Amsterdam ja Haarlem – kanavia, siltoja ja polkupyöriä
Vietimme Amsterdamissa viikon. Sen mittaan meille kävi entistä selvemmäksi, että emme viihdy suurkaupungeissa, eikä edes iloinen, kaunis ja omalaatuinen Amsterdam ole sen suhteen poikkeus. Suurkaupunki ei koskaan pysähdy, ei koskaan lepää – päivällä sen täyttävät tungeksivat ihmismassat, autot, polkupyörät, mainoskyltit, torvensoitto, puheensorina. Yölläkään äänet eivät lakkaa, mutta ne kuuluvat kuin pehmeän vaimennusvillan läpi, ja kaiken yli kuuluu kaupungin perusääni, tasainen, lakkaamaton humina.
Sixhavenin satama on kuin pieni keidas keskellä Amsterdamin modernien asuinalueiden, satamien ja teollisuuden reunustamaa jokisilhuettia, joka on aivan eri maailmasta kuin pittoreski, pienipiirteinen vanha kaupunki. Venesatamaa ympäröivät laidoilta pensaat ja pusikot, pienet omakotitalot ja kelluvat asuntolaivat. Sinne oli mukava palata kaupunkireissuilta ja joinakin päivinä kerrassaan unohtaa olevansa suurkapungissa ja viettää sadepäivä kotona veneessä.
Amsterdam on täynnä veneitä ja polkupyöriä. Koko kaupunki on rakennettu veneitä ja polkupyöriä varten, ja aika pian huomasimme, ettei meidän muilla konstein kannattanut yrittääkään sen ytimeen tungeksimaan. Niinpä laskimme kumijollan vesille, ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin vesitse, loputtomia kanavia pitkin. Liikenne oli kanavillakin vilkasta, mutta siellä sai silti matkustaa omaan tahtiinsa, pysähdellä ja ihmetellä.
Ja ihmeteltävää riitti: kauniita, vanhoja taloja, hauskoja asuntolaivoja, siltoja ja tunneleita, kirkkoja ja palatseja. Ja polkupyöriä, loputtomasti polkupyöriä! Polkupyöriä liikenteessä, pyörien pysäköintiin pyhitettyjä lotjia, pyöriä lukittuna sillankaiteisiin ja valaisinpylväisiin, pyöriä metroissa, vesibusseissa, puistoissa ja poluilla… Eihän sellainen voi vaikuttaa ihmiseen kuin yhdellä tavalla: meidän oli pakko saada polkupyörät! Ja mikäpä olisi voinut olla parempi paikka hankkia sellaiset – Amsterdamissa pyöräliikkeitä on melkein joka korttelissa.
Tietysti valitsimme taittopyörät, koska veneessämme ei ole muunlaisille pyörille tilaa. Oikeastaan tilaa ei olisi yhtään millekään, mutta päätimme taikoa taittopyörille tilaa, sillä huomasimme heti ensimmäisellä ajeluretkellä, miten polkupyörät mullistaisivat elämämme! Miten paljon enemmän ehtisimme nähdä, miten kätevästi pääsisimme tutustumaan paikkoihin, miten paljon vapaampaa kulkeminen olisi verrattuna ainaiseen kävelemiseen tai bussiaikataulujen varassa toimimiseen.
Niinpä olimme nyt siis varustautuneet seikkailuun hollantilaisittain, ja oli aika jatkaa matkaa Amsterdamista – hollantilaisittain tietysti kanavia pitkin. Amsterdamista etelään Staande Mast -reittiä kulkeva voi valita kahdesta vaihtoehdosta: keskiyön jälkeen Amsterdamin läpi kulkevan yöeskaaderin matkassa, tai päiväsaikaan lännempää Haarlemin kaupungin läpi. Nämä reitit yhtyvät Brassemermeer-nimisellä järvellä.
Me valitsimme päiväsaikaan matkustamisen, ja niinpä suuntasimme Amsterdamista Noordzeekanaalia pitkin länteen, josta käännyimme kohti Spaarndamia ja sen moottoritiesiltaa, joka avautuu vain muutaman kerran päivässä. Ajoituksemme oli täydellinen, ja niinpä pääsimme jatkamaan matkaa Spaarndamin sulkuun – josta piti kiivetä konttoriin maksamaan 3,5 euron sulkumaksu – ja sen jälkeen läpi Haarlemin kaupungin, jossa oli kaikkiaan 10 avattavaa siltaa. Haarlem näytti kauniilta ja meitä melkein harmitti, että emme olleet aikoneet pysähtyä siellä. Ilta alkoi jo hämärtyä, kun ajelimme ohi Haarlemin kanavanvarren viimeisistä kelluvista taloista kohti jälleen yhtä avautuvaa siltaa.
Mutta sepä ei avautunutkaan! Kukaan ei vastannut, vaikka toistimme kutsua VHF-kanavalla moneen kertaan. Sitten yritimme soittaa kanavaoppaista ja netistä löytyneisiin puhelinnumeroihin – ei vastausta, tai korkeintaan hollanninkielinen ”numero ei ole käytössä”. Yritimme rantautua sillan edustan odotusalueille, mutta kölimme tössäsi mutapohjaan monta metriä ennen kiinnityspaikkaa. Tässä oli nyt jotain todella outoa!
Vihdoin meille vastattiin jostakin Haarlemin satamakonttorin numerosta, ja kerrottiin, että silta, josta yritimme läpi, olisi remontissa seuraavat kaksi viikkoa! Mutta miksi kukaan ei ollut maininnut meille asiasta aiemmin – Spaarndamin sululla tai jollakin niistä Haarlemin silloista, joiden kohdalla olimme käyneet lukuisia radiopuhelinkeskusteluja? Miksi kukaan ei ihmetellyt suomalaisvenettä, joka määrätietoisesti teki matkaa kohti umpikujaa? Ehkä hollantilaiseen luonteeseen ei kuulu moinen uteliaisuus. Mene tiedä – teimme u-käännöksen ja palasimme muutaman nostosillan läpi takaisin Haarlemin keskustaan, jossa parkkeerasimme purtemme kanavanvarren laituriin. Nythän meillä olisi mainio tilaisuus tutustua tähän kauniiseen kaupunkiin, ja miettiä sitten uudemman kerran, mitä reittiä matkamme etelään jatkuisi.
Seuraava päivä oli lauantai, ja kuinka ollakaan, toripäivä. Kävelimme mutkaisia katuja Grote Markt -torille, jossa oli kortteleittain kojuja täynnään mitä erilaisimpia herkkuja! Olihan siellä tietysti myös vaatteita, koruja, koristeita ja matkamuistoja, mutta me kyllä löydämme itsemme poikkeuksetta kala-, liha-, leipä-, juusto- ja sen sellaisten kojujen keskeltä, olipa maa tai valuutta mikä hyvänsä. Halpaa moinen lysti ei täällä ollut, mutta jotakin matkaan toki tarttui.
Päivän visiitti riitti mukavaan yleisvaikutelmaan kaupungista. Haarlem kuuluu selvästi sarjaan ”sopivan kokoinen kaupunki” – siellä oli elämää ja vilskettä, muttei tungosta, sopivan kokoinen keskusta kävellä laidalta toiselle tuntematta itseään pieneksi, ja kadut täynnä kauniita, vanhoja taloja, viehättäviä yksityiskohtia, näkymiä kanaville, kadunkulman takaa yllättäen esiin pilkahtavia kirkontorneja tai tuulimyllyn siipiä. Enää umpikujareissu ei harmittanut yhtään!
