Browsed by
Avainsana: Kanavat

Amsterdamista kanaville – uusi yritys!

Amsterdamista kanaville – uusi yritys!

Suomalainen ei lannistu, vaikka rattaissa olisikin vähän kapuloita. Ensimmäinen yrityksemme matkata Amsterdamista kanavia pitkin etelään oli siis kilpistynyt Haarlemin suljettuun siltaan, ja vaikka ensireaktio saattoikin olla ”antaa olla sitten, mennään ulos merelle!” aika pian olimme kuitenkin taas sitä mieltä, että kanaville mennään. Mehän olimme halunneet nähdä Hollannista juuri sen, mikä oli ainutlaatuista tässä maassa. Toisekseen, merelle oli luvattu moneksi päiväksi todella kovaa tuulta, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa päätöksentekoon.

Niinpä palasimme Haarlemista takaisin Amsterdamiin. Spaarndamin sulun hoitaja ei ollut kuullut koko siltaremontista – onneksi valistunut suomalaispurjehtija informoi häntä! Amsterdamissa kehno tuuri puhelinyhteyksien suhteen jatkui, emmekä useaan tuntiin saaneet mitään tietoa siitä, järjestettäisiinkö yöeskaaderia sinä päivänä vai ei. Lopulta meille kuitenkin avattiin ensimmäinen silta, ja pääsimme tuulisesta ja keikkuvasta ulkosatamasta sisälle kanavaan odottamaan tietoa mahdollisesta lähtöajasta. Kanavassa oli kaksi muutakin purjevenettä. Lopulta lähtöaika selvisi – tosin toisen hollantilaisveneen ystävällisen kipparin avustuksella, joka tarjoutui tulkkaamaan meille VHF-kanavan ohjeet englanniksi – ja klo 02 yöllä pääsimme kolmen veneen letkana lähtemään Amsterdamin kanaville.

Yöllinen matka läpi kaupungin oli hieno kokemus! Silta toisensa jälkeen, kuusitoista kaiken kaikkiaan, avautui meille, ja niin me soljuimme ohi vanhojen talojen, kivisiltojen, valaistujen rantakatujen ja puistikoiden. Kaupungin eteläpuolella menimme vielä läpi yhdestä sulusta, ja sen jälkeen olimme yhtäkkiä pienellä järvellä, Nieuwemeerillä. Kaupungin ja kelluvien talojen valot heijastuivat sen mustasta pinnasta, pilvet hajaantuivat ja kuu ja jokunen tähtikin ilmestyi loistamaan taivaalle. 

Nyt jäljellä oli enää lyhyt matka Amsterdamin lentokentän liepeille, jossa joutuisimme odottelemaan moottoritiesillan avaamista aamuviiteen, johon oli reilu tunti aikaa. Kävi kuitenkin niin, että väsymys päivän ja yön matkanteosta vei meistä voiton, emmekä jaksaneet nousta kello viiden aamunavaukseen. Sen sijaan nautimme pitkistä aamu-unista, ja ajelimme läpi sillasta klo 12:30.

Tämän jälkeen maailma muuttuikin ihmeelliseksi! Nyt oltiin sellaisissa maisemissa, joita emme olleet osanneet kuvitellakaan – sitä kaikkein aidointa, oudointa Hollantia, jossa vettä on kaikkialla. On kelluvia taloja, on pieniä pihoja toisensa perään, joiden välissä on katujen sijaan kanavia, on asuinalueita, joiden parkkipaikoilla on autojen sijaan veneitä, lasten leikkipuistoja joiden liukumäet päättyvät kanavaan. Pieniä puistoja ja ruohokenttiä, kauniita taloja tonteillaan, jotka rajautuvat joka sivultaan veteen. Tulvavalleja ja kanavien täplittämiä loputtomia niittyjä, jotka hehkuvat mehevän vihreinä vielä loka-marraskuussa, ja joilla laiduntaa lampaita, lehmiä ja hevosia. Vanhoja tuulimyllyjä, jotka ovat aikanaan pumpanneet vettä näiltä niityiltä. Kyliä, joissa pienet lautat hoitavat liikennettä kanavan laidalta toiselle, joissa voi missä hyvänsä sitoa veneen kiinni rantaan ja kipaista lähimarkettiin ruokaostoksille. 

Matka halki Hollannin kanavia pitkin – klikkaa pikkukuvia, niin ne avautuvat isompaan ikkunaan.

Välillä kanava laajenee pieniksi järviksi, joiden rannoilta jatkuvasti vallataan lisää tonttimaata ja rakennetaan veden äärelle uusia taloja. Järvien rannoilla on muutaman sadan metrin välein pursiseurojen satamia klubirakennuksineen. Kaikki liikenne kulkee vettä pitkin, ja sitä on jos jonkinlaista. Pitkiä, matalia rahtilaivoja, jotka uivat niin syvässä että niiden partaat ovat veden tasolla, hinaajia lotjineen, losseja, huviveneitä jokaista kokoa ja mallia.

Hollantilaisten taito ja kekseliäisyys kanava- ja vesirakentamisen alalla ei ihan helposti löydä vertaistaan. Jos maailman merenpinta kohoaa, näillä alavilla mailla sen vaikutus on varmasti dramaattisinta, mutta hollantilaiset ovat eläneet vetensä kanssa vuosisatoja ja ovat varmasti parhaiten varustautuneita niihin koitoksiin, jotka tulevaisuudessa saattavat meitä kohdata. 

Amsterdamin jälkeen ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Alphen aan den Rijn. Siellä löysimme hyvän paikan kanavan reunalta ja teimme kunnon kävelylenkin ja vietimme leppoisan hetken pubissa paikallisten seurassa – jotka ovat muuten innokkaita ottamaan kontaktia ja vaihtamaan muutaman lauseen vieraan kanssa missä ja milloin tahansa. Aamulla matka jatkui, mutta nyt meillä oli pari päivää sään suhteen huono tuuri. Sataa tihuutti ja oli hyvin kylmä. Ajelimme läpi Goudan ja Rotterdamin itäisten esikaupunkien, pysähtyen vain yöksi johonkin sattumanvaraiseen laituriin, ja jatkoimme sitten sulun läpi isommalle joelle. 

Joella oli virtauksia, jotka väliin hidastivat meitä, kunnes pääsimme Hollands Diep -vesistöön Dordrechtin eteläpuolelle. Täällä pysähdyimme Willemstadin vanhaan linnoituskaupunkiin, joka vaikutti ehdottomasti lähemmän tutustumisen arvoiselta jo pelkän karttakuvan perusteella – vai mitäpä sanot tästä?

©Google Maps

Pieni kaupunki osoittautui todella viihtyisäksi. Historiallista kaupunkia ympäröivät täydellisesti säilyneet muurit ja vesihaudat sekä seitsemän bastionia, jotka nimettiin 1600-luvulla Hollannin silloisten maakuntien mukaan. Sataman lähellä sijaitsee vanha kaupungintalo kellotorneineen, kaupungin toisella laidalla Alankomaiden vanhin protestanttikirkko toppakupoleineen. Välimaastoon sijoittuu muutama kortteli sieviä taloja, joiden keskellä komeilee suuri tuulimylly – jonkun onnekkaan yksityiskoti! Kesäiseen aikaan tämä idylli varmaankin pursuaa turisteja, mutta nyt marraskuussa emme itsemme lisäksi tainneet nähdä yhtäkään. Kiersimme linnoituksen polkupyöräillen, käveleskelimme kaupungissa ja nautimme pitkästä aikaa illallisen ravintolassa.

Willemstadin kaunis pikkukaupunki – klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi.

Tähän päättyi lyhyenläntä, mutta vaikutelmiensa puolesta rikas seikkailumme Hollannin kanavilla ja sisävesistöissä. Willemstadin ja Pohjanmeren välissä olisi enää yksi silta ja yksi sulku, ja sen jälkeen suuntaisimme taas pidemmän legin etelämmäs avomerellä.

Amsterdam ja Haarlem – kanavia, siltoja ja polkupyöriä

Amsterdam ja Haarlem – kanavia, siltoja ja polkupyöriä

Vietimme Amsterdamissa viikon. Sen mittaan meille kävi entistä selvemmäksi, että emme viihdy suurkaupungeissa, eikä edes iloinen, kaunis ja omalaatuinen Amsterdam ole sen suhteen poikkeus. Suurkaupunki ei koskaan pysähdy, ei koskaan lepää – päivällä sen täyttävät tungeksivat ihmismassat, autot, polkupyörät, mainoskyltit, torvensoitto, puheensorina. Yölläkään äänet eivät lakkaa, mutta ne kuuluvat kuin pehmeän vaimennusvillan läpi, ja kaiken yli kuuluu kaupungin perusääni, tasainen, lakkaamaton humina.

Sixhavenin satama on kuin pieni keidas keskellä Amsterdamin modernien asuinalueiden, satamien ja teollisuuden reunustamaa jokisilhuettia, joka on aivan eri maailmasta kuin pittoreski, pienipiirteinen vanha kaupunki. Venesatamaa ympäröivät laidoilta pensaat ja pusikot, pienet omakotitalot ja kelluvat asuntolaivat. Sinne oli mukava palata kaupunkireissuilta ja joinakin päivinä kerrassaan unohtaa olevansa suurkapungissa ja viettää sadepäivä kotona veneessä.

Amsterdam on täynnä veneitä ja polkupyöriä. Koko kaupunki on rakennettu veneitä ja polkupyöriä varten, ja aika pian huomasimme, ettei meidän muilla konstein kannattanut yrittääkään sen ytimeen tungeksimaan. Niinpä laskimme kumijollan vesille, ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin vesitse, loputtomia kanavia pitkin. Liikenne oli kanavillakin vilkasta, mutta siellä sai silti matkustaa omaan tahtiinsa, pysähdellä ja ihmetellä. 

Ja ihmeteltävää riitti: kauniita, vanhoja taloja, hauskoja asuntolaivoja, siltoja ja tunneleita, kirkkoja ja palatseja. Ja polkupyöriä, loputtomasti polkupyöriä! Polkupyöriä liikenteessä, pyörien pysäköintiin pyhitettyjä lotjia, pyöriä lukittuna sillankaiteisiin ja valaisinpylväisiin, pyöriä metroissa, vesibusseissa, puistoissa ja poluilla… Eihän sellainen voi vaikuttaa ihmiseen kuin yhdellä tavalla: meidän oli pakko saada polkupyörät! Ja mikäpä olisi voinut olla parempi paikka hankkia sellaiset – Amsterdamissa pyöräliikkeitä on melkein joka korttelissa.

Tietysti valitsimme taittopyörät, koska veneessämme ei ole muunlaisille pyörille tilaa. Oikeastaan tilaa ei olisi yhtään millekään, mutta päätimme taikoa taittopyörille tilaa, sillä huomasimme heti ensimmäisellä ajeluretkellä, miten polkupyörät mullistaisivat elämämme! Miten paljon enemmän ehtisimme nähdä, miten kätevästi pääsisimme tutustumaan paikkoihin, miten paljon vapaampaa kulkeminen olisi verrattuna ainaiseen kävelemiseen tai bussiaikataulujen varassa toimimiseen.

Niinpä olimme nyt siis varustautuneet seikkailuun hollantilaisittain, ja oli aika jatkaa matkaa Amsterdamista – hollantilaisittain tietysti kanavia pitkin. Amsterdamista etelään Staande Mast -reittiä kulkeva voi valita kahdesta vaihtoehdosta: keskiyön jälkeen Amsterdamin läpi kulkevan yöeskaaderin matkassa, tai päiväsaikaan lännempää Haarlemin kaupungin läpi. Nämä reitit yhtyvät Brassemermeer-nimisellä järvellä.

Me valitsimme päiväsaikaan matkustamisen, ja niinpä suuntasimme Amsterdamista Noordzeekanaalia pitkin länteen, josta käännyimme kohti Spaarndamia ja sen moottoritiesiltaa, joka avautuu vain muutaman kerran päivässä. Ajoituksemme oli täydellinen, ja niinpä pääsimme jatkamaan matkaa Spaarndamin sulkuun – josta piti kiivetä konttoriin maksamaan 3,5 euron sulkumaksu – ja sen jälkeen läpi Haarlemin kaupungin, jossa oli kaikkiaan 10 avattavaa siltaa. Haarlem näytti kauniilta ja meitä melkein harmitti, että emme olleet aikoneet pysähtyä siellä. Ilta alkoi jo hämärtyä, kun ajelimme ohi Haarlemin kanavanvarren viimeisistä kelluvista taloista kohti jälleen yhtä avautuvaa siltaa. 

Mutta sepä ei avautunutkaan! Kukaan ei vastannut, vaikka toistimme kutsua VHF-kanavalla moneen kertaan. Sitten yritimme soittaa kanavaoppaista ja netistä löytyneisiin puhelinnumeroihin – ei vastausta, tai korkeintaan hollanninkielinen ”numero ei ole käytössä”. Yritimme rantautua sillan edustan odotusalueille, mutta kölimme tössäsi mutapohjaan monta metriä ennen kiinnityspaikkaa. Tässä oli nyt jotain todella outoa! 

Vihdoin meille vastattiin jostakin Haarlemin satamakonttorin numerosta, ja kerrottiin, että silta, josta yritimme läpi, olisi remontissa seuraavat kaksi viikkoa! Mutta miksi kukaan ei ollut maininnut meille asiasta aiemmin – Spaarndamin sululla tai jollakin niistä Haarlemin silloista, joiden kohdalla olimme käyneet lukuisia radiopuhelinkeskusteluja? Miksi kukaan ei ihmetellyt suomalaisvenettä, joka määrätietoisesti teki matkaa kohti umpikujaa? Ehkä hollantilaiseen luonteeseen ei kuulu moinen uteliaisuus. Mene tiedä – teimme u-käännöksen ja palasimme muutaman nostosillan läpi takaisin Haarlemin keskustaan, jossa parkkeerasimme purtemme kanavanvarren laituriin. Nythän meillä olisi mainio tilaisuus tutustua tähän kauniiseen kaupunkiin, ja miettiä sitten uudemman kerran, mitä reittiä matkamme etelään jatkuisi.

Seuraava päivä oli lauantai, ja kuinka ollakaan, toripäivä. Kävelimme mutkaisia katuja Grote Markt -torille, jossa oli kortteleittain kojuja täynnään mitä erilaisimpia herkkuja! Olihan siellä tietysti myös vaatteita, koruja, koristeita ja matkamuistoja, mutta me kyllä löydämme itsemme poikkeuksetta kala-, liha-, leipä-, juusto- ja sen sellaisten kojujen keskeltä, olipa maa tai valuutta mikä hyvänsä. Halpaa moinen lysti ei täällä ollut, mutta jotakin matkaan toki tarttui.

Päivän visiitti riitti mukavaan yleisvaikutelmaan kaupungista. Haarlem kuuluu selvästi sarjaan ”sopivan kokoinen kaupunki” – siellä oli elämää ja vilskettä, muttei tungosta, sopivan kokoinen keskusta kävellä laidalta toiselle tuntematta itseään pieneksi, ja kadut täynnä kauniita, vanhoja taloja, viehättäviä yksityiskohtia, näkymiä kanaville, kadunkulman takaa yllättäen esiin pilkahtavia kirkontorneja tai tuulimyllyn siipiä. Enää umpikujareissu ei harmittanut yhtään!

Sisävesitse iloiseen Amsterdamiin!

Sisävesitse iloiseen Amsterdamiin!

Amsterdamissa kanava-ajelulla

Den Helderin satama on yksi niistä paikoista, joiden kautta pääsee kätevästi Hollannin järville ja kanaville. Me halusimme tutustua tähän omituiseen maahan ja nähdä paikkoja, jotka ovat Hollannille tyypillisiä – ja mikäpä voisi olla tyypillisempää kuin kanavia pitkin veneily!

Den Helderin aamu-usvassa näkyvät hahmot eivät ole eksoottisia temppeleitä vaan sotalaivoja!

Hollannin läpi pohjoisesta Saksan rajalta aina etelään Belgian rajalle asti pääsee kanavia pitkin myös purjeveneellä tarvitsematta kaataa mastoa. Tämä ”Staande Mast” -reitti alkaa Delfzijl’istä ja päättyy etelässä Vlissingeniin. Reitin pohjoisella osalla on kuitenkin muutama paikka, joista emme veneemme 2 metrin syväyksen vuoksi olisi päässeet läpi. Niinpä matkasimme meritse Den Helderiin asti. Kaupunki ei ole kovin kiinnostava, mutta siellä sijaitsee merivoimien tukikohta, ja niinpä suuri satama onkin täynnä jos jonkinmoista sotalaivaa. Laivaston venekerhon satama on sijainniltaan kätevä tulla ja lähteä, ja sieltä me parin yön levon jälkeen ajelimme Waddenseen halki Den Oever -sululle.

Pitihän sulkua vähän jännittää, niin kuin kaikkea uutta aina pitää. Meidän kanssamme sulkuun ahtautui yhtä aikaa valtavan pitkä ja matala rahtilaiva, iso perinteinen purjelaiva ja pari muuta pienempää venettä. Vene koitettiin pitää paikoillaan veden laskiessa – meren puolella oli vuorovesi ylimmillään, joten pinta laski järveä kohti toista metriä. Sitten portit avattiin, ja me koitimme mahdollisimman hallitusti saada veneemme liikkeelle kapeasta rännistä. Ensimmäisestä sulusta oli nyt suoriuduttu kommelluksitta! Ja nyt oltiin siis IJsselmeer-järvellä, joten saisimme sanoa vuorovesi-ilmiölle joksikin aikaa heipat.

Enkhuizen

Oli varsin tyyntä, joten jatkoimme koneella. Illan tullen saavuimme pieneen Enkhuizenin kaupunkiin, jonka edustalla olevasta sulusta siirryttäisiin Markermeer-järvelle. Päätimme jäädä kaupungin isoon laituriin yöksi, sillä tunkua ei näyttänyt olevan, eikä meitä suuremmin kiinnostanut pujotella laiskasti kääntyvän jättiläisemme kanssa ahtaaseen satamaan. Sitten iltakävelylle tutustumaan kauniiseen pikkukaupunkiin!

Enkhuizen, kuten monet muutkin alueen kaupungit, eli suurinta kukoistustaan 1600-luvulla, jolloin se oli Pohjanmeren satamakaupunki. Aiemmin Zuidersee-nimellä tunnettu merenlahti padottiin 1900-luvun alkupuolella ja sittemmin siitä on useaan otteeseen vallattu lisää pinta-alaa maanviljelykseen. Enkhuizenin kaupunki ei liene vanhoista ajoista kovinkaan paljon muuttunut – kapeat talot nojailevat viehättävästi toisiinsa kanavien rannoilla, ja kaupungin porttirakennuksen, Drommedariksen, kellot soittavat päivät ja yöt läpeensä iloisia sävelmiä.

Ihania rantaravintoloita ja baareja piisaa. Me löysimme kylläkin kalakaupan heti ensimmäisen sillan kupeesta ja paistoimme kotikeittiössä illalliseksi turskaa. Aamulla ajelimme suoraan pienvenesulkuun, josta pian pääsimme Markermeer-järvelle. Tähän sulkuun sisään ajettaessa virtaus kävi niin voimakkaana, että oli täysi työ pysäyttää vene. Hollannin järvet ovat hyvin matalia – Markermeer on runsaat 3 metriä syvä. Alkuun kaikuluotaimen lukemat aiheuttivat pientä kihelmöintiä vatsanpohjassa, desimaalipilkun kun mielellään näkisi jossain ihan muussa kohtaa numeroa! Mutta kun kartan merkinnät näyttivät pitävän hyvin paikkansa ja järven pohja oli täysin tasainen, huoli vähitellen kaikkosi.

Meillä oli täydellinen myötätuuli ja saimme purjehtia koko muutaman tunnin matkan järven päästä päähän. Sitten tulimme Amsterdamiin vievälle väylälle, ja sielläpä olikin ruuhkaa. Matalia, pitkiä rahtilaivoja kulki jonossa, joukossa muutamia pienten hinaajien työntämiä, äärimmilleen lastattuja lauttoja. Kaupunkiin saavuttaessa on yksi avattava silta ja heti sen jälkeen Oranjesluizen-sulku. Molemmista pääsimme läpi heti VHF-kanavalla ilmoittauduttuamme, ja niin sitä oltiin Amsterdamissa!

Vielä oli kuitenkin yksi koitos edessä, nimittäin satamaan majoittuminen. Kun aikaisemmin Cuxhavenin 40-metrinen sisäänkäynti oli huolestuttanut ja Den Helderin sataman 10-metrinen aukko näyttänyt uskomattoman kapealta, nyt me pujottelimme Sixhaveniin vielä kapeampaa, mutkikasta väylää pitkin. Ja mikä määrä veneitä, isojakin, pieneen satama-altaaseen oli saatu mahdutettua! Kesällä niitä kuulemma on usein vielä monessa rivissä – sitä en oikeastaan halua edes kuvitella! Onneksi nyt vapaita paikkoja oli useita, ja muutaman mutkan, kirosanan ja käännöksen jälkeen saimme veneen kunnialla laituriin. Hermotkin pysyivät suhteellisen viileinä, ja taas saatiin kokemusta. Satamassa on rauhallista, vaikka ympärillä humisee miljoonakaupunki.

Ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa ollaan melkeinpä reaaliajassa, eli edelleen Amsterdamissa! Kesken reissun ei aina ehdi kirjoittaa, mutta seuraa meitä Facebookissa ja Instagramissa, niin pysyt perillä siitä missä mennään!

Itämereltä Pohjanmerelle!

Itämereltä Pohjanmerelle!

Vihdoin koitti sekin päivä, että olimme valmiita jatkamaan matkaa kotoisaksi käyneestä Kielistä! Kielin alueesta aion myöhemmin kirjoittaa pienen listan veneilijöitä kiinnostavia vinkkejä niille, jotka kenties aikovat suunnata kanavan kautta maailmalle.

Syyskuu ei ollut vielä ohi, kun me irrotimme köydet Laboen satamassa. Vene oli puunattu ensimmäisen kerran koko kesänä niin siistiin kuntoon, että siitä kehtasi räpsäistä kuvankin.

Sitten kohti Kielin kanavaa! Me olimme liikkeellä aamulla hyvissä ajoin. Sulkuun päästettiin kuitenkin ensin joukko laivoja, ja niinpä me kymmenkunta huvialusta saimme pyöriä odotusalueella pari tuntia. Kielin kanavan Holtenaun vanhat sulut olivat remontissa – kenties huviveneet pääsevät taas ensi kesänä kulkemaan niiden kautta, jolloin homma käy huomattavasti joutuisammin.

Taakse jää Itämeri…
… ja edessä odottaa Pohjanmeri!

Kiinnittyminen matalaan sivulaituriin kävi kätevästi, ja sitten portit sulkeutuivat takana. Vesi nousi vaaksan verran, ja sitten edessä portit aukesivat. Me maksoimme kanavamaksun (hinta alle/yli 12-metriselle veneelle 18€ / 35€) vasta sulkujen jälkeisellä automaatilla, mihin oli huomattavasti helpompi pääsy kuin ennen kanavaa olevalle automaatille (siellä laituri on selvästi suunniteltu isommille aluksille, ja paikka on avoin tuulelle ja aallokolle).

Kielin kanava ei ole erityisen jännittävä maisemiensa puolesta. Mutta ensimmäinen päivä oli lämmin ja aurinkoinen, joten mikäpä sitä pitkin oli puksutellessa. Ja olihan siellä tietysti monenmoista vastaantulijaa, siltoja, losseja, ja ihan mukavan näköistä rehevää maaseutua kartanoineen ja pikkukylineen. Kevyen liikenteen väylä kulki melkein koko matkan kanavan viertä, ja ohikulkijat vilkuttivat meille iloisesti.

Kanavaan pääsy oli jäänyt sen verran myöhäiseksi, että emme olisi millään ehtineet samana päivänä Brunsbütteliin asti – huviveneet eivät saa liikkua kanavalla pimeän tultua, ja syyskuun lopussa pimeä laskeutui klo 19:30. Niinpä suuntasimme yöksi Rendsburgin kaupungin venesatamaan, jonne on Kielistä noin 35 km. Kanavan koko pituus on karvan alle 100 km, ja sen varrella on puolen kilometrin välein taulu, joka kertoo etäisyyden Brunsbüttelin suluille.

Vietimme Rendsburgissa toisenkin yön. Pitihän meidän ehtiä tutustua kaupunkiin, kun kerran satamaan asti olimme tulleet. Pikku kaupunki oli oikein viihtyisä vanhoine kirkkoineen ja ristikkotaloineen, joista monet olivat 1600-luvulta tai sitäkin vanhempia. Keskustassa sattui sitäpaitsi olemaan toripäivä meneillään, ja ostimme kalakauppiaalta tuoretta kalaa! Kalaa ei yllättäen olekaan Saksan rannikolta helppoa löytää – ravintoloista sitä saa, mutta kaupoista ei juuri lainkaan.

Rendsburgin vanha kaupunki – klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi!

Toinen kanavapäivä valkeni harmaana ja tihkuisena, ja hienoja sumumaisemia riitti koko päiväksi. Perillä Brunsbüttelissä sulutus kävi yhdessä hujauksessa. Sulkua lähestyttäessä tiedustelimme vhf:llä aikataulua, ja meitä kehotettiin ajamaan suoraan avoimeen sulkuun. Muita veneitä ei näkynyt mailla halmeilla, ja niinpä pääsimme ylhäisessä yksinäisyydessämme siirtymään Kielin kanavasta Pohjanmeren puolelle.

Virallisesti oli tietysti kyse vasta Elbe-joesta, mutta täällä jo vuorovedet tekivät temppujaan meidän ajaessamme kohti Pohjanmerta. Ajatuksen Brunsbüttelin kaupungin marinaan menosta hylkäsimme heti alkuunsa satamaa hetken kiikaroituamme – sinne vievä väylä oli reunustettu omituisilla, risuista kyhätyn luudan näköisillä kepakoilla. Olivatko ne pyydyksiä vai kotitekoisia väylämerkkejä, sitä emme uskaltaneet matalilla, virtailevilla vesillä jäädä ihmettelemään.

Oli vasta iltapäivä, joten ehtisimme Cuxhavenin satamaan asti. Meitä vauhditti vielä solmun tai parin myötävirta, joten olisimme perillä hyvissä ajoin ennen pimeää. Sataman sisäänajo hieman jännitti. Aukko ei ole kovinkaan leveä, ja virta koitti viedä meitä sivulle – mutta kaikki sujui lopulta ongelmitta.

Cuxhavenissakin vietimme kaksi yötä, joten ehdimme päivän ajan ihmetellä kaupunkia. Se oli oikein viihtyisä, muttei erityisen mieleenpainuva. Hauskinta oli kävellä korkean tulvavallin laella kulkevaa kävelytietä, jolta oli aavat näkymät sekä merelle että rannan puolen huviloille ja lomahotelleille.

Cuxhaven

Sitten koitti lähtö Pohjanmerelle! Vuorovedet ovat jännittävä, uusi asia, joka nyt pitää muistaa ottaa huomioon. Me tutkimme nousu- ja laskuvesien aikatauluja ja asetimme lähtöajaksi reippaasti kello viisi aamulla. Silloin vesi olisi korkeimmillaan ja vesi hetken aikaa paikoillaan, jolloin sataman aukosta pääsisi parhaiten ulos – ja sitten mukavasti laskuvesivirran avittamina matkaan!

Ulkona merellä meitä odotti vastatuuli, iso vastainen aallokko, ja kuinka ollakaan, vastavirta. Tuntikausiksi näiden yhteisvaikutus kumosi veneemme purjeiden ja moottorin tehon siinä määrin, että liikuimme vain pari-kolme mailia tunnissa. Suuntana meillä oli, säistä riippuen, jokin Saksalle kuuluvista Friisein saarista – kenties Norderney tai Borkum. Mutta matka ei vain tuntunut etenevän mihinkään. Helgolandin saari häämötti styyrpuurin puolella, eikä näyttänyt liikkuvan siitä koko päivänä minnekään. Lopulta päätimme antaa periksi kaikille vastaisille ilmiöille ja käänsimme kokan kohti Helgolandia. Miksi haukata heti ensimmäisenä päivänä liian suuri pala Pohjanmerta? Ehkäpä pieni tauko olisi paikallaan.

Sivutuuleen päästyään purtemme suorastaan lensi, eikä aikaakaan, kun olimme jo pikku saaren edustalla. Helgolandiin oli ihanan helppo rantautua – venesatama sijaitsee kahden aallonmurtajan takana ja meille löytyi aina niin mieluinen kylkikiinnityspaikka.

Sitten tutustumaan tähän Saksalle kuuluvaan, erikoiseen saareen, joka ei lainkaan kuulunut suunnitelmiimme. Mutta nythän me jo tiedämme, miten suunnitelmiin pitää suhtautua – ei kovin vakavasti! Lisää Helgolandin pysähdyksestämme kerron ensi kerralla.

Helgoland