Aina purjehti rauhallisesti mieluisinta kompassisuuntaansa, 180°. Taakse jäi Mykonos, sitten Naxos ja Paros, joiden välistä pujahdimme yhä etelään suunnaten. Elettiin lokakuun viimeistä päivää, joten aurinko laski jo aikaisin illalla. Kuu ei valaissut tätä yöpurjehdusta. Taivasta peitti pian niin paksu pilvikerros, että yöstä tuli säkkipimeä. Tuuli jaksoi kuitenkin kuljettaa meitä ihan mukavaa vauhtia, eikä merikään ollut kuoppainen, joten saimme vuoron perään hyvin unen päästä kiinni. Minä kiipesin istumalaatikkoon omaan vahtivuorooni puoliltaöin, ja näin styyrpuurin puolella kauniissa yövalaistuksessaan kimaltelevan Santorinin saaren. Ehkäpä siellä tulisi joskus käytyä, mutta ei nyt – meillä oli suuntana Kreeta.

Ennusteet olivat lupailleet kohtalaista tuulta myös seuraavalle päivälle, mutta iltapäivään mennessä sen pitäisi laantuman. Kuulosti oikein hyvältä. On aina mukavinta lähestyä tuntematonta rantaa rauhallisella säällä. Aamun ja päivän saimme nauttia leppoisasta sivutuulesta. Vuoden viimeinen purjehduslegi oli hienoa menoa siitäkin huolimatta, että viileä kosteus meni vähän luihin. Iltapäivällä tiesimme Kreetan olevan jo hyvin lähellä, mutta saaripa piileskeli korkeine vuoristoineen pilvien peitossa viimeiseen saakka. Kun viimein saimme rannikon näkyviimme, olimme jo ihan lähellä Agios Ioanniksen niemenkärkeä, jonka takana sijaitsi määränpäämme, Spinalongan lahti.

Ja sitten tuuli nousi. Sääennusteet eivät tainneet sitä tänään kiinnostella. Ja meillä oli purjeita esillä hyvä määrä – hiukan, tai omaan makuuni vähän enemmänkin kuin hiukan liikaa. Mutta Ainan mielestä purjeita taisi olla juuri sopivasti. Oikein näki, miten se riemastui, kallisti itseään muutaman asteen lisää, ja sitten se alkoi purjehtia! Kuusi solmua meni rikki, sitten seitsemän, pian hivoteltiin jo kahdeksaa. Lähestyimme Kreetaa melkein lentämällä. Ioanniksen majakkaa ohittaessamme tuuli alkoi puuskittua suorastaan väkivaltaiseksi – sellaisia puuskia emme olleet nähneet koko purjehduskautena, vaikka kovia tuulia olikin osunut kohdalle riittämiin. Äkäisten puhurien välissä saimme kutakuinkin kunnialla rullattua purjeet pienemmiksi, sillä meillä ei oikein ollut käsitystä, miten ahdas sisäänajo Spinalongan lahdelle olisi, ja riittäisikö jarrutusmatka, jos antaisimme Ainan painaltaa huippuvauhtiaan perille saakka.

Spinalongan linnoitussaaren kohdalla reitti on kapeimmillaan ja myös matalimmillaan, 3,5 metrin paikkeilla. Siitä päästyämme tuuli yhtäkkiä tyyntyikin, vesi oli aivan sileää, ja kun ankkuri oli laskettu ja moottori sammutettu Eloundan kylän edustalla, meidät ympäröi niin rikkumaton hiljaisuus, että korviin sattui. Tämä koko purjehduskauden pisin etappimme, noin 140 meripeninkulmaa tai 260 kilometriä, oli kestänyt 30 tuntia ja tarjonnut tuulensuuntia ja vauhtielämyksiä laidasta laitaan. Jännitystäkin vähäsen. Nyt olimme sundownerimme ansainneet, ja niiden päälle kunnon illallisen ja hyvät yöunet. Huomenissa ruvettaisiin ihmettelemään, mihin sitä oltiinkaan tultu.

Marraskuun toisena heräsimme ihanaan kesäaamuun. Lahti oli peilityyni, ilma jo lämmin. Upeat kukkulat torkkuivat äänettöminä ympärillämme, niiden rinteillä viipyili jokunen yön jäljiltä unohtunut savukiehkura. Laskimme jollan keulakannelta vesille ja rimpuilimme sen moottorin paikoilleen. Sitten olimmekin valmiit kylille.

Elounda osoittautui hyvin viihtyisäksi – se on juuri sitä pikkukylien kokoluokkaa, jossa viihdymme parhaiten. Muutama marketti, jokunen leipomo, pari lihakauppaa ja vihannesmyyjä. Kalaa voi ostaa satamasta aamuisin suoraan kalastajilta, kerran viikossa on toripäivä. Mikäs sen mukavampaa? Kahviloita ja ruokapaikkoja on tietysti paljon, sillä turisteja riittää kesäisin. Myöhään syksyllä monikaan ravintoloista ei ollut enää auki, mutta jokunen sentään. Tällaiset paikat ovat talvisin aidoimmillaan, kun jäljellä ovat vain paikalliset asukkaat – joukossa aina tietysti myös muutama ympärivuotinen siirrännäinen jostakin pohjoisemmasta maasta. Mekin kotiuduimme parissa päivässä.

Tutkimme myös lähiympäristöä kävellen ja jollalla veneillen. Heti Eloundan takana kohoavilla rinteillä on pari pienempää kylää. Kekseliäät nimet ovat Ala-Elounda ja Ylä-Elounda. Niissä on aivan erityinen vuoristokylätunnelmansa, vaikka patikkamatka lähimpään niistä ei ole edes kilometrin pituinen!

Kato Elounda (Ala-Elounda) – klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isompaan ikkunaan!

Epano Elounda (Ylä-Elounda)

Kiipesin myös ylemmäs vuoren rinnettä ottamaan panoramakuvia Spinalongan lahdesta. Tie oli aika hankalakulkuista, pito oli murkulaisen irtosoran vuoksi kehno ja pohkeet jyrkästä noususta äkkiä hapoilla. Ihan turha kuvitella, että vuoren laelle asti jaksaisi kiivetä kylmiltään, tai ainakaan ilman kunnon eväitä. Tarkkasilmäinen erottaa Ainan ankkurissa Eloundan edustalla – klikkaa kuvaa, niin se avautuu isommaksi.

Näkymät olivat kyllä hienot rinteen puolivälistäkin, ja matkan varrella näin paljon lampaita, vuohia, kanoja, ankkoja ja loputtomasti mukavan näköisiä pikkutiloja oliiviviljelmineen.

Lähellä Eloundan kylää Spinalongan lahden pohjukassa vain kapea maakaistale yhdistää Spinalongan (eli Kalydonin tai Kolokithan) niemen pääsaareen. Täällä sijaitsi antiikin aikana kaupunki nimeltä Olous, jonka satamaa suojaamaan rakennettiin jo tuolloin linnake lahden suuaukolle. Olous hylättiin 700-luvulla, jolloin Välimerta alkoivat piinata Afrikan rannikolta peräisin olevat islamilaiset merirosvolaivastot. Paikalliset asukkaat pakenivat sisämaan vuoristoon. Noihin aikoihin (noin 824-961) sijoittuu Kreetan emiraatti, joka toimi kaappareiden operaatioiden tukikohtana. Bysantti onnistui valtaamaan Kreetan takaisin 961, ja vuodesta 1204 oli puolestaan venetsialaisten vuoro hallita.

Venetsialaiset havaitsivat Spinalongan laguunin hyväksi satamaksi, ja pohjukkaan rakennettiin suuret, kivimuurein ympäröidyt suolankeruualtaat. Altaat suljettiin keväisin, ja kesän kuumuus haihdutti niistä veden. Syksyllä altaisiin kertynyt suola kerättiin talteen. Suola oli niin arvokasta kauppatavaraa, että muodosti noihin aikoihin jopa 15% Venetsian valtion tuloista.

Satamaa ja suolantuotantoa turvaamaan rakennettiin 1500-luvulla vanhan linnakkeen paikalle yksi Välimeren mahtavimmista bastionilinnoituksista osana Kreetaa puolustavaa linnoitusketjua. Spinalongan linnoituksen historia on erittäin vaiherikas ja ansaitsee ihan oman blogipäivityksensä. Siitä kerron lisää vaikkapa ensi jaksossa!

Spinalongalta pääsee kapeaa kanavaa pitkin pikku veneellä Mirabellonlahdelle. Ajoimme siitä jollalla läpi ja tiirailimme muinaisen Olouksen raunioita, joita saattaa hyvällä mielikuvituksella erottaa veden alta. Kaupungissa sijaitsi aikoinaan Britomartis-jumalattaren patsas ja ehkäpä myös temppeli. Tämä kreetalainen metsänymfi tunnetaan Aeginan saarella nimellä Afaia, ja hänelle on pyhitetty siellä komea temppeli. Mekin tutustuimme siihen aiemmin syksyllä, lue tästä lisää! Olipa melkoinen sattuma osua pari kuukautta myöhemmin samaisen jumalattaren kotinurkille. Kyllä maailma on pieni!

Olimme onnistuneet eksyttämään talven kintereiltämme matkalla Kreetalle. Säät olivat ainakin suomalaisittain vielä ihan kesäiset, vesikin uimalämpöistä. Mutta vielä se talvi meidätkin kiinni saisi, täältäkin. Pikku hiljaa oli ryhdyttävä valmistautumaan viileneviin säihin. Myrskyjäkin olisi todennäköisesti tiedossa. Toinen meistä oli lähdössä Suomeen joksikin aikaa – olisiko venevahdin sittenkin turvallisempaa viettää tuo aika Ainan kanssa satamassa? Paljon pohdittavaa.

• Kreetan kevät ja uusi purjehduskausi
5 heinäkuun, 2022
• Spinalongan saari – ei paluulippua
28 maaliskuun, 2022
• Mykonos ja talviset tuulet
27 helmikuun, 2022