Nyt purjehditaan, kun on purjehtimaan tultu!

28 syyskuun, 2017 Compass Heading 180° Comments 0 Comment

Maarianhaminan länsisatama oli hyvin valittu lähtöpiste Ahvenanmaan ympäripurjehdukselle. Yhdessä hujauksessa olimme ulkona merellä ja matkalla länteen ja sitten kohti pohjoista. Tuulta riitti alkumatkasta, mutta sitten se hiipui ja lopulta oli täysin tyyntä. Mutta yhtäkkiä oli kesä! Vietimme koko päivän lyhyin lahkein ja hihoin, emmekä palelleet! Matkanteko ei näyttänyt kuitenkaan juuri edistyvän, pitkään ehdimme ihailla Eckerön komeaa postitaloa oikealla puolellamme, kunnes käynnistimme moottorin ja ajoimme Käringsundin vierassatamaan. Sinne oli kaksi mahdollista sisäänajoreittiä, me päätimme oikaista heti ensimmäisestä väliköstä sisään ja saimmekin pujotella melkoisen kapeasta rännistä rantakallion ja keskellä lahdelmaa väijyvien isojen vedenalaisten kivien välistä. Piti rynnätä oikein keulaan tähystämään, sillä sen verran hurjalta reitti näytti. Eipä ihme, että melkein kaikki muut veneet näyttivät ajavan sisään toista reittiä, joka kiersi kivikot paljon kauempaa.

Käringsund on viehättävä vanha kalastajakylä, jonka ympärille on ajan mittaan kasvanut melkoinen turismikeskittymä – siellä sijaitsee hieno kalastus- ja metsästysmuseo sekä safarialue jossa pääsee näkemään monenlaisia villieläimiä. Sataman toisella puolella on iso leirintäalue. Tunnelma vanhojen venevajojen liepeillä oli kuitenkin aito ja leppoisa, ja vierassatama rantakalliota myötäilevine laitureineen ja siisteine huoltorakennuksineen yksi parhaista, joissa matkallamme vierailimme. Saavuimme perille parahiksi, kun saunassa alkoi naisten vuoro, ja sinne toki ensimmäisenä suuntasin. Olipa ihme kerrassaan, erityisesti Maarianhaminan veneilijöitä vilisevän sataman jälkeen, saada saunoa ihan omassa yksinäisyydessään. Vaikka veneitä oli rannassa muutamia kymmeniä, ei naisten vuorolle ilmestynyt ketään muuta.

Kesäpäivä, tämä koko vuoden ensimmäinen ihme, jatkui lämpimänä iltaan asti. Saatoimme grillata rantakalliolla edelleen shotseihin pukeutuneina, ja tunne oli hämmentävä. Aurinko laski kauniin kullankeltaisena veneiden peräpuolelle, mutta koska Matamimme oli niin paljon muita veneitä pienempi, se jäi auttamatta varjoon eikä aurinko paistanut meidän kannellemme asti. Sellaista se on, kun on aina sataman pienin vene.

Aamulla lähdimme pidemmittä puheitta jatkamaan matkaa. Oli luvattu hyvää etelätuulta, ja meille se olisi myötäistä heti satamaväylältä päästyämme. Ulkona merellä sää olikin jo aivan toisenlainen kuin suojaisessa Käringsundissa. Aallokko oli korkeaa ja terävää, niin että keulaluukku täytyi mitä pikimmin käydä sulkemassa ennen kuin aalto keksisi mennä siitä sisään. Tuuli oli jo melkoisen reipasta pohjoiseen kääntyessämme, joten rullasimme genuaa vain osaksi auki. Iso aalto toisensa jälkeen vyöryi perän takaa veneen alitse – korkealla aallon päällä meillä olikin reippaasti vauhtia, mutta välillä vene tuntui jumahtavan aallon pohjaan pitkäksi aikaa, niin että vauhti melkein loppui. Rullasimme genuaa auki vähän enemmän, mistä vauhti jo heti parani, ja sen vuoksi uskaltauduimme avaamaan sen kokonaan. Siitäkös pikku paattimme riemastui, kun tuulen voima jaksoi nyt puhaltaa sen ylös aaltojen montuista! Tuuli oli kovaa, mutta hyvin tasaista. Purje pysyi koko ajan hyvässä vedossa ja vauhti tuntui upealta! Emme me surffanneet samalla tavoin kuin lättypohjaiset modernit veneet, jotka ohittivat meidät pitkänä letkana ja hävisivät taivaanrantaan, mutta veneemme kulki isossa aallokossa suoraan ja sitä oli helppo ja kevyt ohjata.

Jokusen mailin purjehdittuamme näimme, että kaikki meidät ohittaneet veneet kääntyivät itään sisäreitille. Mutta me emme halunneet mennä perässä – meillä oli niin hauskaa! Päätimme jatkaa ulkomerellä vielä pohjoisemmaksi, ja etsiä sitten joskus myöhemmin sopivan reitin sisään saaristoon ja suojaan tuulelta yöksi. Ja siinä mielessä päätöksemme oli aivan oikea, että saimme kokea huikean purjehduspäivän avomerellä, missä pikku veneemme näytti olevan täysin omassa elementissään. Myöhemmin kylläkin ymmärsin, miksi muut veneet olivat valinneet sisäreitin. Monta tuntia myöhemmin, vasta Finbo-nimisen suuren saaren pohjoispuolelta käännyimme itään kohti Getaa. Olin kuvitellut, että saaristo suojaisi meitä siellä ja taltuttaisi etelästä möyryävän aallokon, mutta kuinka väärässä olinkaan! Kun käännyimme sivutuuleen, tajusin äkkiä miten kovaksi tuuli olikaan päivän mittaan äitynyt. Pienensimme äkkiä purjealaa, mutta hetkessä olimme hypänneet aivan kuin eri merelle. Kartalla suojaiselta näyttänyt Finbofjärden-selkä oli valtava ulappa, eivätkä hajallaan sijaitsevat saaret lainkaan suojanneet meitä tuulelta ja aalloilta – päinvastoin, ne tuntuivat kiihdyttävän tuulta ja kääntävän sen suuntaa vastaisemmaksi. Oli käynnistettävä moottori, sillä luovikulma oli veneellemme mahdoton, ja näytti kuin olisimme oikeastaan peruuttaneet kohti takana väijyviä ilkeän näköisiä kalliorantoja. Oli pakko yrittää pinnistellä vastaiseen, sillä meillä ei ollut myötätuulen suunnassa mitään vaihtoehto B:tä. Vaikka tietysti ennen pitkää sieltä tulisi vastaan Vaasa tai Uumaja…

Vastatuuleen ja -aallokkoon mäiskiminen tuntui kestävän ikuisuuden. Tuli päästeltyä muutama turha sananen puolin ja toisin, sillä ilta oli jo pitkällä ja toden totta meitä väsytti jo aika lailla. Ja hiukan hirvitti, minua ainakin, sekä laivakoiraa, joka pysytteli makuullaan kajuutan punkassa ja katseli meitä hiukan huolestuneilla, mutta riipaisevan luottavaisilla silmillään. Mutta kovissa olosuhteissa sitä venyy yli oman kapasiteettinsa, keskittyy tehtäväänsä ja toimii parhaan kykynsä mukaan, koska mitään muutakaan ei voi tehdä. Lopulta onnistuimme taistelemaan tiemme avovesiltä saarten suojaan. Käännyimme pohjoiseen kapealle väylälle, ja yhtäkkiä aallokko rauhoittui. Korvissa ujeltanut tuuli kävi enää puuskina puunlatvojen yllä ja heitti välillä pyörteitä muuten melkein sileään vedenpintaan. Puksuttelimme väylää pitkin ja ankkuroimme ensimmäiseen sopivaan lahdenpoukamaan, joka näytti olevan suojassa kaikilta tuulensuunnilta. Useimmiten ankkurissa yöpyessä sitä alitajuisesti kuulostelee ääniä ja kolinoita, huolehtii ankkurin pidosta ja siitä, ettei vene ajelehdi liian lähelle rantaa. Mutta tämän purjehduspäivän jälkeisenä yönä en muista havahtuneeni kerrassaan mihinkään – koko miehistömme taisi iltaruoan päälle nukkua kuin tukit, yhtä soittoa aamuun asti.

Aamulla jatkoimme matkaa, mutta nyt ei kovin pitkälle – vain ulos merelle pohjoiseen, ja melkein saman tien takaisin saaren suojaan, Djupvikenin ankkurilahteen. Edellispäivä oli ollut todellinen purjehduspäivä, alusta loppuun. Nyt oli hyvä hetki ottaa taas vähän rennommin.