Olemme koko purjehduskauden keplotelleet menemättä kertaakaan Aina-veneen kanssa satamaan. Vettä ja joskus vähän polttoainettakin olemme kuljettaneet kanistereissa jollan kyydissä. Kun vettä on reissun mittaan oppinut tarvittaessa käyttämään hyvin säästeliäästi, ei tällainen alkeellinen menetelmä ole oikeastaan tuntunut yhtään hankalalta. Vedentekokoneeseen ei budjettimme vieläkään taivu, joten näillä mennään, eikä siinä mitään.
Aeginan piskuinen saari sijaitsee keskellä Saroninlahtea Ateenan sataman, Piraeuksen eteläpuolella. Kolmionmuotoinen saari on noin 12 kilometriä kanttiinsa, ja sillä asuu noin 9000 asukasta. Aeginaan kulkee Piraeuksesta vilkas lauttaliikenne, ja niinpä kesäkaudella populaa riittää.
Saroninlahden länsiperukoilla sijaitseva Archaia Epidauros tai Palaia Epidavros, kumpi sitten lieneekään virallisempi nimi, oli antiikin ajalla merkittävä kaupunkivaltio. Homeroksen mukaan kaupunki varusti Troijan sotaan peräti 25 laivaa. Nykypäivänä se on vain pieni kalastajakyläpahanen, jossa on suojainen venesatama ja hiukan turismia. Se kuuluisampi Epidauros, joka tunnetaan suuresta teatteristaan ja lääkintätaidon ja parantamisen jumalalle, Asklepiokselle, pyhitetystä temppelialueestaan, sijaitsee kymmenisen kilometriä sisämaahan päin.
Peloponnesoksen ankkuripoukaman merihätä ja Kalamatan telakkareissu sekalaisine jälkiselvittelyineen olivat vihdoinkin mennyttä elämää. Oli aika katsoa pitkästä aikaa eteenpäin, korkea aika jatkaa matkaa! Peloponnesosta olimme tänne tulleet kiertämään, ja Peloponnesos kierrettäisiin!
Kaksi suomalaisvenettä vilkutti jäähyväiset Zakinthoksen saarelle ja suuntasi kohti Peloponnesosta heinäkuun loppupuolella. Matkan suuntana oli molemmilla Egeanmeri, ystävillämme vähän vauhdikkaammin, meillä tutumpaan kupeksimistahtiin. Vielä jonkin aikaa kulkisimme kuitenkin yhtä matkaa, ja sehän on harvinaisen hauskaa puuhaa.
Viimeksi seikkailimme Ithakalla, Odysseuksen kotisaarella. Heinäkuun puolivälin paikkeilla matkamme jatkui etelään. Ankkuroimme yhdeksi yöksi Kefalonian kaakkoiskulmalle pikku poukamaan, jossa illan ratoksi saimme seurata äitivuohen ja pikku kilin ketterää hyppelyä rantakiveltä toiselle. Seuraavana aamuna suuntasimme kohti Zakinthosta.
Välimeren tunnetuin purjehtija oli epäilemättä Odysseus. Kaikki me myöhemmät kollegat olemme hänestä kuulleet, ja tavalla tai toisella seikkailleet “Odysseuksen vanavedessä”, kuten Göran Schildtin tunnetuimman teoksen nimi kuuluu. Moni suomalainen ja ruotsalainenkin on sitäpaitsi seikkaillut myös Göran Schildtin vanavedessä, niin mekin. Hänen ja Daphne-veneen purjehduksista kertovat kirjat on veneessämme luettu ja tarkkaan tutkittu hiirenkorville niiltä osin, missä itse olemme tähän mennessä liikkuneet.
Vaikka purjehdimme viime kesänä monta kuukautta edestakaisin pohjoista Joonianmerta, emme koskaan tulleet käyneeksi kahdella karun näköisellä saarella, Kalamoksella ja Kastoksella. Ohitimme ne kyllä monta kertaa, yleensä niukin naukin – meillähän kun tuppaa enimmäkseen olemaan aina vastatuuli, ja jostakin syystä juuri näiden kahden saaren terävien rantakarikoiden ohi luoviminen tuntui aina yhtä hankalalta.
Purjevene Aina miehistöineen kelluu edelleen Kreikassa. Ei siis syytä huoleen – emme ole seilanneet maailman reunan yli, joutuneet Kharybdiksen pyörteeseen emmekä edes pökertyneet Parnassoksen vuoren uumenista tuprahtaneisiin huuruihin, jotka aikoinaan inspiroivat Delfoin oraakkelia. Mutta kirjoitusinspiraation Kreikassa jo yli puoli vuotta jatkunut täydellinen lockdown eli koronasulku on kyllä vienyt.
Vuoden 2020 alkaessa purjevene Ainan kyydissä uppouduttiin remonttihommiin. Oltiin vielä autuaan tietämättömiä mistään viruksista ja siitä, millaiseksi maailma pian muuttuisi. Kreikassa alkoi lockdown maaliskuun loppupuolella, mutta meillä remppahommat jatkuivat keskeytyksettä toukokuuhun asti. Koronakeväästä Mesolongissa voit lukea tästä!
Kaikki päättyy aikanaan, ja niin onneksi myös koronakaranteeni. Vähitellen talvikotimme Mesolongi kuoriutui eristyksistään ja ihmisiä alkoi näkyä kaupungilla. Kaupat ja palvelut avautuivat vähän kerrallaan, ja meidänkin elinpiirimme laajeni parin kuukauden satama – Lidl – AB Market -kolmiosta, johon se aika pitkälti oli rajoittunut lockdownin aikana. Vihdoin myös purjehtijoille annettiin lupa liikkua satamasta toiseen, siis niille, jotka jo ovat maassa. Rajojen ulkopuolelta tulevat veneilijät joutuvat odottelemaan Kreikkaan pääsyä vielä vähän aikaa.
Tammikuisessa Mesolongissa käärimme hihat ja kävimme veneprojektien kimppuun. Ensimmäiselle hommalle, veneen vesiputkiston remontille, oli budjetoitu pari kuukautta aikaa, ja maaliskuun vaihteen tienoilla oli tarkoitus purjehtia talvisatamasta Lefkaksen saarelle telakalle. Siellä vene nostettaisiin kuivalle maalle ja jatkettaisiin seuraavien projektien parissa. Sittemmin suunnitelma on lykkääntynyt, siirtynyt sopivampaan ajankohtaan, tai kenties se on muuntumassa uudenlaiseksi. Mene tiedä, yllättäviä asioita sattuu, ja senhän me olemme ennenkin huomanneet.
Leppoisan joulun ja uudenvuoden vieton jälkeen Ainan sisuksissa ryhdyttiin remppahommiin, tarkemmin sanottuna putkitöihin. Tämä rankemmanpuoleinen projekti on vielä kesken, ja siksipä en tällä kertaa vielä kirjoitakaan siitä – homman valmistuttua seuraa aiheesta ihan oma juttunsa. Kirjoittelulle ei ole oikein liiennyt aikaa, sillä päivät ovat hujahtaneet rattoisasti ruuvaten, poraten, purkaen ja rakentaen aamusta iltaan asti.
Syyskiireet kiilasivat blogipäivitysten edelle, ja tulin jättäneeksi teidät lukijat upean Delfoin retken jälkeen Korintinlahden rannalle ruikuttamaan. Lokakuinen seikkailumme oli lopuillaan, mutta ihan vielä ei oltu talvisatamassa asettumassa talviteloille. Siispä irroitimme köydet Itéan sataman laiturista ja ajelimme vajaan tunnin matkan päähän vastarannalle, Galaxidin kaupunkiin.
Aurinko helotti täydeltä terältä, kun lähdimme ”syyslomalle”, seikkailulle Korintinlahdelle. Talvipaikka Mesolongissa oli varattu, mutta talvi oli vielä kaukana! Lämpötila nousi heittämällä hellelukemiin ja iltapäivän mittaan virisi mukava myötätuuli. Rullasimme ison keulapurjeen auki ja annoimme veneen lipuilla omaan tahtiinsa kohti länttä. Ei ollut kiire minnekään, mutta leppoisa leidimme alkoi heräillä vähitellen tuulen reipastuessa, niin että matka eteni jouhevasti. Aika pian saimme näkyviimme komean Rio-Antirrion sillan, joka erottaa Patraksenlahden ja Korintinlahden toisistaan ja yhdistää Peloponnesoksen Kreikan mantereeseen. Silta valmistui parahiksi Ateenan olympialaisiin vuonna 2004.
Kefalonian saarelta purjehdimme Kreikan mantereelle. Ankkuroimme yhdeksi yöksi Kefalonian kaakkoiskulmalle ja jatkoimme siitä aamuvarhaisella kohti Mesolongin kaupunkia. Perille pääsimme illansuussa. Mesolongi sijaitsee Patraksen lahden suulla, ja sitä ympäröivät joka puolelta erikoiset, matalat suolavesilaguunit. Kaupunginlahdelle vie pari kilometriä pitkä kapea, ruopattu kanava, jonka varrella on seudulle tyypillisiä pilareiden varaan rakennettuja taloja ja laitureita vieri vieressä. Kosteikkoalueilla pesii lukemattomia lintulajeja, mistä saimme jo saapuessamme pientä esimakua: bongasimme kanavan varrelta ainakin neljä erinäköistä haikaraa ja näimme kiikareilla suuren parven vaaleanpunaisia flamingoja!
Mistä arvasinkaan pakata mukaan Mika Waltarin historialliset teokset Sinuhe egyptiläisen ja Turms kuolemattoman, kun toista vuotta sitten piti kaikista kotimaahan jäävistä kymmenistä hyllymetreistä valita veneen kirjahyllyyn vain kourallinen lempikirjoja? Tuolloin ei mieleen juolahtanut, että hetken kuluttua saattaisimme itse purjehtia samoilla vesillä, joilla noissakin kirjoissa seikkaillaan.
Portosta lähdettyämme matkan seuraavat suuntaviivat päätettiin milteipä arpaa heittämällä. Hyviä vaihtoehtoja oli kaksi – jatkaa suoraan kohti etelää ja talvehtia Kanariansaarilla, tai kääntyä Portugalin kulmalta vasempaan ja suunnata Gibraltarin salmen läpi Välimerelle. Vaakakupeissa oli monenlaisia asioita, kuten ankkuripaikkojen löytämisen vaikeus tai helppous, suojasatamien tiheys, satamien hinnat ja tietysti elämisen hintataso kokonaisuudessaan, kiinnostavien paikkojen määrä ja vaihtelevuus, sääolot ja niiden ennustettavuus ja niin edelleen. Kumpikaan vaihtoehdoista ei noussut selvästi yli toisen, ja nyt kun toinen kumminkin tuli valituksi, voi joka toinen päivä olla tyytyväinen ja joka toinen päivä miettiä, että pieleen meni – sellaista se purjehtijan elämä joskus on. Onneksi suuntaa voi muuttaa myöhemminkin, vaikka vuoden päästä, tai milloin hyvänsä siltä tuntuu.
Ihana Islas Cíes jäi taakse, aurinko laski meren ylle, ja keskiyöllä ylitimme Portugalin rajan. Tuuli oli alkuun kevyttä, mutta maininki suurta. Meillä oli nyt matkassamme harvinainen myötätuuli, joista emme ole reissumme aikaan päässeet liikoja nauttimaan. Tämän vuoden puolella myötäistä on sentään osunut kohdalle jokusen kerran, mutta ensimmäisten 1700 merimailin matkalla – talvisatamaamme Bretagneen asti – meillä oli myötätuulta kolmen tunnin ajan. Tämä ihme tapahtui Hollannin sisävesireiteillä, Markermeer-järveä ylitettäessä! Nyt maininki teki menosta keikkuvaa ja rullaavaa, ei siis kovin mukavaa, mutta matka taittui hyvää vauhtia.
Ría de Arousa on Galician länsirannan Rías Baixas -lahdista suurin ja polveilevin. Sitä ympäröivät joka puolelta korkeat kukkulat, suomalaisnäkökulmasta oikeastaan pienehköt vuoret, ja sen rantoja täplittävät hiekkarannat, pienet kaupungit ja lukuisat satamat. Keskellä ríaa sijaitsee kaunis Illa de Arousan saari mäntymetsineen ja hiekkarantoineen. Ría de Arousan näkyvin tunnusmerkki ovat viverot, simpukoiden kasvatuslautat, joita kerrotaan olevan pelkästään Arousan lahden alueella 3000 kappaletta. Kaikki lahdenpoukamat ovat niitä täynnä, ja satamiin tai ankkuripaikkoihin päästäkseen niitä joutuu kiertelemään joskus mutkikkaitakin reittejä, ellei sitten rohkeasti pujottele lauttojen välitse. Se on ihan mahdollista, sillä lautat on ankkuroitu pystysuoraan alaspäin, mutta paikka paikoin niitä on kyllä aika tiheässä! Pimeässä ei näillä vesillä kannata ensikertalaisen seikkailla, sillä lauttoja ei ole valaistu. Isompien alueiden nurkat on useimmiten sentään merkitty vilkkuvilla reimareilla.