Browsed by
Avainsana: Reittisuunnittelu

Amsterdamista kanaville – uusi yritys!

Amsterdamista kanaville – uusi yritys!

Suomalainen ei lannistu, vaikka rattaissa olisikin vähän kapuloita. Ensimmäinen yrityksemme matkata Amsterdamista kanavia pitkin etelään oli siis kilpistynyt Haarlemin suljettuun siltaan, ja vaikka ensireaktio saattoikin olla ”antaa olla sitten, mennään ulos merelle!” aika pian olimme kuitenkin taas sitä mieltä, että kanaville mennään. Mehän olimme halunneet nähdä Hollannista juuri sen, mikä oli ainutlaatuista tässä maassa. Toisekseen, merelle oli luvattu moneksi päiväksi todella kovaa tuulta, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa päätöksentekoon.

Niinpä palasimme Haarlemista takaisin Amsterdamiin. Spaarndamin sulun hoitaja ei ollut kuullut koko siltaremontista – onneksi valistunut suomalaispurjehtija informoi häntä! Amsterdamissa kehno tuuri puhelinyhteyksien suhteen jatkui, emmekä useaan tuntiin saaneet mitään tietoa siitä, järjestettäisiinkö yöeskaaderia sinä päivänä vai ei. Lopulta meille kuitenkin avattiin ensimmäinen silta, ja pääsimme tuulisesta ja keikkuvasta ulkosatamasta sisälle kanavaan odottamaan tietoa mahdollisesta lähtöajasta. Kanavassa oli kaksi muutakin purjevenettä. Lopulta lähtöaika selvisi – tosin toisen hollantilaisveneen ystävällisen kipparin avustuksella, joka tarjoutui tulkkaamaan meille VHF-kanavan ohjeet englanniksi – ja klo 02 yöllä pääsimme kolmen veneen letkana lähtemään Amsterdamin kanaville.

Yöllinen matka läpi kaupungin oli hieno kokemus! Silta toisensa jälkeen, kuusitoista kaiken kaikkiaan, avautui meille, ja niin me soljuimme ohi vanhojen talojen, kivisiltojen, valaistujen rantakatujen ja puistikoiden. Kaupungin eteläpuolella menimme vielä läpi yhdestä sulusta, ja sen jälkeen olimme yhtäkkiä pienellä järvellä, Nieuwemeerillä. Kaupungin ja kelluvien talojen valot heijastuivat sen mustasta pinnasta, pilvet hajaantuivat ja kuu ja jokunen tähtikin ilmestyi loistamaan taivaalle. 

Nyt jäljellä oli enää lyhyt matka Amsterdamin lentokentän liepeille, jossa joutuisimme odottelemaan moottoritiesillan avaamista aamuviiteen, johon oli reilu tunti aikaa. Kävi kuitenkin niin, että väsymys päivän ja yön matkanteosta vei meistä voiton, emmekä jaksaneet nousta kello viiden aamunavaukseen. Sen sijaan nautimme pitkistä aamu-unista, ja ajelimme läpi sillasta klo 12:30.

Tämän jälkeen maailma muuttuikin ihmeelliseksi! Nyt oltiin sellaisissa maisemissa, joita emme olleet osanneet kuvitellakaan – sitä kaikkein aidointa, oudointa Hollantia, jossa vettä on kaikkialla. On kelluvia taloja, on pieniä pihoja toisensa perään, joiden välissä on katujen sijaan kanavia, on asuinalueita, joiden parkkipaikoilla on autojen sijaan veneitä, lasten leikkipuistoja joiden liukumäet päättyvät kanavaan. Pieniä puistoja ja ruohokenttiä, kauniita taloja tonteillaan, jotka rajautuvat joka sivultaan veteen. Tulvavalleja ja kanavien täplittämiä loputtomia niittyjä, jotka hehkuvat mehevän vihreinä vielä loka-marraskuussa, ja joilla laiduntaa lampaita, lehmiä ja hevosia. Vanhoja tuulimyllyjä, jotka ovat aikanaan pumpanneet vettä näiltä niityiltä. Kyliä, joissa pienet lautat hoitavat liikennettä kanavan laidalta toiselle, joissa voi missä hyvänsä sitoa veneen kiinni rantaan ja kipaista lähimarkettiin ruokaostoksille. 

Matka halki Hollannin kanavia pitkin – klikkaa pikkukuvia, niin ne avautuvat isompaan ikkunaan.

Välillä kanava laajenee pieniksi järviksi, joiden rannoilta jatkuvasti vallataan lisää tonttimaata ja rakennetaan veden äärelle uusia taloja. Järvien rannoilla on muutaman sadan metrin välein pursiseurojen satamia klubirakennuksineen. Kaikki liikenne kulkee vettä pitkin, ja sitä on jos jonkinlaista. Pitkiä, matalia rahtilaivoja, jotka uivat niin syvässä että niiden partaat ovat veden tasolla, hinaajia lotjineen, losseja, huviveneitä jokaista kokoa ja mallia.

Hollantilaisten taito ja kekseliäisyys kanava- ja vesirakentamisen alalla ei ihan helposti löydä vertaistaan. Jos maailman merenpinta kohoaa, näillä alavilla mailla sen vaikutus on varmasti dramaattisinta, mutta hollantilaiset ovat eläneet vetensä kanssa vuosisatoja ja ovat varmasti parhaiten varustautuneita niihin koitoksiin, jotka tulevaisuudessa saattavat meitä kohdata. 

Amsterdamin jälkeen ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Alphen aan den Rijn. Siellä löysimme hyvän paikan kanavan reunalta ja teimme kunnon kävelylenkin ja vietimme leppoisan hetken pubissa paikallisten seurassa – jotka ovat muuten innokkaita ottamaan kontaktia ja vaihtamaan muutaman lauseen vieraan kanssa missä ja milloin tahansa. Aamulla matka jatkui, mutta nyt meillä oli pari päivää sään suhteen huono tuuri. Sataa tihuutti ja oli hyvin kylmä. Ajelimme läpi Goudan ja Rotterdamin itäisten esikaupunkien, pysähtyen vain yöksi johonkin sattumanvaraiseen laituriin, ja jatkoimme sitten sulun läpi isommalle joelle. 

Joella oli virtauksia, jotka väliin hidastivat meitä, kunnes pääsimme Hollands Diep -vesistöön Dordrechtin eteläpuolelle. Täällä pysähdyimme Willemstadin vanhaan linnoituskaupunkiin, joka vaikutti ehdottomasti lähemmän tutustumisen arvoiselta jo pelkän karttakuvan perusteella – vai mitäpä sanot tästä?

©Google Maps

Pieni kaupunki osoittautui todella viihtyisäksi. Historiallista kaupunkia ympäröivät täydellisesti säilyneet muurit ja vesihaudat sekä seitsemän bastionia, jotka nimettiin 1600-luvulla Hollannin silloisten maakuntien mukaan. Sataman lähellä sijaitsee vanha kaupungintalo kellotorneineen, kaupungin toisella laidalla Alankomaiden vanhin protestanttikirkko toppakupoleineen. Välimaastoon sijoittuu muutama kortteli sieviä taloja, joiden keskellä komeilee suuri tuulimylly – jonkun onnekkaan yksityiskoti! Kesäiseen aikaan tämä idylli varmaankin pursuaa turisteja, mutta nyt marraskuussa emme itsemme lisäksi tainneet nähdä yhtäkään. Kiersimme linnoituksen polkupyöräillen, käveleskelimme kaupungissa ja nautimme pitkästä aikaa illallisen ravintolassa.

Willemstadin kaunis pikkukaupunki – klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi.

Tähän päättyi lyhyenläntä, mutta vaikutelmiensa puolesta rikas seikkailumme Hollannin kanavilla ja sisävesistöissä. Willemstadin ja Pohjanmeren välissä olisi enää yksi silta ja yksi sulku, ja sen jälkeen suuntaisimme taas pidemmän legin etelämmäs avomerellä.

Sisävesitse iloiseen Amsterdamiin!

Sisävesitse iloiseen Amsterdamiin!

Amsterdamissa kanava-ajelulla

Den Helderin satama on yksi niistä paikoista, joiden kautta pääsee kätevästi Hollannin järville ja kanaville. Me halusimme tutustua tähän omituiseen maahan ja nähdä paikkoja, jotka ovat Hollannille tyypillisiä – ja mikäpä voisi olla tyypillisempää kuin kanavia pitkin veneily!

Den Helderin aamu-usvassa näkyvät hahmot eivät ole eksoottisia temppeleitä vaan sotalaivoja!

Hollannin läpi pohjoisesta Saksan rajalta aina etelään Belgian rajalle asti pääsee kanavia pitkin myös purjeveneellä tarvitsematta kaataa mastoa. Tämä ”Staande Mast” -reitti alkaa Delfzijl’istä ja päättyy etelässä Vlissingeniin. Reitin pohjoisella osalla on kuitenkin muutama paikka, joista emme veneemme 2 metrin syväyksen vuoksi olisi päässeet läpi. Niinpä matkasimme meritse Den Helderiin asti. Kaupunki ei ole kovin kiinnostava, mutta siellä sijaitsee merivoimien tukikohta, ja niinpä suuri satama onkin täynnä jos jonkinmoista sotalaivaa. Laivaston venekerhon satama on sijainniltaan kätevä tulla ja lähteä, ja sieltä me parin yön levon jälkeen ajelimme Waddenseen halki Den Oever -sululle.

Pitihän sulkua vähän jännittää, niin kuin kaikkea uutta aina pitää. Meidän kanssamme sulkuun ahtautui yhtä aikaa valtavan pitkä ja matala rahtilaiva, iso perinteinen purjelaiva ja pari muuta pienempää venettä. Vene koitettiin pitää paikoillaan veden laskiessa – meren puolella oli vuorovesi ylimmillään, joten pinta laski järveä kohti toista metriä. Sitten portit avattiin, ja me koitimme mahdollisimman hallitusti saada veneemme liikkeelle kapeasta rännistä. Ensimmäisestä sulusta oli nyt suoriuduttu kommelluksitta! Ja nyt oltiin siis IJsselmeer-järvellä, joten saisimme sanoa vuorovesi-ilmiölle joksikin aikaa heipat.

Enkhuizen

Oli varsin tyyntä, joten jatkoimme koneella. Illan tullen saavuimme pieneen Enkhuizenin kaupunkiin, jonka edustalla olevasta sulusta siirryttäisiin Markermeer-järvelle. Päätimme jäädä kaupungin isoon laituriin yöksi, sillä tunkua ei näyttänyt olevan, eikä meitä suuremmin kiinnostanut pujotella laiskasti kääntyvän jättiläisemme kanssa ahtaaseen satamaan. Sitten iltakävelylle tutustumaan kauniiseen pikkukaupunkiin!

Enkhuizen, kuten monet muutkin alueen kaupungit, eli suurinta kukoistustaan 1600-luvulla, jolloin se oli Pohjanmeren satamakaupunki. Aiemmin Zuidersee-nimellä tunnettu merenlahti padottiin 1900-luvun alkupuolella ja sittemmin siitä on useaan otteeseen vallattu lisää pinta-alaa maanviljelykseen. Enkhuizenin kaupunki ei liene vanhoista ajoista kovinkaan paljon muuttunut – kapeat talot nojailevat viehättävästi toisiinsa kanavien rannoilla, ja kaupungin porttirakennuksen, Drommedariksen, kellot soittavat päivät ja yöt läpeensä iloisia sävelmiä.

Ihania rantaravintoloita ja baareja piisaa. Me löysimme kylläkin kalakaupan heti ensimmäisen sillan kupeesta ja paistoimme kotikeittiössä illalliseksi turskaa. Aamulla ajelimme suoraan pienvenesulkuun, josta pian pääsimme Markermeer-järvelle. Tähän sulkuun sisään ajettaessa virtaus kävi niin voimakkaana, että oli täysi työ pysäyttää vene. Hollannin järvet ovat hyvin matalia – Markermeer on runsaat 3 metriä syvä. Alkuun kaikuluotaimen lukemat aiheuttivat pientä kihelmöintiä vatsanpohjassa, desimaalipilkun kun mielellään näkisi jossain ihan muussa kohtaa numeroa! Mutta kun kartan merkinnät näyttivät pitävän hyvin paikkansa ja järven pohja oli täysin tasainen, huoli vähitellen kaikkosi.

Meillä oli täydellinen myötätuuli ja saimme purjehtia koko muutaman tunnin matkan järven päästä päähän. Sitten tulimme Amsterdamiin vievälle väylälle, ja sielläpä olikin ruuhkaa. Matalia, pitkiä rahtilaivoja kulki jonossa, joukossa muutamia pienten hinaajien työntämiä, äärimmilleen lastattuja lauttoja. Kaupunkiin saavuttaessa on yksi avattava silta ja heti sen jälkeen Oranjesluizen-sulku. Molemmista pääsimme läpi heti VHF-kanavalla ilmoittauduttuamme, ja niin sitä oltiin Amsterdamissa!

Vielä oli kuitenkin yksi koitos edessä, nimittäin satamaan majoittuminen. Kun aikaisemmin Cuxhavenin 40-metrinen sisäänkäynti oli huolestuttanut ja Den Helderin sataman 10-metrinen aukko näyttänyt uskomattoman kapealta, nyt me pujottelimme Sixhaveniin vielä kapeampaa, mutkikasta väylää pitkin. Ja mikä määrä veneitä, isojakin, pieneen satama-altaaseen oli saatu mahdutettua! Kesällä niitä kuulemma on usein vielä monessa rivissä – sitä en oikeastaan halua edes kuvitella! Onneksi nyt vapaita paikkoja oli useita, ja muutaman mutkan, kirosanan ja käännöksen jälkeen saimme veneen kunnialla laituriin. Hermotkin pysyivät suhteellisen viileinä, ja taas saatiin kokemusta. Satamassa on rauhallista, vaikka ympärillä humisee miljoonakaupunki.

Ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa ollaan melkeinpä reaaliajassa, eli edelleen Amsterdamissa! Kesken reissun ei aina ehdi kirjoittaa, mutta seuraa meitä Facebookissa ja Instagramissa, niin pysyt perillä siitä missä mennään!

Helgoland – kivenmurikka Pohjanmeren tuulissa

Helgoland – kivenmurikka Pohjanmeren tuulissa

Pohjanmeri oli päättänyt puolestamme, että tämä syyskuun viimeinen lauantai oli hyvä päivä purjehtia Helgolandiin eikä pidemmälle lounaaseen. Useimmille Kielin kanavasta Pohjanmerelle putkahtaneille Helgoland on itsestään selvä pysähtymiskohde, sillä tämä Saksalle kuuluva saari on verovapaa alue, jossa on kätevää bunkrata vene täyteen halpaa dieseliä ja täyttää pilssilokerot edullisilla juomilla. Meillä oli vielä runsaasti löpöä tankissa eikä janokaan ollut päässyt kovin pahaksi, minkä vuoksi pysähdys Helgolandissa ei alun perin kuulunutkaan suunnitelmiimme. Minäkään, joka sentään olin kerran käynytkin Helgolandissa – kauan sitten eräällä toisella purjehdusreissulla – en muistanut paikasta muuta kuin värikkäät talorivistöt ja lukuisat tax fee -myymälät.

Säiden haltijoilla on purjehtijoiden maailmassa iso mahti – ne päättävät paljon asioita puolestamme, ja tällä kertaa ne päättivät antaa meille monta päivää aikaa tutustua tähän piskuiseen saareen. Ja me viihdyimme mainiosti!

Helgolandin saarella on vaiheikas ja erikoinen historia. Se kuului aikoinaan Tanskalle, mutta britit miehittivät saaren ja siitä tuli brittiläinen siirtomaa 1800-luvun alussa. Tuohon aikaan merikylpylät elivät loistokauttaan ja Helgolandiinkin perustettiin kylpylä vuonna 1826. 1800-luvun lopulla Britannia vaihtoi Helgolandin päikseen Saksan tuolloin hallitseman Sansibarin kanssa – sellaisia vaihtokauppoja sitä siihen maailman aikaan tehtiin!

Sitten Helgolandin historiassa seuraa niitä synkeämpiä, muistakin tarinoista tuttuja ajanjaksoja. Ensimmäisen maailmansodan aikana siviiliväestö siirrettiin pois ja saari linnoitettiin. Sen vesillä käytiin myös sodan ensimmäinen meritaistelu. Sodan jälkeen asukkaat pääsivät palaamaan, mutta lähtöhän heille taas tuli seuraavan sodan koittaessa. Toisen maailmansodan aikana saari toimi Saksan sukellusvenelaivaston, ilmavoimien ja rannikkotykistön tukikohtana.

Toisen maailmansodan päätyttyä asumatonta saarta käytettiin maalitauluna brittiläisten merivoimien harjoituksissa. Vuonna 1947 sen linnoitusrakenteisiin ja lukemattomiin tunneleihin kylvettiin 6700 tonnia räjähteitä. Tämä ”Big Bang” oli yksi maailman suurimpia pamauksia, jos ydinpommeja ei lasketa mukaan. Mutta ei tämä punainen kivenmurikka onneksi minnekään hävinnyt. Matalan ”Unterlandin” ja korkean ”Oberlandin” väliin tosin syntyi uusi ”Mittelland”. Mitään vanhoja rakennuksia saarella ei tietenkään ole, mutta 1950-luvulta lähtien sitä on jälleenrakennettu ahkerasti.

Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isompaan ikkunaan.

Nykyisin se on hyvin omintakeinen lomaparatiisi. Vaikka historialliset kerrostumat puuttuvat, kaupungin tunnelma on viihtyisä ja mittakaava kodikas. Pikku putiikit pursuilevat mitä eksoottisimpia konjakkeja, viskejä, liköörejä ja sikareita, ravintoloissa ja kahviloissa on vilkasta vielä myöhään syksylläkin, ja jopa rannoilla parveilee ihmisiä!

Heti saapumispäiväämme seuraavana päivänä alkoi tuuli puhaltaa varsin reippaissa lukemissa, jatkuvasti voimistuen. Joinakin öinä jopa satama-altaassa oli niin iso aallokko, että vene keikkui ja tavarat kolisivat kaapeissa. Lopulta tuuli kääntyi pohjoisen puolelle ja äityi melkoisen navakaksi. Vaahtopäiden marssia oli upeaa katsella korkealta kalliolta saaren pohjoispäästä, jossa myös kuuluisa kallionlohkare ”Lange Anna” seisoo yksinään meressä tuulten ja aallokon piestävänä.

Rosoisilla kallioilla elää suuria merilintujen yhdyskuntia. Miten hienoa oli seurata läheltä suulan lentonäytöstä, kun se siipiään räpyttämättä taitavasti liiteli tuulenpuuskia myötäillen, tai lokkiparvea joka leikki aaltojen kuohuissa, kohoten siivilleen vasta juuri ennen murtuvaa aallonharjaa!

Lopulta kovat tuulet vaimenivat ja oli hyvä hetki jatkaa matkaa. Tai ainakin siltä se silloin tuntui – Pohjanmeri tietysti pidättää oikeuden sanoa viimeisen sanan! Torstaina, lokakuun 4. päivänä me suuntasimme aamupäivällä ulos aallonmurtajan suojasta ja käänsimme kokan kohti lounasta. Paitsi että emme tietenkään voineet tehdä niin, koska tuuli kävi lounaasta, ja sen mukana aallokko. Ja tietysti se kolmaskin merkkihenkilö, vuorovesivirta, tuntui enimmäkseen käyvän lounaasta. Edessä olisi pitkä päivä – ja vielä pidempi yö… Mutta siitä lisää ensi kerralla!

Itämereltä Pohjanmerelle!

Itämereltä Pohjanmerelle!

Vihdoin koitti sekin päivä, että olimme valmiita jatkamaan matkaa kotoisaksi käyneestä Kielistä! Kielin alueesta aion myöhemmin kirjoittaa pienen listan veneilijöitä kiinnostavia vinkkejä niille, jotka kenties aikovat suunnata kanavan kautta maailmalle.

Syyskuu ei ollut vielä ohi, kun me irrotimme köydet Laboen satamassa. Vene oli puunattu ensimmäisen kerran koko kesänä niin siistiin kuntoon, että siitä kehtasi räpsäistä kuvankin.

Sitten kohti Kielin kanavaa! Me olimme liikkeellä aamulla hyvissä ajoin. Sulkuun päästettiin kuitenkin ensin joukko laivoja, ja niinpä me kymmenkunta huvialusta saimme pyöriä odotusalueella pari tuntia. Kielin kanavan Holtenaun vanhat sulut olivat remontissa – kenties huviveneet pääsevät taas ensi kesänä kulkemaan niiden kautta, jolloin homma käy huomattavasti joutuisammin.

Taakse jää Itämeri…
… ja edessä odottaa Pohjanmeri!

Kiinnittyminen matalaan sivulaituriin kävi kätevästi, ja sitten portit sulkeutuivat takana. Vesi nousi vaaksan verran, ja sitten edessä portit aukesivat. Me maksoimme kanavamaksun (hinta alle/yli 12-metriselle veneelle 18€ / 35€) vasta sulkujen jälkeisellä automaatilla, mihin oli huomattavasti helpompi pääsy kuin ennen kanavaa olevalle automaatille (siellä laituri on selvästi suunniteltu isommille aluksille, ja paikka on avoin tuulelle ja aallokolle).

Kielin kanava ei ole erityisen jännittävä maisemiensa puolesta. Mutta ensimmäinen päivä oli lämmin ja aurinkoinen, joten mikäpä sitä pitkin oli puksutellessa. Ja olihan siellä tietysti monenmoista vastaantulijaa, siltoja, losseja, ja ihan mukavan näköistä rehevää maaseutua kartanoineen ja pikkukylineen. Kevyen liikenteen väylä kulki melkein koko matkan kanavan viertä, ja ohikulkijat vilkuttivat meille iloisesti.

Kanavaan pääsy oli jäänyt sen verran myöhäiseksi, että emme olisi millään ehtineet samana päivänä Brunsbütteliin asti – huviveneet eivät saa liikkua kanavalla pimeän tultua, ja syyskuun lopussa pimeä laskeutui klo 19:30. Niinpä suuntasimme yöksi Rendsburgin kaupungin venesatamaan, jonne on Kielistä noin 35 km. Kanavan koko pituus on karvan alle 100 km, ja sen varrella on puolen kilometrin välein taulu, joka kertoo etäisyyden Brunsbüttelin suluille.

Vietimme Rendsburgissa toisenkin yön. Pitihän meidän ehtiä tutustua kaupunkiin, kun kerran satamaan asti olimme tulleet. Pikku kaupunki oli oikein viihtyisä vanhoine kirkkoineen ja ristikkotaloineen, joista monet olivat 1600-luvulta tai sitäkin vanhempia. Keskustassa sattui sitäpaitsi olemaan toripäivä meneillään, ja ostimme kalakauppiaalta tuoretta kalaa! Kalaa ei yllättäen olekaan Saksan rannikolta helppoa löytää – ravintoloista sitä saa, mutta kaupoista ei juuri lainkaan.

Rendsburgin vanha kaupunki – klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi!

Toinen kanavapäivä valkeni harmaana ja tihkuisena, ja hienoja sumumaisemia riitti koko päiväksi. Perillä Brunsbüttelissä sulutus kävi yhdessä hujauksessa. Sulkua lähestyttäessä tiedustelimme vhf:llä aikataulua, ja meitä kehotettiin ajamaan suoraan avoimeen sulkuun. Muita veneitä ei näkynyt mailla halmeilla, ja niinpä pääsimme ylhäisessä yksinäisyydessämme siirtymään Kielin kanavasta Pohjanmeren puolelle.

Virallisesti oli tietysti kyse vasta Elbe-joesta, mutta täällä jo vuorovedet tekivät temppujaan meidän ajaessamme kohti Pohjanmerta. Ajatuksen Brunsbüttelin kaupungin marinaan menosta hylkäsimme heti alkuunsa satamaa hetken kiikaroituamme – sinne vievä väylä oli reunustettu omituisilla, risuista kyhätyn luudan näköisillä kepakoilla. Olivatko ne pyydyksiä vai kotitekoisia väylämerkkejä, sitä emme uskaltaneet matalilla, virtailevilla vesillä jäädä ihmettelemään.

Oli vasta iltapäivä, joten ehtisimme Cuxhavenin satamaan asti. Meitä vauhditti vielä solmun tai parin myötävirta, joten olisimme perillä hyvissä ajoin ennen pimeää. Sataman sisäänajo hieman jännitti. Aukko ei ole kovinkaan leveä, ja virta koitti viedä meitä sivulle – mutta kaikki sujui lopulta ongelmitta.

Cuxhavenissakin vietimme kaksi yötä, joten ehdimme päivän ajan ihmetellä kaupunkia. Se oli oikein viihtyisä, muttei erityisen mieleenpainuva. Hauskinta oli kävellä korkean tulvavallin laella kulkevaa kävelytietä, jolta oli aavat näkymät sekä merelle että rannan puolen huviloille ja lomahotelleille.

Cuxhaven

Sitten koitti lähtö Pohjanmerelle! Vuorovedet ovat jännittävä, uusi asia, joka nyt pitää muistaa ottaa huomioon. Me tutkimme nousu- ja laskuvesien aikatauluja ja asetimme lähtöajaksi reippaasti kello viisi aamulla. Silloin vesi olisi korkeimmillaan ja vesi hetken aikaa paikoillaan, jolloin sataman aukosta pääsisi parhaiten ulos – ja sitten mukavasti laskuvesivirran avittamina matkaan!

Ulkona merellä meitä odotti vastatuuli, iso vastainen aallokko, ja kuinka ollakaan, vastavirta. Tuntikausiksi näiden yhteisvaikutus kumosi veneemme purjeiden ja moottorin tehon siinä määrin, että liikuimme vain pari-kolme mailia tunnissa. Suuntana meillä oli, säistä riippuen, jokin Saksalle kuuluvista Friisein saarista – kenties Norderney tai Borkum. Mutta matka ei vain tuntunut etenevän mihinkään. Helgolandin saari häämötti styyrpuurin puolella, eikä näyttänyt liikkuvan siitä koko päivänä minnekään. Lopulta päätimme antaa periksi kaikille vastaisille ilmiöille ja käänsimme kokan kohti Helgolandia. Miksi haukata heti ensimmäisenä päivänä liian suuri pala Pohjanmerta? Ehkäpä pieni tauko olisi paikallaan.

Sivutuuleen päästyään purtemme suorastaan lensi, eikä aikaakaan, kun olimme jo pikku saaren edustalla. Helgolandiin oli ihanan helppo rantautua – venesatama sijaitsee kahden aallonmurtajan takana ja meille löytyi aina niin mieluinen kylkikiinnityspaikka.

Sitten tutustumaan tähän Saksalle kuuluvaan, erikoiseen saareen, joka ei lainkaan kuulunut suunnitelmiimme. Mutta nythän me jo tiedämme, miten suunnitelmiin pitää suhtautua – ei kovin vakavasti! Lisää Helgolandin pysähdyksestämme kerron ensi kerralla.

Helgoland

 

Elämää – ei mikään Plan B

Elämää – ei mikään Plan B

Viime talven pitkinä, pimeinä iltoina me suunnittelimme suurta seikkailuamme, matkaamme kohti etelää. Köydet irrotettaisiin kesäkuun ensimmäisenä, ja pikaisen Gdanskin pysähdyksen jälkeen ehtisimme kenties vielä kesäkuun aikana läpi Kielin kanavasta. Eipä aikaakaan, kun olisimme jo Englannin kanaalissa, ja sitten menisimme heittämällä yli Biskajanlahden, ennen kuin kesä olisi ohitse.

Köydet irtosivat ensimmäinen kesäkuuta. Gdanskin pysähdys nyt ei ollut ihan pikainen, mutta ennen pitkää matka kuitenkin jatkui kohti Kieliä. Ja Kieliin päästiin. Nyt, melkein kaksi kuukautta myöhemmin, olemme edelleen Kielissä. Mitä oikein tapahtui?

Tämä on purjehdusblogi – jatkokertomus siitä, miten jätimme entisen elämämme taakse, irrotimme ne köydet ja lähdimme kohti tuntematonta. Saattaa olla, että aikaisemmissa kirjoituksissani olen kertonut aika avoimesti kaikesta siitä, mitä moisen elämänmuutoksen tekemiseen liittyy, mutta ihan tarkoituksella en ole kertonut meistä ihmisinä kovinkaan paljon henkilökohtaisia seikkoja. Voihan olla, että joskus niin teen, mutta minusta se ei ole kovin olennaista. Me olemme vain tavallinen keski-ikäinen pariskunta, joka kaipasi muutosta ja ryhtyi ajatuksista tekoihin. Ne lukijamme, jotka eivät meitä tunne, ovat luullakseni kiinnostuneita purjehduksesta ja siitä, minne matkamme vie – ja ne, jotka tuntevat, saanevat tarkempaa tietoa yksityisistä edesottamuksistamme muista lähteistä. Mutta ehkä jonkinlainen selitys matkamme kulusta on tarpeen ja kohtuullista.

Siispä – mitä oikein tapahtui? Pysähdyimme hienoon Baltic Bay -marinaan Laboen pikkukaupunkiin Kielinlahden suulle. Vene kaipasi vähän laittelua, ja Laboen venetelakalta löytyi sesongin kiireen keskeltä tovi sieltä, toinen täältä meidän ongelmiemme ratkomiseen. Taitava elektroniikkaihmemies sai kuolleen autopilottimme ja navigointi-instrumentit heräteltyä henkiin. Veneeseemme asennettiin uudet akut, jotka tuplasivat energiavarastomme kapasiteetin. Sitten asennettiin uusi akkumonitori tarkkailemaan uusia akkuja. Vaihdoimme veneen koko juoksevan rikin. Korjasimme notkuvat ja natisevat lattiat ennen kuin ne ehtivät pettää jalan alla. Ja yhtä ja toista muutakin korjasimme, ja sitten korjasimme vielä vähän lisää.

Mutta tämä loputon erilaisten akkujen, venttiilien, pumppujen, johtojen ja keskusyksiköiden vianetsintä ja korjaus ei rajoittunut pelkästään veneeseen, vaan ihmistenkin alkuperäisosien joukosta löytyi korjattavaa. Ja niinpä me jäimme paikoillemme Laboen satamaan. Heinäkuu oli pian ohi, elokuukin tuli ja meni. Alkusäikähdyksen ja huolen mentyä meitä hiersi epävarmuus siitä, jatkuisiko matkamme vai ei – ja jos jatkuisi, niin mihin suuntaan? Miten myöhään syksyllä Biskajanlahden vielä uskaltaisi ylittää? Miten turvallista Atlantin rannikolla olisi purjehtia Espanjaan ja Portugaliin? Mitä tapahtuisi suunnitelmillemme ehtiä tiettyyn ajankohtaan mennessä Välimerelle? Emmekö ehtisikään nähdä niitä kaikkia mahdollisia saaria ennen talven tuloa?

Miten turhauttavaa! Kielinlahden rannalla saatoimme eturivin paikoilta seurata, miten muut veneet ajoivat ohitsemme ja suoraan Kielin kanavaan. Tai jos joku niistä pysähtyikin, niin vain yöksi tai pariksi, ja sitten heidän matkansa jatkui. Mutta meidän ei.

Yksi pikapysähtyjistä oli suomalainen Ocean Ladies -naisisto matkalla Kanarialta alkavaan ARC-kilpailuun Atlantin yli. Salaperäinen kumiveneilevä suomalaispariskunta auttoi heitä laituripaikan löytämisessä Laboen satamassa, mutta ennen kuin ehdimme enempää tutustua toisiimme, oli Ocean Lady jo Kielin kanavassa.

Mutta eräänä kauniina päivänä tajusin, että mehän olimme nytkin matkalla. Me olemme matkalla! Mitä merkitystä sillä on, ettemme prikulleen noudata jotakin kartalle piirrettyä viivaa? Mitä väliä, ettemme vielä tälläkään viikolla ole tietyssä kaupungissa tai ankkuripaikassa, jonka olemme merkinneet karttaan? Olemme purjehtineet 800 mailin päähän kotoa, koti on jäänyt kauas taakse! Voimme aivan hyvin, aivan oikeutetusti, pysähtyä ja jäädä paikoillemme joksikin aikaa, ilman että sitä on pakko kutsua viivästykseksi. Mistä me muka olemme myöhässä? Lennolta? Ei. Töistä? Ehei! Ei tällä reissulla ole mitään varsinaista takarajaa – korkeintaan se lopullinen deadline…

Siispä ryhdyimme nauttimaan kaikista mukavista asioista ympärillämme sen sijaan, että murjottaisimme ja murehtisimme matkamme mahdollista jatkoa. Eivät kaikki veneet todellisuudessa purjehdi ohitsemme kohti kanavaa, aika monet purjehtivat tällä laajalla lahdella ihan huvikseenkin, tai kilpailevat monissa regatoissa pitkin kesää (tästä lisää seuraavassa blogikirjoituksessa). Ihanat hiekkarannat ovat täynnä ihmisiä, ja rantakaduilla ja -ravintoloissa käy vilkas kuhina. Kielin rannat ovat erityisesti saksalaisten turistien suosiossa, eikä mikään ihme. Täällä on kaunista, vesi on aivan kirkasta ja puhdasta, ja aurinko on hellinyt koko kesän! Kielinlahtea ympäröivät pikkukylät ja -kaupungit ovat viehättäviä ja täynnä elämää, kesäfestareita ja toinen toistaan loistavampia ravintoloita. Vesibussilla pääsee kätevästi paikasta toiseen, ja tietysti meillä on oma pikku jollamme, jonka kanssa voimme tutkiskella lähirantoja omaan tahtiimme.

Mitä kaikkea Kielinlahdella voi nähdäkään? Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi ja näet kuvatekstit.

Entäpä ihmiset sitten? ”Moin, moin!” meitä tervehditään joka paikassa hyväntuulisesti – taitaapa tuo tervehdys olla täkäläisten hansakauppiaiden tuliainen suomalaisille jo jokusen vuosisadan takaa – ja kaikki ovat ystävällisiä ja avuliaita. Ja täsmällisiä, suorastaan saksalaisen täsmällisiä! Täällä me olemme ammattilaisten käsissä, niin veneet kuin ihmisetkin, kuten osasimme odottaakin. Mutta ihmisten aitous ja sydämellisyys ovat lyöneet meidät ällikällä.

Matkalla siis ollaan, ja kyllä se matka tästä vielä jatkuukin. Pian, jonakin ei-niin-tarkasti ennalta määriteltynä päivänä. Jatkamme etelään, ihan niin kuin alun perin suunnittelimmekin. Mutta suunnitelmista ja niiden pysyvyydestä olemme oppineet yhtä ja toista – erityisesti minä, jolle suunnitelmien teko on aina ollut niin tärkeää. Mutta vastedes teemme vain sellaisia suunnitelmia, jotka voi heivata laidan yli sillä siunaaman hetkellä, jolloin jotakin kiinnostavampaa tai tärkeämpää ilmestyy näköpiiriin. 

Välimeri saa jäädä ensi vuoteen. Ei haittaa! Nyt me ehdimme nähdä matkamme varrella vaikka kuinka monta upeaa paikkaa. Pitkien, monen päivän ja yön legien sijaan teemmekin lyhyempiä päiväpyrähdyksiä, ja voimme pysähtyä milloin vain ja niin pitkäksi aikaa kuin huvittaa. Kuinka paljon meiltä jäisikään kokematta ja näkemättä, jos vain pitäisimme tiukasti kiinni jostakin suunnitelmasta ja purjehtisimme tiukasti viivaa pitkin!

Miehistö – etevä, kätevä ja muodollisesti pätevä

Miehistö – etevä, kätevä ja muodollisesti pätevä

Suuren purjehdusseikkailun suunnitteleminen käy melkein työstä. Siihen liittyy monta isoa teemaa ja kokonaisuutta, jotka ovat käytännössä kaikki meille uusia ja tuntemattomia asioita. Budjetointi ja suunnittelu, veneen kunnostus ja varustelu, turvallisuus, kartat, oppaat, navigointilaitteet ja -ohjelmat, sää ja vuorovesi, vakuutukset, luvat ja pätevyydet, rokotukset ja reseptit, reittisuunnittelu ja kiinnostavat paikat matkan varrella… Henkisestä valmistautumisesta puhumattakaan! On aika vaikea ennalta kuvitella, millaista on luopua pysyvästä kodista tukevalla maaperällä ja siirtää koko omaisuutensa ja elämänsä kelluvaan kotiin, vaihtaa turvallinen arki tuntemattomaan ja epävarmaan tulevaisuuteen, säännöllinen toimeentulo säästöillä tai satunnaisilla hanttihommilla elämiseen – ja toisaalta väsyttävä, tasapaksu elämä täydelliseen vapauteen.

Oottekste jotenkin tärähtäneet?

Ystäviä ja tuttuja tuntuu kiinnostavan, mitä matkan jälkeen aiomme. Siitä meillä ei ole aavistustakaan! Emmehän edes tiedä, milloin tuo maaginen matkan jälkeen mahdollisesti koittaa, alkaako se parin, kolmen vai kymmenen vuoden kuluttua – vai ei ollenkaan? Sen näkee sitten, sen paremmin emme osaa vastata. Mutta ymmärrän kysyjiä hyvin. Olen itsekin periaatteessa varsin turvallisuushakuinen, haluan tietää asioista hyvissä ajoin etukäteen, suunnitella huolellisesti, enkä pidä äkillisistä muutoksista. Normaalissa elämässä irtiotot ovat viikon tai kenties kuukauden mittaisia, ja niillä on selkeä alku ja loppu – loman jälkeen koittaa arki ja elämää on suunniteltava eteenpäin. On helppo turvautua rutiiniin ja tasaiseen menoon. Ei ihme, että lähtöpäätöksemme voi tuntua hullulta ja vastuuttomalta ja panee epäilemään, olemmeko ihan järjissämme. Mutta emme me täysin pelottomina hyppää tuntemattomaan, kyllähän se hirvittää! Toisaalta me kumpikin olemme silloin tällöin tarttuneet sattumalta tarjoutuneeseen tilaisuuteen, ja tehneet ratkaisevia elämänmuutoksia ennen tätäkin. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä, tavalla tai toisella – ainakin tuntuu helpottavalta ajatella niin.

Mikä se teidän suunnitelma nyt sit ihan oikeesti on?

Matkasuunnitelmamme kiinnostavat tietysti myös. Niidenkin suhteen kaikki on vähän niin ja näin. Haluamme nähdä ja kokea paljon kaikenlaista, uusia maisemia, historiaa, luontoa, lämmintä vettä ja aurinkoa. Vaikka moni pitkän matkan purjehtija on ehdottomasti sitä mieltä, että reittisuunnitelma on oltava ja sitä noudatettava, me olemme lähdössä matkaan ihan eri mentaliteetilla. Emme lähde suorittamaan – emme kerää maileja, maita emmekä merten ylityksiä – mutta emme myöskään halua jumahtaa pummeiksi jonnekin ankkurilahdelle ja jättää matkaamme sikseen. Ehkä meille sopivin tapa edetä on suunnitella jonkinlainen alustava kehys aina joksikin aikaa eteenpäin, ja antaa matkan rönsyillä sen ulkopuolelle suuntaan jos toiseen, sen mukaan mikä kiinnostaa, ihastuttaa, inspiroi.

Matkan ensimmäinen etappi on päätetty, se on Välimeri. Toki matkalla sinne on lupa ja toivottavaakin pysähdellä ja tutkia kiinnostavia paikkoja. Biskajanlahden ylitse haluamme kuitenkin ehtiä hyvissä ajoin ennen syysmyrskyjä, ja sitten talven tullessa etsimme hyvän paikan, jossa pidellä kovia tuulia ja sateisia säitä. Ehkä ehdimme matkustella vähän myös maitse, nähdä vanhoja, kauniita kaupunkeja, taideaarteita ja kulttuuria, jylhää vuoristoa ja kumpuilevia oliivilehtoja. Kenties toiveena on löytää myös takaisin niille innoituksen ja harrastuneisuuden juurille, jotka nuorena saivat kuvittelemaan itsestään ja omasta tulevaisuudestaan jotakin luovempaa kuin mitä siitä sitten tuli. Kun mieli, silmät ja kädet saavat täyden vapauden ja aikaa, eihän sitä koskaan tiedä, mitä ne alkavat kehitellä. Sen ainakin jo tiedän, ettei luovuuteni jaksa eikä ehdi kukkia kiireisessä arjessa. Joku toinen osaa löytää sille aikaa hetken sieltä, toisen täältä, mutta minä en siihen pysty.

Voispa itekin noin vaan purjehtia jonnekin auringonlaskuun vailla huolen häivää!

Suurin osa matkan suunnittelusta ja järjestelystä on aika käytännönläheistä ja teknistä puuhaa sekä paperitöitä. Veneen varustelu on vaativaa hommaa, se ei käy niin helposti, että menee venemessuille tai venetarvikeliikkeeseen, hankkiutuu eroon rahoistaan ja saa tilalle erinäistä tavaraa. Ei – erilaisten varusteiden ja teknisten laitteiden kirjosta pitäisi saada selville monenmoisia asioita: miten ne asennetaan, paljonko ne tarvitsevat virtaa tai paljonko ne tuottavat virtaa – ja millaista virtaa – ovatko ne laadukkaita ja kestäviä, sopivatko ne juuri meidän käyttötarkoitukseemme, minkä muiden järjestelmien kanssa niiden tulisi puhua samaa kieltä ja miten tämä kaikki saadaan aikaiseksi. Ja vielä sekin, tarvitaanko niiden käyttämiseen mahdollisesti lupia ja pätevyyksiä.

Yksin merellä on ensisijaisesti pidettävä huoli itsestään, siksi kaikki turvallisuuteen liittyvä varustautuminen on tärkeää. Täytyy suunnitella, miten toimitaan erilaisissa tilanteissa, on opeteltava erilaisia taitoja ja varusteiden käyttämistä hyvän sään aikana jotta varmasti osaa sitten kun on pakko. On totuteltava siihen ajatukseen, että apu ei saavu minuuteissa, jos jotakin käy. Kummankin on osattava tarpeen vaatiessa hoitaa yksin kaikki tehtävät veneessä ja purjehtia se turvallisesti satamaan, jos toinen meistä sairastuu tai loukkaantuu. Voihan tavallisessa arjessakin sattua mitä vain – tieliikenne on paljon vaarallisempaa kuin merenkulku ja tapaturmia sattuu eniten kotona. Jostain syystä sitä vain harvoin tulee ajatelleeksi, mutta asiat muuttuvat hyvin konkreettisiksi siinä vaiheessa, kun veneeseen pitää valita pelastuslautta, hätälähetin, kiinnitysvaljaat tai myrskyankkuri.

En ole merenkävijänä kovinkaan kokenut. Sen vuoksi olen halunnut hakea oppia kursseilta – ja varmaan myös sen takia, että satun vain olemaan tyyppiä, joka tykkää käydä kursseja. Joku muu uskaltaa lähteä säätämään omin päin ja oppimaan kantapään kautta, mutta minulle asioiden opiskelu ensin tuo varmuutta käytännön tekemiseen. Pari vuotta sitten, kun suunnittelin ensimmäisen purjeveneemme hankintaa, kävin Meriturvan pelastautumiskurssin. Mieheni toimi aikoinaan vuosikymmenen ajan Meripelastusseuran aluksen miehistössä, joten hänellä on kyllä käytännön kokemusta ihan oikeiden ihmisten pelastamisesta ihan oikean myrskyn keskeltä, mutta itse halusin lähestyä asiaa vähän hallitummissa olosuhteissa. Kurssi oli erittäin hyvä ja mieleenpainuva, ja sen käytyäni olen toden totta osannut kiinnittää huomiota turvallisuuteen – ja aivan erityisesti siihen, kuinka tärkeää on pysyä veneen kyydissä! Laidan yli pudonneelle ei pelastusrenkaista ja hälytyslaitteista ole juuri mitään hyötyä yön pimeydessä tai silloin, kun tuuli on kovaa ja aallokko suurta.

Pitäiskö teidän käydä joku parisuhdekurssi myös?

Ensiaputaitojakin olen hiljan käynyt opettelemassa EA1-kurssilla. Myös radiokurssit sivuavat turvallisuusteemaa – veneessämme olevia VHF- ja SSB-radioita voi käyttää paitsi hätätilanteissa, myös säätietojen hankkimiseen, sekin erittäin oleellinen osa turvallista matkapurjehdusta. Veneen radiolaitteet muodostavat radioaseman, joka vaatii luvan, ja aseman käyttäjä tarvitsee oman pätevyystodistuksen. Varmuuden vuoksi hankin vielä Kansainvälisen veneenkuljettajan lupakirjan, jotta paperimme olisivat varmasti kunnossa, jos jokin maa sellaista lupaa keksisi alkaa vaatia myös suomalaiselta omaa venettään purjehtivalta kipparilta. Veneen monenmoinen paperisirkus on tietysti vielä oma asiansa, ja lisäksi tarvitaan yhtä ja toista tarkastusta vakuutusta varten.

Käytännön veneremonttitaitoja ehdimme vielä hankkia kevään mittaan, sillä aikomuksenamme on asentaa veneeseen uudet kylmälaitteet ja aurinkopaneelit säätimineen, sekä tehdä jonkin verran muutoksia ja lisäyksiä sähköjärjestelmään, akkuihin, elektronisiin laitteisiin ja mahdollisesti hiukan wc- ja septitankkiosastollekin. Sähköstä ja putkihommista meillä onneksi on jo hyvää kokemusta viime keväältä, jolloin käytännössä uusimme pikku paattimme kaikki järjestelmät. Hinkkaus-, puunaus- ja lakkaushommat ynnä istuintyynyt ja verhojen rypytykset säästetään toimettomiin, kiireettömiin päiviin, kun veneemme lekottelee ankkurissa jossakin pittoreskissä lahdenpoukamassa.

Me ollaan teistä kyllä oikeesti tosi ylpeitä!

Seuraavaksi lienee korkea aika kaivella esiin kartat, mittaharppi ja vuorovesitaulukot. Rannikkolaivurikurssista on meillä molemmilla toistakymmentä vuotta aikaa, eikä näitä vaativampia navigointitaitoja ole tullut harjoiteltua sen koommin – kesäinen päiväpurjehdus kun onnistuu aika paljon yksinkertaisemmilla konsteilla. Lähtö tuntuu vielä kovin kaukaiselta, vaikka todellisuudessa se ei sitä ole. Paukkupakkaset ja paksu jää rannassa veneemme talvehtimispaikan edustalla eivät vain anna vielä vihjeitä siitä, että kevät pian koittaa. Mutta kyllä meille vielä kiire ehtii tulla, ennen kuin olemme valmiina lähtöön!

Lainaukset ovat kuulemiamme kommentteja, mitään sensuroimatta ja lähteitä paljastamatta!

Jos haluat lisätä omasi joukon jatkoksi, kommentoi ihmeessä!