Browsed by
Avainsana: Satamat

Amsterdam ja Haarlem – kanavia, siltoja ja polkupyöriä

Amsterdam ja Haarlem – kanavia, siltoja ja polkupyöriä

Vietimme Amsterdamissa viikon. Sen mittaan meille kävi entistä selvemmäksi, että emme viihdy suurkaupungeissa, eikä edes iloinen, kaunis ja omalaatuinen Amsterdam ole sen suhteen poikkeus. Suurkaupunki ei koskaan pysähdy, ei koskaan lepää – päivällä sen täyttävät tungeksivat ihmismassat, autot, polkupyörät, mainoskyltit, torvensoitto, puheensorina. Yölläkään äänet eivät lakkaa, mutta ne kuuluvat kuin pehmeän vaimennusvillan läpi, ja kaiken yli kuuluu kaupungin perusääni, tasainen, lakkaamaton humina.

Sixhavenin satama on kuin pieni keidas keskellä Amsterdamin modernien asuinalueiden, satamien ja teollisuuden reunustamaa jokisilhuettia, joka on aivan eri maailmasta kuin pittoreski, pienipiirteinen vanha kaupunki. Venesatamaa ympäröivät laidoilta pensaat ja pusikot, pienet omakotitalot ja kelluvat asuntolaivat. Sinne oli mukava palata kaupunkireissuilta ja joinakin päivinä kerrassaan unohtaa olevansa suurkapungissa ja viettää sadepäivä kotona veneessä.

Amsterdam on täynnä veneitä ja polkupyöriä. Koko kaupunki on rakennettu veneitä ja polkupyöriä varten, ja aika pian huomasimme, ettei meidän muilla konstein kannattanut yrittääkään sen ytimeen tungeksimaan. Niinpä laskimme kumijollan vesille, ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin vesitse, loputtomia kanavia pitkin. Liikenne oli kanavillakin vilkasta, mutta siellä sai silti matkustaa omaan tahtiinsa, pysähdellä ja ihmetellä. 

Ja ihmeteltävää riitti: kauniita, vanhoja taloja, hauskoja asuntolaivoja, siltoja ja tunneleita, kirkkoja ja palatseja. Ja polkupyöriä, loputtomasti polkupyöriä! Polkupyöriä liikenteessä, pyörien pysäköintiin pyhitettyjä lotjia, pyöriä lukittuna sillankaiteisiin ja valaisinpylväisiin, pyöriä metroissa, vesibusseissa, puistoissa ja poluilla… Eihän sellainen voi vaikuttaa ihmiseen kuin yhdellä tavalla: meidän oli pakko saada polkupyörät! Ja mikäpä olisi voinut olla parempi paikka hankkia sellaiset – Amsterdamissa pyöräliikkeitä on melkein joka korttelissa.

Tietysti valitsimme taittopyörät, koska veneessämme ei ole muunlaisille pyörille tilaa. Oikeastaan tilaa ei olisi yhtään millekään, mutta päätimme taikoa taittopyörille tilaa, sillä huomasimme heti ensimmäisellä ajeluretkellä, miten polkupyörät mullistaisivat elämämme! Miten paljon enemmän ehtisimme nähdä, miten kätevästi pääsisimme tutustumaan paikkoihin, miten paljon vapaampaa kulkeminen olisi verrattuna ainaiseen kävelemiseen tai bussiaikataulujen varassa toimimiseen.

Niinpä olimme nyt siis varustautuneet seikkailuun hollantilaisittain, ja oli aika jatkaa matkaa Amsterdamista – hollantilaisittain tietysti kanavia pitkin. Amsterdamista etelään Staande Mast -reittiä kulkeva voi valita kahdesta vaihtoehdosta: keskiyön jälkeen Amsterdamin läpi kulkevan yöeskaaderin matkassa, tai päiväsaikaan lännempää Haarlemin kaupungin läpi. Nämä reitit yhtyvät Brassemermeer-nimisellä järvellä.

Me valitsimme päiväsaikaan matkustamisen, ja niinpä suuntasimme Amsterdamista Noordzeekanaalia pitkin länteen, josta käännyimme kohti Spaarndamia ja sen moottoritiesiltaa, joka avautuu vain muutaman kerran päivässä. Ajoituksemme oli täydellinen, ja niinpä pääsimme jatkamaan matkaa Spaarndamin sulkuun – josta piti kiivetä konttoriin maksamaan 3,5 euron sulkumaksu – ja sen jälkeen läpi Haarlemin kaupungin, jossa oli kaikkiaan 10 avattavaa siltaa. Haarlem näytti kauniilta ja meitä melkein harmitti, että emme olleet aikoneet pysähtyä siellä. Ilta alkoi jo hämärtyä, kun ajelimme ohi Haarlemin kanavanvarren viimeisistä kelluvista taloista kohti jälleen yhtä avautuvaa siltaa. 

Mutta sepä ei avautunutkaan! Kukaan ei vastannut, vaikka toistimme kutsua VHF-kanavalla moneen kertaan. Sitten yritimme soittaa kanavaoppaista ja netistä löytyneisiin puhelinnumeroihin – ei vastausta, tai korkeintaan hollanninkielinen ”numero ei ole käytössä”. Yritimme rantautua sillan edustan odotusalueille, mutta kölimme tössäsi mutapohjaan monta metriä ennen kiinnityspaikkaa. Tässä oli nyt jotain todella outoa! 

Vihdoin meille vastattiin jostakin Haarlemin satamakonttorin numerosta, ja kerrottiin, että silta, josta yritimme läpi, olisi remontissa seuraavat kaksi viikkoa! Mutta miksi kukaan ei ollut maininnut meille asiasta aiemmin – Spaarndamin sululla tai jollakin niistä Haarlemin silloista, joiden kohdalla olimme käyneet lukuisia radiopuhelinkeskusteluja? Miksi kukaan ei ihmetellyt suomalaisvenettä, joka määrätietoisesti teki matkaa kohti umpikujaa? Ehkä hollantilaiseen luonteeseen ei kuulu moinen uteliaisuus. Mene tiedä – teimme u-käännöksen ja palasimme muutaman nostosillan läpi takaisin Haarlemin keskustaan, jossa parkkeerasimme purtemme kanavanvarren laituriin. Nythän meillä olisi mainio tilaisuus tutustua tähän kauniiseen kaupunkiin, ja miettiä sitten uudemman kerran, mitä reittiä matkamme etelään jatkuisi.

Seuraava päivä oli lauantai, ja kuinka ollakaan, toripäivä. Kävelimme mutkaisia katuja Grote Markt -torille, jossa oli kortteleittain kojuja täynnään mitä erilaisimpia herkkuja! Olihan siellä tietysti myös vaatteita, koruja, koristeita ja matkamuistoja, mutta me kyllä löydämme itsemme poikkeuksetta kala-, liha-, leipä-, juusto- ja sen sellaisten kojujen keskeltä, olipa maa tai valuutta mikä hyvänsä. Halpaa moinen lysti ei täällä ollut, mutta jotakin matkaan toki tarttui.

Päivän visiitti riitti mukavaan yleisvaikutelmaan kaupungista. Haarlem kuuluu selvästi sarjaan ”sopivan kokoinen kaupunki” – siellä oli elämää ja vilskettä, muttei tungosta, sopivan kokoinen keskusta kävellä laidalta toiselle tuntematta itseään pieneksi, ja kadut täynnä kauniita, vanhoja taloja, viehättäviä yksityiskohtia, näkymiä kanaville, kadunkulman takaa yllättäen esiin pilkahtavia kirkontorneja tai tuulimyllyn siipiä. Enää umpikujareissu ei harmittanut yhtään!

Sisävesitse iloiseen Amsterdamiin!

Sisävesitse iloiseen Amsterdamiin!

Amsterdamissa kanava-ajelulla

Den Helderin satama on yksi niistä paikoista, joiden kautta pääsee kätevästi Hollannin järville ja kanaville. Me halusimme tutustua tähän omituiseen maahan ja nähdä paikkoja, jotka ovat Hollannille tyypillisiä – ja mikäpä voisi olla tyypillisempää kuin kanavia pitkin veneily!

Den Helderin aamu-usvassa näkyvät hahmot eivät ole eksoottisia temppeleitä vaan sotalaivoja!

Hollannin läpi pohjoisesta Saksan rajalta aina etelään Belgian rajalle asti pääsee kanavia pitkin myös purjeveneellä tarvitsematta kaataa mastoa. Tämä ”Staande Mast” -reitti alkaa Delfzijl’istä ja päättyy etelässä Vlissingeniin. Reitin pohjoisella osalla on kuitenkin muutama paikka, joista emme veneemme 2 metrin syväyksen vuoksi olisi päässeet läpi. Niinpä matkasimme meritse Den Helderiin asti. Kaupunki ei ole kovin kiinnostava, mutta siellä sijaitsee merivoimien tukikohta, ja niinpä suuri satama onkin täynnä jos jonkinmoista sotalaivaa. Laivaston venekerhon satama on sijainniltaan kätevä tulla ja lähteä, ja sieltä me parin yön levon jälkeen ajelimme Waddenseen halki Den Oever -sululle.

Pitihän sulkua vähän jännittää, niin kuin kaikkea uutta aina pitää. Meidän kanssamme sulkuun ahtautui yhtä aikaa valtavan pitkä ja matala rahtilaiva, iso perinteinen purjelaiva ja pari muuta pienempää venettä. Vene koitettiin pitää paikoillaan veden laskiessa – meren puolella oli vuorovesi ylimmillään, joten pinta laski järveä kohti toista metriä. Sitten portit avattiin, ja me koitimme mahdollisimman hallitusti saada veneemme liikkeelle kapeasta rännistä. Ensimmäisestä sulusta oli nyt suoriuduttu kommelluksitta! Ja nyt oltiin siis IJsselmeer-järvellä, joten saisimme sanoa vuorovesi-ilmiölle joksikin aikaa heipat.

Enkhuizen

Oli varsin tyyntä, joten jatkoimme koneella. Illan tullen saavuimme pieneen Enkhuizenin kaupunkiin, jonka edustalla olevasta sulusta siirryttäisiin Markermeer-järvelle. Päätimme jäädä kaupungin isoon laituriin yöksi, sillä tunkua ei näyttänyt olevan, eikä meitä suuremmin kiinnostanut pujotella laiskasti kääntyvän jättiläisemme kanssa ahtaaseen satamaan. Sitten iltakävelylle tutustumaan kauniiseen pikkukaupunkiin!

Enkhuizen, kuten monet muutkin alueen kaupungit, eli suurinta kukoistustaan 1600-luvulla, jolloin se oli Pohjanmeren satamakaupunki. Aiemmin Zuidersee-nimellä tunnettu merenlahti padottiin 1900-luvun alkupuolella ja sittemmin siitä on useaan otteeseen vallattu lisää pinta-alaa maanviljelykseen. Enkhuizenin kaupunki ei liene vanhoista ajoista kovinkaan paljon muuttunut – kapeat talot nojailevat viehättävästi toisiinsa kanavien rannoilla, ja kaupungin porttirakennuksen, Drommedariksen, kellot soittavat päivät ja yöt läpeensä iloisia sävelmiä.

Ihania rantaravintoloita ja baareja piisaa. Me löysimme kylläkin kalakaupan heti ensimmäisen sillan kupeesta ja paistoimme kotikeittiössä illalliseksi turskaa. Aamulla ajelimme suoraan pienvenesulkuun, josta pian pääsimme Markermeer-järvelle. Tähän sulkuun sisään ajettaessa virtaus kävi niin voimakkaana, että oli täysi työ pysäyttää vene. Hollannin järvet ovat hyvin matalia – Markermeer on runsaat 3 metriä syvä. Alkuun kaikuluotaimen lukemat aiheuttivat pientä kihelmöintiä vatsanpohjassa, desimaalipilkun kun mielellään näkisi jossain ihan muussa kohtaa numeroa! Mutta kun kartan merkinnät näyttivät pitävän hyvin paikkansa ja järven pohja oli täysin tasainen, huoli vähitellen kaikkosi.

Meillä oli täydellinen myötätuuli ja saimme purjehtia koko muutaman tunnin matkan järven päästä päähän. Sitten tulimme Amsterdamiin vievälle väylälle, ja sielläpä olikin ruuhkaa. Matalia, pitkiä rahtilaivoja kulki jonossa, joukossa muutamia pienten hinaajien työntämiä, äärimmilleen lastattuja lauttoja. Kaupunkiin saavuttaessa on yksi avattava silta ja heti sen jälkeen Oranjesluizen-sulku. Molemmista pääsimme läpi heti VHF-kanavalla ilmoittauduttuamme, ja niin sitä oltiin Amsterdamissa!

Vielä oli kuitenkin yksi koitos edessä, nimittäin satamaan majoittuminen. Kun aikaisemmin Cuxhavenin 40-metrinen sisäänkäynti oli huolestuttanut ja Den Helderin sataman 10-metrinen aukko näyttänyt uskomattoman kapealta, nyt me pujottelimme Sixhaveniin vielä kapeampaa, mutkikasta väylää pitkin. Ja mikä määrä veneitä, isojakin, pieneen satama-altaaseen oli saatu mahdutettua! Kesällä niitä kuulemma on usein vielä monessa rivissä – sitä en oikeastaan halua edes kuvitella! Onneksi nyt vapaita paikkoja oli useita, ja muutaman mutkan, kirosanan ja käännöksen jälkeen saimme veneen kunnialla laituriin. Hermotkin pysyivät suhteellisen viileinä, ja taas saatiin kokemusta. Satamassa on rauhallista, vaikka ympärillä humisee miljoonakaupunki.

Ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa ollaan melkeinpä reaaliajassa, eli edelleen Amsterdamissa! Kesken reissun ei aina ehdi kirjoittaa, mutta seuraa meitä Facebookissa ja Instagramissa, niin pysyt perillä siitä missä mennään!

Pohjanmeren erilaiset etapit ja Borkumin rantaloma

Pohjanmeren erilaiset etapit ja Borkumin rantaloma

Nostimme purjeet Helgolandin sataman ulkopuolella ja lähdimme luovimaan kohti lounaista välietappiamme, Borkumin saarta. Vastassamme olivat ne ensimmäiseltä Pohjanmeren purjehduspäivältämme tutut ilmiöt – vastatuuli, iso vasta-aallokko ja virta. Näistä virta tietysti vaihtoi suunnilleen kuuden tunnin välein suuntaa, mutta muiden ilmiöiden pysyessä vastaisina ei myötävirtakaan jaksanut matkantekoamme juuri vauhdittaa. Tuolloin pääsimme nihkeästi 4 solmun vauhtiin, vastavirtaan vauhti putosi alle 2 solmun. Ja suunta, sehän ei tietenkään ollut kohti määränpäätä, vaan jotakin 45 ja 60 asteen väliltä sinne päin. Totesimme, että ilman moottorin apua ei veneemme kulkenut ainakaan vastavirtaan juuri minnekään.

Luoviminen näillä seuduilla oli hankalaa toisestakin syystä: tilaa oli mahdottoman vähän. Pimeän laskeuduttua emme uskaltaneet lähteä seikkailemaan laivaväylien rannan puolelle kalastusalusten ja erilaisten pyydysten pelossa, joita olisi yöllä mahdoton havaita. Väylien meren puolella taas levittäytyivät loputtomat tuulipuistot satoine tuulivoimaloineen, ja niiden jälkeen ulkomerellä olisi useita öljyn- ja kaasunporauslauttoja. Vapaata tilaa jäi niin kapea kaistale, että välillä suuntasimme pitkän halssin laivaväylän poikki – tietysti huolellisesti varmistettuamme AIS-näytöltä, ettei reitille osuisi laivoja. Olimme kuulleet, että laivaväylillä kryssimisestä voi näillä seuduilla saada jopa sakkoja, mutta me emme tainneet kiinnostaa viranomaisia tai ketään muutakaan.

© Navionics

Myöhään syksyllä yöt ovat Keski-Euroopassakin jo pitkiä. Pimeyttä kesti yli 12 tuntia, eikä aika tuntunut kuluvan ollenkaan. Tuuli oli navakkaa, aallokko korkeaa ja terävää. Sisällä veneessä olosuhteet olivat siinä määrin epämukavat, että kunnon lämmintä ruokaa ei tullut edes mieleen ruveta värkkäilemään. Mutta jälkeenpäin ajatellen kaikki sujui kuitenkin hurjan hyvin. Meidän veneemme käyttäytyi rauhallisesti, ei kallistellut edes kovemmissa tuulenpuuskissa, ja miehistö voi vähistä unista ja simppelistä menyystä huolimatta mainiosti. Se on oikeastaan paljon tärkeämpää kuin nopea matkanteko, vaikka pyhästi päätimmekin, että toiste emme lähde varta vasten näin vastaisiin sääoloihin. Saimmehan 80 merimailin matkaan kulumaan puolitoista vuorokautta, ja luovimisen vuoksi todellinen kuljettu matka oli 120 mailia!

Välietapiksi oli päätetty Borkumin saari, jonka isoon satamaan pääsee aina, vuoroveden vaiheista riippumatta. Säkkipimeän, pilvisen yön jälkeen meitä tervehti aurinko, ja paistetta riitti koko päivän. Miten niin synkeä, ankea meri voikaan muuttua onnellisen siniseksi auringonpaisteessa! Tuuli puhalsi kevyemmin, ja viimeisen osuuden kohti Borkumia saimme kirittäjäksi hienon myötävirran, jonka avulla teimme nopeusennätyksemme 9,1 solmua!

Borkum on läntisin Saksan Itä-Friisein saarista. Friisein saaret täplittävät rannikkoa Hollannista Tanskaan saakka ja erottavat Pohjanmeren Vattimerestä, jota Saksassa kutsutaan nimellä Wattenmeer ja Hollannissa Waddensee. Saaret ovat matalia, hiekkaisia tai mutaisia dyynejä, ja meri niiden takana on laskuveden aikaan niin matala, että veneellä kuljettaviä väyliä on hyvin vähän. Aikanaan valaanpyytäjien ja merirosvojen asuttama Borkum on ollut jo pari sataa vuotta suosittu lomanviettopaikka. Sen luonto on tuulen tuivertamaa laakeaa heinikkoa, suota ja laidunmaata, ja tietysti loputtomia hiekkarantoja. Rantalomailu oli edelleen suosittua syksyiseenkin aikaan, ja ihmisten lisäksi rannalla loikoili suuri lauma hylkeitä aurinkoa palvomassa.

Borkumissa on pieni, ihan mukavan näköinen venesatama, jonka syväys on kuitenkin meille riittämätön 1,8 metriä. Vieraspaikkoja isoille veneille on varsinaisen satama-altaan puolella, joka on varsin meluisa työsatama. Se toimii tukikohtana lukuisille tuulipuistojen huoltolaivoille, meripelastus- ja matkustaja-aluksille. Meille paikka oli kuitenkin kätevä, koska meillä oli tapaaminen Kielissä, ja mantereelle pääsi Borkumista nopealla lautalla. Vielä näin lokakuussa vierasveneitä saapui ja lähti päivittäin muutamia. Borkumin satamasta kulkee 5 kilometrin päässä sijaitsevaan kaupunkiin sievä pieni kapearaiteinen juna. Pyöräily on suosittua, samoin mutakävely – näimme päivittäin bussilasteittain kumisaappain varustautuneita mutakävelijöitä, mutta myös monia, jotka olivat selvästi harrastaneet lajia paljain varpain.

Mannermaan keikka venähti muutaman päivän mittaiseksi, sillä piipahdimme matkan varrella Hampurissa. Sitten oli aika jatkaa matkaa Alankomaiden puolelle. Seuraava etappi Den Helderiin oli 120 merimailia, ja se kesti tasan vuorokauden. Tällä kertaa meillä oli etelän ja kaakon puoleisia sivutuulia, eikä meidän tarvinnut tehdä ainuttakaan siksak-käännöstä. Sellainen purjehdus on yhtä juhlaa, siitä olimme täysin yksimielisiä. Näin kauas meidän piti purjehtia kotisatamasta, ennen kuin ensimmäistä kertaa luonnonilmiöt tuntuivat olevan meille suotuisia!

Den Helderistä alkaisi jännittävä ja ennenkokematon seikkailu Hollannin järvillä ja kanavilla!

Helgoland – kivenmurikka Pohjanmeren tuulissa

Helgoland – kivenmurikka Pohjanmeren tuulissa

Pohjanmeri oli päättänyt puolestamme, että tämä syyskuun viimeinen lauantai oli hyvä päivä purjehtia Helgolandiin eikä pidemmälle lounaaseen. Useimmille Kielin kanavasta Pohjanmerelle putkahtaneille Helgoland on itsestään selvä pysähtymiskohde, sillä tämä Saksalle kuuluva saari on verovapaa alue, jossa on kätevää bunkrata vene täyteen halpaa dieseliä ja täyttää pilssilokerot edullisilla juomilla. Meillä oli vielä runsaasti löpöä tankissa eikä janokaan ollut päässyt kovin pahaksi, minkä vuoksi pysähdys Helgolandissa ei alun perin kuulunutkaan suunnitelmiimme. Minäkään, joka sentään olin kerran käynytkin Helgolandissa – kauan sitten eräällä toisella purjehdusreissulla – en muistanut paikasta muuta kuin värikkäät talorivistöt ja lukuisat tax fee -myymälät.

Säiden haltijoilla on purjehtijoiden maailmassa iso mahti – ne päättävät paljon asioita puolestamme, ja tällä kertaa ne päättivät antaa meille monta päivää aikaa tutustua tähän piskuiseen saareen. Ja me viihdyimme mainiosti!

Helgolandin saarella on vaiheikas ja erikoinen historia. Se kuului aikoinaan Tanskalle, mutta britit miehittivät saaren ja siitä tuli brittiläinen siirtomaa 1800-luvun alussa. Tuohon aikaan merikylpylät elivät loistokauttaan ja Helgolandiinkin perustettiin kylpylä vuonna 1826. 1800-luvun lopulla Britannia vaihtoi Helgolandin päikseen Saksan tuolloin hallitseman Sansibarin kanssa – sellaisia vaihtokauppoja sitä siihen maailman aikaan tehtiin!

Sitten Helgolandin historiassa seuraa niitä synkeämpiä, muistakin tarinoista tuttuja ajanjaksoja. Ensimmäisen maailmansodan aikana siviiliväestö siirrettiin pois ja saari linnoitettiin. Sen vesillä käytiin myös sodan ensimmäinen meritaistelu. Sodan jälkeen asukkaat pääsivät palaamaan, mutta lähtöhän heille taas tuli seuraavan sodan koittaessa. Toisen maailmansodan aikana saari toimi Saksan sukellusvenelaivaston, ilmavoimien ja rannikkotykistön tukikohtana.

Toisen maailmansodan päätyttyä asumatonta saarta käytettiin maalitauluna brittiläisten merivoimien harjoituksissa. Vuonna 1947 sen linnoitusrakenteisiin ja lukemattomiin tunneleihin kylvettiin 6700 tonnia räjähteitä. Tämä ”Big Bang” oli yksi maailman suurimpia pamauksia, jos ydinpommeja ei lasketa mukaan. Mutta ei tämä punainen kivenmurikka onneksi minnekään hävinnyt. Matalan ”Unterlandin” ja korkean ”Oberlandin” väliin tosin syntyi uusi ”Mittelland”. Mitään vanhoja rakennuksia saarella ei tietenkään ole, mutta 1950-luvulta lähtien sitä on jälleenrakennettu ahkerasti.

Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isompaan ikkunaan.

Nykyisin se on hyvin omintakeinen lomaparatiisi. Vaikka historialliset kerrostumat puuttuvat, kaupungin tunnelma on viihtyisä ja mittakaava kodikas. Pikku putiikit pursuilevat mitä eksoottisimpia konjakkeja, viskejä, liköörejä ja sikareita, ravintoloissa ja kahviloissa on vilkasta vielä myöhään syksylläkin, ja jopa rannoilla parveilee ihmisiä!

Heti saapumispäiväämme seuraavana päivänä alkoi tuuli puhaltaa varsin reippaissa lukemissa, jatkuvasti voimistuen. Joinakin öinä jopa satama-altaassa oli niin iso aallokko, että vene keikkui ja tavarat kolisivat kaapeissa. Lopulta tuuli kääntyi pohjoisen puolelle ja äityi melkoisen navakaksi. Vaahtopäiden marssia oli upeaa katsella korkealta kalliolta saaren pohjoispäästä, jossa myös kuuluisa kallionlohkare ”Lange Anna” seisoo yksinään meressä tuulten ja aallokon piestävänä.

Rosoisilla kallioilla elää suuria merilintujen yhdyskuntia. Miten hienoa oli seurata läheltä suulan lentonäytöstä, kun se siipiään räpyttämättä taitavasti liiteli tuulenpuuskia myötäillen, tai lokkiparvea joka leikki aaltojen kuohuissa, kohoten siivilleen vasta juuri ennen murtuvaa aallonharjaa!

Lopulta kovat tuulet vaimenivat ja oli hyvä hetki jatkaa matkaa. Tai ainakin siltä se silloin tuntui – Pohjanmeri tietysti pidättää oikeuden sanoa viimeisen sanan! Torstaina, lokakuun 4. päivänä me suuntasimme aamupäivällä ulos aallonmurtajan suojasta ja käänsimme kokan kohti lounasta. Paitsi että emme tietenkään voineet tehdä niin, koska tuuli kävi lounaasta, ja sen mukana aallokko. Ja tietysti se kolmaskin merkkihenkilö, vuorovesivirta, tuntui enimmäkseen käyvän lounaasta. Edessä olisi pitkä päivä – ja vielä pidempi yö… Mutta siitä lisää ensi kerralla!

Itämereltä Pohjanmerelle!

Itämereltä Pohjanmerelle!

Vihdoin koitti sekin päivä, että olimme valmiita jatkamaan matkaa kotoisaksi käyneestä Kielistä! Kielin alueesta aion myöhemmin kirjoittaa pienen listan veneilijöitä kiinnostavia vinkkejä niille, jotka kenties aikovat suunnata kanavan kautta maailmalle.

Syyskuu ei ollut vielä ohi, kun me irrotimme köydet Laboen satamassa. Vene oli puunattu ensimmäisen kerran koko kesänä niin siistiin kuntoon, että siitä kehtasi räpsäistä kuvankin.

Sitten kohti Kielin kanavaa! Me olimme liikkeellä aamulla hyvissä ajoin. Sulkuun päästettiin kuitenkin ensin joukko laivoja, ja niinpä me kymmenkunta huvialusta saimme pyöriä odotusalueella pari tuntia. Kielin kanavan Holtenaun vanhat sulut olivat remontissa – kenties huviveneet pääsevät taas ensi kesänä kulkemaan niiden kautta, jolloin homma käy huomattavasti joutuisammin.

Taakse jää Itämeri…
… ja edessä odottaa Pohjanmeri!

Kiinnittyminen matalaan sivulaituriin kävi kätevästi, ja sitten portit sulkeutuivat takana. Vesi nousi vaaksan verran, ja sitten edessä portit aukesivat. Me maksoimme kanavamaksun (hinta alle/yli 12-metriselle veneelle 18€ / 35€) vasta sulkujen jälkeisellä automaatilla, mihin oli huomattavasti helpompi pääsy kuin ennen kanavaa olevalle automaatille (siellä laituri on selvästi suunniteltu isommille aluksille, ja paikka on avoin tuulelle ja aallokolle).

Kielin kanava ei ole erityisen jännittävä maisemiensa puolesta. Mutta ensimmäinen päivä oli lämmin ja aurinkoinen, joten mikäpä sitä pitkin oli puksutellessa. Ja olihan siellä tietysti monenmoista vastaantulijaa, siltoja, losseja, ja ihan mukavan näköistä rehevää maaseutua kartanoineen ja pikkukylineen. Kevyen liikenteen väylä kulki melkein koko matkan kanavan viertä, ja ohikulkijat vilkuttivat meille iloisesti.

Kanavaan pääsy oli jäänyt sen verran myöhäiseksi, että emme olisi millään ehtineet samana päivänä Brunsbütteliin asti – huviveneet eivät saa liikkua kanavalla pimeän tultua, ja syyskuun lopussa pimeä laskeutui klo 19:30. Niinpä suuntasimme yöksi Rendsburgin kaupungin venesatamaan, jonne on Kielistä noin 35 km. Kanavan koko pituus on karvan alle 100 km, ja sen varrella on puolen kilometrin välein taulu, joka kertoo etäisyyden Brunsbüttelin suluille.

Vietimme Rendsburgissa toisenkin yön. Pitihän meidän ehtiä tutustua kaupunkiin, kun kerran satamaan asti olimme tulleet. Pikku kaupunki oli oikein viihtyisä vanhoine kirkkoineen ja ristikkotaloineen, joista monet olivat 1600-luvulta tai sitäkin vanhempia. Keskustassa sattui sitäpaitsi olemaan toripäivä meneillään, ja ostimme kalakauppiaalta tuoretta kalaa! Kalaa ei yllättäen olekaan Saksan rannikolta helppoa löytää – ravintoloista sitä saa, mutta kaupoista ei juuri lainkaan.

Rendsburgin vanha kaupunki – klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi!

Toinen kanavapäivä valkeni harmaana ja tihkuisena, ja hienoja sumumaisemia riitti koko päiväksi. Perillä Brunsbüttelissä sulutus kävi yhdessä hujauksessa. Sulkua lähestyttäessä tiedustelimme vhf:llä aikataulua, ja meitä kehotettiin ajamaan suoraan avoimeen sulkuun. Muita veneitä ei näkynyt mailla halmeilla, ja niinpä pääsimme ylhäisessä yksinäisyydessämme siirtymään Kielin kanavasta Pohjanmeren puolelle.

Virallisesti oli tietysti kyse vasta Elbe-joesta, mutta täällä jo vuorovedet tekivät temppujaan meidän ajaessamme kohti Pohjanmerta. Ajatuksen Brunsbüttelin kaupungin marinaan menosta hylkäsimme heti alkuunsa satamaa hetken kiikaroituamme – sinne vievä väylä oli reunustettu omituisilla, risuista kyhätyn luudan näköisillä kepakoilla. Olivatko ne pyydyksiä vai kotitekoisia väylämerkkejä, sitä emme uskaltaneet matalilla, virtailevilla vesillä jäädä ihmettelemään.

Oli vasta iltapäivä, joten ehtisimme Cuxhavenin satamaan asti. Meitä vauhditti vielä solmun tai parin myötävirta, joten olisimme perillä hyvissä ajoin ennen pimeää. Sataman sisäänajo hieman jännitti. Aukko ei ole kovinkaan leveä, ja virta koitti viedä meitä sivulle – mutta kaikki sujui lopulta ongelmitta.

Cuxhavenissakin vietimme kaksi yötä, joten ehdimme päivän ajan ihmetellä kaupunkia. Se oli oikein viihtyisä, muttei erityisen mieleenpainuva. Hauskinta oli kävellä korkean tulvavallin laella kulkevaa kävelytietä, jolta oli aavat näkymät sekä merelle että rannan puolen huviloille ja lomahotelleille.

Cuxhaven

Sitten koitti lähtö Pohjanmerelle! Vuorovedet ovat jännittävä, uusi asia, joka nyt pitää muistaa ottaa huomioon. Me tutkimme nousu- ja laskuvesien aikatauluja ja asetimme lähtöajaksi reippaasti kello viisi aamulla. Silloin vesi olisi korkeimmillaan ja vesi hetken aikaa paikoillaan, jolloin sataman aukosta pääsisi parhaiten ulos – ja sitten mukavasti laskuvesivirran avittamina matkaan!

Ulkona merellä meitä odotti vastatuuli, iso vastainen aallokko, ja kuinka ollakaan, vastavirta. Tuntikausiksi näiden yhteisvaikutus kumosi veneemme purjeiden ja moottorin tehon siinä määrin, että liikuimme vain pari-kolme mailia tunnissa. Suuntana meillä oli, säistä riippuen, jokin Saksalle kuuluvista Friisein saarista – kenties Norderney tai Borkum. Mutta matka ei vain tuntunut etenevän mihinkään. Helgolandin saari häämötti styyrpuurin puolella, eikä näyttänyt liikkuvan siitä koko päivänä minnekään. Lopulta päätimme antaa periksi kaikille vastaisille ilmiöille ja käänsimme kokan kohti Helgolandia. Miksi haukata heti ensimmäisenä päivänä liian suuri pala Pohjanmerta? Ehkäpä pieni tauko olisi paikallaan.

Sivutuuleen päästyään purtemme suorastaan lensi, eikä aikaakaan, kun olimme jo pikku saaren edustalla. Helgolandiin oli ihanan helppo rantautua – venesatama sijaitsee kahden aallonmurtajan takana ja meille löytyi aina niin mieluinen kylkikiinnityspaikka.

Sitten tutustumaan tähän Saksalle kuuluvaan, erikoiseen saareen, joka ei lainkaan kuulunut suunnitelmiimme. Mutta nythän me jo tiedämme, miten suunnitelmiin pitää suhtautua – ei kovin vakavasti! Lisää Helgolandin pysähdyksestämme kerron ensi kerralla.

Helgoland

 

Elämää – ei mikään Plan B

Elämää – ei mikään Plan B

Viime talven pitkinä, pimeinä iltoina me suunnittelimme suurta seikkailuamme, matkaamme kohti etelää. Köydet irrotettaisiin kesäkuun ensimmäisenä, ja pikaisen Gdanskin pysähdyksen jälkeen ehtisimme kenties vielä kesäkuun aikana läpi Kielin kanavasta. Eipä aikaakaan, kun olisimme jo Englannin kanaalissa, ja sitten menisimme heittämällä yli Biskajanlahden, ennen kuin kesä olisi ohitse.

Köydet irtosivat ensimmäinen kesäkuuta. Gdanskin pysähdys nyt ei ollut ihan pikainen, mutta ennen pitkää matka kuitenkin jatkui kohti Kieliä. Ja Kieliin päästiin. Nyt, melkein kaksi kuukautta myöhemmin, olemme edelleen Kielissä. Mitä oikein tapahtui?

Tämä on purjehdusblogi – jatkokertomus siitä, miten jätimme entisen elämämme taakse, irrotimme ne köydet ja lähdimme kohti tuntematonta. Saattaa olla, että aikaisemmissa kirjoituksissani olen kertonut aika avoimesti kaikesta siitä, mitä moisen elämänmuutoksen tekemiseen liittyy, mutta ihan tarkoituksella en ole kertonut meistä ihmisinä kovinkaan paljon henkilökohtaisia seikkoja. Voihan olla, että joskus niin teen, mutta minusta se ei ole kovin olennaista. Me olemme vain tavallinen keski-ikäinen pariskunta, joka kaipasi muutosta ja ryhtyi ajatuksista tekoihin. Ne lukijamme, jotka eivät meitä tunne, ovat luullakseni kiinnostuneita purjehduksesta ja siitä, minne matkamme vie – ja ne, jotka tuntevat, saanevat tarkempaa tietoa yksityisistä edesottamuksistamme muista lähteistä. Mutta ehkä jonkinlainen selitys matkamme kulusta on tarpeen ja kohtuullista.

Siispä – mitä oikein tapahtui? Pysähdyimme hienoon Baltic Bay -marinaan Laboen pikkukaupunkiin Kielinlahden suulle. Vene kaipasi vähän laittelua, ja Laboen venetelakalta löytyi sesongin kiireen keskeltä tovi sieltä, toinen täältä meidän ongelmiemme ratkomiseen. Taitava elektroniikkaihmemies sai kuolleen autopilottimme ja navigointi-instrumentit heräteltyä henkiin. Veneeseemme asennettiin uudet akut, jotka tuplasivat energiavarastomme kapasiteetin. Sitten asennettiin uusi akkumonitori tarkkailemaan uusia akkuja. Vaihdoimme veneen koko juoksevan rikin. Korjasimme notkuvat ja natisevat lattiat ennen kuin ne ehtivät pettää jalan alla. Ja yhtä ja toista muutakin korjasimme, ja sitten korjasimme vielä vähän lisää.

Mutta tämä loputon erilaisten akkujen, venttiilien, pumppujen, johtojen ja keskusyksiköiden vianetsintä ja korjaus ei rajoittunut pelkästään veneeseen, vaan ihmistenkin alkuperäisosien joukosta löytyi korjattavaa. Ja niinpä me jäimme paikoillemme Laboen satamaan. Heinäkuu oli pian ohi, elokuukin tuli ja meni. Alkusäikähdyksen ja huolen mentyä meitä hiersi epävarmuus siitä, jatkuisiko matkamme vai ei – ja jos jatkuisi, niin mihin suuntaan? Miten myöhään syksyllä Biskajanlahden vielä uskaltaisi ylittää? Miten turvallista Atlantin rannikolla olisi purjehtia Espanjaan ja Portugaliin? Mitä tapahtuisi suunnitelmillemme ehtiä tiettyyn ajankohtaan mennessä Välimerelle? Emmekö ehtisikään nähdä niitä kaikkia mahdollisia saaria ennen talven tuloa?

Miten turhauttavaa! Kielinlahden rannalla saatoimme eturivin paikoilta seurata, miten muut veneet ajoivat ohitsemme ja suoraan Kielin kanavaan. Tai jos joku niistä pysähtyikin, niin vain yöksi tai pariksi, ja sitten heidän matkansa jatkui. Mutta meidän ei.

Yksi pikapysähtyjistä oli suomalainen Ocean Ladies -naisisto matkalla Kanarialta alkavaan ARC-kilpailuun Atlantin yli. Salaperäinen kumiveneilevä suomalaispariskunta auttoi heitä laituripaikan löytämisessä Laboen satamassa, mutta ennen kuin ehdimme enempää tutustua toisiimme, oli Ocean Lady jo Kielin kanavassa.

Mutta eräänä kauniina päivänä tajusin, että mehän olimme nytkin matkalla. Me olemme matkalla! Mitä merkitystä sillä on, ettemme prikulleen noudata jotakin kartalle piirrettyä viivaa? Mitä väliä, ettemme vielä tälläkään viikolla ole tietyssä kaupungissa tai ankkuripaikassa, jonka olemme merkinneet karttaan? Olemme purjehtineet 800 mailin päähän kotoa, koti on jäänyt kauas taakse! Voimme aivan hyvin, aivan oikeutetusti, pysähtyä ja jäädä paikoillemme joksikin aikaa, ilman että sitä on pakko kutsua viivästykseksi. Mistä me muka olemme myöhässä? Lennolta? Ei. Töistä? Ehei! Ei tällä reissulla ole mitään varsinaista takarajaa – korkeintaan se lopullinen deadline…

Siispä ryhdyimme nauttimaan kaikista mukavista asioista ympärillämme sen sijaan, että murjottaisimme ja murehtisimme matkamme mahdollista jatkoa. Eivät kaikki veneet todellisuudessa purjehdi ohitsemme kohti kanavaa, aika monet purjehtivat tällä laajalla lahdella ihan huvikseenkin, tai kilpailevat monissa regatoissa pitkin kesää (tästä lisää seuraavassa blogikirjoituksessa). Ihanat hiekkarannat ovat täynnä ihmisiä, ja rantakaduilla ja -ravintoloissa käy vilkas kuhina. Kielin rannat ovat erityisesti saksalaisten turistien suosiossa, eikä mikään ihme. Täällä on kaunista, vesi on aivan kirkasta ja puhdasta, ja aurinko on hellinyt koko kesän! Kielinlahtea ympäröivät pikkukylät ja -kaupungit ovat viehättäviä ja täynnä elämää, kesäfestareita ja toinen toistaan loistavampia ravintoloita. Vesibussilla pääsee kätevästi paikasta toiseen, ja tietysti meillä on oma pikku jollamme, jonka kanssa voimme tutkiskella lähirantoja omaan tahtiimme.

Mitä kaikkea Kielinlahdella voi nähdäkään? Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi ja näet kuvatekstit.

Entäpä ihmiset sitten? ”Moin, moin!” meitä tervehditään joka paikassa hyväntuulisesti – taitaapa tuo tervehdys olla täkäläisten hansakauppiaiden tuliainen suomalaisille jo jokusen vuosisadan takaa – ja kaikki ovat ystävällisiä ja avuliaita. Ja täsmällisiä, suorastaan saksalaisen täsmällisiä! Täällä me olemme ammattilaisten käsissä, niin veneet kuin ihmisetkin, kuten osasimme odottaakin. Mutta ihmisten aitous ja sydämellisyys ovat lyöneet meidät ällikällä.

Matkalla siis ollaan, ja kyllä se matka tästä vielä jatkuukin. Pian, jonakin ei-niin-tarkasti ennalta määriteltynä päivänä. Jatkamme etelään, ihan niin kuin alun perin suunnittelimmekin. Mutta suunnitelmista ja niiden pysyvyydestä olemme oppineet yhtä ja toista – erityisesti minä, jolle suunnitelmien teko on aina ollut niin tärkeää. Mutta vastedes teemme vain sellaisia suunnitelmia, jotka voi heivata laidan yli sillä siunaaman hetkellä, jolloin jotakin kiinnostavampaa tai tärkeämpää ilmestyy näköpiiriin. 

Välimeri saa jäädä ensi vuoteen. Ei haittaa! Nyt me ehdimme nähdä matkamme varrella vaikka kuinka monta upeaa paikkaa. Pitkien, monen päivän ja yön legien sijaan teemmekin lyhyempiä päiväpyrähdyksiä, ja voimme pysähtyä milloin vain ja niin pitkäksi aikaa kuin huvittaa. Kuinka paljon meiltä jäisikään kokematta ja näkemättä, jos vain pitäisimme tiukasti kiinni jostakin suunnitelmasta ja purjehtisimme tiukasti viivaa pitkin!

Itku pitkästä ilosta?

Itku pitkästä ilosta?

Kaikki hyvä loppuu aikanaan – kesä, loma, purjehdus, vapaus, riemu ja hauskuus. Vai mitä? Itku pitkästä ilosta?

Niinhän se tuppaa olla. Eipä aikaakaan, kun on marraskuu, veneet kököttävät maissa, ihmiset busseissa, autoissa ja työpaikoilla, paljaat puut ja pihalle unohtuneet varvassandaalit räntäsateessa. Pimeys koittaa taas päivä päivältä aikaisemmin. Ei oikein huvita. Toista se oli vielä muutama kuukausi sitten – poutapilviä sinisellä taivaalla, niittykukkien huumaavaa tuoksua, heinäsirkkojen väsymätöntä siritystä ja lokkien huutoja kirkkaassa illassa.

Saaristomeri hymyili meille. Jokainen päivä tuntui olevan edellistä kauniimpi ja aurinkoisempi, jokainen rantakallio sileämpi ja lämpimämpi. Aspön onnelliselta saarelta lähdettyämme meri oli aivan tyyni. Vähän harmitti ettei tuulta ollut purjehtimiseen, sillä hiljaisuus on aina mukavampaa kuin koneen puuduttava puksutus. Maisema oli kuitenkin niin kaunis, ettei moottorilla ajaminen tuntunut niin tylsältä kuin yleensä. Kovin pitkälle emme silti jaksaneet jurnutella, vaan jäimme yöksi Berghamnin saareen Aspön ja Nauvon puoliväliin.

Saarella sijaitsee vanhoja kalastajatiloja, joista osa on Metsähallituksen hallinnassa. Kauniissa, valkoisessa talossa on museo, jonka ovet olivat auki ja sisällä sai ihan omassa rauhassaan tutustua saariston elämästä ja historiasta kertovaan näyttelyyn. Ympärillä on vanhoja niittyjä, joita edelleen hoidetaan laiduntamalla. Mekin kuulimme kyllä illansuussa lehmien ammumista, mutta emme koskaan nähneet äänen lähdettä – ne taisivat nauttia kesäpäivästään jossakin metsän vilpoisassa varjossa. Rannassa oli kauniita, meri-ilmaston harmaiksi kauhduttamia aittoja ja laitureita.

Berghamnin satamapaikat, joita on kaksi ihan vieretysten, sijaitsevat kauniissa poukamassa pienen saaristoryppään suojaamana. Edustalla risteää kaksi suosittua veneväylää, mutta paikka oli näin heinäkuussakin aivan hiljainen. Veneilijät tuntuvat pääasiassa hakeutuvan isoihin satamiin palvelujen äärelle, eikä täällä ollut sitä lajia tarjolla vesijohtoa ja jätekatosta lukuun ottamatta. Miten kaunis paikka, totesimme kuin yhdestä suusta, tännehän saisi vaikka kuinka hienon retkisataman! Tuossa olisi ravintola, tuossa pikku uimaranta, tuohon sopisi grillipaikka! Toisaalta, tuskinpa se olisi ollut mukavampaa kuin tällä tavoin vapaana ja rauhassa haahuilla pitkin kukkaniittyjä ja laidunmaita, ihailla tyyntä saaristoa ja illan tullen vaihtaa muutama sana viereiseen laituriin kiinnittyneen veneen miehistön kanssa, nauttia hyvä illallinen ja nukahtaa rauhalliseen liplatukseen ja veneen kevyeen keikahteluun.

Seuraavana päivänä purjehdimme Nauvoon, eikä siellä ollut tällaisesta rauhasta tietoakaan. Tarkoituksena oli käydä vain pikainen kauppareissu ja palata takaisin saaristoon illaksi, mutta sateen ja ukkosen uhka leijui sataman yllä niin pitkään, että tuntui paremmalta ajatukselta jäädä sittenkin laituriin ja käydä kenties suihkussa ja ehkä ulkona syömässäkin. Olimme myös havainneet ongelmia sähkölaitteiden kanssa, erityisesti jääkaapin, joka ei jaksanut oikein käydä, ja päättelimme “hupiakkumme” vetelevän viimeisiään – käynnistysakkuhan olikin uusittu jo keväällä. Nauvon huoltoasemalta löysimme uuden akun, ja päätimme vaihtaa sen paikalleen saman tien. Siinäpä se päivä kuluikin puuhaillessa. 

Nauvosta löytyi – tietysti – myös kirkko, ja pitihän sitä – tietysti – käydä ihailemassa. Kiviseinien sisällä oli viileää ja hiljaista, korkeat holvit olivat kauniisti koristellut.

Yksi yö satamahulinaa riitti meille, ja palasimme takaisin Berghamniin. Matkan päätepiste häämötti jo minulle – jäisin pois kyydistä Kasnäsissa parin päivän päästä, ja tilalleni saapuisi vaihtomies, joka auttaisi purjehtimaan veneemme takaisin kotisatamaan. Minun ei siis tarvitsisi palata takaisin omia jälkiämme pitkin, reittiä, jonka tunsin jo paremmin kuin hyvin, vaan lomani loppuhuipennus olisi tämä kaunis Saaristomeri! Se sopi minulle oikein mainiosti. Jos hauskuuden on pakko loppua, se on parasta lopettaa silloin kun se on parhaimmillaan, eikä venyttää sitä turhan päiten – silloin itku tulee väkisinkin!

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaanlue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Nyt purjehditaan, kun on purjehtimaan tultu!

Nyt purjehditaan, kun on purjehtimaan tultu!

Maarianhaminan länsisatama oli hyvin valittu lähtöpiste Ahvenanmaan ympäripurjehdukselle. Yhdessä hujauksessa olimme ulkona merellä ja matkalla länteen ja sitten kohti pohjoista. Tuulta riitti alkumatkasta, mutta sitten se hiipui ja lopulta oli täysin tyyntä. Mutta yhtäkkiä oli kesä! Vietimme koko päivän lyhyin lahkein ja hihoin, emmekä palelleet! Matkanteko ei näyttänyt kuitenkaan juuri edistyvän, pitkään ehdimme ihailla Eckerön komeaa postitaloa oikealla puolellamme, kunnes käynnistimme moottorin ja ajoimme Käringsundin vierassatamaan. Sinne oli kaksi mahdollista sisäänajoreittiä, me päätimme oikaista heti ensimmäisestä väliköstä sisään ja saimmekin pujotella melkoisen kapeasta rännistä rantakallion ja keskellä lahdelmaa väijyvien isojen vedenalaisten kivien välistä. Piti rynnätä oikein keulaan tähystämään, sillä sen verran hurjalta reitti näytti. Eipä ihme, että melkein kaikki muut veneet näyttivät ajavan sisään toista reittiä, joka kiersi kivikot paljon kauempaa.

Käringsund on viehättävä vanha kalastajakylä, jonka ympärille on ajan mittaan kasvanut melkoinen turismikeskittymä – siellä sijaitsee hieno kalastus- ja metsästysmuseo sekä safarialue jossa pääsee näkemään monenlaisia villieläimiä. Sataman toisella puolella on iso leirintäalue. Tunnelma vanhojen venevajojen liepeillä oli kuitenkin aito ja leppoisa, ja vierassatama rantakalliota myötäilevine laitureineen ja siisteine huoltorakennuksineen yksi parhaista, joissa matkallamme vierailimme. Saavuimme perille parahiksi, kun saunassa alkoi naisten vuoro, ja sinne toki ensimmäisenä suuntasin. Olipa ihme kerrassaan, erityisesti Maarianhaminan veneilijöitä vilisevän sataman jälkeen, saada saunoa ihan omassa yksinäisyydessään. Vaikka veneitä oli rannassa muutamia kymmeniä, ei naisten vuorolle ilmestynyt ketään muuta.

Kesäpäivä, tämä koko vuoden ensimmäinen ihme, jatkui lämpimänä iltaan asti. Saatoimme grillata rantakalliolla edelleen shotseihin pukeutuneina, ja tunne oli hämmentävä. Aurinko laski kauniin kullankeltaisena veneiden peräpuolelle, mutta koska Matamimme oli niin paljon muita veneitä pienempi, se jäi auttamatta varjoon eikä aurinko paistanut meidän kannellemme asti. Sellaista se on, kun on aina sataman pienin vene.

Aamulla lähdimme pidemmittä puheitta jatkamaan matkaa. Oli luvattu hyvää etelätuulta, ja meille se olisi myötäistä heti satamaväylältä päästyämme. Ulkona merellä sää olikin jo aivan toisenlainen kuin suojaisessa Käringsundissa. Aallokko oli korkeaa ja terävää, niin että keulaluukku täytyi mitä pikimmin käydä sulkemassa ennen kuin aalto keksisi mennä siitä sisään. Tuuli oli jo melkoisen reipasta pohjoiseen kääntyessämme, joten rullasimme genuaa vain osaksi auki. Iso aalto toisensa jälkeen vyöryi perän takaa veneen alitse – korkealla aallon päällä meillä olikin reippaasti vauhtia, mutta välillä vene tuntui jumahtavan aallon pohjaan pitkäksi aikaa, niin että vauhti melkein loppui. Rullasimme genuaa auki vähän enemmän, mistä vauhti jo heti parani, ja sen vuoksi uskaltauduimme avaamaan sen kokonaan. Siitäkös pikku paattimme riemastui, kun tuulen voima jaksoi nyt puhaltaa sen ylös aaltojen montuista! Tuuli oli kovaa, mutta hyvin tasaista. Purje pysyi koko ajan hyvässä vedossa ja vauhti tuntui upealta! Emme me surffanneet samalla tavoin kuin lättypohjaiset modernit veneet, jotka ohittivat meidät pitkänä letkana ja hävisivät taivaanrantaan, mutta veneemme kulki isossa aallokossa suoraan ja sitä oli helppo ja kevyt ohjata.

Jokusen mailin purjehdittuamme näimme, että kaikki meidät ohittaneet veneet kääntyivät itään sisäreitille. Mutta me emme halunneet mennä perässä – meillä oli niin hauskaa! Päätimme jatkaa ulkomerellä vielä pohjoisemmaksi, ja etsiä sitten joskus myöhemmin sopivan reitin sisään saaristoon ja suojaan tuulelta yöksi. Ja siinä mielessä päätöksemme oli aivan oikea, että saimme kokea huikean purjehduspäivän avomerellä, missä pikku veneemme näytti olevan täysin omassa elementissään. Myöhemmin kylläkin ymmärsin, miksi muut veneet olivat valinneet sisäreitin. Monta tuntia myöhemmin, vasta Finbo-nimisen suuren saaren pohjoispuolelta käännyimme itään kohti Getaa. Olin kuvitellut, että saaristo suojaisi meitä siellä ja taltuttaisi etelästä möyryävän aallokon, mutta kuinka väärässä olinkaan! Kun käännyimme sivutuuleen, tajusin äkkiä miten kovaksi tuuli olikaan päivän mittaan äitynyt. Pienensimme äkkiä purjealaa, mutta hetkessä olimme hypänneet aivan kuin eri merelle. Kartalla suojaiselta näyttänyt Finbofjärden-selkä oli valtava ulappa, eivätkä hajallaan sijaitsevat saaret lainkaan suojanneet meitä tuulelta ja aalloilta – päinvastoin, ne tuntuivat kiihdyttävän tuulta ja kääntävän sen suuntaa vastaisemmaksi. Oli käynnistettävä moottori, sillä luovikulma oli veneellemme mahdoton, ja näytti kuin olisimme oikeastaan peruuttaneet kohti takana väijyviä ilkeän näköisiä kalliorantoja. Oli pakko yrittää pinnistellä vastaiseen, sillä meillä ei ollut myötätuulen suunnassa mitään vaihtoehto B:tä. Vaikka tietysti ennen pitkää sieltä tulisi vastaan Vaasa tai Uumaja…

Vastatuuleen ja -aallokkoon mäiskiminen tuntui kestävän ikuisuuden. Tuli päästeltyä muutama turha sananen puolin ja toisin, sillä ilta oli jo pitkällä ja toden totta meitä väsytti jo aika lailla. Ja hiukan hirvitti, minua ainakin, sekä laivakoiraa, joka pysytteli makuullaan kajuutan punkassa ja katseli meitä hiukan huolestuneilla, mutta riipaisevan luottavaisilla silmillään. Mutta kovissa olosuhteissa sitä venyy yli oman kapasiteettinsa, keskittyy tehtäväänsä ja toimii parhaan kykynsä mukaan, koska mitään muutakaan ei voi tehdä. Lopulta onnistuimme taistelemaan tiemme avovesiltä saarten suojaan. Käännyimme pohjoiseen kapealle väylälle, ja yhtäkkiä aallokko rauhoittui. Korvissa ujeltanut tuuli kävi enää puuskina puunlatvojen yllä ja heitti välillä pyörteitä muuten melkein sileään vedenpintaan. Puksuttelimme väylää pitkin ja ankkuroimme ensimmäiseen sopivaan lahdenpoukamaan, joka näytti olevan suojassa kaikilta tuulensuunnilta. Useimmiten ankkurissa yöpyessä sitä alitajuisesti kuulostelee ääniä ja kolinoita, huolehtii ankkurin pidosta ja siitä, ettei vene ajelehdi liian lähelle rantaa. Mutta tämän purjehduspäivän jälkeisenä yönä en muista havahtuneeni kerrassaan mihinkään – koko miehistömme taisi iltaruoan päälle nukkua kuin tukit, yhtä soittoa aamuun asti.

Aamulla jatkoimme matkaa, mutta nyt ei kovin pitkälle – vain ulos merelle pohjoiseen, ja melkein saman tien takaisin saaren suojaan, Djupvikenin ankkurilahteen. Edellispäivä oli ollut todellinen purjehduspäivä, alusta loppuun. Nyt oli hyvä hetki ottaa taas vähän rennommin.

 

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Päätös syntyy

Päätös syntyy

Aamukuudelta seisoin koirani kanssa Rödhamnin kallion laella ja tähyilin länteen, Ruotsiin. Meri oli ankaran tummanharmaa ja matalalla sen yllä roikkui yhtä harmaa taivas. Tuuli meni luihin ja ytimiin, vaikka olin pukenut päälleni kaikki vaatteet, jotka olin nyssäköistä ja veneen onkaloista onnistunut löytämään. Tuonneko nyt sitten pitäisi lähteä? Kovaan tuuleen, todennäköisesti sateeseen, ikävälle harmaalle merelle palelemaan? Vaikka Ruotsiin olisikin vain yhden päivän matka navakassa sivumyötäisessä, joka nyt jo puhalsi reippaasti ja lupaili enemmän, se kestäisi meidän pienellä veneellämme silti ainakin kahdeksan, ehkä kymmenenkin tuntia. Jos periltä löytyisi lämmin ja aurinkoinen kesä, mikäpä olisi palellessa yhden päivän ajan, mutta Tukholman saaristossa olisi ihan tämä sama, kylmä epävuodenaika. Ja viikon päästä meidän pitäisi jo lähteä sieltä kotimatkalle, kenties edelleen yhtä kylmässä säässä. Matkan suuntaa oli pohdittu päiväkausia, mutta lopulta päätös syntyi muutamassa minuutissa. Jätetään Ruotsi väliin tällä erää!

Palasin laiturille, jossa kaikki väki näytti vielä nukkuvan veneissään. Me lähtisimme liikkeelle heti, kun nyt kerran olimme jo hereillä. Maarianhaminaan ei ollut kuin kymmenisen mailia, ja vaikka tuuli olikin täysin vastainen, pääsisimme sinne koneella ajaen parissa tunnissa. Kylläpä mieli olikin keveä, kun edessä kajasteli kylmän avomeripurjehduksen sijaan leppoisa kaupunkiloma! Vaikka veneretkeilyn suola ovatkin meille rauhalliset ankkuripaikat ja hiljaiset poukamat, välillä on ihan mukavaa viettää helppoa laiturielämääkin. Etenkin kylmänä, harmaana päivänä ajatus saunasta vei voiton kaikesta muusta!

Olimme perillä Maarianhaminassa jo aamulla, ja laituripaikka löytyi helposti. Satama oli hyvin vilkas, isoja risteilyaluksia tuli ja meni jatkuvalla syötöllä, parhaimmillaan niitä pyöri sataman suulla neljä, viisikin kerrallaan. Me riensimme heti nauttimaan kaupungin vilinästä ja mukavuuksista. Lounaspaikaksi valikoitui italialainen bistro, koska sen terassille oli luontevaa istahtaa koiraseuralaisemme kanssa. Paikan pizzat osoittautuivat kuitenkin niin herkullisiksi, että meistä tuli heti kanta-asiakkaita. Shoppailuakin harrastimme – lämpimien lisävaatekertojen ohessa matkaan tarttui hieno hiiliteräspannu, jota pääsimme heti samana iltana testaamaan. Se toimi veneemme Wallas-lieden kanssa loistavasti, sillä sen sai paljon kuumemmaksi kuin tyhmät teflonpannut, joista veneemme perusvarustus lähinnä koostuu. Veneolosuhteissa täytyy hiukan tinkiä gourmet-tason välineistöstä, jotta tiskaaminen, tuo molempien inhoama askare, sujuisi edes hiukan mukavammin.

Iltapäivällä aurinko alkoi yllättäen paistaa, ja pari Maarianhaminassa viettämäämme päivää olivatkin lopulta varsin kesäisiä. Viihdyimme viehättävän kaupungin lehmusbulevardeilla ja vanhojen puutalojen reunustamilla kaduilla, kävelimme paljon ja istahdimme välillä kahvilapöytään leppoisaan puutarhaan tai vilkkaan ostoskadun varrelle. Ja täydensimme veneen ruokakomeroita marketin hyvistä valikoimista useaan otteeseen, kunnes jokainen lokero ja punkan alunen pursuili säilykkeitä, viinipulloja ja oluttölkkejä ja näytti siltä, että voisimme matkustaa vaikka loppukesän käymättä enää kaupassa. Se olikin hyvä, sillä päätimme suunnata Maarianhaminasta länsikautta Ahvenanmaan ympäri. Meitä kiinnostivat erityisesti Getan pohjoispuolen vuonomaiset ankkuripaikat ja monien purjehtijoiden mainostama hiljaisuus ja rauha – niillä seuduin liikkuisi paljon vähemmän veneilijöitä kuin Ahvenanmaan etelä- ja itäpuolen suosituilla reiteillä ja vierassatamissa.

Sitä ennen kuitenkin vietimme mukavan kaupunkiloman ja nautimme myös ihmisvilinästä. Kaikkeen ei silti koskaan totu: vielä toisenakin iltana sydän heitti voltin, kun kello 21:n laukaus kajahti Maarianhaminan satamassa. Se varmaankin merkitsi lipunlaskua. Meillä lippu sai liehua ylhäällä niin kauan, kuin oltiin matkalla – ja matkalla oltaisiin yötä päivää, kunnes vene olisi taas kotilaiturissa!

Pommern Maarianhaminan satamassa

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Purjehdimme länteen – Ruotsiin asti vai ei?

Purjehdimme länteen – Ruotsiin asti vai ei?

Aamu Jurmossa koitti kalseana ja harmaana. Tuuli ujelsi veneiden vanteissa, eikä tuntunut ollenkaan vastaavan säätiedotuksissa luvattua ystävällistä etelätuulta. Melkein inhotti lähteä merelle. Mutta onneksi sittenkin lähdimme, sillä heti aallonmurtajan ulkopuolelle päästyämme totesin sääennusteen pitäneen täysin paikkansa. Aurinko haihdutti pilvet pian pois, ja reipas tuuli puhalsi etelä-lounaasta niin mukavasti, että nostimme purjeet heti sataman suulla ja pikku veneemme suorastaan lensi koko päivän täydellisessä sivutuulessa kohti länttä. Toki isommat veneet suihkivat meistä ohi oikealta ja vasemmalta – korjaan: styyrpuurin ja paapuurin puolelta – ja hävisivät pian horisonttiin, mutta ei meidän iloinen tunnelmamme siitä latistunut. Veneemme kulki kauniisti melkein parasta vauhtiaan. 

Myöhemmin, väylän kääntyessä Kökarin pohjoispuolelle, tuuli kävi niin vastaiseksi ja puuskaiseksi, että emme enää päässeet etenemään purjein. Pienemmässä aallokossa vene olisi luovinut vielä hyvinkin, mutta kolmen ison aallon sarjoina tulevat “topparit” pysäyttivät meiltä vauhdin lähes kokonaan. Sen jälkeen puuskainen tuuli kippasi veneen asentoon, josta se, pikku ressukka, koitti tiukasti pinnistää keulansa tuuleen ja itsensä takaisin jaloilleen, muttei ehtinyt ennen kuin seuraava puuska jo iski. Käynnistimme moottorin, otimme purjeet alas, ja ajelimme koneella viimeiset mailit Kökarin Sandhamnin satamaan.

Nyt oltiin virallisesti Ahvenanmaalla! Taas uusi hieno saavutus pienen veneen keltanokkamiehistölle! Kökarissa pääsisimme näkemään ne Ahvenanmaan kuuluisat punaiset kalliot, punaiset hiekkatiet ja punaisen asfaltin. Mutta Sandhamnin laituri oli aivan täynnä, pari muutakin venettä kierteli toiveikkaana sen ympärillä paikkaa etsien. Yksi vene jo oli ilmeisesti luopunut toivostakin ja ankkuroinut kauemmas. Aikamme pyörittyämme meille vinkattiin laiturista kauniin puisen veneen kannelta, että “aina löytyy tilaa toisellekin S & S -klassikolle”, ja hyvinhän pikkuinen mutta pyylevä Matamimme mahtuikin 1960-luvun Sparkman & Stephens -joolikaunottaren viereen.

Vietimme Sandhamnissa kaksi päivää. Kävelyretki läheiselle Pyhän Annan kirkolle jäi suunnitelman asteelle, sillä toisena päivänä satoi aamusta iltaan. Veneessä pöhisi lämmityslaite. Illalla saunoimme rantasaunassa, jonka löylyt vihdoin sulattivat kylmästä ja kosteasta kangistuneet sormet ja varpaat.

Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin ja ehdimme nähdä kirkon karulla niemellään, ennen kuin se, ja koko muukin maailma, peittyi sakeaan sumuun. Tunnelma oli aavemainen – maisema oli valkoinen ja tyhjä, sen keskipisteessä olimme vain me kolme elollista veneemme kyydissä. Vesi liikkui vasemmalta oikealle keulan editse, niin että tuntui kuin vene olisi pyörinyt ympyrää vastapäivään. Ilman kompassin herkeämätöntä vahtaamista ei pystynyt pitämään suuntaa lainkaan. Meillä oli turvana tabletin kartalla liikkuva nuoli, mutta ilman sitä olisi ollut täysin mahdotonta navigoida läpi kallioluotojen täplittämän saariston. Välttelimme laivaväyliä, vaikka toisaalta niiden ulkopuolella taas on suurempi todennäköisyys törmätä kalapyydyksiin, joten silmät ja korvat oli pidettävä auki. Sumu hellitti vasta iltapäivällä. Ensin sen keskeltä alkoi ilmestyä yksittäisiä luotoja, jotka paljastivat itsensä vain hetkeksi ja peittyivät taas usvaan. Sitten näkyi jo jokin suurempi saari kauempana, himmeni ja kirkastui vuoron perään, muttei enää kadonnut kokonaan näkyvistä. Juuri ennen kuin saavuimme Ruotsinlaivojen isolle väylälle, sumu kaikkosi kuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan! Tuuli alkoi puhaltaa, aurinko paistoi taas. Nostimme purjeet ja viiletimme virkistävää vauhtia viimeiset mailit Rödhamniin.

Olimme valinneet Rödhamnin saaren sopivaksi lähtöpisteeksi Ahvenanmeren ylitykselle. Seuraavalle päivälle oli luvattu reipasta luoteistuulta. Se olisi oikein hyvä tuulensuunta purjehtia Ruotsiin! Kiinnityimme isojen veneiden keskelle laituriin ja lähdimme tutkimaan kaunista saarta. Korkeilta kallioilta on hienot näkymät avomerelle. Saarella on toiminut radiomajakka, joka on nykyisin museona. Saaren toisessa päässä töröttää vanha luotsitupa. Söimme herkullisen, mutta ah, kuinka kalliin savulohi-perunasalaattiaterian. Kahvilan leipomukset olivat herkullisia ja tämän sataman erikoisuus ovat aamiaissämpylät, jotka toimitetaan aamulla veneisiin uunituoreena – pakattuna paperipusseihin, joihin on kirjoitettu päivän säätiedot!

Klikkaa kuvia nähdäksesi isommat kuvat ja kuvatekstit.

Rödhamnissa kyllä tuntui, kuin olisimme jo olleet Ruotsissa. Laiturit olivat täynnään isoja veneitä, rannassa oli rykelmä suloisista suloisimpia punamullan värisiä rakennuksia ja joukko merihenkisiin kuoseihin puettuja lapsia telmi rantavedessä vanhempien huudellessa heille kannustavasti rannalta. Illalla seurasimme veneemme kannelta ruotsalaista grillausilmiötä: jokaisesta veneestä ponkaisi täsmälleen klo 19 kellonlyömällä ruotsalainen perheenisä kainalossaan suorakaiteen muotoinen hiili- tai kaasugrilli. Se sytytettiin rantakalliolla, minkä jälkeen muu perhe, merihenkiset piknikhuovat ja astiat mukanaan, asettui kalliolle kukin oman grillinsä läheisyyteen nauttimaan illallista. Parin tunnin kuluttua tämä näytelmä oli ohitse, vain yksinäiset, jäähtyvät grillit pilkuttivat rantakalliota. Veneissä luettiin ääneen iltasatuja.

Seuraavana aamuna, torstaina heinäkuun 13. päivänä, herätyskello piippasi kuudelta. Tuuli navakasti luoteesta, aivan niin kuin oli luvattu. Tästäkö olisi nyt sitten suunta Ruotsiin?

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!