Merihätä Kreikassa – yksin oot sinä ihminen!
Mitä tapahtuu, jos joutuu merihätään Kreikassa ja pyytää apua merivartiostolta? Otimme asiasta selvää – lue jännittävä tositarina!
Helteisen Kalamatan pikavisiitin jälkeen tuntui ihanalta päästä takaisin merelle. Matkasimme hissun kissun pitkin Manin niemen rannikkoa etelään päin, tarkoituksenamme jatkaa matkaa Peloponnesoksen ympäri Egeanmeren puolelle. Meillä oli matkaseurana Zakinthokselta asti kanssamme purjehtinut ”buddyboat” jyväskyläläisine miehistöineen, ja lauantaipäivä oli kaunis ja aurinkoinen. Yhtäkkiä näimme vesipatsaan nousevan merestä. Se ei ollut kovin kaukana, ja pian sitä seurasi toinen, ja kolmas, ja neljäs! Sen täytyi olla valas! Kuulimme innostuneita huudahduksia naapuriveneestä – hekin olivat nähneet sen!
Kalamatan kalavale? Se oli ainakin näin iso!
Näimme tumman möykyn lähellä pintaa, se vuoroon kohoili ja vaipui pinnan alle kuin laakea graniittinen luoto. Hidastimme vauhtia ja hiivimme varovasti lähemmäs, kunnes pystyimme erottamaan valtavan valaan muotoisen hahmon veden alla. Olimme tainneet yllättää sen kesken päivätorkkujen. Hiukan tuohtuneena se lähti hitaasti liikkeelle, paljastaen pienen, muhkuraisen selkäeväntapaisensa muutamaan kertaan. Sitten se sukelsi, ja viimeiseksi näimme valtavan pyrstön kohoavan merenpinnan ylle ennen kuin valas majesteettisesti katosi syvyyksiin.
Mikä kokemus! Seurasi tietysti ankaraa googlettelua, ja kävi ilmi, että Kreikan vesillä tosiaankin elelee pieni kaskelottien yhdyskunta. Niitä on nähty Manin vesillä ennenkin. Ne elävät eteläisen Joonianmeren sekä Peloponnesoksen ja Kreetan eteläpuolisilla syvillä vesialueilla, joita kutsutaan Kreikan juoksuhaudoiksi. Ne voivat olla jopa 18-metrisiä – meidän näkemämme yksilö oli ainakin huomattavasti 12-metristä venettämme kookkaampi.
Kylläpä meitä kaikkia hymyilytti! Tuntui ihan siltä, kuin itse Poseidon olisi lähettänyt meille tervehdyksensä. Kukapa olisi tuolloin arvannut, että päivä päättyisi aivan päinvastaisissa tunnelmissa! Se, oliko Poseidonilla näppinsä pelissä siinäkin, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi, mutta valaalle emme totisesti kanna kaunaa.
Älä paina hätänappia Kreikassa!
Myöhemmin iltapäivällä päätimme ankkuroida mukavan näköiseen Mezapos-nimiseen poukamaan. Kun ankkuri oli pohjassa ja moottorin ääni viimein hiljeni, kuulimme pilssipumpun käyvän. Mitä ihmettä? Pilssihän oli ollut rutikuiva jo monen kuukauden ajan!
Vaan eipä ollut kuiva enää – vesi loiskui melkein lattialevyjen tasolla, sitä tuli jostakin enemmän kuin pilssipumppumme pystyivät poistamaan. Mutta mistä? Käynnistin heti paikalla hätäpumpun sillä aikaa kun Jorma rymisteli veneen lattianalaisten osastojen luukkuja auki vuotoa etsien. Hän paikallisti sen potkuriakselin kohdalle. Näytti siltä, että akselin tiiviste oli vaurioitunut, pronssiosien välissä oli rako josta vettä vuoti valtoimenaan. Jorma onnistui kiristämään pronssikierrettä jonkin verran putkipihdeillä, ja vuoto väheni hiukan. Hän ei kuitenkaan uskaltanut kiristää enempää kuin kierre tuntui vapaaehtoisesti antavan myöten – jos kierteet rikkoutuisivat, sitten ei mikään estäisi vedenpaisumusta.
Kaiken sekasorron keskellä koitimme pitkään saada yhteyttä merivartiostoon VHF-radion hätäkanavalla 16, siinä onnistumatta. Lopulta painoimme VHF-radion distress-nappia, koska sen lähettämä viesti kantaa puheluja pidemmälle, ja vihdoin merivartiosto vastasi. Mistäpä suomalainen olisi tiennyt, että merivartioston kutsuminen Kreikassa on suurin emämunaus, jonka purjehtija voi tehdä!
Kun merivartijat viimein ehtivät paikalle, meillä oli tilanne jo varsin hyvin hallinnassa. Olimme saaneet apua naapuriveneestäkin, ja vuotokohta oli paikattu vulkanoituvalla hätäteipillä. Mikä helpotus, kun partiovene ajoi vierellemme – apua oli tulossa! Mutta pelastustoimien sijaan seurasikin jotakin ihan muuta – ällistyttävä kreikkalainen byrokratiapainajainen!
Byrokratian syövereissä
Veneemme määrättiin välittömästi purjehduskieltoon ja meille sysättiin valtavat määrät täyteltäviä papereita ja kaavakkeita. Ketään ei näyttänyt erityisesti kiinnostavan veneemme vuoto. Ensimmäisestä partioveneestä kukaan ei edes noussut veneeseen tutustumaan tilanteeseen, he pyysivät vain asiakirjoja nähdäkseen. Myöhemmin, jo lähes yöllä, toisesta partioveneestä sentään pari miestä nousi kyytiin, mutta heitä tuntui kiinnostavan ainoastaan, kuinka monta litraa erilaisia polttoaineita ja öljyjä meillä oli kyydissä. Meitä myös informoitiin kirjallisesti, että paikallinen merivartiosto ei operoi kanavalla 16 vaan ainoastaan omalla työkanavallaan. Mitähän SOLAS-määräykset sanoisivat tästä käytännöstä? Kukaan ei halunnut nähdä Aina-paran vuotoa tai paikkausta, kukaan ei keskustellut kanssamme mahdollisista pelastustoimista.
Emme saaneet lupaa siirtyä turvasatamaan – purjehtijaystävämme olisivat hinanneet meidät takaisin Kalamataan 32 merimailin päähän – ennen kuin vene olisi tilapäiskorjattu ankkuripaikalla ja todettu virallisen tarkastajan toimesta merikelpoiseksi siirtomatkalle.
Viranomaiset vaativat meitä ottamaan yhteyttä suurlähetystöömme, jonka pitäisi valtuuttaa kyseinen virallinen tarkastus. Koitimme monin eri lausekääntein selittää, että suomalaisessa aluksessa päällikkö on suurin auktoriteetti, ja hänellä on riittävät valtuudet kutsua haluamansa korjaajat ja tarkastajat. Mikään selitys ei kelvannut, suurlähetystö sen olla piti. Siispä odotimme maanantaiaamua kuin kuuta nousevaa.
Soitimme myös ulkoministeriön päivystysnumeroon ja Turun meripelastuskeskukseen, mutta kummastakaan ei herunut myötätuntoa kummempaa. Meripelastuskeskus jopa ilmoitti meille, että koska 32 mailia on heidän nähdäkseen liian pitkä matka turvasatamaan, tilannettamme ei olisi edes voinut pitää meripelastustehtävänä. Kreikan olosuhteet ovat kuitenkin aika erilaiset Saaristomereen verrattuna – täällä todellisia turvasatamia on harvassa.
Yksin oot sinä ihminen,
V. A. Koskenniemi
kaiken keskellä yksin.
Maanantain valjettua suurlähetystö toisti puheemme merivartiostolle sanasta sanaan: suomalaisessa veneessä kipparin sana on laki. Se ei kuitenkaan heille riittänyt, mutta suurlähetystön ystävällisen yhteyshenkilön avulla saimme lopulta Traficomin venerekisteriviranomaiselta vakuutuksen, että Suomeen rekisteröidyssä aluksessa päällikkö saa päättää veneensä korjauksista ja tarkastuksista ilman rekisterimaan viranomaisen valtuutusta. Tämäkään tieto ei näyttänyt erityisesti miellyttävän Kreikan viranomaisia, mutta enää he eivät voineet pullikoida vastaan. Meillä oli lupa kutsua veneeseemme mitä tarkastajia ikinä halusimme – ja tämän takia oltiin jo hukattu kaksi päivää turhaan odotteluun!
Siispä kutsuimme mekaanikon paikkaamaan vuodon, minkä hän teki vähän järeämmällä vulkanoituvalla teipillä kuin oma paikkauksemme oli ollut. Sukeltaja kävi tutkimassa veneen alustan ja löysi potkurin ympärille tiukkaan kiertyneet narun. Ja päälle päätteeksi kutsuimme myöskin tarkastajan tutkimaan korjaustyöt ja päättämään veneemme merikelpoisuudesta. Mies nousi kyytiin ja kaikki näytti hyvältä – mutta hetkinen! – eipäs sittenkään! Yhtäkkiä tarkastaja, pelastusviranomaisen kanssa käymänsä puhelinneuvottelun jälkeen, ilmoitti että vene tulisi siirtää hinaamalla Kalamataan, sen sijaan että saisimme itse purjehtia sen sinne.
Yllätyksemme ei ollut kovinkaan suuri, kun ainoan tarjouksen hinauskeikasta jätti paikallinen kalastaja – vaatimattomasta 4000€ hinnasta. Kieltäydyimme, sillä tässä vaiheessa vakuutusyhtiömme ei ollut vielä päättänyt, mahtoiko venevahinkomme olla korvattavaa lajia vai ei, eikä meillä ollut taskussakaan tuollaista summaa. Purjehtijaystävämme olivat jo pari päivää aiemmin jatkaneet matkaansa, joten olimme poukamassa yksin. Ja turha mainitakaan, että veneiden hinaus ei sisälly Kreikan meripelastusviranomaisten palveluvalikoimaan.
Siispä jatkoimme odottelua. Se ei ollut kovinkaan rentoa lomahupia veneessä, joka väliaikaisesta laastaripaikkauksesta huolimatta vuoti hitaasti edelleen, ja jonka moottoria emme voineet käynnistää. Ankkuripoukamassa oli tuskin minkäänlaista mobiilikenttää, joten ainoa tapa pitää yhteyttä eri viranomaisiin oli puhelin. Kännykkäni puhelulokiin tuli muutamassa päivässä yli sata puhelua. Paikalliset asukkaat suhtautuivat meihin ja ongelmiimme empaattisesti ja tarjosivat apuaan – esimerkiksi autokyydin lähimpään kauppaan.
Aina kun nettiyhteys hetken toimi, tutkimme sääennusteita. Näimme, että muutaman päivän kuluttua olisi luvassa kovia länsituulia ja ilmoitimme asiasta merivartiostolle. Pyysimme lupaa lähteä, sillä poukama oli täysin avoin länsituulille – se olisi todennäköisesti kovalla tuulella ja aallokolla vaarallinen paikka. Jos ankkurimme pettäisi sellaisissa olosuhteissa, veneen pelastamiseksi ei olisi mitään tehtävissä. Kerroimme merivartijoille, että nyt oli kaksi vaihtoehtoa: joko me keräisimme kamppeemme ja soutaisimme rannalle ennen kovan tuulen alkua, tai he voisivat päästää meidät lähtemään nyt, hyvän sään aikana, ja meillä olisi mahdollisuus ehtiä turvaan Kalamataan. Tämä pyyntömme taisi olla ensimmäinen, joka kaikui kuuleviin korviin.
Any day now, any day now
Bob Dylan
I shall be released
Lähtölupa
Lopulta myöhään tiistai-iltana saimme luvan lähteä kohti Kalamataa omin keinoin. Meidän piti vastata joukkoon kysymyksiä ja suostua merivartioston ja venetarkastajamme sekalaisiin ehtoihin, mutta olimme vapaat lähtemään!
Kiinnitimme pikku jollamme 8 hevosvoiman perämoottoreineen useilla köysillä veneen kylkeen kiinni. Siinä oli nyt Ainan uusi moottori. Sidoimme kaasukahvaan narut, joiden avulla kaasua pystyi säätelemään veneen kannelta. Sitten odottelimme iltatuulen tyyntymistä, ja juuri ennen puoltayötä nostimme ankkurin ja aloitimme pitkän matkan kohti turvasatamaa.
Alkumatkasta kävi vielä kova maininki, vaikka tuulta ei enää ollutkaan. Ensimmäiset neljä tuntia Jorma joutui matkustamaan jollan kyydissä, jotta se kulki vakaammin. Minä ohjasin käsin tauotta saman ajan, sillä autopilotti ei hiljaisessa, parin solmun vauhdissa pystynyt pitämään suuntaa. Lopulta merenkäynti rauhoittui ja Jorma pääsi kiipeämään veneen kannelle. Jolla jaksoi nyt varsin kevyellä kaasulla kuljettaa meitä tasaista 2,5 solmun vauhtia – aika mahtava saavutus, kun Aina kuitenkin painaa yli 12 tonnia – ja autopilottikin jaksoi vihdoin toimia.
Loppuyön koitimme torkkua vuorotellen, mutta unta ei tainnut kumpikaan saada. Se on vähän haasteellista tilanteessa, jossa oman kodin erottaa merten syvyyksistä vain pätkä muovista teippiä.
Auringon noustessa virisi mukava kevyt tuulenvire. Nyt pääsimme nostamaan kaikki purjeet ja urhea pikku jollamme sai levätä yön koitoksestaan. Liikuimme hitaasti mutta kuitenkin kohti määränpäätä – Aina ei ole mikään kevyiden tuulien keiju, se on suunniteltu kulkemaan kovissa keleissä vakaana kuin höyryjuna. Mutta olosuhteet huomioon ottaen matka sujui oikein mukavasti, ja päivän mittaan saimme vähän reippaampaakin tuulta. Keskiviikkoiltana saavuimme Kalamatan sataman edustalle.
Satamasta tultiin veneellä meitä vastaan, ja niin sitä päästiin hinauksessa turvallisesti laituriin. Pikaisen illallisen jälkeen vaivuimme molemmat kuolemanväsyneinä unten maille, ja nukuimme koko pitkän yön aamuun saakka ensimmäistä kertaa viiteen päivään.
Seuraavaksi vuorossa olisi Ainan nosto Kalamatan telakalle, vaurioiden kartoitus ja korjaus. Se tarina saa odottaa tulevaan jaksoon!
Jälkimietteitä
Pelastautumisoperaatiomme Mezapos-poukamasta Kalamataan saattaa vaikuttaa uhkarohkealta. Hinasimmehan painavaa venettämme todella pienellä jollalla, jossa on todella pieni moottori. Veneen vuoto oli paikattu väliaikaisesti, ja hitaan vauhdin takia 32 mailin matkaan kului meiltä peräti 18 tuntia – se on pitkä aika yllättävistä sääilmiöistään tunnetulla Välimerellä. Matkaan toden totta sisältyi paljon riskejä.
Mutta olemme jo varsin kokeneita purjehtijoita. Jorma on lisäksi erittäin kokenut meripelastaja – hän kuului meripelastusaluksen miehistöön yli 15 vuoden ajan ja osallistui vastaaviin pelastusoperaatioihin lukemattomia kertoja. Isompien alusten hinaaminen kumiveneellä oli myös hänelle ennestään tuttu tekniikka – hän ei tosin koskaan ollut testannut sitä oman jollamme kokoisella miniveneellä.
Veneemme Aina on purjevene, ja vaikka se ei olekaan parhaimmillaan kovin kevyissä tuulissa, sillä pystyy silti purjehtimaan useimmissa olosuhteissa paikasta A paikkaan B. Mezapos-lahdella vallitseva tuuli puhaltaa kuitenkin rantaa kohti, ja sellaisesta ankkuripaikasta on vaikea päästä pois ilman konevoimaa. Siksi päätimme lähteä matkaan yöllä, jolloin näillä seuduin on yleensä täysin tyyntä, ja tehdä sen apujollamme moottorin voimin. Kunhan pääsisimme avoimille vesille, ei olisi enää niin suurta vaaraa rannan lähelle ajautumisesta, ja toisaalta voisimme avomerellä käyttää hyväksi pienimmänkin tuulenvireen.
Olemme yleisesti ottaen erittäin hyvin varustautuneet hätätilanteisiin, joita merellä saattaa kohdata. Matkamme varrella olemme purjehtineet useita pitkiä etappeja, esimerkiksi Biskajanlahden ylityksen sekä Välimeren saarten välisiä usean vuorokauden hyppyjä Baleaareilta Sardiniaan, Sisiliaan ja niin edelleen. Veneemme on varustettu tällaista matkantekoa varten. Meillä on pelastuslautta, EPIRB-hätälähetin, käsi-VHF-radioita veneessä olevan kiinteän radion lisäksi, ja olemme tottuneet pakkaamaan ns. ditch bagin (vedenpitävän kassin, johon pakataan mukaan otettavat dokumentit ja varusteet sen varalta, että vene joudutaan jättämään) ennen pidempiä avomerilegejä – sen teimme nytkin.
Sitä, miten lähellä oikeasti olimme menettää veneemme, emme tietenkään olleet ennen kokeneet. Jos vuotoa ei olisi saatu tyrehtymään, vene olisi uponnut. Pilssipumput eivät olisi pitäneet niin suurta vuotoa kurissa, ja käsipumpun kanssa loppuvat voimat ennen pitkää jokaiselta, vaikka olisi minkä valtakunnan vahvin mies. Yllättävintä tilanteessa oli se, miten rauhallisesti pystyimme toimimaan. Ei mitään paniikkia, ei juuri huutoa tai parkumista, vain keskittynyttä, rationaalista toimintaa. Täytyy sanoa, että olen meistä aika ylpeä!
Koettelemus muutti aika radikaalilla tavalla suhtautumiseni veneeseemme ja oikeastaan koko reissuun. Vaikka oma Ainamme on meille hyvin rakas, ja vaikka kuinka koen että kotini on tämän veneemme sisuksissa, ymmärrän, että se on kuitenkin vain vene. Se on esine, ei mitään korvaamatonta. Kaikki mukana kulkeva omaisuutemme on sekin vain tavaraa. Kyydissä ei ole mitään, minkä hylkäämistä tosipaikan tullen jäisin katumaan, paitsi mieheni ja minä. Eivät kamerat ja muistikortit, eivät tietokoneeseen talletetut tarinat, eivät piirustukseni ja maalaukseni.
Ikävä kyllä kaikki ankkuripaikassa kokemamme muutti myös suhtautumiseni Kreikkaan, ainakin sen viranomaisiin ja hallintoon. Uppoavassa veneessä sitä sentään tietää, mitä pitää tehdä! Mutta piittaamattomuus, ylimielisyys ja jopa pilkallinen suhtautuminen, jota jotkut viranomaiset osoittivat meitä kohtaan äärimmäisen stressaavassa ja vaativassa tilanteessamme löi meidät ällikällä. Miten sellaiseen voi suhtautua?
Paikallisten ihmisten avuliaisuus ja ystävällisyys sen sijaan on aivan omaa luokkaansa! Olemme pitäneet kreikkalaisia tähän asti tapaamistamme ihmisistä ehdottomasti mukavimpina – nyt ehkä ymmärrän ainakin yhden syyn, miksi he ovat sellaisia. Jos apua ei ole odotettavissa miltään ylemmältä taholta, kaveria jeesataan parhaan mukaan ja opitaan luottamaan siihen, että homma toimii toisinkin päin, kun on tarvis.
Jos Suomessa tai muualla Pohjoismaissa pyytää apua merivartiostolta, ensimmäiseksi pelastetaan ihmiset ja sitten veneet. Paperityöt selvitellään sen jälkeen, kun vaara on ohi. Tämä koskee kaikkia, myös vieraiden lippujen alla purjehtivia aluksia. Kreikassa meidät jätettiin päiväkausiksi kellumaan teipillä paikattuun, vuotavaan veneeseemme, säille alttiiseen ankkuripaikkaan. Siellä me viruimme odotellen hitaasti eteneviä päätösprosesseja hallinnon kiemuraisilla käytävillä. Se että meidät ylipäätään päästettiin lähtemään, johtui varmaankin siitä, että ikävät sääennusteet saivat viranomaisetkin vihdoin ymmärtämään tilanteemme vakavuuden. He eivät sittenkään halunneet ottaa riskiä veneemme uppoamisesta huonossa kelissä, kun vaihtoehto oli vielä tarjolla.
Onnistuneesta matkasta turvasatamaan saamme kiittää ainoastaan itseämme. Kiitos! Hyvä me! Ja ehkä vähän myös kiitos sinulle, Poseidon!
- Meganisin miniloma ja matka telakalle 17 kesäkuun, 2020
- Pomminpurkajan maanantai 22 kesäkuun, 2020
- Sisiliasta Kreikkaan – Zeus ja Poseidon näyttävät voimansa! 15 lokakuun, 2019