ovat viehättäviä ja täynnä elämää, kesäfestareita ja toinen toistaan loistavampia ravintoloita. Vesibussilla pääsee kätevästi paikasta toiseen, ja tietysti meillä on oma pikku jollamme, jonka kanssa voimme tutkiskella lähirantoja omaan tahtiimme.

Mitä kaikkea Kielinlahdella voi nähdäkään? Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi ja näet kuvatekstit.

Entäpä ihmiset sitten? ”Moin, moin!” meitä tervehditään joka paikassa hyväntuulisesti – taitaapa tuo tervehdys olla täkäläisten hansakauppiaiden tuliainen suomalaisille jo jokusen vuosisadan takaa – ja kaikki ovat ystävällisiä ja avuliaita. Ja täsmällisiä, suorastaan saksalaisen täsmällisiä! Täällä me olemme ammattilaisten käsissä, niin veneet kuin ihmisetkin, kuten osasimme odottaakin. Mutta ihmisten aitous ja sydämellisyys ovat lyöneet meidät ällikällä.

Matkalla siis ollaan, ja kyllä se matka tästä vielä jatkuukin. Pian, jonakin ei-niin-tarkasti ennalta määriteltynä päivänä. Jatkamme etelään, ihan niin kuin alun perin suunnittelimmekin. Mutta suunnitelmista ja niiden pysyvyydestä olemme oppineet yhtä ja toista – erityisesti minä, jolle suunnitelmien teko on aina ollut niin tärkeää. Mutta vastedes teemme vain sellaisia suunnitelmia, jotka voi heivata laidan yli sillä siunaaman hetkellä, jolloin jotakin kiinnostavampaa tai tärkeämpää ilmestyy näköpiiriin. 

Välimeri saa jäädä ensi vuoteen. Ei haittaa! Nyt me ehdimme nähdä matkamme varrella vaikka kuinka monta upeaa paikkaa. Pitkien, monen päivän ja yön legien sijaan teemmekin lyhyempiä päiväpyrähdyksiä, ja voimme pysähtyä milloin vain ja niin pitkäksi aikaa kuin huvittaa. Kuinka paljon meiltä jäisikään kokematta ja näkemättä, jos vain pitäisimme tiukasti kiinni jostakin suunnitelmasta ja purjehtisimme tiukasti viivaa pitkin!

• Itämereltä Pohjanmerelle!
10 lokakuun, 2018
• Purjehdusseikkailun ensivaikutelmat – ja Gdansk!
10 kesäkuun, 2018
• Köydet irti!
1 kesäkuun, 2018