Kesä 2022 hujahti Kreikan vesillä telakkahommien ja kevyiden päiväpurjehdusten merkeissä. Tulimme viettäneeksi monta viikkoa ihan suoranaista mökkilomaakin, tosin kelluvassa asumuksessa. Monena aamuna sitä suunnitteli, että tänään kyllä rullattaisiin purjeet auki ja lilluttaisiin edes seuraavaan poukamaan, mutta päivän kuumuuden laskeuduttua merenpinnan tasolle yhä useammin pohdiskelu päättyi lopputulemaan ”Onks pakko jos ei taho?”
Olimme lähteneet purjehtimaan Kreetalta kohti Joonianmerta toukokuun 8. päivä. Vuorokautta myöhemmin Kreeta möllötti edelleen paapuurin puolellamme, aivan kuin emme olisi edenneet mihinkään. Onhan se valtavan pitkä saari, mutta eipä vauhdissakaan ollut hurraamista. Tuuli oli vastahankainen, niin että pääsimme niukin naukin etenemään jonkinlaisessa luovikulmassa, ja ajoittain kävi niin tyyneksikin että oli pakko ajaa koneella.
Lokakuun loppupuolella olimme pidelleet kovia pohjoistuulia Naxoksessa melkein viikon. Sitten seurasi parin päivän tauko, jonka aikana ehdimme purjehtia Delokselle ja tutustua ihmeelliseen temppelisaareen yhden päivän ajan. Sitten olikin jo seuraavan pohjoismyräkän aika. Deloksen naapurisaaren, Mykonoksen, eteläpuolella näytti olevan useita suojaisia poukamia. Suuntasimme siis Mykonokselle piileskelemään. Ehkäpä tämän Kykladien yhden suosituimman matkailukohteen turistilaumatkin olisivat jo harvenemaan päin näin myöhään syksyllä.
Kun purjehdusreissumme alkoi kesällä 2018, emme kuvitelleet viettävämme missään maassa vuosia. Mutta kuinkas kävikään? Olemme viihtyneet Kreikassa jo viimeiset pari vuotta. Alkanut talvi on jo kolmas, jonka Aina-veneemme uinuu kreikkalaisessa talvitukikohdassa – tällä kertaa Kreetan saarella. Tulevia reittisuunnitelmia saavat lukijamme odotella rauhassa, sillä ne avautuvat meille itsellemmekin yleensä vasta ihan viime tingassa.
Samaan aikaan kun Sally-hurrikaani lähestyi Amerikan rannikkoa, kehittyi Välimerellä oma hurrikaanin tapainen myrskynsä, medikaani Janus. Me kelluimme ankkurissa Paxos-saaren suojaisella ankkurilahdella, aikomuksena lähteä Prevezan suuntaan tiistaina 15. syyskuuta. Näin tapahtuikin, mutta tuulten osoittauduttua kaikkea muuta kuin suotuisiksi, käänsimme loputtomalta tuntuneen luovimisen sijaan kokan kohti Two Rock Bay:tä, upeaa ankkuripaikkaa Pargan kaupungin eteläpuolella. Jatkaisimme siitä Prevezaa kohti seuraavana aamuna.
Kaikki päättyy aikanaan, ja niin onneksi myös koronakaranteeni. Vähitellen talvikotimme Mesolongi kuoriutui eristyksistään ja ihmisiä alkoi näkyä kaupungilla. Kaupat ja palvelut avautuivat vähän kerrallaan, ja meidänkin elinpiirimme laajeni parin kuukauden satama – Lidl – AB Market -kolmiosta, johon se aika pitkälti oli rajoittunut lockdownin aikana. Vihdoin myös purjehtijoille annettiin lupa liikkua satamasta toiseen, siis niille, jotka jo ovat maassa. Rajojen ulkopuolelta tulevat veneilijät joutuvat odottelemaan Kreikkaan pääsyä vielä vähän aikaa.
Tammikuisessa Mesolongissa käärimme hihat ja kävimme veneprojektien kimppuun. Ensimmäiselle hommalle, veneen vesiputkiston remontille, oli budjetoitu pari kuukautta aikaa, ja maaliskuun vaihteen tienoilla oli tarkoitus purjehtia talvisatamasta Lefkaksen saarelle telakalle. Siellä vene nostettaisiin kuivalle maalle ja jatkettaisiin seuraavien projektien parissa. Sittemmin suunnitelma on lykkääntynyt, siirtynyt sopivampaan ajankohtaan, tai kenties se on muuntumassa uudenlaiseksi. Mene tiedä, yllättäviä asioita sattuu, ja senhän me olemme ennenkin huomanneet.
Aivan kuten viime vuodenvaihteen tienoilla, päätin tälläkin kertaa kirjoittaa menneestä vuodesta pienen yhteenvedon, tilastotiedoilla höystettynä. Tuntuu uskomattomalta, että olemme päässeet näinkin kauaksi, ja että olemme yhä matkalla, kun lähtöpäivästä on kulunut jo puolitoista vuotta. Vene ja me itsekin olemme edelleen ehjiä, rahat eivät ole aivan lopussa, ja monenlaisia suunnitelmia on jo ilmennyt matkan jatkoon liittyen. Ja mitä kaikkea olemme ehtineetkään nähdä! Keväällä ylitimme pitkään pelätyn Biskajanlahden, seikkailimme Atlantin rannikkoa etelään, Espanjan Galiciaan ja Portugaliin. Sieltä päätimme kääntyä Gibraltarin salmeen. Välimerelle purjehdimme heinäkuussa, ja elokuussa retkeilimme pitkin Sisilian rannikkoa. Syyskuussa olimme päätyneet jo Kreikkaan asti, ja Kreikasta löytyi myös tukikohta talveksi.
Kefalonian saarelta purjehdimme Kreikan mantereelle. Ankkuroimme yhdeksi yöksi Kefalonian kaakkoiskulmalle ja jatkoimme siitä aamuvarhaisella kohti Mesolongin kaupunkia. Perille pääsimme illansuussa. Mesolongi sijaitsee Patraksen lahden suulla, ja sitä ympäröivät joka puolelta erikoiset, matalat suolavesilaguunit. Kaupunginlahdelle vie pari kilometriä pitkä kapea, ruopattu kanava, jonka varrella on seudulle tyypillisiä pilareiden varaan rakennettuja taloja ja laitureita vieri vieressä. Kosteikkoalueilla pesii lukemattomia lintulajeja, mistä saimme jo saapuessamme pientä esimakua: bongasimme kanavan varrelta ainakin neljä erinäköistä haikaraa ja näimme kiikareilla suuren parven vaaleanpunaisia flamingoja!
Messinan salmi oli laskujemme mukaan matkamme varrella jo neljäs paikka, jonne meno pitää tarkoin ajoittaa vuorovesitaulukoiden mukaan. Aikaisemmin olimme tehneet nappisuoritukset Normandian ja Bretagnen niemimaiden kärjessä sekä Gibraltarin salmessa. Messina taitaa olla ainoa paikka Välimerellä, jossa on merkittäviä virtauksia. Vuoroveden korkeusvaihtelu siinä on vain muutamia kymmeniä senttejä, ja onkin todella yllättävää, miten kovia virtauksia niin pieni ero voi saada aikaan. Bretagnessahan vuoroveden vaihtelu on jopa 12 metriä, joten siellä virtausten voimat ovat ihan ymmärrettäviä. Mutta tässä, kuten monissa sääilmiöissäkin, tuntuu Välimerellä vallitsevan ihan oma logiikkansa.
Almerimarin satamassa odoteltiin kiihkeästi kovien vastatuulten laantumista, jotta pääsisimme jatkamaan matkaamme itään. Kovista tuulista tosin Almerimarissa ei ollut tietoakaan, siellä oli seisova, painostava kuumuus, ja tuntui hassulta että niemimaan toisella puolella saattaisi tuulla 15 metriä sekunnissa. Kun ennuste näytti enää 7 m/s, puuskissa 12 m/s paikkeilla, me lähdimme jatkamaan matkaa.
Portosta lähdettyämme matkan seuraavat suuntaviivat päätettiin milteipä arpaa heittämällä. Hyviä vaihtoehtoja oli kaksi – jatkaa suoraan kohti etelää ja talvehtia Kanariansaarilla, tai kääntyä Portugalin kulmalta vasempaan ja suunnata Gibraltarin salmen läpi Välimerelle. Vaakakupeissa oli monenlaisia asioita, kuten ankkuripaikkojen löytämisen vaikeus tai helppous, suojasatamien tiheys, satamien hinnat ja tietysti elämisen hintataso kokonaisuudessaan, kiinnostavien paikkojen määrä ja vaihtelevuus, sääolot ja niiden ennustettavuus ja niin edelleen. Kumpikaan vaihtoehdoista ei noussut selvästi yli toisen, ja nyt kun toinen kumminkin tuli valituksi, voi joka toinen päivä olla tyytyväinen ja joka toinen päivä miettiä, että pieleen meni – sellaista se purjehtijan elämä joskus on. Onneksi suuntaa voi muuttaa myöhemminkin, vaikka vuoden päästä, tai milloin hyvänsä siltä tuntuu.
On joitakin asioita, joita etukäteen jännittää, pelkää ja odottaa niin paljon, että jälkeenpäin ihan yllättyy selvinneensä niistä hengissä. Niin kuin nyt vaikkapa ensimmäinen koulupäivä, inssiajo, ylioppilaskirjoitukset, ensitreffit, hääpäivä – ja Biskajanlahden ylitys!
Meidän piti kyllä olla nyt jo Galiciassa, Espanjassa. Mutta Biskaja näyttää olevan meille jopa niin hankala, ettei ollenkaan halua päästää meitä matkaan. Koko kevään jatkunut epävakainen sää tarkoittaa myös tuolla pahamaineisella lahdukalla hyvin vaihtelevia tuulia. Meillä on matkaa vastarannalle 300 merimailia. A Coruñaan on 360 mailia ja se olisi meille mieluisin päätepiste, mutta kyllä meille jokin muukin kelpaa, jos säät niin puolestamme päättävät. Ajallisesti kyse on siis kolmen tai kolmen ja puolen vuorokauden etapista, ja sääikkunan olisi hyvä olla ainakin pari-kolme päivää tätä pidempi, jotta pahoilta yllätyksiltä vältyttäisiin. Sellaista jaksoa ei vielä ole osunut kohdalle, että tuulet olisivat edes jotakuinkin ennustettavissa näin pitkälle ajanjaksolle, vaan ennusteet muuttuvat lähes päivittäin.
Bretagnessa jo helmikuu oli väläytellyt upeita kevätsäitä. Kukat kukkivat täyttä häkää ja ilmat olivat lämpimiä. Me ehdimme jo suunnitella lähtöä maalis-huhtikuun vaihteeseen, johan silloin varmasti olisi täysi kesä! Mutta muutama takatalvi yllätti purjehtijan Bretagnessakin, säät pikemminkin kylmenivät ja muuttuivat epävakaisemmiksi, eikä luontokaan ympärillä tuntunut etenevän ensikukoistuksestaan yhtään kesäisempään kuosiin. Vielä huhtikuukin ehti kulua loppuun asti, ennen kuin purjeveneemme Aina vihdoin lipui ulos talvisatamamme Binicin portista.
Matkamme alkoi tämän vuoden kesäkuussa. Olemme nyt siis purjehtineet hitaasti ja jokseenkin epävarmasti kohti etelää reilun puoli vuotta. Tällaisen merkkihetken kunniaksi monilla on tapana tehdä jonkinlainen katsaus menneeseen, nostaa kenties esiin joitakin huippukohtia, listata tilastotietoa matkan etenemisestä ja vertailla ennakko-odotusten ja todellisuuden välisiä yhtäläisyyksiä ja eroja. Ajattelinpa minäkin nyt sitten joulun kunniaksi tehdä pienen välitilinpäätöksen.
Sievä linnoituskaupunki Willemstad jäi taakse, kun me ajelimme kohti viimeistä nostosiltaamme Hollannin vesillä. Olimme kehittyneet aika hyviksi tässä lajissa – ajoituksemme osui nappiin, emmekä joutuneet odottelemaan avausta. Sillan jälkeen matkasimme jokusen tunnin Haringvliet-nimistä sisävesistöä pitkin viimeiselle sululle Stellendamiin, ja sen läpi mentyämme olimme taas Pohjanmerellä. Aurinko laski meidän päästyämme merelle. Pohjoispuolellamme kajastivat kirkkaina Hoek van Hollandin valtavan sataman valot.
Suomalainen ei lannistu, vaikka rattaissa olisikin vähän kapuloita. Ensimmäinen yrityksemme matkata Amsterdamista kanavia pitkin etelään oli siis kilpistynyt Haarlemin suljettuun siltaan, ja vaikka ensireaktio saattoikin olla ”antaa olla sitten, mennään ulos merelle!” aika pian olimme kuitenkin taas sitä mieltä, että kanaville mennään. Mehän olimme halunneet nähdä Hollannista juuri sen, mikä on ainutlaatuista tässä maassa. Toisekseen, merelle oli luvattu moneksi päiväksi todella kovaa tuulta, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa päätöksentekoon.
Den Helderin satama on yksi niistä paikoista, joiden kautta pääsee kätevästi Hollannin järville ja kanaville. Me halusimme tutustua tähän omituiseen maahan ja nähdä paikkoja, jotka ovat Hollannille tyypillisiä – ja mikäpä voisi olla tyypillisempää kuin kanavia pitkin veneily!
Pohjanmeri oli päättänyt puolestamme, että tämä syyskuun viimeinen lauantai oli hyvä päivä purjehtia Helgolandiin eikä pidemmälle lounaaseen. Useimmille Kielin kanavasta Pohjanmerelle putkahtaneille Helgoland on itsestään selvä pysähtymiskohde, sillä tämä Saksalle kuuluva saari on verovapaa alue, jossa on kätevää bunkrata vene täyteen halpaa dieseliä ja täyttää pilssilokerot edullisilla juomilla. Meillä oli vielä runsaasti löpöä tankissa eikä janokaan ollut päässyt kovin pahaksi, minkä vuoksi pysähdys Helgolandissa ei alun perin kuulunutkaan suunnitelmiimme. Minäkään, joka sentään olin kerran käynytkin Helgolandissa – kauan sitten eräällä toisella purjehdusreissulla – en muistanut paikasta muuta kuin värikkäät talorivistöt ja lukuisat tax fee -myymälät.
