Browsed by
Avainsana: Kirkot

Malborkin linnan sotaisat ritarit

Malborkin linnan sotaisat ritarit

Ihan kaikki paitsi purjehdus ei ole turhaa. Esimerkiksi historia ja arkkitehtuuri ovat loputtoman kiinnostavia – erityisesti silloin, kun nämä kaksi sattuvat paikalle yksissä tuumin. Vaikka tuulen voimalla liikkuminen onkin ihan ihme jo itsessään, yhtä merkittävä syy meidän matkallemme ovat kaikki ne hienot paikat, joihin sen varrella ehdimme tutustua.

Kaksiviikkoisen veneremppamme kestettyä kolme ja puoli viikkoa, ja jäätävän pohjoistuulen tuiverrettua tuimissa lukemissa tauotta jo ainakin neljä päivää, halusimme todella jo vaihtaa maisemaa. Jätimme siis venetelakan, Aina-purren ja Wisla-joen selviytymään keskenään, ajoimme bussilla Gdanskin rautatieasemalle, nousimme junaan ja matkasimme viitisenkymmentä kilometriä kaakkoon. Siellä muhevien viljapeltojen ja maalaiskylien keskeltä kohoaa majesteettisena Malborkin linna.

Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi.

Malbork, alkuperäiseltä nimeltään Marienburg, on maailman suurin tiililinna, ja jo pelkästään kokonsa vuoksi häkellyttävä. Muurien ympäröimällä kompleksilla on kokoa parikymmentä hehtaaria. Moninkertaisten, tornein varustettujen puolustusmuurien ja vallihautojen sisällä sijaitsevat ala-, keski- ja ylälinna, Suurmestarin palatsi ja neitsyt Marian kirkko. Sisäpihoja reunustaa koko joukko pienempiä rakennelmia, joissa on aikoinaan sijainnut paitsi asevarastoja, myös ruokakellareita, pajoja, mylly ja muita valtaisan ritari- ja munkkiarmeijan ylläpitämisen kannalta välttämättömiä tiloja.

Linnan rakensi saksalainen ritarikunta, joka perustettiin 1190 auttamaan Jerusalemiin matkaavia kristittyjä pyhiinvaeltajia – palveluihin kuului puolustuksen lisäksi sairaanhoitoa. Homma kävi kuitenkin hankalaksi islamilaisten vallattua Palestiinan, ja parin mutkan kautta veljeskunta päätyi lähetystyöhön Itämeren rannoille, seudulle jota tuohon aikaan kutsuttiin Preussiksi. Täällä asusteli pakanallista balttilaista väkeä, ja laupeudentyö vaihtui kiivaampaan, miekoin ja pistimin suoritettuun käännytystyöhön.

Saksalaisen ritarikunnan suurmestareita

Ritarikunnan arvovaltainen ja rahakas tukija oli Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Se kasvoi nopeasti keisarikunnan alaiseksi, käytännössä itsenäiseksi ritarivaltioksi, joka verotti asukkaitaan ja kaupankäyntiä ja hallitsi yksinoikeudella muun muassa meripihkakauppaa. Valloittamisen tehokkuus perustui sotataidon uusimpaan tietotaitoon – linnoitustekniikkaan ja raskaan ratsuväen näppärään käyttöön. Malborkin linna oli osa yli 120 linnan verkostoa, jonka avulla ritarikunta hallitsi laajoja alueitaan, jotka ulottuivat Puolasta nykyiseen Viroon asti. Malborkin linnan rakentaminen aloitettiin 1270-luvulla. 1309 veljeskunnan suurmestarin asemapaikka siirrettiin Venetsiasta Malborkiin, jonka rakennustyöhön käytetyt paukut nostivat sen ylellisyydessään ajan kuninkaanlinnojen kaartiin.

Ritarin ammatti tarjosi kelpo uran aatelisperheen nuoremmille pojille, joille ei ollut perintöä luvassa. Ritariksi ryhtyvä teki kuuliaisuus-, köyhyys- ja naimattomuuslupauksen. Hyvästä ruoasta, viinistä ja oluesta ei sentään tarvinnut kieltäytyä. Linnan salit komeine goottilaisholveineen ja laajat linnanpihat ovat epäilemättä todistaneet mahtavia juhlia, mässäilyä ja turnajaisia. Normipäivinä duunissa sai huhkia ratsun ja miekan kanssa sellaisten projektien parissa kuin vaikkapa ”Gdanskin teurastus”, jonka jäljiltä kyseisessä kaupungissa ei ollut juuri kiveä kiven päällä eikä asukaslukukaan enää kovin merkittävä. Pari sataa vuotta myöhemmin muinaispreussin kieli ja kulttuuri olivat kadonneet alueelta jäljettömiin.

Tannenbergin taistelussa 1410 saksalaisritarit hävisivät Puolan kuningas Vladislav II Jagellon ja tämän serkkupojan, Liettuan suuriruhtinas Vytautasin armeijalle. Malborkin linna kesti kyllä piiritystä, mutta ritarien palkanmaksu pääsi viivästymään, ja niinpä he myivät linnan Puolan kuninkaalle. Vuodesta 1466 linna toimi yhtenä Puolan kuninkaallisista residensseistä aina vuoteen 1772, jolloin Puola jaettiin osiin, ja linnasta tuli Preussin kuningaskunnan kasarmi. Preussin armeijaa ei tämä goottilaisen arkkitehtuurin helmi juurikaan kiinnostanut, he käyttivät suuria saleja muun muassa ratsastusharjoituksiin ja muurasivat umpeen turhat suippokaari-ikkunat.

1800-luvun alussa historiasta tuli – meidän nykypäivän turistien onneksi – muotijuttu, ja tuolloin aloitetut mittavat restaurointityöt pelastivat linnan lopulliselta tuholta ja palauttivat sen keskiaikaiseen asuunsa. Viimeisen päälle rempattu linna kuitenkin tuhoutui jälleen 1945 toisen maailmansodan taisteluissa – taas oltiin lähtöruudussa! Onneksi edellisen restauroinnin piirustukset ja dokumentit olivat enimmäkseen tallessa, mikä helpotti tätä edelleen jatkuvaa työtä. Malborkin linnasta tuli Unescon maailmanperintökohde vuonna 1997.

Seuraa matkaamme Facebook– ja Instagram-sivuillamme – ne ovat usein paremmin ajan tasalla.

Itku pitkästä ilosta?

Itku pitkästä ilosta?

Kaikki hyvä loppuu aikanaan – kesä, loma, purjehdus, vapaus, riemu ja hauskuus. Vai mitä? Itku pitkästä ilosta?

Niinhän se tuppaa olla. Eipä aikaakaan, kun on marraskuu, veneet kököttävät maissa, ihmiset busseissa, autoissa ja työpaikoilla, paljaat puut ja pihalle unohtuneet varvassandaalit räntäsateessa. Pimeys koittaa taas päivä päivältä aikaisemmin. Ei oikein huvita. Toista se oli vielä muutama kuukausi sitten – poutapilviä sinisellä taivaalla, niittykukkien huumaavaa tuoksua, heinäsirkkojen väsymätöntä siritystä ja lokkien huutoja kirkkaassa illassa.

Saaristomeri hymyili meille. Jokainen päivä tuntui olevan edellistä kauniimpi ja aurinkoisempi, jokainen rantakallio sileämpi ja lämpimämpi. Aspön onnelliselta saarelta lähdettyämme meri oli aivan tyyni. Vähän harmitti ettei tuulta ollut purjehtimiseen, sillä hiljaisuus on aina mukavampaa kuin koneen puuduttava puksutus. Maisema oli kuitenkin niin kaunis, ettei moottorilla ajaminen tuntunut niin tylsältä kuin yleensä. Kovin pitkälle emme silti jaksaneet jurnutella, vaan jäimme yöksi Berghamnin saareen Aspön ja Nauvon puoliväliin.

Saarella sijaitsee vanhoja kalastajatiloja, joista osa on Metsähallituksen hallinnassa. Kauniissa, valkoisessa talossa on museo, jonka ovet olivat auki ja sisällä sai ihan omassa rauhassaan tutustua saariston elämästä ja historiasta kertovaan näyttelyyn. Ympärillä on vanhoja niittyjä, joita edelleen hoidetaan laiduntamalla. Mekin kuulimme kyllä illansuussa lehmien ammumista, mutta emme koskaan nähneet äänen lähdettä – ne taisivat nauttia kesäpäivästään jossakin metsän vilpoisassa varjossa. Rannassa oli kauniita, meri-ilmaston harmaiksi kauhduttamia aittoja ja laitureita.

Berghamnin satamapaikat, joita on kaksi ihan vieretysten, sijaitsevat kauniissa poukamassa pienen saaristoryppään suojaamana. Edustalla risteää kaksi suosittua veneväylää, mutta paikka oli näin heinäkuussakin aivan hiljainen. Veneilijät tuntuvat pääasiassa hakeutuvan isoihin satamiin palvelujen äärelle, eikä täällä ollut sitä lajia tarjolla vesijohtoa ja jätekatosta lukuun ottamatta. Miten kaunis paikka, totesimme kuin yhdestä suusta, tännehän saisi vaikka kuinka hienon retkisataman! Tuossa olisi ravintola, tuossa pikku uimaranta, tuohon sopisi grillipaikka! Toisaalta, tuskinpa se olisi ollut mukavampaa kuin tällä tavoin vapaana ja rauhassa haahuilla pitkin kukkaniittyjä ja laidunmaita, ihailla tyyntä saaristoa ja illan tullen vaihtaa muutama sana viereiseen laituriin kiinnittyneen veneen miehistön kanssa, nauttia hyvä illallinen ja nukahtaa rauhalliseen liplatukseen ja veneen kevyeen keikahteluun.

Seuraavana päivänä purjehdimme Nauvoon, eikä siellä ollut tällaisesta rauhasta tietoakaan. Tarkoituksena oli käydä vain pikainen kauppareissu ja palata takaisin saaristoon illaksi, mutta sateen ja ukkosen uhka leijui sataman yllä niin pitkään, että tuntui paremmalta ajatukselta jäädä sittenkin laituriin ja käydä kenties suihkussa ja ehkä ulkona syömässäkin. Olimme myös havainneet ongelmia sähkölaitteiden kanssa, erityisesti jääkaapin, joka ei jaksanut oikein käydä, ja päättelimme “hupiakkumme” vetelevän viimeisiään – käynnistysakkuhan olikin uusittu jo keväällä. Nauvon huoltoasemalta löysimme uuden akun, ja päätimme vaihtaa sen paikalleen saman tien. Siinäpä se päivä kuluikin puuhaillessa. 

Nauvosta löytyi – tietysti – myös kirkko, ja pitihän sitä – tietysti – käydä ihailemassa. Kiviseinien sisällä oli viileää ja hiljaista, korkeat holvit olivat kauniisti koristellut.

Yksi yö satamahulinaa riitti meille, ja palasimme takaisin Berghamniin. Matkan päätepiste häämötti jo minulle – jäisin pois kyydistä Kasnäsissa parin päivän päästä, ja tilalleni saapuisi vaihtomies, joka auttaisi purjehtimaan veneemme takaisin kotisatamaan. Minun ei siis tarvitsisi palata takaisin omia jälkiämme pitkin, reittiä, jonka tunsin jo paremmin kuin hyvin, vaan lomani loppuhuipennus olisi tämä kaunis Saaristomeri! Se sopi minulle oikein mainiosti. Jos hauskuuden on pakko loppua, se on parasta lopettaa silloin kun se on parhaimmillaan, eikä venyttää sitä turhan päiten – silloin itku tulee väkisinkin!

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaanlue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Saaristomeren Aspö – onnellisten saari!

Saaristomeren Aspö – onnellisten saari!

Näkemiin, Ahvenanmaa!

Toivottavasti tapaamme jälleen pian! Mutta kesälomissa on aina se ongelma, että ne kulkevat vääjäämättä loppuaan kohti. Me olimme viettäneet reilun viikon Ahvenanmaalla. Kesä oli ollut hyisen kylmä, mutta tämän viimeisen viikon ajan se oli selvästi yrittänyt parastaan, tarjoillut aurinkoisia säitä, ja meillä oli sellainen tunne että ehkä sittenkin oli vielä pieni toivo oikeasta, lämpimästä kesästä. Jaakkokaan ei ollut vielä heittänyt kylmää kiveään veteen, elettiin heinäkuun toiseksi viimeistä viikkoa. Viimeisen Ahvenanmaan pysähdyksemme teimme Sottungassa, jossa vietimme yhden yön.

Satama ei ollut erityisen mieleenpainuva, mutta sinne saapui illalla kalastaja myymään tuoretta saalistaan. Olimme olleet aika pettyneitä Ahvenanmaan kalatarjontaan – juuri missään ei myyty tuoretta tai savustettua tai muutakaan paikallista kalaa. Ruokakauppojen tiskeissä oli vain iänikuista tukkuliikkeiden vakuumilohta. Eckerössä piti olla savustamo, mutta se ei ollut ilmeisesti ollut auki koko kesänä. Kökarissa sentään myytiin herkullista savukampelaa, ja nyt sitten, melkein koko Ahvenamaan kierrettyämme, löysimme toisen kerran paikallista kalaa! Kyllä maistui hyvältä tuore savusiika ihanan ahvenanmaalaisen mustan leivän kera! Toinen herkkupala, jonka löysimme Sottungasta, oli tämä kerrassan upea puukirkko. Se oli lomaretkemme kirkkobongauksen ehdoton helmi rouheine punamullattuine seinäpintoineen ja paanukattoineen.

Sottungasta suuntasimme kaakkoon mukavasssa sivumyötäisessä. Tuuli kävi pohjoisluoteesta, ja nostimme purjeet heti satamasta päästyämme. Pitkän aikaa kuljimme melkein rinta rinnan toisen samankokoisen veneen kanssa. Ehdimme jo riemastua, että kyllähän me sentään jollekin vauhdissa pärjäämme, kunnes tarkempi kiikarointi paljasti kilpakumppanin reivanneen purjeitaan jo reilusti, ja silti pysyvän vauhdissamme, vaikka meillä oli ylhäällä täydet purjeet. Mutta meidän veneemme oli kyllä tuplasti painavampikin, ja kun tuuli pikku hiljaa koveni, se pääsi vihdoin näyttämään kyntensä! Siinä missä kevyemmät saaristoveneet reivaavat tai hakeutuvat suojaisemmille väylille, meidän pikku tosipaattimme saa isomman vaihteen päälle ja sitten mennään! On vaikea kuvailla sitä riemua, minkä hyvä purjetuuli, reipas vauhti ja veden kohina veneen laitaa vasten saavat aikaan – etenkin, kun vene on niin vakaa ja luotettava, että uskaltaa heittäytyä sen vietäväksi tietäen, ettei se tee mitään yllätyksellistä. Joskus yllätyksellisyys on (elämässä) ihan toivottavaakin, mutta purjeveneessä on ainakin minusta paljon mukavampaa riemuita suhteellisen turvallisesti.

Täältä tullaan, Saaristomeri!

Koko kesäretkemme pisimmän päiväetapin – 32 merimailia – jälkeen saavuimme Aspön saarelle. Emme olleet kaukana menomatkamme lempikohteesta Jurmosta, joka sijaitsee Aspöstä etelään. Pitkästä matkasta huolimatta päivä tuntui kuluneen hujauksessa, sillä veneemme oli painellut koko matkan parasta vauhtiaan. Tuuli oli jo aika navakkaa kun lähestyimme saarta kapeaa väylää pitkin pohjoisesta. Niemen korkeimmalla kohdalla seisoi ylpeänä – kuinkas muutenkaan – taas yksi saariston kirkko, ja pieni kylä venevajoineen ja asuintaloineen nökötti sen alapuolella rannassa. Mutkaisen sisäänajoreitin selvitettyämme saavuimme täysin tyyneen ja rauhalliseen satamaan. Kyllä saaristossa on aina osattu valita satamapaikat huolella!

Täällä saimme jälleen tottua täysiin laitureihin, mutta aivan kuten ennenkin, pikku paatille löytyi taas tilaa. Tällä kertaa meille viittoiltiin venevajan liepeiltä, jonka edustalla oleva pikkuruinen laituri pullisteli veneistä. Yksi lyhyenläntä mahtui ihan venevajan suulle, ja syvyyskin riitti kun kerran kolinaa ei kuulunut (kaikuluotainta meillä ei ollutkaan, sillä sen piuhoja ei kukaan ollut viitsinyt keväisen sähköremontin jälkeen kiinnittää takaisin. Sillä oli muutenkin ollut tapana arpoa lottonumeroita kriittisillä hetkillä, joten mielenrauhamme vuoksi olimme mieluummin ilman koko laitetta).

Ihana Aspö

Aspö oli – ja on edelleen, nyt kun räntäsateen keskellä muistelen kuvien ja lokikirjan avulla lomareissuamme – koko matkan ehdoton huippukohta. Täältä löysimme kaikkein viihtyisimmän, kiireettömimmän saaristo-olotilan ja aidoimman tunnelman. Täällä kaikki viettivät luontevasti suvista elämäänsä yhdessä, olivatpa sitten paikallisia kahvilanpitäjiä, kalastajia, veneilijöitä moottorin taikka purjeiden kera, kesämökkiläisiä tai muita vierailijoita. Kaikkien kanssa oli helppoa ryhtyä juttusille, eikä eri ryhmiä ollut eroteltu omille alueilleen, kuten niin monissa paikoissa. Me maksoimme laituripaikan venevajan omistajan postilaatikkoon ja puikahdimme ranta-aittojen välistä suoraan kylän keskustaan. Siellä istuskeli juttuporukka kahvilan kuistilla, penkeillä vilvoitteli pyyhkeet olalla selvästi saunasta tullutta väkeä, lapsikatras leikki niitetyllä ruohikolla sellaisia perinteisen näköisiä lasten leikkejä, joissa ei käytetä älypuhelimia. Koiratkin kulkivat vapaana, ja niitä oli jokaista kokoa ja väriä. Jos kuvailisin vielä, kuinka tämän kesäisen idyllin yllä haitari soi, se olisi jo liikaa… mutta sekin on totta!

Illan tullen yhteyslaiturin liepeille alkoi kerääntyä väkeä. Monille päivän kohokohta oli yhteysalus Eivorin saapuminen: kuka sen kyydissä lähtisi, kuka saapuisi, kenen kanssa? Meidän kohokohtamme oli tietenkin oikea, puulämmitteinen sauna, minulle myös toinen niistä kahdesta uimapulahduksesta, jotka tänä kylmistä kylmimpänä kesänä suoritin. Kesän saldoksi jäi neljä vetoa sammakkoa!

Tänne oli jäätävä toiseksikin yöksi. Seuraavana päivänä yksi hartaista toiveistamme toteutui: vieno savuntuoksu alkoi iltapäivällä leijailla kylän yllä, ja aivan oikein – tiedossa oli savulohta! Aspössä meidät hemmoteltiin kerta kaikkiaan pilalle, sillä kylän kahvila-kaupasta sai lohta myös graavattuna ja kylmäsavustettuna, meheviä savuahvenia sekä graavisiikaa, jotka kruunasivat ainakin meidän miehistömme illallisen!

Paitsi tunnelmallista saaristolaiselämää, Aspö tarjosi myös hienoja näköaloja ympäröivälle Saaristomerelle – mistä lie moinen nimi keksittykin! Etelässä kajasteli Jurmo ja avomeri, pohjoisessa kallioisten saarten ja luotojen loputon labyrintti.

Tuntui vaikealta kuvitella, että näin kauniilla, päivänpaisteisella saarella olisi ikinä kurjaa tai tylsää. Syvän sininen meri sai väkisinkin hymyn huulille, olo oli onnellinen. Olivatkohan kaikki täällä yhtä onnellisia?

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Vårdö – laivanvarustusta ja omenatarhoja

Vårdö – laivanvarustusta ja omenatarhoja

Tuuli oli kääntynyt lännen puolelle, mikä meille tarkoitti taas myötätuulipurjehdusta. Olimme Ahvenanmaan pohjoisimmassa kolkassa, Getan pohjoisrannalla. Oltiin matkan kääntöpisteessä, tästä eteenpäin reitti kulkisi taas idän suuntaan ja kotia kohti. Kesäinen sää jatkui, vaikka tuuli oli aina vain itsepintaisen kylmä. Meno oli silti mukavaa pelkän genuan voimalla täysimyötäiseen. Kesken kaiken huomasimme purjeen alakulman irronneen rullalaitteen sakkelista ja lepattavan vapaana. Onneksi saimme purjeen rullattua äkkiä kiinni, kiristettyä sakkelin, ja matka pääsi jatkumaan. Hiukan mietitytti, oliko yläpään sakkelikin kenties löysällä – sen irtoaminen olisi nimittäin tiennyt kiipeilykeikkaa jollekin korkeita paikkoja pelkäämättömälle – ja päätimme tarkistaa asian heti seuraavassa yöpymispaikassa.

Sopivaksi paikaksi pysähtyä valikoitui Vårdö, ja siellä vasta pari kesää toiminut Vargatan vierassatama, jota ei vielä löytynyt satamaoppaastakaan. Veneitä oli muutamia ja tunnelma leppoisa. Rantamakasiinin seinustalla odotteli pari perävaunulla varustettua polkupyörää, joita satamavieraat saivat lainata kauppareissua varten. Tokihan sellaista ylellisyyttä piti heti lähteä testaamaan, kun kauppakin olisi vielä hetken aikaa auki!

Karvainen matruusimme köytettiin peräkärryyn kahdella springiköydellä, ja sitten liikkeelle! Matkaa kaupalle oli alle kilometri, ja reitti kulki kauniin viljelysmaiseman halki. Omenatarhoja ja kasvihuoneita näytti olevan joka puolella. Hedelmäpuut kasvoivat siisteissä riveissä, koristeenaan siellä täällä värikäs ruusupensas. Mäen nyppylällä vanhojen jalopuiden katveessa sijaitsi Vargatan kylä ja siellä pieni maalaisputiikki, jonka pihaan kaarsimme menopeleillämme. Kauppa oli aivan täyteen ahdettu, sen valikoimaan kuului totisesti kaikki mahdollinen.

Vårdön saarella oli niin kiireetöntä ja mukavaa, että sinne teki mieli jäädä vain oleilemaan. Ehkä syynä oli vehreä maalaismaisema, ehkä kauniit, vanhat laivanvarustajien talot, joiden liepeillä vallitsi tyyni, salaperäinen tunnelma. Jokaisella talolla olisi varmasti ollut kerrottavanaan jännittäviä tarinoita menneisyydestä, siitä miten tämän pienen saaren maanviljelijät ryhtyivät laivureiksi ja alkoivat kuljettaa kauppatavaraa Tukholman, Tallinnan, Turun ja Helsingin markkinoille. Vuosisatojen kuluessa monista tuli mahtavia ja rikkaita, ja he rakennuttivat arvolleen sopivia komeita taloja, joiden pihoja koristavat edelleenkin suuret ankkurit ja laivatykit.

Kauempana satamasta sijaitsee Värdön kirkonkylä, jonne tein yksin patikkaretken seuraavana päivänä. Oli niin kuuma, äkkiseltään lähes tukahduttava ilma, ettei vanha koiramme olisi jaksanut niin pitkää lenkkiä, vaikka muuten onkin vielä reipas. Kirkko oli pieni, mutta sen sienen muotoinen kellotorni oli korkea ja mahtava, kenties hiukan liiankin suuri. En koskaan kyllästy tutkimaan vanhoja rakennuksia, ja koska saarissa suurin ja tärkein rakennus on melkein aina kirkko, niitä tulee aina merimatkojen varrella bongattua. Saaristossa ja rannikolla kirkon katosta roikkuu aina laiva – täällä se oli Erik-niminen.

Oma hauskuutensa Vårdön saarella olivat joka puolella näkyvät virstanpylväät, jotka merkitsivät Venäjän vallan aikana rakennettua postireittiä – sen läntinen päätepistehän oli Eckerön suuri postitalo. Ahvenanmaalla oli siihen asti käytetty ruotsalaista mailia, nyt olisi pitänyt siirtyä venäläiseen virstaan. Kompromissina Suomen senaatissa keksittiin suomalainen virsta, joita mahtui ruotsalaiseen mailiin kymmenen kappaletta. On sitä byrokratiaa ollut ennen EU:takin, kuten tästä esimerkistä huomataan.

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Purjehdimme länteen – Ruotsiin asti vai ei?

Purjehdimme länteen – Ruotsiin asti vai ei?

Aamu Jurmossa koitti kalseana ja harmaana. Tuuli ujelsi veneiden vanteissa, eikä tuntunut ollenkaan vastaavan säätiedotuksissa luvattua ystävällistä etelätuulta. Melkein inhotti lähteä merelle. Mutta onneksi sittenkin lähdimme, sillä heti aallonmurtajan ulkopuolelle päästyämme totesin sääennusteen pitäneen täysin paikkansa. Aurinko haihdutti pilvet pian pois, ja reipas tuuli puhalsi etelä-lounaasta niin mukavasti, että nostimme purjeet heti sataman suulla ja pikku veneemme suorastaan lensi koko päivän täydellisessä sivutuulessa kohti länttä. Toki isommat veneet suihkivat meistä ohi oikealta ja vasemmalta – korjaan: styyrpuurin ja paapuurin puolelta – ja hävisivät pian horisonttiin, mutta ei meidän iloinen tunnelmamme siitä latistunut. Veneemme kulki kauniisti melkein parasta vauhtiaan. 

Myöhemmin, väylän kääntyessä Kökarin pohjoispuolelle, tuuli kävi niin vastaiseksi ja puuskaiseksi, että emme enää päässeet etenemään purjein. Pienemmässä aallokossa vene olisi luovinut vielä hyvinkin, mutta kolmen ison aallon sarjoina tulevat “topparit” pysäyttivät meiltä vauhdin lähes kokonaan. Sen jälkeen puuskainen tuuli kippasi veneen asentoon, josta se, pikku ressukka, koitti tiukasti pinnistää keulansa tuuleen ja itsensä takaisin jaloilleen, muttei ehtinyt ennen kuin seuraava puuska jo iski. Käynnistimme moottorin, otimme purjeet alas, ja ajelimme koneella viimeiset mailit Kökarin Sandhamnin satamaan.

Nyt oltiin virallisesti Ahvenanmaalla! Taas uusi hieno saavutus pienen veneen keltanokkamiehistölle! Kökarissa pääsisimme näkemään ne Ahvenanmaan kuuluisat punaiset kalliot, punaiset hiekkatiet ja punaisen asfaltin. Mutta Sandhamnin laituri oli aivan täynnä, pari muutakin venettä kierteli toiveikkaana sen ympärillä paikkaa etsien. Yksi vene jo oli ilmeisesti luopunut toivostakin ja ankkuroinut kauemmas. Aikamme pyörittyämme meille vinkattiin laiturista kauniin puisen veneen kannelta, että “aina löytyy tilaa toisellekin S & S -klassikolle”, ja hyvinhän pikkuinen mutta pyylevä Matamimme mahtuikin 1960-luvun Sparkman & Stephens -joolikaunottaren viereen.

Vietimme Sandhamnissa kaksi päivää. Kävelyretki läheiselle Pyhän Annan kirkolle jäi suunnitelman asteelle, sillä toisena päivänä satoi aamusta iltaan. Veneessä pöhisi lämmityslaite. Illalla saunoimme rantasaunassa, jonka löylyt vihdoin sulattivat kylmästä ja kosteasta kangistuneet sormet ja varpaat.

Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin ja ehdimme nähdä kirkon karulla niemellään, ennen kuin se, ja koko muukin maailma, peittyi sakeaan sumuun. Tunnelma oli aavemainen – maisema oli valkoinen ja tyhjä, sen keskipisteessä olimme vain me kolme elollista veneemme kyydissä. Vesi liikkui vasemmalta oikealle keulan editse, niin että tuntui kuin vene olisi pyörinyt ympyrää vastapäivään. Ilman kompassin herkeämätöntä vahtaamista ei pystynyt pitämään suuntaa lainkaan. Meillä oli turvana tabletin kartalla liikkuva nuoli, mutta ilman sitä olisi ollut täysin mahdotonta navigoida läpi kallioluotojen täplittämän saariston. Välttelimme laivaväyliä, vaikka toisaalta niiden ulkopuolella taas on suurempi todennäköisyys törmätä kalapyydyksiin, joten silmät ja korvat oli pidettävä auki. Sumu hellitti vasta iltapäivällä. Ensin sen keskeltä alkoi ilmestyä yksittäisiä luotoja, jotka paljastivat itsensä vain hetkeksi ja peittyivät taas usvaan. Sitten näkyi jo jokin suurempi saari kauempana, himmeni ja kirkastui vuoron perään, muttei enää kadonnut kokonaan näkyvistä. Juuri ennen kuin saavuimme Ruotsinlaivojen isolle väylälle, sumu kaikkosi kuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan! Tuuli alkoi puhaltaa, aurinko paistoi taas. Nostimme purjeet ja viiletimme virkistävää vauhtia viimeiset mailit Rödhamniin.

Olimme valinneet Rödhamnin saaren sopivaksi lähtöpisteeksi Ahvenanmeren ylitykselle. Seuraavalle päivälle oli luvattu reipasta luoteistuulta. Se olisi oikein hyvä tuulensuunta purjehtia Ruotsiin! Kiinnityimme isojen veneiden keskelle laituriin ja lähdimme tutkimaan kaunista saarta. Korkeilta kallioilta on hienot näkymät avomerelle. Saarella on toiminut radiomajakka, joka on nykyisin museona. Saaren toisessa päässä töröttää vanha luotsitupa. Söimme herkullisen, mutta ah, kuinka kalliin savulohi-perunasalaattiaterian. Kahvilan leipomukset olivat herkullisia ja tämän sataman erikoisuus ovat aamiaissämpylät, jotka toimitetaan aamulla veneisiin uunituoreena – pakattuna paperipusseihin, joihin on kirjoitettu päivän säätiedot!

Klikkaa kuvia nähdäksesi isommat kuvat ja kuvatekstit.

Rödhamnissa kyllä tuntui, kuin olisimme jo olleet Ruotsissa. Laiturit olivat täynnään isoja veneitä, rannassa oli rykelmä suloisista suloisimpia punamullan värisiä rakennuksia ja joukko merihenkisiin kuoseihin puettuja lapsia telmi rantavedessä vanhempien huudellessa heille kannustavasti rannalta. Illalla seurasimme veneemme kannelta ruotsalaista grillausilmiötä: jokaisesta veneestä ponkaisi täsmälleen klo 19 kellonlyömällä ruotsalainen perheenisä kainalossaan suorakaiteen muotoinen hiili- tai kaasugrilli. Se sytytettiin rantakalliolla, minkä jälkeen muu perhe, merihenkiset piknikhuovat ja astiat mukanaan, asettui kalliolle kukin oman grillinsä läheisyyteen nauttimaan illallista. Parin tunnin kuluttua tämä näytelmä oli ohitse, vain yksinäiset, jäähtyvät grillit pilkuttivat rantakalliota. Veneissä luettiin ääneen iltasatuja.

Seuraavana aamuna, torstaina heinäkuun 13. päivänä, herätyskello piippasi kuudelta. Tuuli navakasti luoteesta, aivan niin kuin oli luvattu. Tästäkö olisi nyt sitten suunta Ruotsiin?

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Menneiden aikojen tunnelmissa

Menneiden aikojen tunnelmissa

Haapsalun linnaHaapsalu on suomalaisille Viron kaupungeista varmaankin tutuin heti Tallinnan ja Pärnun jälkeen. Meille visiitti oli ensimmäinen, vaikka olemme ahkeria Viron matkaajia ja muutoin kiertäneet melkein maan jokaisen kolkan. Oli hienoa saapua kaupunkiin meritse, niin kuin varmaan keskiajallakin usein saavuttiin – niihin aikoihin kun maantiet olivat vielä varsin vaatimattomia.

Ensimmäiseksi halusimmekin suunnata nimenomaan Haapsalun keskiaikaiseen historiaan. Haapsalun Piispanlinnan vaiherikas historia alkoi 1200-luvulla ja sen rakennustyöt kestivät kaikkiaan kolmisensataa vuotta. Tuona aikana aseet kehittyivät ja niiden myötä linnoitustekniikka koki monia uudistuksia, ja niinpä Haapsalunkin linnoitukseen lisättiin eri aikakausina uusia osia. Valitettavasti myöhästyimme viikon verran treffeiltä Haapsalun suurimman kuuluisuuden, Valkean Daamin, kanssa. Hänen kerrotaan ilmestyvän linnan katedraalin ikkunaan elokuisena yönä täydenkuun aikaan. Me satuimme olemaan silloin jumissa Viinistun tuulisessa satamassa.

Tuntui mukavalta heittäytyä täysillä kaupunkilaiselämään, nauttia herkullisista lounaista ja illallisista toinen toistaan paremmissa ravintoloissa ja ihastella ihmisvilinää vanhojen, kauniiden talojen reunustamilla kaduilla. Vaikka elettiin elokuun viimeisiä päiviä, oli sää vielä lämmin ja kesäinen. Haapsalun pääkadun vilinästä ei tarvitse poiketa kuin korttelin-parin verran syrjemmäs, niin tunnelma kapeilla, mutkittelevilla kaduilla muuttuu kuin matkustaisi ajassa sata vuotta taaksepäin. Vanhat lehmukset varjostavat pieniä pihoja, värikkäät ystävälliset talot esittelevät huolella kaiverrettuja, veistettyjä tai raudasta taottuja yksityiskohtiaan, valo väreilee kauniisti verantojen puhalletuissa lasiruuduissa. Tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Todellisuudessa tämä ajaton idylli on vaatinut vuosikausien työn, verta, hikeä ja kyyneleitä. Ennen Viron uutta, nyt 25-vuotiasta itsenäisyyttä vaikutelma oli tyystin toisenlainen – varmaan jokainen Virossa Neuvostoaikaan tai pian sen jälkeen vieraillut muistaa miltä maisemat silloin näyttivät. Muutos on hämmästyttävä näinkin lyhyessä ajassa, eikä virolaisten tarmokkuutta ja taitavuutta voi olla ihailematta.

Kesäinen sää jatkui, mutta lännen suunnalta kantautui jo taas ensimmäisiä myrskyn merkkejä – kovenevaa tuulta, aallokkoa ja jopa jokunen sataman suojiin hakeutuva venekin saapui mereltäpäin. Lopulta myrsky saavutti Viron rannikon, hyöri yllämme pari päivää, jatkoi hurjaa vauhtiaan Suomen puolelle, jossa se katkoi sähköjä isoilta alueilta. Se olikin omituinen myrsky. Aurinko paistoi koko ajan täydeltä terältä, sadetta emme saaneet pisaraakaan, mutta tuuli oli hurja. Yöllä satamassa kuuntelimme tuulen pauhua ja varsinkin sen aiheuttamaa pauketta, kilinää ja kolinaa, kun veneiden köydet ja vaijerit hakkasivat mielipuolisesti mastoja vasten. Aallokko ei sentään satamaan päässyt, joten ei tarvinnut pelätä punkasta putoamista kesken unien.

Mietimme, ovatko säät ja tuulet muuttuneet näin paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana, jotka olemme viettäneet kuivalla maalla, vai oliko tämä kesä vain poikkeuksellisen tuulinen – vai oliko pelkkää sattumaa, että lomaviikkomme ja melkein kaikki merellä viettämämme viikonloput olivat kovin tuulisia? Eihän tuulisuuteen kiinnitä samalla tavalla huomiota, jos viettää aikaansa toimistossa tai suojaisella kotipihalla. Ainakin veneemme merikelpoisuus tuli testattua ja hyväksi havaittua jo heti ensimmäisenä kesänä. Sen puolesta meillä ei ainakaan ole hätäpäivää, sillä pikku Matamimme tuntuu selviävän kyllä kaikesta mitä Itämeri keksii sen eteen heittää.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!