Otrantosta suuntasimme Apulian rannikkoa pohjoiseen kohti Brindisiä. Oli aurinkoinen, kuulas syyspäivä, joka jo vähän enteili viileneviä säitä. Matka sujui kommelluksitta mukavassa sivumyötäisessä. Tuulta riitti koko reilun 40 merimailin matkalle, mutta päästyämme Brindisin suuren sataman aallonmurtajan suojaan oli ilta jo pimentynyt.
Kreikan rannikko jäi taakse. Edessä kajasteli monen vuoden jälkeen uusi maa, Italia, ja siellä ensimmäiseksi ankkuripaikka Otranton kaupungin edustalla. Matkalla Välimeren halki itään kesällä 2019 olimme hypelleet pitkin kaunista Sisiliaa, mutta manner-Italiaan emme vielä kertaakaan olleet rantautuneet.
Kesä 2022 hujahti Kreikan vesillä telakkahommien ja kevyiden päiväpurjehdusten merkeissä. Tulimme viettäneeksi monta viikkoa ihan suoranaista mökkilomaakin, tosin kelluvassa asumuksessa. Monena aamuna sitä suunnitteli, että tänään kyllä rullattaisiin purjeet auki ja lilluttaisiin edes seuraavaan poukamaan, mutta päivän kuumuuden laskeuduttua merenpinnan tasolle yhä useammin pohdiskelu päättyi lopputulemaan “Onks pakko jos ei taho?”
Olimme lähteneet purjehtimaan Kreetalta kohti Joonianmerta toukokuun 8. päivä. Vuorokautta myöhemmin Kreeta möllötti edelleen paapuurin puolellamme, aivan kuin emme olisi edenneet mihinkään. Onhan se valtavan pitkä saari, mutta eipä vauhdissakaan ollut hurraamista. Tuuli oli vastahankainen, niin että pääsimme niukin naukin etenemään jonkinlaisessa luovikulmassa, ja ajoittain kävi niin tyyneksikin että oli pakko ajaa koneella.
Talvi 2021-2022 oli harvinaisen kylmä ja runsasluminen – myös Kreetalla! Lisäksi Kreetan talvi oli poikkeuksellisen myrskyinen, ja ainakin veneemme Ainan mielestä kerta kaikkiaan ikävin talvi koko purjehdusreissumme varrella. Tämän jutun kirjoittaja, Inka, vietti talven kotomaassa, siellä pakkasten ja hankien keskellä, mutta vene ja venevahti sinnittelivät Agios Nikolaoksen marinassa pidellen milloin vesi-, milloin raesateita ja kiristellen köysiä hulvattomasti vellovassa satama-altaassa. Aurinkoisina päivinä saattoi ihailla lumipeitteisiä vuoria, mutta kauniit näkymät eivät aivan täysin korvanneet huonoista ilmoista johtuvaa mieliharmia ja vaivaa.
Kykladien saaristoseikkailumme oli alkanut Parokselta, ja nyt saavuimme vain parin tunnin purjehduksen jälkeen naapurisaari Naxokselle. Naxos on Kykladien saaristoryhmän suurin saari. Pääkaupungin nimi on myös Naxos, mutta sitä kuulee kutsuttavan nimellä Chora (chora tarkoittaa yksinkertaisesti kaupunkia tai pääkaupunkia, ja sitä käytetään monesta muustakin kaupungista Kreikan saaristossa). Naxoksen kaupunki sijaitsee laajan lahden rannalla Naxoksen kaakkoisnurkalla, ja sitä suojaa pohjoisen puolelta pieni saari, jolla sijaitsevat Apollonin temppelin rauniot. Temppelisaaren ja kaupungin välissä on pieni aallonmurtajan suojaama ankkurialue, joka oli tietysti meille satamanvälttelijöille itsestään selvä valinta ankkurointipaikaksi.
Naxos, Paxos, Paros, Poros… Antipaxos, Antiparos, mutta ei Antinaxosta eikä Antiporosta. Vai miten päin se olikaan? Ehkäpä kreikkalaiset olisivat voineet käyttää vähän enemmän mielikuvitusta ja tavuja keksiessään saarilleen nimiä, niitä luetellessa menee kieli iloisesti solmuun! No, eivät kai näiden saarten nimet ole toisaalta kummempia kuin Suomen rannikon loputtomat Hög-, Låg, Lång-, Tunn-, Lill- ja Storholmenit, tai Sand-, Sten-, Björk-, Gran-, Tall- ja muut sellaiset ööt.
Aeginan piskuinen saari sijaitsee keskellä Saroninlahtea Ateenan sataman, Piraeuksen eteläpuolella. Kolmionmuotoinen saari on noin 12 kilometriä kanttiinsa, ja sillä asuu noin 9000 asukasta. Aeginaan kulkee Piraeuksesta vilkas lauttaliikenne, ja niinpä kesäkaudella populaa riittää.
Saroninlahden länsiperukoilla sijaitseva Archaia Epidauros tai Palaia Epidavros, kumpi sitten lieneekään virallisempi nimi, oli antiikin ajalla merkittävä kaupunkivaltio. Homeroksen mukaan kaupunki varusti Troijan sotaan peräti 25 laivaa. Nykypäivänä se on vain pieni kalastajakyläpahanen, jossa on suojainen venesatama ja hiukan turismia. Se kuuluisampi Epidauros, joka tunnetaan suuresta teatteristaan ja lääkintätaidon ja parantamisen jumalalle, Asklepiokselle, pyhitetystä temppelialueestaan, sijaitsee kymmenisen kilometriä sisämaahan päin.
Peloponnesoksen ankkuripoukaman merihätä ja Kalamatan telakkareissu sekalaisine jälkiselvittelyineen olivat vihdoinkin mennyttä elämää. Oli aika katsoa pitkästä aikaa eteenpäin, korkea aika jatkaa matkaa! Peloponnesosta olimme tänne tulleet kiertämään, ja Peloponnesos kierrettäisiin!
Mitä tapahtuu, jos joutuu merihätään Kreikassa ja pyytää apua merivartiostolta? Otimme asiasta selvää – lue jännittävä tositarina!
Kaksi suomalaisvenettä vilkutti jäähyväiset Zakinthoksen saarelle ja suuntasi kohti Peloponnesosta heinäkuun loppupuolella. Matkan suuntana oli molemmilla Egeanmeri, ystävillämme vähän vauhdikkaammin, meillä tutumpaan kupeksimistahtiin. Vielä jonkin aikaa kulkisimme kuitenkin yhtä matkaa, ja sehän on harvinaisen hauskaa puuhaa.
Viimeksi seikkailimme Ithakalla, Odysseuksen kotisaarella. Heinäkuun puolivälin paikkeilla matkamme jatkui etelään. Ankkuroimme yhdeksi yöksi Kefalonian kaakkoiskulmalle pikku poukamaan, jossa illan ratoksi saimme seurata äitivuohen ja pikku kilin ketterää hyppelyä rantakiveltä toiselle. Seuraavana aamuna suuntasimme kohti Zakinthosta.
Välimeren tunnetuin purjehtija oli epäilemättä Odysseus. Kaikki me myöhemmät kollegat olemme hänestä kuulleet, ja tavalla tai toisella seikkailleet “Odysseuksen vanavedessä”, kuten Göran Schildtin tunnetuimman teoksen nimi kuuluu. Moni suomalainen ja ruotsalainenkin on sitäpaitsi seikkaillut myös Göran Schildtin vanavedessä, niin mekin. Hänen ja Daphne-veneen purjehduksista kertovat kirjat on veneessämme luettu ja tarkkaan tutkittu hiirenkorville niiltä osin, missä itse olemme tähän mennessä liikkuneet.
Vaikka purjehdimme viime kesänä monta kuukautta edestakaisin pohjoista Joonianmerta, emme koskaan tulleet käyneeksi kahdella karun näköisellä saarella, Kalamoksella ja Kastoksella. Ohitimme ne kyllä monta kertaa, yleensä niukin naukin – meillähän kun tuppaa enimmäkseen olemaan aina vastatuuli, ja jostakin syystä juuri näiden kahden saaren terävien rantakarikoiden ohi luoviminen tuntui aina yhtä hankalalta.
Ikuisuudelta tuntuneen talven ja lockdownin jälkeen purjehduskausi pääsi viimein vauhtiin toukokuun puolivälissä. Mutta eipä se odottelu vielä siihen loppunut. Galaxidista matkasimme Mesolongiin, jossa odottelimme ensimmäistä koronarokotetta reilun viikon. Samalla tietysti ehdimme tavata marinassa talvehtinutta ystäväjoukkoamme, talvelta 2019-2020 tuttua porukkaa.
Vuoden 2020 alkaessa purjevene Ainan kyydissä uppouduttiin remonttihommiin. Oltiin vielä autuaan tietämättömiä mistään viruksista ja siitä, millaiseksi maailma pian muuttuisi. Kreikassa alkoi lockdown maaliskuun loppupuolella, mutta meillä remppahommat jatkuivat keskeytyksettä toukokuuhun asti. Koronakeväästä Mesolongissa voit lukea tästä!
Purjehduskausi 2020 jäi vähän lyhyeksi. Niin taisi tänä poikkeusvuonna käydä aika monelle muullekin purjehtijalle – eriasteisia rajoituksia ja lockdown-jaksoja on ollut vähän joka puolella maailmaa. Koto-Suomessa kesä taisi mennä aika hyvin, ja niin se täällä Kreikassakin meni sitten, kun vesille lopulta päästiin. Oman Joonianmeren seikkailumme alkua viivästytti ensin tietysti korona, minkä vuoksi pääsimme lähtemään talvisatamastamme vasta touko-kesäkuun vaihteessa. Sen jälkeen meillä riitti heinäkuun loppuun asti puuhaa telakalla veneemme Ainan järjestämän pikku yllätyksen vuoksi, ennen kuin pääsimme vesille seikkailemaan. Nyt marraskuun alussa uusi korona-lockdown päätti matkanteon Galaxidin satamaan. Mutta turha sitä on surra, tämä on nyt tällainen vuosi.
Samaan aikaan kun Sally-hurrikaani lähestyi Amerikan rannikkoa, kehittyi Välimerellä oma hurrikaanin tapainen myrskynsä, medikaani Janus. Me kelluimme ankkurissa Paxos-saaren suojaisella ankkurilahdella, aikomuksena lähteä Prevezan suuntaan tiistaina 15. syyskuuta. Näin tapahtuikin, mutta tuulten osoittauduttua kaikkea muuta kuin suotuisiksi, käänsimme loputtomalta tuntuneen luovimisen sijaan kokan kohti Two Rock Bay:tä, upeaa ankkuripaikkaa Pargan kaupungin eteläpuolella. Jatkaisimme siitä Prevezaa kohti seuraavana aamuna.
Paxos ja Antipaxos eli yhteen laskettuna Paxoi ovat Joonianmeren pienin saariryhmä ja sijaitsevat Korfun eteläpuolella. Me purjehdimme syyskuun 7. päivä ensiksi Lakkaan, joka on kaunis pieni kylä Paxoksen pohjoisimmassa päässä. Tiesimme, että ankkuripaikka Lakan edustalla olisi ruuhkainen, joten halusimme ehtiä perille hyvissä ajoin iltapäivällä. Matkalla sattui kuitenkin pieni kommellus, minkä vuoksi saavuimme perille vasta seitsemän maissa illalla – tuolloin lahdenpoukama näytti mereltä kiikaroituna jo ihan täyteen tupatulta. Uskaltauduimme silti perille asti tutkimaan asiaa, koska ainahan sitä vielä yhdelle optimistille tilaa löytyy. Itse asiassa meidän jälkeemme lahdelle saapui vielä toistakymmentä venettä, vaikka emme kyllä käsittäneet, miten ne kaikki onnistuivat sinne ahtautumaan.