Vuoden 2020 alkaessa purjevene Ainan kyydissä uppouduttiin remonttihommiin. Oltiin vielä autuaan tietämättömiä mistään viruksista ja siitä, millaiseksi maailma pian muuttuisi. Kreikassa alkoi lockdown maaliskuun loppupuolella, mutta meillä remppahommat jatkuivat keskeytyksettä toukokuuhun asti. Koronakeväästä Mesolongissa voit lukea tästä!
Purjehduskausi 2020 jäi vähän lyhyeksi. Niin taisi tänä poikkeusvuonna käydä aika monelle muullekin purjehtijalle – eriasteisia rajoituksia ja lockdown-jaksoja on ollut vähän joka puolella maailmaa. Koto-Suomessa kesä taisi mennä aika hyvin, ja niin se täällä Kreikassakin meni sitten, kun vesille lopulta päästiin. Oman Joonianmeren seikkailumme alkua viivästytti ensin tietysti korona, minkä vuoksi pääsimme lähtemään talvisatamastamme vasta touko-kesäkuun vaihteessa. Sen jälkeen meillä riitti heinäkuun loppuun asti puuhaa telakalla veneemme Ainan järjestämän pikku yllätyksen vuoksi, ennen kuin pääsimme vesille seikkailemaan. Nyt marraskuun alussa uusi korona-lockdown päätti matkanteon Galaxidin satamaan. Mutta turha sitä on surra, tämä on nyt tällainen vuosi.
Paxos ja Antipaxos eli yhteen laskettuna Paxoi ovat Joonianmeren pienin saariryhmä ja sijaitsevat Korfun eteläpuolella. Me purjehdimme syyskuun 7. päivä ensiksi Lakkaan, joka on kaunis pieni kylä Paxoksen pohjoisimmassa päässä. Tiesimme, että ankkuripaikka Lakan edustalla olisi ruuhkainen, joten halusimme ehtiä perille hyvissä ajoin iltapäivällä. Matkalla sattui kuitenkin pieni kommellus, minkä vuoksi saavuimme perille vasta seitsemän maissa illalla – tuolloin lahdenpoukama näytti mereltä kiikaroituna jo ihan täyteen tupatulta. Uskaltauduimme silti perille asti tutkimaan asiaa, koska ainahan sitä vielä yhdelle optimistille tilaa löytyy. Itse asiassa meidän jälkeemme lahdelle saapui vielä toistakymmentä venettä, vaikka emme kyllä käsittäneet, miten ne kaikki onnistuivat sinne ahtautumaan.
Matkamme suuntautui elokuun alkupuolella Nidrin lahdelta pohjoiseen. Ensin ajaisimme läpi Lefkaksen kanavasta, joka erottaa Lefkaksen saaren Kreikan mantereesta, ja jonka kääntyvä silta avautuu päästääkseen veneet kulkemaan läpi. Siispä ankkuri ylös ja matkaan!
Kaksi kuukautta kestäneen telakkaponnistuksen jälkeen oli vihdoin aika laskea Aina vesille. Nyt jännitettiin, oliko remonttimme onnistunut – kelluisiko veneemme hienon epoksipohjansa ja uusien läpivientiventtiiliensä kanssa?
Mesolongin talvisatamasta lähdettyämme nostimme purjeet ensimmäistä kertaa Oxia-nimisen pienen, mutta sitäkin korkeamman saaren tuntumassa Manner-Kreikan lounaisnurkalla. Siitä matkamme jatkuisi luoteeseen kohti Lefkaksen saarta, josta olimme varanneet veneen noston kuivalle maalle ja kuukauden verran remonttiaikaa telakalla. Sitä ennen meillä olisi kuitenkin vähintään parin päivän loma, ja sen ajattelimme käyttää mukavissa ankkuripoukamissa kelluskeluun ja Joonianmeren saarten alustavaan tutkiskeluun.
Aurinko helotti täydeltä terältä, kun lähdimme ”syyslomalle”, seikkailulle Korintinlahdelle. Talvipaikka Mesolongissa oli varattu, mutta talvi oli vielä kaukana! Lämpötila nousi heittämällä hellelukemiin ja iltapäivän mittaan virisi mukava myötätuuli. Rullasimme ison keulapurjeen auki ja annoimme veneen lipuilla omaan tahtiinsa kohti länttä. Ei ollut kiire minnekään, mutta leppoisa leidimme alkoi heräillä vähitellen tuulen reipastuessa, niin että matka eteni jouhevasti. Aika pian saimme näkyviimme komean Rio-Antirrion sillan, joka erottaa Patraksenlahden ja Korintinlahden toisistaan ja yhdistää Peloponnesoksen Kreikan mantereeseen. Silta valmistui parahiksi Ateenan olympialaisiin vuonna 2004.
Galician länsirannikolla sijaitsee monia saaria käsittävä kansallispuisto nimeltään Parque Nacional de las Islas Atlánticas. Suurimmat saaret tai saariryhmät ovat pohjoisesta lukien Illa de Sálvora, Illas Ons ja Illas Cíes, jotka suojaavat Galician länsipuolen Rías Baixas -lahtia Atlantin tyrskyiltä. Puistoon kuuluu myös pienempiä saaria ríojen perukoilla.
Ría de Arousa on Galician länsirannan Rías Baixas -lahdista suurin ja polveilevin. Sitä ympäröivät joka puolelta korkeat kukkulat, suomalaisnäkökulmasta oikeastaan pienehköt vuoret, ja sen rantoja täplittävät hiekkarannat, pienet kaupungit ja lukuisat satamat. Keskellä ríaa sijaitsee kaunis Illa de Arousan saari mäntymetsineen ja hiekkarantoineen. Ría de Arousan näkyvin tunnusmerkki ovat viverot, simpukoiden kasvatuslautat, joita kerrotaan olevan pelkästään Arousan lahden alueella 3000 kappaletta. Kaikki lahdenpoukamat ovat niitä täynnä, ja satamiin tai ankkuripaikkoihin päästäkseen niitä joutuu kiertelemään joskus mutkikkaitakin reittejä, ellei sitten rohkeasti pujottele lauttojen välitse. Se on ihan mahdollista, sillä lautat on ankkuroitu pystysuoraan alaspäin, mutta paikka paikoin niitä on kyllä aika tiheässä! Pimeässä ei näillä vesillä kannata ensikertalaisen seikkailla, sillä lauttoja ei ole valaistu. Isompien alueiden nurkat on useimmiten sentään merkitty vilkkuvilla reimareilla.
Sää Espanjan luoteisnurkalla jatkui tyynenä ja lämpimänä. Me lähdimme Muxian satamasta rasvatyynelle merelle moottorin voimalla. Tuulia olisi tietysti voinut odotella vielä päivän tai pari, mutta näillä seuduilla tuulta voi tulla myös hyvin nopeasti liikaa. Finisterren, eli Espanjan luoteisimman kärjen, säät ovat epävakaisia ja rannikon korkeat kukkulat aiheuttavat lisäksi omia paikallisia ilmiöitään. Joskus säätyyppi voi muuttua ihan toiseksi niemenkärjen toisella puolella.
Meidän piti kyllä olla nyt jo Galiciassa, Espanjassa. Mutta Biskaja näyttää olevan meille jopa niin hankala, ettei ollenkaan halua päästää meitä matkaan. Koko kevään jatkunut epävakainen sää tarkoittaa myös tuolla pahamaineisella lahdukalla hyvin vaihtelevia tuulia. Meillä on matkaa vastarannalle 300 merimailia. A Coruñaan on 360 mailia ja se olisi meille mieluisin päätepiste, mutta kyllä meille jokin muukin kelpaa, jos säät niin puolestamme päättävät. Ajallisesti kyse on siis kolmen tai kolmen ja puolen vuorokauden etapista, ja sääikkunan olisi hyvä olla ainakin pari-kolme päivää tätä pidempi, jotta pahoilta yllätyksiltä vältyttäisiin. Sellaista jaksoa ei vielä ole osunut kohdalle, että tuulet olisivat edes jotakuinkin ennustettavissa näin pitkälle ajanjaksolle, vaan ennusteet muuttuvat lähes päivittäin.
Suomalaisten vieraidemme saapuessa oli tosiaankin aika karistaa talviset unihiekat silmistä ja tutustua urakalla tukikohtamme ympäristöön. Tietysti olimme tehneet veneprojektin silloin, toisen tällöin, ja ajelleet taittopyörillämme kymmeniä hienoja retkiä ympäröivää maaseutua ja lähikyliä tutkien – ja vierähtihän Suomessakin puolitoista kuukautta talven pimeintä aikaa. Silti tuntui, että olimme viettäneet aika lailla hiljaiseloa siihen verrattuna, mitä kaikkea näiden parin hektisen viikon aikana ehdimme kokea! Aikaisemmin kerroin Mont-Saint-Michelin ja Dinanin retkistämme, ja taas matka jatkuu!
Lyhyen purjehduspyrähdyksen jälkeen saavuimme perille Djupvikenin syvään, vuonomaiseen lahteen Getan pohjoisrannalle. Edellispäivän purjehdus, joka iltaa kohden oli käynyt yhä rankemmaksi, oli nyt hyvin nukutun yön jälkeen muisto vain. Lahti oli lähes autio, vain yksi vene oli ankkurissa, ja toinen juuri pois lähdössä. Sen miehistö neuvoi meille hienon ankkuripaikan korkean, säännöllisen portaikon muotoisen kallion juurelta. Kalliossa oli valmiina jopa rosterinen kiinnityslenkki – mikä voisi olla sen helpompi rantautumispaikka!
Maarianhaminan länsisatama oli hyvin valittu lähtöpiste Ahvenanmaan ympäripurjehdukselle. Yhdessä hujauksessa olimme ulkona merellä ja matkalla länteen ja sitten kohti pohjoista. Tuulta riitti alkumatkasta, mutta sitten se hiipui ja lopulta oli täysin tyyntä. Mutta yhtäkkiä oli kesä! Vietimme koko päivän lyhyin lahkein ja hihoin, emmekä palelleet! Matkanteko ei näyttänyt kuitenkaan juuri edistyvän, pitkään ehdimme ihailla Eckerön komeaa postitaloa oikealla puolellamme, kunnes käynnistimme moottorin ja ajoimme Käringsundin vierassatamaan. Sinne oli kaksi mahdollista sisäänajoreittiä, me päätimme oikaista heti ensimmäisestä väliköstä sisään ja saimmekin pujotella melkoisen kapeasta rännistä rantakallion ja keskellä lahdelmaa väijyvien isojen vedenalaisten kivien välistä. Piti rynnätä oikein keulaan tähystämään, sillä sen verran hurjalta reitti näytti. Eipä ihme, että melkein kaikki muut veneet näyttivät ajavan sisään toista reittiä, joka kiersi kivikot paljon kauempaa.
Pikku vene purjehtii kohti ilta-aurinkoa. Tuuli on leppeä, ilma vihdon kesäisen kuuma. Veneen matka on myötäinen, ja se lipuu eteenpäin hitaasti pelkän keulapurjeen avulla. Minä seison rannalla katsellen sen menoa. Heilutan viimeisen kerran hyvästiksi, kun veneessä istuvat ihmiset ovat jo niin pieniä, etten enää näe heitä edes kamerani teleobjektiivin läpi. Sitten istun autoon ja lähden kotimatkalle.
Joskus kohdalle osuu täydellinen hetki. Tyyni kesäilta, vihdoin lämmin, iho kihelmöi vielä päivän helteestä. Vene kelluu ankkurissa tyynellä lahdella, rannalla räiskyy nuotio ja hetken päästä hehkuu hiillos. Ilmassa tuoksuu meri ja paahteinen mäntykangas, ja sitten hiilloksella kypsyvä illallinen. Yhtäkkiä nousee kuu – se on kullankeltainen ja täysi. Kesäyö ei hämärry enempää.
