Browsed by
Avainsana: Kohti etelää

Itämereltä Pohjanmerelle!

Itämereltä Pohjanmerelle!

Vihdoin koitti sekin päivä, että olimme valmiita jatkamaan matkaa kotoisaksi käyneestä Kielistä! Kielin alueesta aion myöhemmin kirjoittaa pienen listan veneilijöitä kiinnostavia vinkkejä niille, jotka kenties aikovat suunnata kanavan kautta maailmalle.

Syyskuu ei ollut vielä ohi, kun me irrotimme köydet Laboen satamassa. Vene oli puunattu ensimmäisen kerran koko kesänä niin siistiin kuntoon, että siitä kehtasi räpsäistä kuvankin.

Sitten kohti Kielin kanavaa! Me olimme liikkeellä aamulla hyvissä ajoin. Sulkuun päästettiin kuitenkin ensin joukko laivoja, ja niinpä me kymmenkunta huvialusta saimme pyöriä odotusalueella pari tuntia. Kielin kanavan Holtenaun vanhat sulut olivat remontissa – kenties huviveneet pääsevät taas ensi kesänä kulkemaan niiden kautta, jolloin homma käy huomattavasti joutuisammin.

Taakse jää Itämeri…
… ja edessä odottaa Pohjanmeri!

Kiinnittyminen matalaan sivulaituriin kävi kätevästi, ja sitten portit sulkeutuivat takana. Vesi nousi vaaksan verran, ja sitten edessä portit aukesivat. Me maksoimme kanavamaksun (hinta alle/yli 12-metriselle veneelle 18€ / 35€) vasta sulkujen jälkeisellä automaatilla, mihin oli huomattavasti helpompi pääsy kuin ennen kanavaa olevalle automaatille (siellä laituri on selvästi suunniteltu isommille aluksille, ja paikka on avoin tuulelle ja aallokolle).

Kielin kanava ei ole erityisen jännittävä maisemiensa puolesta. Mutta ensimmäinen päivä oli lämmin ja aurinkoinen, joten mikäpä sitä pitkin oli puksutellessa. Ja olihan siellä tietysti monenmoista vastaantulijaa, siltoja, losseja, ja ihan mukavan näköistä rehevää maaseutua kartanoineen ja pikkukylineen. Kevyen liikenteen väylä kulki melkein koko matkan kanavan viertä, ja ohikulkijat vilkuttivat meille iloisesti.

Kanavaan pääsy oli jäänyt sen verran myöhäiseksi, että emme olisi millään ehtineet samana päivänä Brunsbütteliin asti – huviveneet eivät saa liikkua kanavalla pimeän tultua, ja syyskuun lopussa pimeä laskeutui klo 19:30. Niinpä suuntasimme yöksi Rendsburgin kaupungin venesatamaan, jonne on Kielistä noin 35 km. Kanavan koko pituus on karvan alle 100 km, ja sen varrella on puolen kilometrin välein taulu, joka kertoo etäisyyden Brunsbüttelin suluille.

Vietimme Rendsburgissa toisenkin yön. Pitihän meidän ehtiä tutustua kaupunkiin, kun kerran satamaan asti olimme tulleet. Pikku kaupunki oli oikein viihtyisä vanhoine kirkkoineen ja ristikkotaloineen, joista monet olivat 1600-luvulta tai sitäkin vanhempia. Keskustassa sattui sitäpaitsi olemaan toripäivä meneillään, ja ostimme kalakauppiaalta tuoretta kalaa! Kalaa ei yllättäen olekaan Saksan rannikolta helppoa löytää – ravintoloista sitä saa, mutta kaupoista ei juuri lainkaan.

Rendsburgin vanha kaupunki – klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi!

Toinen kanavapäivä valkeni harmaana ja tihkuisena, ja hienoja sumumaisemia riitti koko päiväksi. Perillä Brunsbüttelissä sulutus kävi yhdessä hujauksessa. Sulkua lähestyttäessä tiedustelimme vhf:llä aikataulua, ja meitä kehotettiin ajamaan suoraan avoimeen sulkuun. Muita veneitä ei näkynyt mailla halmeilla, ja niinpä pääsimme ylhäisessä yksinäisyydessämme siirtymään Kielin kanavasta Pohjanmeren puolelle.

Virallisesti oli tietysti kyse vasta Elbe-joesta, mutta täällä jo vuorovedet tekivät temppujaan meidän ajaessamme kohti Pohjanmerta. Ajatuksen Brunsbüttelin kaupungin marinaan menosta hylkäsimme heti alkuunsa satamaa hetken kiikaroituamme – sinne vievä väylä oli reunustettu omituisilla, risuista kyhätyn luudan näköisillä kepakoilla. Olivatko ne pyydyksiä vai kotitekoisia väylämerkkejä, sitä emme uskaltaneet matalilla, virtailevilla vesillä jäädä ihmettelemään.

Oli vasta iltapäivä, joten ehtisimme Cuxhavenin satamaan asti. Meitä vauhditti vielä solmun tai parin myötävirta, joten olisimme perillä hyvissä ajoin ennen pimeää. Sataman sisäänajo hieman jännitti. Aukko ei ole kovinkaan leveä, ja virta koitti viedä meitä sivulle – mutta kaikki sujui lopulta ongelmitta.

Cuxhavenissakin vietimme kaksi yötä, joten ehdimme päivän ajan ihmetellä kaupunkia. Se oli oikein viihtyisä, muttei erityisen mieleenpainuva. Hauskinta oli kävellä korkean tulvavallin laella kulkevaa kävelytietä, jolta oli aavat näkymät sekä merelle että rannan puolen huviloille ja lomahotelleille.

Cuxhaven

Sitten koitti lähtö Pohjanmerelle! Vuorovedet ovat jännittävä, uusi asia, joka nyt pitää muistaa ottaa huomioon. Me tutkimme nousu- ja laskuvesien aikatauluja ja asetimme lähtöajaksi reippaasti kello viisi aamulla. Silloin vesi olisi korkeimmillaan ja vesi hetken aikaa paikoillaan, jolloin sataman aukosta pääsisi parhaiten ulos – ja sitten mukavasti laskuvesivirran avittamina matkaan!

Ulkona merellä meitä odotti vastatuuli, iso vastainen aallokko, ja kuinka ollakaan, vastavirta. Tuntikausiksi näiden yhteisvaikutus kumosi veneemme purjeiden ja moottorin tehon siinä määrin, että liikuimme vain pari-kolme mailia tunnissa. Suuntana meillä oli, säistä riippuen, jokin Saksalle kuuluvista Friisein saarista – kenties Norderney tai Borkum. Mutta matka ei vain tuntunut etenevän mihinkään. Helgolandin saari häämötti styyrpuurin puolella, eikä näyttänyt liikkuvan siitä koko päivänä minnekään. Lopulta päätimme antaa periksi kaikille vastaisille ilmiöille ja käänsimme kokan kohti Helgolandia. Miksi haukata heti ensimmäisenä päivänä liian suuri pala Pohjanmerta? Ehkäpä pieni tauko olisi paikallaan.

Sivutuuleen päästyään purtemme suorastaan lensi, eikä aikaakaan, kun olimme jo pikku saaren edustalla. Helgolandiin oli ihanan helppo rantautua – venesatama sijaitsee kahden aallonmurtajan takana ja meille löytyi aina niin mieluinen kylkikiinnityspaikka.

Sitten tutustumaan tähän Saksalle kuuluvaan, erikoiseen saareen, joka ei lainkaan kuulunut suunnitelmiimme. Mutta nythän me jo tiedämme, miten suunnitelmiin pitää suhtautua – ei kovin vakavasti! Lisää Helgolandin pysähdyksestämme kerron ensi kerralla.

Helgoland

 

Elämää – ei mikään Plan B

Elämää – ei mikään Plan B

Viime talven pitkinä, pimeinä iltoina me suunnittelimme suurta seikkailuamme, matkaamme kohti etelää. Köydet irrotettaisiin kesäkuun ensimmäisenä, ja pikaisen Gdanskin pysähdyksen jälkeen ehtisimme kenties vielä kesäkuun aikana läpi Kielin kanavasta. Eipä aikaakaan, kun olisimme jo Englannin kanaalissa, ja sitten menisimme heittämällä yli Biskajanlahden, ennen kuin kesä olisi ohitse.

Köydet irtosivat ensimmäinen kesäkuuta. Gdanskin pysähdys nyt ei ollut ihan pikainen, mutta ennen pitkää matka kuitenkin jatkui kohti Kieliä. Ja Kieliin päästiin. Nyt, melkein kaksi kuukautta myöhemmin, olemme edelleen Kielissä. Mitä oikein tapahtui?

Tämä on purjehdusblogi – jatkokertomus siitä, miten jätimme entisen elämämme taakse, irrotimme ne köydet ja lähdimme kohti tuntematonta. Saattaa olla, että aikaisemmissa kirjoituksissani olen kertonut aika avoimesti kaikesta siitä, mitä moisen elämänmuutoksen tekemiseen liittyy, mutta ihan tarkoituksella en ole kertonut meistä ihmisinä kovinkaan paljon henkilökohtaisia seikkoja. Voihan olla, että joskus niin teen, mutta minusta se ei ole kovin olennaista. Me olemme vain tavallinen keski-ikäinen pariskunta, joka kaipasi muutosta ja ryhtyi ajatuksista tekoihin. Ne lukijamme, jotka eivät meitä tunne, ovat luullakseni kiinnostuneita purjehduksesta ja siitä, minne matkamme vie – ja ne, jotka tuntevat, saanevat tarkempaa tietoa yksityisistä edesottamuksistamme muista lähteistä. Mutta ehkä jonkinlainen selitys matkamme kulusta on tarpeen ja kohtuullista.

Siispä – mitä oikein tapahtui? Pysähdyimme hienoon Baltic Bay -marinaan Laboen pikkukaupunkiin Kielinlahden suulle. Vene kaipasi vähän laittelua, ja Laboen venetelakalta löytyi sesongin kiireen keskeltä tovi sieltä, toinen täältä meidän ongelmiemme ratkomiseen. Taitava elektroniikkaihmemies sai kuolleen autopilottimme ja navigointi-instrumentit heräteltyä henkiin. Veneeseemme asennettiin uudet akut, jotka tuplasivat energiavarastomme kapasiteetin. Sitten asennettiin uusi akkumonitori tarkkailemaan uusia akkuja. Vaihdoimme veneen koko juoksevan rikin. Korjasimme notkuvat ja natisevat lattiat ennen kuin ne ehtivät pettää jalan alla. Ja yhtä ja toista muutakin korjasimme, ja sitten korjasimme vielä vähän lisää.

Mutta tämä loputon erilaisten akkujen, venttiilien, pumppujen, johtojen ja keskusyksiköiden vianetsintä ja korjaus ei rajoittunut pelkästään veneeseen, vaan ihmistenkin alkuperäisosien joukosta löytyi korjattavaa. Ja niinpä me jäimme paikoillemme Laboen satamaan. Heinäkuu oli pian ohi, elokuukin tuli ja meni. Alkusäikähdyksen ja huolen mentyä meitä hiersi epävarmuus siitä, jatkuisiko matkamme vai ei – ja jos jatkuisi, niin mihin suuntaan? Miten myöhään syksyllä Biskajanlahden vielä uskaltaisi ylittää? Miten turvallista Atlantin rannikolla olisi purjehtia Espanjaan ja Portugaliin? Mitä tapahtuisi suunnitelmillemme ehtiä tiettyyn ajankohtaan mennessä Välimerelle? Emmekö ehtisikään nähdä niitä kaikkia mahdollisia saaria ennen talven tuloa?

Miten turhauttavaa! Kielinlahden rannalla saatoimme eturivin paikoilta seurata, miten muut veneet ajoivat ohitsemme ja suoraan Kielin kanavaan. Tai jos joku niistä pysähtyikin, niin vain yöksi tai pariksi, ja sitten heidän matkansa jatkui. Mutta meidän ei.

Yksi pikapysähtyjistä oli suomalainen Ocean Ladies -naisisto matkalla Kanarialta alkavaan ARC-kilpailuun Atlantin yli. Salaperäinen kumiveneilevä suomalaispariskunta auttoi heitä laituripaikan löytämisessä Laboen satamassa, mutta ennen kuin ehdimme enempää tutustua toisiimme, oli Ocean Lady jo Kielin kanavassa.

Mutta eräänä kauniina päivänä tajusin, että mehän olimme nytkin matkalla. Me olemme matkalla! Mitä merkitystä sillä on, ettemme prikulleen noudata jotakin kartalle piirrettyä viivaa? Mitä väliä, ettemme vielä tälläkään viikolla ole tietyssä kaupungissa tai ankkuripaikassa, jonka olemme merkinneet karttaan? Olemme purjehtineet 800 mailin päähän kotoa, koti on jäänyt kauas taakse! Voimme aivan hyvin, aivan oikeutetusti, pysähtyä ja jäädä paikoillemme joksikin aikaa, ilman että sitä on pakko kutsua viivästykseksi. Mistä me muka olemme myöhässä? Lennolta? Ei. Töistä? Ehei! Ei tällä reissulla ole mitään varsinaista takarajaa – korkeintaan se lopullinen deadline…

Siispä ryhdyimme nauttimaan kaikista mukavista asioista ympärillämme sen sijaan, että murjottaisimme ja murehtisimme matkamme mahdollista jatkoa. Eivät kaikki veneet todellisuudessa purjehdi ohitsemme kohti kanavaa, aika monet purjehtivat tällä laajalla lahdella ihan huvikseenkin, tai kilpailevat monissa regatoissa pitkin kesää (tästä lisää seuraavassa blogikirjoituksessa). Ihanat hiekkarannat ovat täynnä ihmisiä, ja rantakaduilla ja -ravintoloissa käy vilkas kuhina. Kielin rannat ovat erityisesti saksalaisten turistien suosiossa, eikä mikään ihme. Täällä on kaunista, vesi on aivan kirkasta ja puhdasta, ja aurinko on hellinyt koko kesän! Kielinlahtea ympäröivät pikkukylät ja -kaupungit ovat viehättäviä ja täynnä elämää, kesäfestareita ja toinen toistaan loistavampia ravintoloita. Vesibussilla pääsee kätevästi paikasta toiseen, ja tietysti meillä on oma pikku jollamme, jonka kanssa voimme tutkiskella lähirantoja omaan tahtiimme.

Mitä kaikkea Kielinlahdella voi nähdäkään? Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi ja näet kuvatekstit.

Entäpä ihmiset sitten? ”Moin, moin!” meitä tervehditään joka paikassa hyväntuulisesti – taitaapa tuo tervehdys olla täkäläisten hansakauppiaiden tuliainen suomalaisille jo jokusen vuosisadan takaa – ja kaikki ovat ystävällisiä ja avuliaita. Ja täsmällisiä, suorastaan saksalaisen täsmällisiä! Täällä me olemme ammattilaisten käsissä, niin veneet kuin ihmisetkin, kuten osasimme odottaakin. Mutta ihmisten aitous ja sydämellisyys ovat lyöneet meidät ällikällä.

Matkalla siis ollaan, ja kyllä se matka tästä vielä jatkuukin. Pian, jonakin ei-niin-tarkasti ennalta määriteltynä päivänä. Jatkamme etelään, ihan niin kuin alun perin suunnittelimmekin. Mutta suunnitelmista ja niiden pysyvyydestä olemme oppineet yhtä ja toista – erityisesti minä, jolle suunnitelmien teko on aina ollut niin tärkeää. Mutta vastedes teemme vain sellaisia suunnitelmia, jotka voi heivata laidan yli sillä siunaaman hetkellä, jolloin jotakin kiinnostavampaa tai tärkeämpää ilmestyy näköpiiriin. 

Välimeri saa jäädä ensi vuoteen. Ei haittaa! Nyt me ehdimme nähdä matkamme varrella vaikka kuinka monta upeaa paikkaa. Pitkien, monen päivän ja yön legien sijaan teemmekin lyhyempiä päiväpyrähdyksiä, ja voimme pysähtyä milloin vain ja niin pitkäksi aikaa kuin huvittaa. Kuinka paljon meiltä jäisikään kokematta ja näkemättä, jos vain pitäisimme tiukasti kiinni jostakin suunnitelmasta ja purjehtisimme tiukasti viivaa pitkin!

Purjehdusseikkailun ensivaikutelmat – ja Gdansk!

Purjehdusseikkailun ensivaikutelmat – ja Gdansk!

Pitkän talven, vielä pidemmän kevään ja viimeiseen asti viipyneen merijään mentyä koitti vihdoin oikea kesä – jo toukokuussa! Toinen meistä sai hetkittäin nauttia sen lämmöstä moninaisten veneprojektien lomassa sillä välin, kun toinen vielä keskittyi matkakassan viimeisten pennosten kartuttamiseen.

Jos olisimme jääneet hinkkaamaan valmiiksi jokaista yksityiskohtaa, lähtöpäivä koittaisi ehkä joskus ensi vuonna – tai ei ehkä milloinkaan. Keskityimme siis vain oleelliseen: siihen, että moottori, purjeet, riki ja tarvittavat sähkö- ja navigointilaitteet toimivat, ja niin me vain lähdimme! Viimeiset päivät olivat niin kiireisiä, että nyt jälkeenpäin ne tuntuvat menneen kuin sumussa. Niin paljon oli muistettavaa, hankittavaa, asennettavaa, järjestettävää, asunnon tyhjennystä ja siivousta, tavarapaljouden karsimista vielä toistamiseen – ensimmäinen askelhan oli muutto 200-neliöisestä maalaistalosta kaksioon, mutta kaksiosta veneeseen oli melkein yhtä iso urakka. Samaan syssyyn vanha veneemme, pikku Matami, löysi uuden omistajan ja senkin vesillelasku saatiin jollakin ihmeen tavalla järjestymään vielä lähtöviikolle. Kaiken ohessa yritimme ehtiä viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa, mutta valitettavan lyhyiksi ne hetket jäivät. Ehkäpä jossakin vähän eteläisemmillä leveysasteilla saamme nauttia vierailevien ystävien ja sukulaisten seurasta pidempään, vailla kiirettä.

Matkamme ensimmäisen legin ennusmerkit eivät olleet varsinaisesti kovinkaan lupaavat. Ensinnäkin matkan alkaminen perjantaina tuottaa jonkin taikauskon mukaan huonoa onnea. Toisekseen purjehdus ja tiukka aikataulu eivät koskaan sovi kovin hyvin yhteen, mutta me toivoimme ehtivämme perille ensimmäiseen pysähdyspaikkaamme Gdanskiin hyvissä ajoin, jotta kolmanneksi miehistön jäseneksi lupautunut ystävämme ehtisi lentää takaisin kotiin ennen lomansa loppua. Kolmas, ja pahin, ongelma oli tietysti se, että emme olleet ehtineet varsinaisesti koepurjehtia venettämme ennen matkan alkua. Yhden viikonlopun pituinen ensireissu lähes tyynessä kelissä muutaman mailin päähän ei ihan täyttänyt vaatimuksia. Mutta moottori vaikutti toimivan, ja muutaman rantautumisen ja laiturista lähdön jälkeen meillä alkoi olla edes hiukan tuntumaa veneeseen.

Siispä matkaan! Lähtö koitti perjantai-iltana 1. kesäkuuta vuonna 2018. Heilutimme hyvästiksi tutuksi käyneelle NJK:n satamalle Helsingin Koivusaaressa, ja kiepaisimme Lauttasaaren eteläpuolitse vielä Vattuniemeen tankkaamaan. Kun lähdimme ulos merelle kohti länttä, oli jo lähes puoliyö. Seuraavana iltapäivänä saavuimme Hankoon, jossa tankkasimme vielä vähän lisää. Samalla tuli laskettua polttoaineen kulutusta, joka yllätti meidät – ihme kyllä positiivisesti!

Auringonnousu Gotlannin lähellä

Hangosta matka jatkui vähitellen reipastuvaan tuuleen, joka kääntyi lounaasta luoteeseen ja alkoi nostaa suurempaa ja suurempaa aallokkoa. Gourmet-ateriat saivat väistyä yksinkertaisemman murkinan tieltä, eikä keulahytissä enää käynyt nukkuminen. Vapaavahti löysi tukevimman asennon salongin sohvalta, jossa kankainen sivulaita piti nukkujan paikallaan, tai perähytin laajalta pediltä, jossa aina jokin reuna tuntui pysyvän muita vakaampana.

Perähytin kodikas ja turvallinen pesä

Gotlannin itäpuolella, kun matkaa oli tehty kolmatta vuorokautta, jouduimme tositoimiin pitämään MOB- eli mies yli laidan -harjoitusta. Onneksi ei sentään ihan oikeisiin tositoimiin, sillä miehestä tai naisestakaan ei sentään ollut kyse, mutta panokset olivat isot kuitenkin. Upouuden pelastuslauttamme teline ei kestänyt merenkäyntiä vaan oli taittunut pohjastaan mutkalle, ja siinä samalla pullauttanut koko lautan kyydistään mereen. Onneksi vieraileva miehistömme jäsen huomasi tapahtuneen heti tuoreeltaan, kun lautta kellui vielä näkyvissä valkoisten vaahtopäiden seassa. Purjeet saatiin äkkiä alas ja pian oltiin poijuhaat ja köydet tanassa lauttaa pelastamassa. Muutaman hiukan ohi menneen lähestymisen jälkeen kiinniotto vihdoin onnistui, mutta painavan lautan saaminen takaisin veneen kyytiin kovassa aallokossa vaati toista tuntia kestäneet ankarat ponnistukset. Isopurjeen puomin ja barduunasta eli apuharuksesta taiotun taljan avulla lautta lopulta saatiin turvallisesti takaisin kannelle, ja sidottua kiinni istumalaatikkoon. Miehistön jo valmiiksi vähiin tiristettyjä voimia vaatinut harjoitus siis onnistui – hyvä me!

Pian lauttaepisodin jälkeen tuuli heikkeni ja kääntyi veneen keulan editse etelän kautta idän puolelle. Sitten se alkoi tasaisesti kasvaa, kunnes Gotlannin ja Gdanskin välisellä suurella ulapalla kävi jo aika navakaksi. Mutta tuulta pahempi oli kuitenkin aallokko. Se nousi korkeaksi ja jyrkäksi, iso aalto toisensa jälkeen vyöryi veneemme perän takaa ja alitse, väliin joku niistä tuli viistommin takalaidalle ja nakkasi paattimme kallelleen. Sisällä tavarat pysyivät enimmäkseen paikoillaan, mutta melkoinen kilinä, kolina ja ryske siellä kävi niiden kolkatessa vuoroin vasten lokeronsa peräseinää, vuoroin koetellessa salpojen ja saranoiden kestävyyttä. Mutta veneemme kulki kaikesta huolimatta omaa, varsin vakaata tahtiansa, eikä meistä kenelläkään ollut kyydissä hätäpäivää. Luottamus veneen kestävyyteen ja merikelpoisuuteen kasvoi hetki hetkeltä.

Kaasulautta Gdanskin edustalla

Iso aallokko seurasi meitä melkein perille Gdanskiin asti. Gdanskinlahtea suojaavan Hel-niemen kärjen jälkeen aallokko vihdoin laantui, ja loppumatka puksuteltiin tyvenessä säässä aamun sarastaessa. Perillä Wisla-joen suulla sijaitsevan pursiseuran satamassa oltiin keskiviikkoaamuna 6.6. klo 06:00. Matka kesti siis melkein täsmälleen 4 ja puoli vuorokautta!

Heti kun köydet oli saatu kiinni laituriin, marssi voipunut mutta onnellinen miehistö niine hyvineen, täydessä purjehduställingissä, viereisellä tontilla sijaitsevan hotellin ravintolaan aamiaiselle. Kylläpä seisovan pöydän antimet maistuivat hyvältä kylmän tonnikalan ja iänikuisten voileipien jälkeen!

Kun aamiaisen jälkeen oli käyty suihkussa ja otettu tunnin voimaunet, tuntui jo taas ihan ihmiseltä, ja teki mieli kaupungille haistelemaan tunnelmaa. Eikä meidän tarvinnut pettyä – Gdanskin vanha kaupunki on kaunis, juuri sopivan kokoinen ja täynnä tunnelmaa, yksityiskohtia ja elämää. Vietimme mukavan illan koko miehistön voimin, ennen kuin seuraavana aamuna kolmannen jäsenemme oli lennettävä takaisin kotiin. Suuri kiitos, Antti! Oli ehdottomasti hyvä päätös värvätä yksi lisäjäsen miehistöön tälle verrattain rankalle matkalle, erityisesti koska kyseessä oli ensimmäinen etappi, suhteellisen tuntematon vene, tottumaton miehistö ja lisäksi vielä kaikki muuttuvat ja yllättävät tekijät, etunenässä tietenkin sää. Kaikki sujui hienosti ja miehistön kesken vallitsi mutkaton ja hyvä henki.

Gdanskin vanhakaupunki

Tarkoituksemme on viipyä Gdanskissa parisen viikkoa – niin kauan kuin venettämme varustellaan Wisla-joen varren venetelakalla. Aurinko paistaa, on täysi kesä. Jokimaisema takakannen ”terassillamme” on rauhoittava, ja bussilla pääsee kaupungin vilinään milloin haluaa. Nyt on aikaa levätä pois matkaväsymys ja menneen syksyn, talven ja kevään ankarat ponnistukset: talon myynti ja muutto, voimia vaatinut päivätyö, veneen kunnostus, järjestelyt, hankinnat, toinen muutto, nelijalkaisen ystävämme poislähtö… Nyt on aikaa myös totutella ajatukseen uudesta elämästä, sen vapaudesta ja ilosta, mutta myös isoista haasteista.

Seuraa meitä myös Facebook– ja Instagram-sivuillamme, ne saattavat olla paremmin ajan tasalla!

Köydet irti!

Köydet irti!

Viimeisiin lähtövalmisteluihin kuului maston ja rikin tarkistus. Ensimmäinen kertani maston huipussa, eikä pelottanut yhtään! Ja mitkä näkymät!

Kun luet tätä, olemme jo merellä! Suunta on etelään, ehkä vähän mutkitellen, ja säätiedoista päätellen ei ainakaan alussa kovin myötäisen tuulen siivittämänä.

Ollaanko valmiina? Ei – siihen menisi hyvinkin vuosi lisää! Mutta riittävän valmiina ensimmäiselle etapille. Seuraavan kerran kirjoitan sieltä, minne päädymme!

Ajantasaisempaa tietoa matkamme etenemisestä saatat löytää myös Facebook– ja Instagram-sivuiltamme!

Matka on alkanut!

Matka on alkanut!

DSC_0150

Ensimmäinen kesälomareissumme suuntautuu blogimme nimen mukaisesti etelään! Ja mitä sieltä löytyykään? Aikaa on vain kolme viikkoa, joten Välimeren tai Karibian tai jonkin muun sellaisen sijaan määränpäämme on – jännitys tiivistyy – ystävällinen ja mukava naapurimaamme Viro!

Todellisuudessa matkamme on jo ehtinyt päättyäkin, lomamme pian samoin. Yritys päivittää blogia matkan varrelta oli kova, mutta tämä on välineurheilua, eivätkä välineet tältä osin valitettavasti toimineet. Mutta nyt kun katson ulos työhuoneeni ikkunasta syksyistä sadetta, tuntuu ihan kivaltakin palata näihin matkan aikaisiin kuviin ja tunnelmiin ja tehdä ensimmäisestä kunnon purjehduksestamme ihan kunnon jatkokertomus.

Lähtö koitti sunnuntaiaamuna 14. elokuuta. Olimme tulleet veneelle jo edellisiltana, jotta pääsisimme varhain aamusta liikkeelle. Päivä koitti kuitenkin tuulettomana, joten ajelimme koneella muutaman tunnin lännemmäksi kohti sopivampaa Suomenlahden ylityspaikkaa – mistä matka Viron rannikolle olisi mahdollisimman lyhyt. Suurimpana päivämatkan rajoitteenahan meillä on nelijalkainen ystävämme, tarkemmin sen tarve nostaa takakinttuaan sopivan puunrungon juurella tukevalla maaperällä.

Maanantaiaamuna tuuli kävi jo lupaavana lännen suunnalta, ja niinpä suuntasimme avomerelle Pellingin Kungshamnista. Veneemme lempituuli, reipas sivutuuli, kuljetti meitä hyvää vauhtia täsmälleen etelään. Päivä oli upea, aurinkoinen, vain pohjoisen taivaalle näytti kertyvän paksua pilvimassaa. Mutta sen maailmankolkan me olimme jättämässä taakse! Edessäpäin sen sijaan näkyi vain paisteista sinitaivasta.

Olo oli vapaa kuin linnulla, kun Suomen rannikko vähitellen jäi taakse ja joka suunnassa näkyi vain avointa maisemaa – vettä ja taivasta.

Lue matkakertomuksemme seuraava osa!