Galician länsirannikolla sijaitsee monia saaria käsittävä kansallispuisto nimeltään Parque Nacional de las Islas Atlánticas. Suurimmat saaret tai saariryhmät ovat pohjoisesta lukien Illa de Sálvora, Illas Ons ja Illas Cíes, jotka suojaavat Galician länsipuolen Rías Baixas -lahtia Atlantin tyrskyiltä. Puistoon kuuluu myös pienempiä saaria ríojen perukoilla.
Ría de Arousa on Galician länsirannan Rías Baixas -lahdista suurin ja polveilevin. Sitä ympäröivät joka puolelta korkeat kukkulat, suomalaisnäkökulmasta oikeastaan pienehköt vuoret, ja sen rantoja täplittävät hiekkarannat, pienet kaupungit ja lukuisat satamat. Keskellä ríaa sijaitsee kaunis Illa de Arousan saari mäntymetsineen ja hiekkarantoineen. Ría de Arousan näkyvin tunnusmerkki ovat viverot, simpukoiden kasvatuslautat, joita kerrotaan olevan pelkästään Arousan lahden alueella 3000 kappaletta. Kaikki lahdenpoukamat ovat niitä täynnä, ja satamiin tai ankkuripaikkoihin päästäkseen niitä joutuu kiertelemään joskus mutkikkaitakin reittejä, ellei sitten rohkeasti pujottele lauttojen välitse. Se on ihan mahdollista, sillä lautat on ankkuroitu pystysuoraan alaspäin, mutta paikka paikoin niitä on kyllä aika tiheässä! Pimeässä ei näillä vesillä kannata ensikertalaisen seikkailla, sillä lauttoja ei ole valaistu. Isompien alueiden nurkat on useimmiten sentään merkitty vilkkuvilla reimareilla.
Päästyämme perille A Coruñan satamaan nautimme kaupunkielämän mukavuudesta täysin rinnoin muutaman päivän ajan. Onnistunut Biskajanlahden ylitys riitti juhlistamisen syyksi oikein hyvin, ja tapasravintoloiden ystävällinen hintataso oli toinen hyvä syy. A Coruña osoittautui oikein viihtyisäksi kaupungiksi, jossa riitti nähtävää useammaksi päiväksi.
Bretagnessa jo helmikuu oli väläytellyt upeita kevätsäitä. Kukat kukkivat täyttä häkää ja ilmat olivat lämpimiä. Me ehdimme jo suunnitella lähtöä maalis-huhtikuun vaihteeseen, johan silloin varmasti olisi täysi kesä! Mutta muutama takatalvi yllätti purjehtijan Bretagnessakin, säät pikemminkin kylmenivät ja muuttuivat epävakaisemmiksi, eikä luontokaan ympärillä tuntunut etenevän ensikukoistuksestaan yhtään kesäisempään kuosiin. Vielä huhtikuukin ehti kulua loppuun asti, ennen kuin purjeveneemme Aina vihdoin lipui ulos talvisatamamme Binicin portista.
Nostimme purjeet Helgolandin sataman ulkopuolella ja lähdimme luovimaan kohti lounaista välietappiamme, Borkumin saarta. Vastassamme olivat ne ensimmäiseltä Pohjanmeren purjehduspäivältämme tutut ilmiöt – vastatuuli, iso vasta-aallokko ja virta. Näistä virta tietysti vaihtoi suunnilleen kuuden tunnin välein suuntaa, mutta muiden ilmiöiden pysyessä vastaisina ei myötävirtakaan jaksanut matkantekoamme juuri vauhdittaa. Tuolloin pääsimme nihkeästi 4 solmun vauhtiin, vastavirtaan vauhti putosi alle 2 solmun. Ja suunta, sehän ei tietenkään ollut kohti määränpäätä, vaan jotakin 45 ja 60 asteen väliltä sinne päin. Totesimme, että ilman moottorin apua ei veneemme kulkenut ainakaan vastavirtaan juuri minnekään.
Kesälomamatkamme viimeinen osuus kulki kauniin saariston suojissa Tammisaaresta Helsinkiin ja sieltä kotivesille itäiselle Uudellemaalle. Saariston suojassa pääsimme nauttimaan vakaasta, mutta vauhdikkaasta menosta. Poissa olivat isot, keikkuvat aallokot ja avonainen horisontti, täällä meitä ympäröi saaristo upeine kalliorantoinen, huviloineen ja rantasaunoineen. Vesi välkkyi sinisenä kesäauringon viimeisissä, lämpimissä säteissä. Muita veneitä ei silti juuri näkynyt, me saimme jakaa koko saariston vain joutsenten kanssa.
Aamu Jussarössä koitti lohduttoman sateisena ja koleana. Ilmassa oli selvästi syksyn tuntua. Ja niin näkyi olevan saaressakin, joka meitä lukuun ottamatta vaikutti tyystin autiolta. Aamukävelyllä läheiseltä rannalta löytyi kahvila, infokioski, sauna ja yhteyslaituriin köytetty vesibussi – kaikki tyhjillään ja lukittuina. Tämä kesä oli paketoitu, turistit olivat häipyneet. Kuinkas nyt yksi pieni venekunta sattuikin tänne eksymään keskellä yötä?
Viime kirjoituksessa päästiin meriturvallisuusteemaan, joten jatketaan sillä. Tosin nyt hyppäämme aikakoneella 500 vuoden taakse, 1500-luvulle. Aihe oli hyvin ajankohtainen silloinkin, kun Itämerta purjehtivat Hansaliiton kauppalaivat – ilman tutkia, karttaplottereita, vhf-radioita tai vilkkuvia valolaitteita. Yksi Itämeren vilkkaimmista hansakaupan satamista oli Tallinna, ja sinne päästäkseen piti purjehtia Hiidenmaan vaarallisten matalikkojen ohi. Laivoja ohjaamaan päätettiin vuonna 1504 rakentaa majakka, ja sille sopivaksi paikaksi katsottiin Hiidenmaan korkein kohta Kõpun niemellä. Alkuperäinen pooki – nykyisen majakan kartiomainen jalusta – valmistui 1531. Se on Itämeren vanhin edelleen toiminnassa oleva majakka ja monien (virolaisten) lähteiden mukaan toiseksi tai kolmanneksi vanhin sellainen koko maailmassa. Paikallisten talonpoikien tehtävä oli kuskata paikalle puuta ja polttaa tulta pookin laella. Korotusosa valolaitteineen rakennettiin vasta 1800-luvun alussa.
