Browsed by
Avainsana: Keskiaika

Malborkin linnan sotaisat ritarit

Malborkin linnan sotaisat ritarit

Ihan kaikki paitsi purjehdus ei ole turhaa. Esimerkiksi historia ja arkkitehtuuri ovat loputtoman kiinnostavia – erityisesti silloin, kun nämä kaksi sattuvat paikalle yksissä tuumin. Vaikka tuulen voimalla liikkuminen onkin ihan ihme jo itsessään, yhtä merkittävä syy meidän matkallemme ovat kaikki ne hienot paikat, joihin sen varrella ehdimme tutustua.

Kaksiviikkoisen veneremppamme kestettyä kolme ja puoli viikkoa, ja jäätävän pohjoistuulen tuiverrettua tuimissa lukemissa tauotta jo ainakin neljä päivää, halusimme todella jo vaihtaa maisemaa. Jätimme siis venetelakan, Aina-purren ja Wisla-joen selviytymään keskenään, ajoimme bussilla Gdanskin rautatieasemalle, nousimme junaan ja matkasimme viitisenkymmentä kilometriä kaakkoon. Siellä muhevien viljapeltojen ja maalaiskylien keskeltä kohoaa majesteettisena Malborkin linna.

Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi.

Malbork, alkuperäiseltä nimeltään Marienburg, on maailman suurin tiililinna, ja jo pelkästään kokonsa vuoksi häkellyttävä. Muurien ympäröimällä kompleksilla on kokoa parikymmentä hehtaaria. Moninkertaisten, tornein varustettujen puolustusmuurien ja vallihautojen sisällä sijaitsevat ala-, keski- ja ylälinna, Suurmestarin palatsi ja neitsyt Marian kirkko. Sisäpihoja reunustaa koko joukko pienempiä rakennelmia, joissa on aikoinaan sijainnut paitsi asevarastoja, myös ruokakellareita, pajoja, mylly ja muita valtaisan ritari- ja munkkiarmeijan ylläpitämisen kannalta välttämättömiä tiloja.

Linnan rakensi saksalainen ritarikunta, joka perustettiin 1190 auttamaan Jerusalemiin matkaavia kristittyjä pyhiinvaeltajia – palveluihin kuului puolustuksen lisäksi sairaanhoitoa. Homma kävi kuitenkin hankalaksi islamilaisten vallattua Palestiinan, ja parin mutkan kautta veljeskunta päätyi lähetystyöhön Itämeren rannoille, seudulle jota tuohon aikaan kutsuttiin Preussiksi. Täällä asusteli pakanallista balttilaista väkeä, ja laupeudentyö vaihtui kiivaampaan, miekoin ja pistimin suoritettuun käännytystyöhön.

Saksalaisen ritarikunnan suurmestareita

Ritarikunnan arvovaltainen ja rahakas tukija oli Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Se kasvoi nopeasti keisarikunnan alaiseksi, käytännössä itsenäiseksi ritarivaltioksi, joka verotti asukkaitaan ja kaupankäyntiä ja hallitsi yksinoikeudella muun muassa meripihkakauppaa. Valloittamisen tehokkuus perustui sotataidon uusimpaan tietotaitoon – linnoitustekniikkaan ja raskaan ratsuväen näppärään käyttöön. Malborkin linna oli osa yli 120 linnan verkostoa, jonka avulla ritarikunta hallitsi laajoja alueitaan, jotka ulottuivat Puolasta nykyiseen Viroon asti. Malborkin linnan rakentaminen aloitettiin 1270-luvulla. 1309 veljeskunnan suurmestarin asemapaikka siirrettiin Venetsiasta Malborkiin, jonka rakennustyöhön käytetyt paukut nostivat sen ylellisyydessään ajan kuninkaanlinnojen kaartiin.

Ritarin ammatti tarjosi kelpo uran aatelisperheen nuoremmille pojille, joille ei ollut perintöä luvassa. Ritariksi ryhtyvä teki kuuliaisuus-, köyhyys- ja naimattomuuslupauksen. Hyvästä ruoasta, viinistä ja oluesta ei sentään tarvinnut kieltäytyä. Linnan salit komeine goottilaisholveineen ja laajat linnanpihat ovat epäilemättä todistaneet mahtavia juhlia, mässäilyä ja turnajaisia. Normipäivinä duunissa sai huhkia ratsun ja miekan kanssa sellaisten projektien parissa kuin vaikkapa ”Gdanskin teurastus”, jonka jäljiltä kyseisessä kaupungissa ei ollut juuri kiveä kiven päällä eikä asukaslukukaan enää kovin merkittävä. Pari sataa vuotta myöhemmin muinaispreussin kieli ja kulttuuri olivat kadonneet alueelta jäljettömiin.

Tannenbergin taistelussa 1410 saksalaisritarit hävisivät Puolan kuningas Vladislav II Jagellon ja tämän serkkupojan, Liettuan suuriruhtinas Vytautasin armeijalle. Malborkin linna kesti kyllä piiritystä, mutta ritarien palkanmaksu pääsi viivästymään, ja niinpä he myivät linnan Puolan kuninkaalle. Vuodesta 1466 linna toimi yhtenä Puolan kuninkaallisista residensseistä aina vuoteen 1772, jolloin Puola jaettiin osiin, ja linnasta tuli Preussin kuningaskunnan kasarmi. Preussin armeijaa ei tämä goottilaisen arkkitehtuurin helmi juurikaan kiinnostanut, he käyttivät suuria saleja muun muassa ratsastusharjoituksiin ja muurasivat umpeen turhat suippokaari-ikkunat.

1800-luvun alussa historiasta tuli – meidän nykypäivän turistien onneksi – muotijuttu, ja tuolloin aloitetut mittavat restaurointityöt pelastivat linnan lopulliselta tuholta ja palauttivat sen keskiaikaiseen asuunsa. Viimeisen päälle rempattu linna kuitenkin tuhoutui jälleen 1945 toisen maailmansodan taisteluissa – taas oltiin lähtöruudussa! Onneksi edellisen restauroinnin piirustukset ja dokumentit olivat enimmäkseen tallessa, mikä helpotti tätä edelleen jatkuvaa työtä. Malborkin linnasta tuli Unescon maailmanperintökohde vuonna 1997.

Seuraa matkaamme Facebook– ja Instagram-sivuillamme – ne ovat usein paremmin ajan tasalla.

Menneiden aikojen tunnelmissa

Menneiden aikojen tunnelmissa

Haapsalun linnaHaapsalu on suomalaisille Viron kaupungeista varmaankin tutuin heti Tallinnan ja Pärnun jälkeen. Meille visiitti oli ensimmäinen, vaikka olemme ahkeria Viron matkaajia ja muutoin kiertäneet melkein maan jokaisen kolkan. Oli hienoa saapua kaupunkiin meritse, niin kuin varmaan keskiajallakin usein saavuttiin – niihin aikoihin kun maantiet olivat vielä varsin vaatimattomia.

Ensimmäiseksi halusimmekin suunnata nimenomaan Haapsalun keskiaikaiseen historiaan. Haapsalun Piispanlinnan vaiherikas historia alkoi 1200-luvulla ja sen rakennustyöt kestivät kaikkiaan kolmisensataa vuotta. Tuona aikana aseet kehittyivät ja niiden myötä linnoitustekniikka koki monia uudistuksia, ja niinpä Haapsalunkin linnoitukseen lisättiin eri aikakausina uusia osia. Valitettavasti myöhästyimme viikon verran treffeiltä Haapsalun suurimman kuuluisuuden, Valkean Daamin, kanssa. Hänen kerrotaan ilmestyvän linnan katedraalin ikkunaan elokuisena yönä täydenkuun aikaan. Me satuimme olemaan silloin jumissa Viinistun tuulisessa satamassa.

Tuntui mukavalta heittäytyä täysillä kaupunkilaiselämään, nauttia herkullisista lounaista ja illallisista toinen toistaan paremmissa ravintoloissa ja ihastella ihmisvilinää vanhojen, kauniiden talojen reunustamilla kaduilla. Vaikka elettiin elokuun viimeisiä päiviä, oli sää vielä lämmin ja kesäinen. Haapsalun pääkadun vilinästä ei tarvitse poiketa kuin korttelin-parin verran syrjemmäs, niin tunnelma kapeilla, mutkittelevilla kaduilla muuttuu kuin matkustaisi ajassa sata vuotta taaksepäin. Vanhat lehmukset varjostavat pieniä pihoja, värikkäät ystävälliset talot esittelevät huolella kaiverrettuja, veistettyjä tai raudasta taottuja yksityiskohtiaan, valo väreilee kauniisti verantojen puhalletuissa lasiruuduissa. Tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Todellisuudessa tämä ajaton idylli on vaatinut vuosikausien työn, verta, hikeä ja kyyneleitä. Ennen Viron uutta, nyt 25-vuotiasta itsenäisyyttä vaikutelma oli tyystin toisenlainen – varmaan jokainen Virossa Neuvostoaikaan tai pian sen jälkeen vieraillut muistaa miltä maisemat silloin näyttivät. Muutos on hämmästyttävä näinkin lyhyessä ajassa, eikä virolaisten tarmokkuutta ja taitavuutta voi olla ihailematta.

Kesäinen sää jatkui, mutta lännen suunnalta kantautui jo taas ensimmäisiä myrskyn merkkejä – kovenevaa tuulta, aallokkoa ja jopa jokunen sataman suojiin hakeutuva venekin saapui mereltäpäin. Lopulta myrsky saavutti Viron rannikon, hyöri yllämme pari päivää, jatkoi hurjaa vauhtiaan Suomen puolelle, jossa se katkoi sähköjä isoilta alueilta. Se olikin omituinen myrsky. Aurinko paistoi koko ajan täydeltä terältä, sadetta emme saaneet pisaraakaan, mutta tuuli oli hurja. Yöllä satamassa kuuntelimme tuulen pauhua ja varsinkin sen aiheuttamaa pauketta, kilinää ja kolinaa, kun veneiden köydet ja vaijerit hakkasivat mielipuolisesti mastoja vasten. Aallokko ei sentään satamaan päässyt, joten ei tarvinnut pelätä punkasta putoamista kesken unien.

Mietimme, ovatko säät ja tuulet muuttuneet näin paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana, jotka olemme viettäneet kuivalla maalla, vai oliko tämä kesä vain poikkeuksellisen tuulinen – vai oliko pelkkää sattumaa, että lomaviikkomme ja melkein kaikki merellä viettämämme viikonloput olivat kovin tuulisia? Eihän tuulisuuteen kiinnitä samalla tavalla huomiota, jos viettää aikaansa toimistossa tai suojaisella kotipihalla. Ainakin veneemme merikelpoisuus tuli testattua ja hyväksi havaittua jo heti ensimmäisenä kesänä. Sen puolesta meillä ei ainakaan ole hätäpäivää, sillä pikku Matamimme tuntuu selviävän kyllä kaikesta mitä Itämeri keksii sen eteen heittää.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Kõpun majakka ja Hiidenmaan kierros

Kõpun majakka ja Hiidenmaan kierros

dsc_0479-kopio

Viime kirjoituksessa päästiin meriturvallisuusteemaan, joten jatketaan sillä. Tosin nyt hyppäämme aikakoneella 500 vuoden taakse, 1500-luvulle. Aihe oli hyvin ajankohtainen silloinkin, kun Itämerta purjehtivat Hansaliiton kauppalaivat – ilman tutkia, karttaplottereita, vhf-radioita tai vilkkuvia valolaitteita. Yksi Itämeren vilkkaimmista hansakaupan satamista oli Tallinna, ja sinne päästäkseen piti purjehtia Hiidenmaan vaarallisten matalikkojen ohi. Laivoja ohjaamaan päätettiin vuonna 1504 rakentaa majakka, ja sille sopivaksi paikaksi katsottiin Hiidenmaan korkein kohta Kõpun niemellä. Alkuperäinen pooki – nykyisen majakan kartiomainen jalusta – valmistui 1531. Se on Itämeren vanhin edelleen toiminnassa oleva majakka ja monien (virolaisten) lähteiden mukaan toiseksi tai kolmanneksi vanhin sellainen koko maailmassa. Paikallisten talonpoikien tehtävä oli kuskata paikalle puuta ja polttaa tulta pookin laella. Korotusosa valolaitteineen rakennettiin vasta 1800-luvun alussa.

Miehistömme muut jäsenet jäivät suosiolla maan pinnalle odottelemaan, kun kiipesin majakan ylätasanteelle. Taival ei ollut erityisen mukava eikä missään nimessä suositeltava korkeiden tai ahtaiden paikkojen kammosta kärsiville. Minäkin keskityin pitämään käsijohteesta kaksin käsin kiinni, mutta silti tarvitsin muutaman “tuumaustauon” matkan varrella ennen kuin maali oli saavutettu. Mutta oli se sen arvoista, sillä ylätasanteelta avautuivat huikeat näkymät yli Kõpun niemen, lännessä kauas merelle ja idässä Kärdlan poukamaan ja ohikin. Majakka sijaitsee aika kaukana rannikolta, eikä sen juurella uskoisi ikinä olevansa lähelläkään mitään merta, mutta huipulta meri näkyi joka suunnassa.

Kõpun majakalta jatkoimme matkaa niemen länsikärkeen Ristnaan, joka on monille tuttu Merisään rannikkoasemien litaniasta. Sielläkin on majakka, mutta paljon uudempi (vuosimallia 1874) ja sen juurella mahtava hiekkaranta, jonka isot aallot ovat surffarien mieleen. Tällä kertaa aallokko oli varsin maltillista ja sen vuoksi pieni surffariporukka viettikin aikaansa lepäilemällä rannan riippumatoissa. Vesiurheiluvälineitä oli rannalla joka makuun ja hauskasta lautahökkelistä löytyi mukava baari, jossa söimme erittäin maukkaat burritot.

Olimme vuokranneet venesatamasta auton tarkoituksenamme ajella pitkin Hiidenmaata ja kenties yöpyäkin jossakin matkan varrella. Surffiparatiisia lukuun ottamatta lähes kaikki ravintolat, kahvilat ja majapaikat olivat kuitenkin kiinni – monesta paikasta löysimme vain lukitun oven ja “Nähdään ensi kesänä!” -kyltin. Mutta retkipäivä oli silti upea, aurinko paistoi ja meri kimmelsi joka nurkan takana. Länsirannalta ajelimme etelään Käinan ja Orjakun kyliin ja bongasimme hienoja vanhoja taloja, kartanoita, kirkkoja, upeita rantaniittyjä ja katajaisia hiekkaharjanteita. Orjakun satama näytti mukavalta ja siellä oli jopa kahvilakin auki, nautimme kupilliset kahvia ja jäätelöt ihaillen väikkyvää Väinameren selkää. Sitten jatkoimme Kassarin saarelle ja kävimme syömässä maukkaan lounaan Lest & Lammas -nimisessä ravintolassa, jonka viihtyisä terassi oli tulvillaan kukkia ja syötäviä yrttejä.

Illansuussa palasimme takaisin Kärdlaan. Hiidenmaa oli kierretty, vaikkakin pikaisesti, ja oli jo aika jatkaa matkaa meritse. Kävimme iltakävelyllä Kärdlan kauniissa rantapuistikossa ja nautimme sen jälkeen tyvenestä illasta ja auringonlaskusta satamassa. Veneen lokikirjaan oli kertynyt nyt jo yli 200 mailia ja lomamme oli puolivälissä. Se tarkoitti, että piti pikkuhiljaa kääntyä takaisin kotiin, mutta ennen sitä halusimme tutustua vielä yhteen virolaiseen kohteeseen.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!