Paxos – kalkkikiveä ja kauniita kyliä
Paxos ja Antipaxos eli yhteen laskettuna Paxoi ovat Joonianmeren pienin saariryhmä ja sijaitsevat Korfun eteläpuolella. Me purjehdimme syyskuun 7. päivä ensiksi Lakkaan, joka on kaunis pieni kylä Paxoksen pohjoisimmassa päässä. Tiesimme, että ankkuripaikka Lakan edustalla olisi ruuhkainen, joten halusimme ehtiä perille hyvissä ajoin iltapäivällä. Matkalla sattui kuitenkin pieni kommellus, minkä vuoksi saavuimme perille vasta seitsemän maissa illalla – tuolloin lahdenpoukama näytti mereltä kiikaroituna jo ihan täyteen tupatulta. Uskaltauduimme silti perille asti tutkimaan asiaa, koska ainahan sitä vielä yhdelle optimistille tilaa löytyy. Itse asiassa meidän jälkeemme lahdelle saapui vielä toistakymmentä venettä, vaikka emme kyllä käsittäneet, miten ne kaikki onnistuivat sinne ahtautumaan.
Veneitä oli tosiaan tiheässä! Paxoksen iso ja suojaisa lahti on kauttaaltaan vain noin kolmen metrin syvyinen, joten melko lyhyellä ankkurikettingillä selviää, ja kun on jonkin aikaa lahdella viivähtänyt, 15-20 metrin etäisyydet veneiden välillä eivät enää niin kovasti hirvitä. Mutta olemme kuulleet tarinoita siitä, millainen kaaos täällä syntyy, kun nousee äkillinen tuuli – siinä ovat pian ankkurikettingit solmussa keskenään, ja aina jonkun ankkuri pettää. Ruuhkaisilla paikoilla ”ketjureaktio”, ihan kirjaimellisesti, on äkkiä valmis: karannut vene irrottaa mennessään toisten ankkureita ja ajautuu kolhimaan muita veneitä. Oikein pahassa tilanteessa ei auta muu kuin koittaa saada ankkurinsa nopeasti ylös ja häipyä ulos merelle, missä on aina tilaa. Onneksi nyt oli luvassa tyyntä keliä moneksi päivää, ja meillä oli huoleton olo.
Lakka on viehättävä pieni kylä. Rantakatu on täynnä ravintoloita, jokunen löytyy vähän peremmältäkin pikku kujien ja aukioiden varrelta. On pieniä putiikkeja ja hyvä ruokamarketti – sen kauppias oli innoissaan suomalaisvieraista ja kertoi seuraavansa joka talvi televisiosta mäkihyppyä! Mies oli myös matkustellut ympäri Pohjoismaita, Suomea myöten.
Iltaisin ankkurialueella kävi pörinä, kun kymmenistä veneistä puksuteltiin jollien kyydissä ravintoloihin. Rantakadun reunat olivat täynnä kumiveneitä! Lakka tuntui olevan erityisesti charter-purjehtijoiden suosiossa, joista moni parkkeerasi rantakadun varrelle asti med-mooring-tyylillä. Oli ihan mukava nähdä, että charter-turisteja riitti, samoin kuin asiakkaita ravintoloissa, sillä koronakevään ja -alkukesän jälkeen Kreikan matkailuyrityksillä oli kova kiire päästä jaloilleen ja hyödyntämään se vähä, mitä kesää vielä oli jäljellä. Erityisesti Joonianmeren saarilla, jotka elävät pääasiassa turismista, tilanne oli jo paikoin katastrofaalinen kaikkien hotellien ja ravintoloiden oltua kuukausitolkulla suljettuina. Oma suhtautumisemme turistipaikkojen vilinään oli vähän ristiriitainen – paikallisten asukkaiden ja yrittäjien puolesta tuntui mukavalta, että meno oli nyt näin vilkasta, toisaalta oli hämmentävää olla yhtäkkiä ihmislaumojen ympäröimänä, kun viimeiset puoli vuotta olimme eläneet lähes täydellisessä eristyneisyydessä.
Kävimme ajelemassa jollalla Paxoksen pohjoiskärjessä. Siellä kalkkikivikalliot olivat jähmettyneet mielikuvituksellisiin muotoihin. Oli jännittäviä luolia, autioita hiekkarantoja ja ryhmyisiä karikoita. Vesi oli uskomattoman kirkasta ja turkoosia, meren pohja näkyi selvästi vielä toistakymmentä metriä syvältä.
Vietettyämme Lakassa muutaman leppoisan päivän, lähdimme purjehtimaan Paxoksen länsirannikkoa alaspäin. Halusimme nähdä ulkomeren puolen karut kalliot ja hienot luolat, joille päiväristeilyveneet kuskaavat turisteja.
Blue Cave -luolan edustalle satuimmekin yhtäaikaa parin turistipaatin kanssa. Niistä toinen jyräytti diskobassot täysille luolan sisällä ollessaan, ja vaikutus oli kyllä sellainen, että toivottavasti niillä oli defibrillaattori matkassa. Mutta paikka oli kyllä hieno.
Sitten ankkuroimme muutamaksi yöksi Mongonissi-nimiseen poukamaan Paxoksen eteläpäässä. Se oli suojainen ja viihtyisä paikka, josta löysimme uskomattoman hyvän pizzerian. Resepti oli aito italialainen, pizzapohja juuri sopivan ohut ja täytteet niukat, mutta herkulliset. Rannassa oli pari ravintolaa ja paikka tuntui olevan varsinkin päiväsaikaan pienillä moottoriveneillä retkeilevien turistien suosiossa.
Jännitystä muutoin rauhalliseen ankkurilahteen järjesti eräs charterpurjehtija, joka yhtäkkiä illan jo pimennyttyä nosti ankkurinsa ja koitti parkkeerata venettään uudelleen eri puolille poukamaa ja rantapenkereitä, tässä kuitenkaan onnistumatta. Yritys oli kipparilla kuitenkin niin kova, että hän tuli vähän kolistelleeksi muutamaa naapurivenettä. Pian seisoi joka paatin kannella purjehtija puoshaka tanassa puolustamassa omaa venettään tältä häiriköltä – jonka ääneen oli tässä vaiheessa ilmaantunut jo pientä öykkärimäisyyttä. Sinne tänne haahuiltuaan sankari lopulta ankkuroi veneensä suurin piirtein samaan paikkaan, mistä oli lähtenyt, ja huuteli vielä yön pimeyteen kommenttejaan: ”Miksi te minua pelkäätte, minähän olen täysin harmiton!”
Mongonissistä ajoimme jollalla noin mailin matkan Gaiokseen, joka on Paxoksen pääkaupunki. Agios Nikolaoksen saari muodostaa sen eteen suojaisan luonnonsataman, kuin kanavan. Venetsialaishenkinen rantakatu ja monet pikku aukiot kirkkoineen ja kahviloineen reunustavat kanavaa, joka on täynnä veneitä. Iltaisin yhteysalusten lakattua liikennöimästä myös matkaveneet voivat parkkeerata rantakadun varteen.
Kanavanrannan näkymät olivat kauniita.
Pienet kadut olivat täynnä turistikrääsää, takakujilla vallitsi rauhallisempi rähjäisyys.
Sitten Paxos jäi taakse, ja 15. syyskuuta purjehdimme takaisin mantereen puolelle. Emme vielä tienneet, että seuraavana aamuna lukisimme sääennusteen, joka nostattaisi hiuksemme pystyyn. Miksi, siitä kerron ensi kerralla!
- Ambrakianlahti ja Vonitsa – kaupunkimatkailua, linnoja ja luonnon ihmeitä
- Nyt mua viedään linnasta linnaan – Parga
- Meganisin miniloma ja matka telakalle
9 syyskuun, 2020
21 lokakuun, 2020
17 kesäkuun, 2020