Nyt kun koko maailma on enemmän tai vähemmän eristyksissä ja viettämässä elämäänsä kotonaan, liikenee hyvin aikaa vaikkapa veneremontista kirjoittamiseen – ja mikseipä myös siitä lukemiseen! Tammikuussa, kun aloitimme veneemme käyttövesijärjestelmän remontin, ei koronaviruksesta vielä tiedetty mitään. Elettiin tavallista kreikkalaista talvea, joka sisältää aurinkoisia, lämpimiä päiviä, viileitä ja joskus kylmiäkin öitä, ja aika ajoin satunnaisia sadepäiviä. Ihanteellista aikaa veneprojektien tekoon, etenkin kun korjauskohteita ei meidän veneestämme varsinaisesti tarvitse etsiä, niitä löytää hakemattakin.

Aina-veneemme makeavesijärjestelmä oli tullut tiensä päähän, ja oli korkea aika remontoida se uuteen uskoon. Kauan se oli toki kestänytkin – koko veneen tähänastisen iän, 37 vuotta – mutta alkanut aiheuttaa vähitellen pahenevia ongelmia. Osan vesiputkistosta tulppasimme vuotojen takia jo pari vuotta sitten ennen lähtöä Suomesta, eikä siksi kummassakaan vessassa voinut pestä käsiään. Pienempiä vuotoja oli muuallakin, mutta niitä ei voinut korjata, sillä veneen putket olivat amerikkalaista mallia eikä niihin sopivia liittimiä löytynyt mistään. Senpä vuoksi painevesipumppu käynnistettiin vain tarpeen tullen, silloin kun piti tiskata tai haluttiin käydä suihkussa. Muulloin makeaa vettä sai vain keittiössä sijaitsevasta jalkapumppuhanasta, joka kylläkin on kätevä ja hauska keksintö. Tällä tavoin keplottelimme reissumme ensimmäiset pari vuotta, mutta kun pilssi alkoi harva se viikko täyttyä makeasta vedestä milloin minkäkin pettäneen liitoksen vuoksi, totesimme, että näin ei voi enää jatkua.

Mutta miten päästä hommassa alkuun? Kolmesta isosta vesitankista vain yksi oli osittain näkyvissä. Muut olivat piilossa kiinteiden penkkirakenteiden sisällä, samoin kuin kaikki tankkeihin tulevat ja niistä lähtevät putkiliitokset. Ällöttävän näköisiä ruskistuneita letkuja kiemursi pitkin pilssejä ja kaapintakusia, mutta mistään ei pystynyt päättelemään mistä ne olivat tulossa ja minne menossa. Ne ainakin pitäisi kaikki hävittää ja vetää uutta putkea tilalle.

Teimme koeporauksia salongin kiinteisiin sohvarakenteisiin koittaen saada vesitankkeja ja niiden liitoksia näkyville. Veneemme hassunhauska rakennustapa alkoi selvitä meille sitä mukaa, kun ruostumatonta terästä paljastui istuinlevyjen alta: tankit olivat nimittäin niin suuria, että ne eivät mahtuisi ulos veneestä kokonaisina. Ne oli siis todennäköisesti rakennettu siinä vaiheessa, kun Ainasta oli olemassa pelkkä runko – kansi ja muut rakenteet tehtiin vasta tankkien asentamisen jälkeen! Putkiliitokset olivat täysin pääsemättömissä tankkien takana ja alla, valtaosa niistä aivan ruosteessa. Mitenköhän letkut ja letkunkiristimet oli ajateltu vaihdettavan? Tankit itsessään näyttivät kohtuukuntoisilta, mutta liitokset olisi pitänyt muuttaa eri puolille tankkeja ja hitsata vanhat reiät umpeen. Se ei onnistuisi sisällä veneessä, ja – noh, emme sentään ajatelleet ryhtyä suurentamaan oviaukkoa moisen projektin takia. Tankit saisivat siis lähtöpassit.

Veneemme on hyvää, vankkaa tekoa, ja sen sisustuksessakin on käytetty laadukkaita ja kestäviä materiaaleja, pääasiassa Burman tiikkiä – massiivipuuta sekä viilutettua vaneria. Mutta nyt perusteellisen putkirempan kokeneina voimme todeta, että vaikka sisätilan rakentajat olivat erittäin taitavia ja huolellisia puuseppiä, eivät he oikein veneenrakentajia tainneet olla! Tai ainakaan heillä ei ollut mitään käsitystä matkapurjehtijan arjesta, jossa joutuu tekemään monenlaisia huolto- ja ylläpitotöitä lähes päivittäin, puhumattakaan yllättäen rikkoutuvien osien ja laitteiden kanssa painiskelusta. Muutoinhan kaikki tällainen tekniikka olisi osattu suunnitella siten, että sen huoltaminen ja uusiminen olisi helppoa. Teknisiä järjestelmiähän joudutaan uusimaan moneen kertaan veneen elinkaaren aikana.

Jouduimme purkamaan tankkien tieltä penkkien kannet, etulevyt ja vielä osan lattiaakin – sekin massiivipuusta kiinteästi rakennettua, muutamaa pikku tarkistusluukkua lukuunottamatta. Tankit sahattiin puukkosahalla kappaleiksi, sillä kulmahiomakonettakaan ei voinut veneen sisällä luonnollisesti käyttää. Lopuksi ne punnerrettiin ulos oviaukosta ja edelleen metallinkeräyspisteeseen. Se taisi olla projektin hikisin työvaihe!

Nytpä meillä ei sitten enää ollutkaan oikein kalustusta. Salongin pöydän molemmin puolin ammottivat valtavat montut siinä, missä sohvat olivat ennen olleet, ja tankkien alta paljastunut veneen runko oli vuosikymmenten lian, pölyn ja valumien tummaksi värjäämä. Umpinaisten rakenteiden alta löytyi myös kostunutta ja pehmennyttä vaneria, ja todellakin runsain mitoin sitä ummehtunutta “vanhan veneen hajua”, joka ei ainakaan meissä kummassakaan aiheuta mitään nostalgiaa. Purkutöitä tehtiin rankalla kädellä, ja uusien tankkien ja penkkien suunnittelu päästiin alkamaan puhtaalta pöydältä.

Päätimme hankkia polyetyleenimuoviset vesitankit, yhden kummallekin puolelle salonkia. Parasta olisi tietysti ollut, jos ne olisi voinut teettää mittojen mukaan, mutta lopulta löytyi aika hyvä valmismalli, ja paikallinen venetarvikekauppias lupasi meille tankit satamaan toimitettuna parissa viikossa. Polyetyleeni on kestävää, eikä siitä liukene juomaveteen kemikaaleja, hajuja eikä makuja. Vanhoihin rosteritankkeihin verrattuna uudet tankit ovat myös hyvin kevyet. Oma ratkaisumme – menikö se syteen tai saveen, sen kertoo vasta käytännön kokemus – oli vähentää tankkien kapasiteettia varsin reippaasti. Vanhoihin tankkeihin mahtui yhteensä 700 litraa vettä, näihin uusiin vain 330 litraa. Perustelumme on, että Välimeren ja muunkin Euroopan purjehdusalueilla puhtaan vesijohtoveden saanti ei ole ongelma, ja jos joskus suuntaamme pidemmille legeille tai seuduille, joilla vettä ei yhtä helposti löydä, investoimme vesikoneeseen. Sille on mietitty paikka ja läpiviennitkin on jo valmiiksi tehty. Tällä tavoin saimme myös jonkin verran lisää säilytystilaa penkkien alle, ja sitä ei matkaveneessä voi koskaan olla liikaa.

Sitten suunniteltiin vesiputkisto. Alkuperäinen putkisto oli tehty puolikovilla putkilla, saman tyyppisillä kuin mitä taloissakin käytetään. Sitä oli vedetty suojaputkien sisällä sinne tänne, ja putkiliitoksia paljastui yllättävistä paikoista purkutöiden yhteydessä. Kuka tietää, moniko niistä oli vuotanut, kun valtaosan olemassaolosta ei edes tiedetty? Päätimme, että jokaiselle vesihanalle, pumpulle, lämminvesivaraajalle ja mitä kaikkia laitteita niitä nyt tulisikaan, kulkisi oma yhtenäinen, ehjä putki “jakotukilta”, joka sijoitettaisiin helposti tarkistettavaan paikkaan. Samaan paikkaan tulisi tietysti samanlainen jakotukki lämpimälle vedelle, ja siitä vastaavasti oma yhtenäinen, ehjä putki jokaiselle vesipisteelle. Kaikki merkittäisiin molemmista päistään ja tarpeen mukaan matkan varrelta niillä kohdin, missä putkia voisi kurkistella. Penkkirakenteisiin tehtäisiin tarkistusluukkuja, niin ettei mikään enää hautautuisi unohduksiin vuosikymmeniksi. Jakotukeille löytyi hyvä paikka suihkutilan takana olevasta komerosta, jonne nyt siirrettiin myös vesipumppu. Lämminvesivaraaja olikin jo sopivasti naapurikomerossa seinän takana, joten putkivedoista tuli lyhyitä. Vesipisteitä meillä on neljä: keittiö, keula-wc, perä-wc ja sen yhteydessä oleva suihku. Lisäksi halusimme säilyttää keittiön jalkapumppuhanan siltä varalta, että sähköpumppuun joskus tulisi vika.

Putkiston materiaaliksi päädyimme valitsemaan taipuisan pvc-letkun rst-liittimin ja perinteisin letkunkiristimin. Letkut ovat päällystettyjä, joten niihin ei synny uv-valon innoittamana mikrobikasvustoa, kuten vanhoihin putkiin oli vuosien varrella päässyt kertymään. Lisäksi ne ovat sievän sinisiä ja punaisia sen mukaan, onko kyseessä kylmä- vai lämminvesiletku, ja senkin vuoksi veneen uumenissa kiemurrellessaan helposti tunnistettavissa. Modernit sarjatuotantoveneet varustellaan useimmiten puolikovilla putkilla kätevin muoviliitoskappalein, jotka ovat helppoja ja nopeita asentaa, mutta me emme asiaa pähkäiltyämme uskaltaneet sellaisiin luottaa. Kaipa sekin olisi ollut ihan käypä ratkaisu, mutta vanhaan veneeseen – varsinkin kalustepuuseppien rakentamaan – putkivetojen tekeminen on mutkikasta puuhaa, eikä jäykkä putki olisi joka paikkaan taipunut. Olisimme joutuneet toistamaan entisiä virheitä – asentelemaan piiloon jääviin putkiin liitoskappaleita, joiden tarkkaa paikkaa kukaan ei hetken päästä enää muistaisi.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä, vesijärjestelmässä ovat tietysti hanat. Vanhoissa ei ollut mitään säästettävää, ja uusiksi malleiksi valittiin ihan tavallisia, edullisia kotikäyttöön tarkoitettuja hanoja. Uusia saa tarvittaessa tilalle mistä tahansa, ja lähes kaikki hanat ovat nykyisin venekäyttöönkin sopivasti vesipihejä.

Vihdoin viimein homma tuli valmiiksi. Oli aika laskea laiturin vesipisteestä vettä tankkeihin, napsauttaa painevesipumppu päälle ja avata hanat. Parin kuukauden jälkeen meillä oli taas kodissamme juokseva vesi! Ja kyllä sitä juhlittiinkin – ensimmäisestä tiskivuorosta tuli suorastaan kiistaa! Myös suihkussa käynnistä tuli nyt yhtä juhlaa, kun veden paine pysyy tasaisena ja termostaatin ansiosta emme enää polta itseämme!

Seuraavassa remppatarinan jaksossa rakennetaan putkitöiden tieltä puretut salongin sohvat takaisin paikoilleen. Putkimieshommien jälkeen ollaankin nyt puuseppiä ja verhoilijoita, ja koitetaan saada venekotimme takaisin asuttavaan kuntoon – ehkä jopa edustavaksi!

LUE SEURAAVASTA PUTKIPROJEKTISTA: RUNGON LÄPIVIENNIT

• Purjeveneen pohjaremontti | Osa 3: Läpiviennit
15 elokuun, 2020
• Pomminpurkajan maanantai
22 kesäkuun, 2020
• Vesillelasku ja terapiakelluntaa Joonianmerellä
25 elokuun, 2020