Browsed by
Avainsana: Vanhat kaupungit

Amsterdamista kanaville – uusi yritys!

Amsterdamista kanaville – uusi yritys!

Suomalainen ei lannistu, vaikka rattaissa olisikin vähän kapuloita. Ensimmäinen yrityksemme matkata Amsterdamista kanavia pitkin etelään oli siis kilpistynyt Haarlemin suljettuun siltaan, ja vaikka ensireaktio saattoikin olla ”antaa olla sitten, mennään ulos merelle!” aika pian olimme kuitenkin taas sitä mieltä, että kanaville mennään. Mehän olimme halunneet nähdä Hollannista juuri sen, mikä oli ainutlaatuista tässä maassa. Toisekseen, merelle oli luvattu moneksi päiväksi todella kovaa tuulta, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa päätöksentekoon.

Niinpä palasimme Haarlemista takaisin Amsterdamiin. Spaarndamin sulun hoitaja ei ollut kuullut koko siltaremontista – onneksi valistunut suomalaispurjehtija informoi häntä! Amsterdamissa kehno tuuri puhelinyhteyksien suhteen jatkui, emmekä useaan tuntiin saaneet mitään tietoa siitä, järjestettäisiinkö yöeskaaderia sinä päivänä vai ei. Lopulta meille kuitenkin avattiin ensimmäinen silta, ja pääsimme tuulisesta ja keikkuvasta ulkosatamasta sisälle kanavaan odottamaan tietoa mahdollisesta lähtöajasta. Kanavassa oli kaksi muutakin purjevenettä. Lopulta lähtöaika selvisi – tosin toisen hollantilaisveneen ystävällisen kipparin avustuksella, joka tarjoutui tulkkaamaan meille VHF-kanavan ohjeet englanniksi – ja klo 02 yöllä pääsimme kolmen veneen letkana lähtemään Amsterdamin kanaville.

Yöllinen matka läpi kaupungin oli hieno kokemus! Silta toisensa jälkeen, kuusitoista kaiken kaikkiaan, avautui meille, ja niin me soljuimme ohi vanhojen talojen, kivisiltojen, valaistujen rantakatujen ja puistikoiden. Kaupungin eteläpuolella menimme vielä läpi yhdestä sulusta, ja sen jälkeen olimme yhtäkkiä pienellä järvellä, Nieuwemeerillä. Kaupungin ja kelluvien talojen valot heijastuivat sen mustasta pinnasta, pilvet hajaantuivat ja kuu ja jokunen tähtikin ilmestyi loistamaan taivaalle. 

Nyt jäljellä oli enää lyhyt matka Amsterdamin lentokentän liepeille, jossa joutuisimme odottelemaan moottoritiesillan avaamista aamuviiteen, johon oli reilu tunti aikaa. Kävi kuitenkin niin, että väsymys päivän ja yön matkanteosta vei meistä voiton, emmekä jaksaneet nousta kello viiden aamunavaukseen. Sen sijaan nautimme pitkistä aamu-unista, ja ajelimme läpi sillasta klo 12:30.

Tämän jälkeen maailma muuttuikin ihmeelliseksi! Nyt oltiin sellaisissa maisemissa, joita emme olleet osanneet kuvitellakaan – sitä kaikkein aidointa, oudointa Hollantia, jossa vettä on kaikkialla. On kelluvia taloja, on pieniä pihoja toisensa perään, joiden välissä on katujen sijaan kanavia, on asuinalueita, joiden parkkipaikoilla on autojen sijaan veneitä, lasten leikkipuistoja joiden liukumäet päättyvät kanavaan. Pieniä puistoja ja ruohokenttiä, kauniita taloja tonteillaan, jotka rajautuvat joka sivultaan veteen. Tulvavalleja ja kanavien täplittämiä loputtomia niittyjä, jotka hehkuvat mehevän vihreinä vielä loka-marraskuussa, ja joilla laiduntaa lampaita, lehmiä ja hevosia. Vanhoja tuulimyllyjä, jotka ovat aikanaan pumpanneet vettä näiltä niityiltä. Kyliä, joissa pienet lautat hoitavat liikennettä kanavan laidalta toiselle, joissa voi missä hyvänsä sitoa veneen kiinni rantaan ja kipaista lähimarkettiin ruokaostoksille. 

Matka halki Hollannin kanavia pitkin – klikkaa pikkukuvia, niin ne avautuvat isompaan ikkunaan.

Välillä kanava laajenee pieniksi järviksi, joiden rannoilta jatkuvasti vallataan lisää tonttimaata ja rakennetaan veden äärelle uusia taloja. Järvien rannoilla on muutaman sadan metrin välein pursiseurojen satamia klubirakennuksineen. Kaikki liikenne kulkee vettä pitkin, ja sitä on jos jonkinlaista. Pitkiä, matalia rahtilaivoja, jotka uivat niin syvässä että niiden partaat ovat veden tasolla, hinaajia lotjineen, losseja, huviveneitä jokaista kokoa ja mallia.

Hollantilaisten taito ja kekseliäisyys kanava- ja vesirakentamisen alalla ei ihan helposti löydä vertaistaan. Jos maailman merenpinta kohoaa, näillä alavilla mailla sen vaikutus on varmasti dramaattisinta, mutta hollantilaiset ovat eläneet vetensä kanssa vuosisatoja ja ovat varmasti parhaiten varustautuneita niihin koitoksiin, jotka tulevaisuudessa saattavat meitä kohdata. 

Amsterdamin jälkeen ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Alphen aan den Rijn. Siellä löysimme hyvän paikan kanavan reunalta ja teimme kunnon kävelylenkin ja vietimme leppoisan hetken pubissa paikallisten seurassa – jotka ovat muuten innokkaita ottamaan kontaktia ja vaihtamaan muutaman lauseen vieraan kanssa missä ja milloin tahansa. Aamulla matka jatkui, mutta nyt meillä oli pari päivää sään suhteen huono tuuri. Sataa tihuutti ja oli hyvin kylmä. Ajelimme läpi Goudan ja Rotterdamin itäisten esikaupunkien, pysähtyen vain yöksi johonkin sattumanvaraiseen laituriin, ja jatkoimme sitten sulun läpi isommalle joelle. 

Joella oli virtauksia, jotka väliin hidastivat meitä, kunnes pääsimme Hollands Diep -vesistöön Dordrechtin eteläpuolelle. Täällä pysähdyimme Willemstadin vanhaan linnoituskaupunkiin, joka vaikutti ehdottomasti lähemmän tutustumisen arvoiselta jo pelkän karttakuvan perusteella – vai mitäpä sanot tästä?

©Google Maps

Pieni kaupunki osoittautui todella viihtyisäksi. Historiallista kaupunkia ympäröivät täydellisesti säilyneet muurit ja vesihaudat sekä seitsemän bastionia, jotka nimettiin 1600-luvulla Hollannin silloisten maakuntien mukaan. Sataman lähellä sijaitsee vanha kaupungintalo kellotorneineen, kaupungin toisella laidalla Alankomaiden vanhin protestanttikirkko toppakupoleineen. Välimaastoon sijoittuu muutama kortteli sieviä taloja, joiden keskellä komeilee suuri tuulimylly – jonkun onnekkaan yksityiskoti! Kesäiseen aikaan tämä idylli varmaankin pursuaa turisteja, mutta nyt marraskuussa emme itsemme lisäksi tainneet nähdä yhtäkään. Kiersimme linnoituksen polkupyöräillen, käveleskelimme kaupungissa ja nautimme pitkästä aikaa illallisen ravintolassa.

Willemstadin kaunis pikkukaupunki – klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi.

Tähän päättyi lyhyenläntä, mutta vaikutelmiensa puolesta rikas seikkailumme Hollannin kanavilla ja sisävesistöissä. Willemstadin ja Pohjanmeren välissä olisi enää yksi silta ja yksi sulku, ja sen jälkeen suuntaisimme taas pidemmän legin etelämmäs avomerellä.

Amsterdam ja Haarlem – kanavia, siltoja ja polkupyöriä

Amsterdam ja Haarlem – kanavia, siltoja ja polkupyöriä

Vietimme Amsterdamissa viikon. Sen mittaan meille kävi entistä selvemmäksi, että emme viihdy suurkaupungeissa, eikä edes iloinen, kaunis ja omalaatuinen Amsterdam ole sen suhteen poikkeus. Suurkaupunki ei koskaan pysähdy, ei koskaan lepää – päivällä sen täyttävät tungeksivat ihmismassat, autot, polkupyörät, mainoskyltit, torvensoitto, puheensorina. Yölläkään äänet eivät lakkaa, mutta ne kuuluvat kuin pehmeän vaimennusvillan läpi, ja kaiken yli kuuluu kaupungin perusääni, tasainen, lakkaamaton humina.

Sixhavenin satama on kuin pieni keidas keskellä Amsterdamin modernien asuinalueiden, satamien ja teollisuuden reunustamaa jokisilhuettia, joka on aivan eri maailmasta kuin pittoreski, pienipiirteinen vanha kaupunki. Venesatamaa ympäröivät laidoilta pensaat ja pusikot, pienet omakotitalot ja kelluvat asuntolaivat. Sinne oli mukava palata kaupunkireissuilta ja joinakin päivinä kerrassaan unohtaa olevansa suurkapungissa ja viettää sadepäivä kotona veneessä.

Amsterdam on täynnä veneitä ja polkupyöriä. Koko kaupunki on rakennettu veneitä ja polkupyöriä varten, ja aika pian huomasimme, ettei meidän muilla konstein kannattanut yrittääkään sen ytimeen tungeksimaan. Niinpä laskimme kumijollan vesille, ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin vesitse, loputtomia kanavia pitkin. Liikenne oli kanavillakin vilkasta, mutta siellä sai silti matkustaa omaan tahtiinsa, pysähdellä ja ihmetellä. 

Ja ihmeteltävää riitti: kauniita, vanhoja taloja, hauskoja asuntolaivoja, siltoja ja tunneleita, kirkkoja ja palatseja. Ja polkupyöriä, loputtomasti polkupyöriä! Polkupyöriä liikenteessä, pyörien pysäköintiin pyhitettyjä lotjia, pyöriä lukittuna sillankaiteisiin ja valaisinpylväisiin, pyöriä metroissa, vesibusseissa, puistoissa ja poluilla… Eihän sellainen voi vaikuttaa ihmiseen kuin yhdellä tavalla: meidän oli pakko saada polkupyörät! Ja mikäpä olisi voinut olla parempi paikka hankkia sellaiset – Amsterdamissa pyöräliikkeitä on melkein joka korttelissa.

Tietysti valitsimme taittopyörät, koska veneessämme ei ole muunlaisille pyörille tilaa. Oikeastaan tilaa ei olisi yhtään millekään, mutta päätimme taikoa taittopyörille tilaa, sillä huomasimme heti ensimmäisellä ajeluretkellä, miten polkupyörät mullistaisivat elämämme! Miten paljon enemmän ehtisimme nähdä, miten kätevästi pääsisimme tutustumaan paikkoihin, miten paljon vapaampaa kulkeminen olisi verrattuna ainaiseen kävelemiseen tai bussiaikataulujen varassa toimimiseen.

Niinpä olimme nyt siis varustautuneet seikkailuun hollantilaisittain, ja oli aika jatkaa matkaa Amsterdamista – hollantilaisittain tietysti kanavia pitkin. Amsterdamista etelään Staande Mast -reittiä kulkeva voi valita kahdesta vaihtoehdosta: keskiyön jälkeen Amsterdamin läpi kulkevan yöeskaaderin matkassa, tai päiväsaikaan lännempää Haarlemin kaupungin läpi. Nämä reitit yhtyvät Brassemermeer-nimisellä järvellä.

Me valitsimme päiväsaikaan matkustamisen, ja niinpä suuntasimme Amsterdamista Noordzeekanaalia pitkin länteen, josta käännyimme kohti Spaarndamia ja sen moottoritiesiltaa, joka avautuu vain muutaman kerran päivässä. Ajoituksemme oli täydellinen, ja niinpä pääsimme jatkamaan matkaa Spaarndamin sulkuun – josta piti kiivetä konttoriin maksamaan 3,5 euron sulkumaksu – ja sen jälkeen läpi Haarlemin kaupungin, jossa oli kaikkiaan 10 avattavaa siltaa. Haarlem näytti kauniilta ja meitä melkein harmitti, että emme olleet aikoneet pysähtyä siellä. Ilta alkoi jo hämärtyä, kun ajelimme ohi Haarlemin kanavanvarren viimeisistä kelluvista taloista kohti jälleen yhtä avautuvaa siltaa. 

Mutta sepä ei avautunutkaan! Kukaan ei vastannut, vaikka toistimme kutsua VHF-kanavalla moneen kertaan. Sitten yritimme soittaa kanavaoppaista ja netistä löytyneisiin puhelinnumeroihin – ei vastausta, tai korkeintaan hollanninkielinen ”numero ei ole käytössä”. Yritimme rantautua sillan edustan odotusalueille, mutta kölimme tössäsi mutapohjaan monta metriä ennen kiinnityspaikkaa. Tässä oli nyt jotain todella outoa! 

Vihdoin meille vastattiin jostakin Haarlemin satamakonttorin numerosta, ja kerrottiin, että silta, josta yritimme läpi, olisi remontissa seuraavat kaksi viikkoa! Mutta miksi kukaan ei ollut maininnut meille asiasta aiemmin – Spaarndamin sululla tai jollakin niistä Haarlemin silloista, joiden kohdalla olimme käyneet lukuisia radiopuhelinkeskusteluja? Miksi kukaan ei ihmetellyt suomalaisvenettä, joka määrätietoisesti teki matkaa kohti umpikujaa? Ehkä hollantilaiseen luonteeseen ei kuulu moinen uteliaisuus. Mene tiedä – teimme u-käännöksen ja palasimme muutaman nostosillan läpi takaisin Haarlemin keskustaan, jossa parkkeerasimme purtemme kanavanvarren laituriin. Nythän meillä olisi mainio tilaisuus tutustua tähän kauniiseen kaupunkiin, ja miettiä sitten uudemman kerran, mitä reittiä matkamme etelään jatkuisi.

Seuraava päivä oli lauantai, ja kuinka ollakaan, toripäivä. Kävelimme mutkaisia katuja Grote Markt -torille, jossa oli kortteleittain kojuja täynnään mitä erilaisimpia herkkuja! Olihan siellä tietysti myös vaatteita, koruja, koristeita ja matkamuistoja, mutta me kyllä löydämme itsemme poikkeuksetta kala-, liha-, leipä-, juusto- ja sen sellaisten kojujen keskeltä, olipa maa tai valuutta mikä hyvänsä. Halpaa moinen lysti ei täällä ollut, mutta jotakin matkaan toki tarttui.

Päivän visiitti riitti mukavaan yleisvaikutelmaan kaupungista. Haarlem kuuluu selvästi sarjaan ”sopivan kokoinen kaupunki” – siellä oli elämää ja vilskettä, muttei tungosta, sopivan kokoinen keskusta kävellä laidalta toiselle tuntematta itseään pieneksi, ja kadut täynnä kauniita, vanhoja taloja, viehättäviä yksityiskohtia, näkymiä kanaville, kadunkulman takaa yllättäen esiin pilkahtavia kirkontorneja tai tuulimyllyn siipiä. Enää umpikujareissu ei harmittanut yhtään!

Sisävesitse iloiseen Amsterdamiin!

Sisävesitse iloiseen Amsterdamiin!

Amsterdamissa kanava-ajelulla

Den Helderin satama on yksi niistä paikoista, joiden kautta pääsee kätevästi Hollannin järville ja kanaville. Me halusimme tutustua tähän omituiseen maahan ja nähdä paikkoja, jotka ovat Hollannille tyypillisiä – ja mikäpä voisi olla tyypillisempää kuin kanavia pitkin veneily!

Den Helderin aamu-usvassa näkyvät hahmot eivät ole eksoottisia temppeleitä vaan sotalaivoja!

Hollannin läpi pohjoisesta Saksan rajalta aina etelään Belgian rajalle asti pääsee kanavia pitkin myös purjeveneellä tarvitsematta kaataa mastoa. Tämä ”Staande Mast” -reitti alkaa Delfzijl’istä ja päättyy etelässä Vlissingeniin. Reitin pohjoisella osalla on kuitenkin muutama paikka, joista emme veneemme 2 metrin syväyksen vuoksi olisi päässeet läpi. Niinpä matkasimme meritse Den Helderiin asti. Kaupunki ei ole kovin kiinnostava, mutta siellä sijaitsee merivoimien tukikohta, ja niinpä suuri satama onkin täynnä jos jonkinmoista sotalaivaa. Laivaston venekerhon satama on sijainniltaan kätevä tulla ja lähteä, ja sieltä me parin yön levon jälkeen ajelimme Waddenseen halki Den Oever -sululle.

Pitihän sulkua vähän jännittää, niin kuin kaikkea uutta aina pitää. Meidän kanssamme sulkuun ahtautui yhtä aikaa valtavan pitkä ja matala rahtilaiva, iso perinteinen purjelaiva ja pari muuta pienempää venettä. Vene koitettiin pitää paikoillaan veden laskiessa – meren puolella oli vuorovesi ylimmillään, joten pinta laski järveä kohti toista metriä. Sitten portit avattiin, ja me koitimme mahdollisimman hallitusti saada veneemme liikkeelle kapeasta rännistä. Ensimmäisestä sulusta oli nyt suoriuduttu kommelluksitta! Ja nyt oltiin siis IJsselmeer-järvellä, joten saisimme sanoa vuorovesi-ilmiölle joksikin aikaa heipat.

Enkhuizen

Oli varsin tyyntä, joten jatkoimme koneella. Illan tullen saavuimme pieneen Enkhuizenin kaupunkiin, jonka edustalla olevasta sulusta siirryttäisiin Markermeer-järvelle. Päätimme jäädä kaupungin isoon laituriin yöksi, sillä tunkua ei näyttänyt olevan, eikä meitä suuremmin kiinnostanut pujotella laiskasti kääntyvän jättiläisemme kanssa ahtaaseen satamaan. Sitten iltakävelylle tutustumaan kauniiseen pikkukaupunkiin!

Enkhuizen, kuten monet muutkin alueen kaupungit, eli suurinta kukoistustaan 1600-luvulla, jolloin se oli Pohjanmeren satamakaupunki. Aiemmin Zuidersee-nimellä tunnettu merenlahti padottiin 1900-luvun alkupuolella ja sittemmin siitä on useaan otteeseen vallattu lisää pinta-alaa maanviljelykseen. Enkhuizenin kaupunki ei liene vanhoista ajoista kovinkaan paljon muuttunut – kapeat talot nojailevat viehättävästi toisiinsa kanavien rannoilla, ja kaupungin porttirakennuksen, Drommedariksen, kellot soittavat päivät ja yöt läpeensä iloisia sävelmiä.

Ihania rantaravintoloita ja baareja piisaa. Me löysimme kylläkin kalakaupan heti ensimmäisen sillan kupeesta ja paistoimme kotikeittiössä illalliseksi turskaa. Aamulla ajelimme suoraan pienvenesulkuun, josta pian pääsimme Markermeer-järvelle. Tähän sulkuun sisään ajettaessa virtaus kävi niin voimakkaana, että oli täysi työ pysäyttää vene. Hollannin järvet ovat hyvin matalia – Markermeer on runsaat 3 metriä syvä. Alkuun kaikuluotaimen lukemat aiheuttivat pientä kihelmöintiä vatsanpohjassa, desimaalipilkun kun mielellään näkisi jossain ihan muussa kohtaa numeroa! Mutta kun kartan merkinnät näyttivät pitävän hyvin paikkansa ja järven pohja oli täysin tasainen, huoli vähitellen kaikkosi.

Meillä oli täydellinen myötätuuli ja saimme purjehtia koko muutaman tunnin matkan järven päästä päähän. Sitten tulimme Amsterdamiin vievälle väylälle, ja sielläpä olikin ruuhkaa. Matalia, pitkiä rahtilaivoja kulki jonossa, joukossa muutamia pienten hinaajien työntämiä, äärimmilleen lastattuja lauttoja. Kaupunkiin saavuttaessa on yksi avattava silta ja heti sen jälkeen Oranjesluizen-sulku. Molemmista pääsimme läpi heti VHF-kanavalla ilmoittauduttuamme, ja niin sitä oltiin Amsterdamissa!

Vielä oli kuitenkin yksi koitos edessä, nimittäin satamaan majoittuminen. Kun aikaisemmin Cuxhavenin 40-metrinen sisäänkäynti oli huolestuttanut ja Den Helderin sataman 10-metrinen aukko näyttänyt uskomattoman kapealta, nyt me pujottelimme Sixhaveniin vielä kapeampaa, mutkikasta väylää pitkin. Ja mikä määrä veneitä, isojakin, pieneen satama-altaaseen oli saatu mahdutettua! Kesällä niitä kuulemma on usein vielä monessa rivissä – sitä en oikeastaan halua edes kuvitella! Onneksi nyt vapaita paikkoja oli useita, ja muutaman mutkan, kirosanan ja käännöksen jälkeen saimme veneen kunnialla laituriin. Hermotkin pysyivät suhteellisen viileinä, ja taas saatiin kokemusta. Satamassa on rauhallista, vaikka ympärillä humisee miljoonakaupunki.

Ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa ollaan melkeinpä reaaliajassa, eli edelleen Amsterdamissa! Kesken reissun ei aina ehdi kirjoittaa, mutta seuraa meitä Facebookissa ja Instagramissa, niin pysyt perillä siitä missä mennään!

Ruoria pyöritellen Bornholmiin ja Kieliin

Ruoria pyöritellen Bornholmiin ja Kieliin

Alun perin kahden viikon projektiksi suunniteltu veneemme peräkannen targakaaren mittatilaustyö Gdanskin laitakaupungilla venyi lopulta viiden viikon mittaiseksi. Osin syynä oli tietysti se, että itse keksimme työn edetessä uusia varusteita ja yksityiskohtia, osin siksi että työn suunnittelu ja johto venetelakalla oli jokseenkin raskassoutuista. Mutta työn laatu on aivan priimaa, ja siihen olemme kerta kaikkiaan tyytyväisiä! Meillä on nyt tuon kyseisen kaaren varaan asennettuna niin paljon aurinkovoimaa, että voinemme elellä varsin omavaraisina sähkön suhteen. Ensimmäisten päivien koekäyttö osoitti jo, että pilviselläkin säällä paneelit lataavat oikein hyvin. Se on tärkeä juttu, sillä vierassatamissa latauspiuhan päässä oleilu ei sovi meidän budjettiimme pidemmän päälle, eikä moottoriakaan viitsi turhan päiten pelkän akkujen lataamisen vuoksi käyttää. Voi olla, että moottoriin joutuu joskus turvautumaan, jos oikein monta päivää on synkeää ja sateista, mutta enimmäkseen meidän pitäisi nyt pärjätä.

Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi.

Kun homma vihdoin tuli valmiiksi, lähdimme niin nopeasti telakan rannasta, ettemme ehtineet lainkaan meriklaarata venettä. Viisi viikkoa leppoisan joen rannassa oli saanut meidät jo unohtamaan Gdanskin edustan jättiaallokon, ja meille tuli aivan kuin yllätyksenä, että heti merelle päästyämme vene alkoi keikkua aivan villisti! Hapankorppupaketit lentelivät hyllyiltä, lattialla liukui ties mitä vesipönttöjä pitkin poikin, ja kannellekin näkyi unohtuneen tavaraa, joka uhkaavasti lähti matkaamaan kohti parraslistaa. Niin kiire oli päästä jatkamaan matkaa! Ensimmäisenä iltana puksuttelimme vain Gdanskin keskustaan, jossa meillä oli aikomus seuraavana päivänä käydä ruokakaupoissa ennen matkan jatkamista. Gdanskin vierassatamaan asti emme kuitenkaan ehtineet, sillä matkan varrella oleva Olowiankan nostosilta oli kiinni, ja seuraavaan avaukseen oli melkein tunti. Se oli liian pitkä aika odotella nälkäisenä viihtyisän näköisen italialaisravintolan rantaterassin edustalla, ja niinpä suunnitelma vaihtuikin pizzaillalliseen ja yöpymiseen nostosillan korvalla. Eipä meitä kukaan siitä hätistellyt poiskaan, joten suoritimme myös lähtöpäivän ostokset tästä privaattimarinastamme käsin.

Matka alkoi Gdanskista keskiviikkoiltana 11. heinäkuuta ja jatkui Hel-niemen jälkeen länteen. Reitti vähän kiemursi, sillä tuuli oli myötäinen itätuuli, mutta aallokko kävi vanhan pohjoistuulen jäljitä vielä sivusuunnalta.  Isojen aaltojen keikutuksessa täysymyötäiseen purjehtiminen olisi vaatinut keulapurjeen spiiraamista spinnupuomin kanssa sivulle, ja isopurjeen varmistamista preventteriköysillä sitä kaikkein kamalinta eli vahinkojiippiä vastaan. Keplottelimme pientä siksakkia sivumyötäiseen, jolloin saimme purjeet pidettyä vedossa. Meidän vanhat köytemme olivat siinä kunnossa, että niitä ei enää puomien virittelyyn uskaltanut käyttää, ja muutenkin halusimme välttää purjeiden kanssa ylimääräistä revittelyä ennen kuin saisimme vaihdettua köydet uusiin. Köysiä emme Puolassa onnistuneet hankkimaan, mutta rikitarkastaja sentään vinssattiin mastoon ja kaikki mastoa kannattavat teräsvaijerit päätteineen ja vanttiruuveineen saivat arvosanan Erinomainen. Se oli sentään helpottava tieto. Uudet köydet odottaisivat meitä Saksassa, kunhan nyt vain ensin pääsisimme sinne asti.

Ensimmäisen yön aamutunneilla autopilotti lakkasi toimimasta. Se oli toiminut ongelmitta ensimmäisen legin kovissa keleissä ja vaikuttanut todella järeältä peliltä. Olimme tässä vaiheessa vielä Puolan rannikon tuntumassa ja edessä oli pitkälti toistasataa merimailia Bornholmiin, jossa aioimme pitää parin päivän tauon. Se tauko tulikin tarpeeseen, sillä käsin ohjaaminen kahden hengen miehistöllä on raskasta puuhaa! Varsinkin pimeänä, pilvisenä, kuuttomana yönä on tuijotettava herkeämättä kompassia, sillä suuntavaisto ei kerro yhtikäs mitään. Kun lisäksi vielä tuuli tyyntyi, mutta aallokko jatkoi omaa vellovaa elämäänsä, kävi veneen ohjailu todella työstä. Purjein kulkevalla veneellä on aina jokin tietty suunta ja kallistus, ja ruorimiehellä pysyy tuntuma peräsimeen, mutta moottorilla ajettaessa ainakin meidän veneemme on täysin tunnoton ja kuskin herpaantuessa alkaa kääntyillä aivan sattumanvaraisiin suuntiin. Mutta perille Bornholmiin päästiin!

Puolitoista vuorokautta kestäneen sateisen harmauden jälkeen meitä tervehti perillä Rønnen satamassa paahteisen aurinkoinen sää. Bornholm, Tanskanmaan ihanin paikka, täytti kauneuden tarpeemme tankit piripintaan. Matkustimme lauantaina bussilla kumpuilevien peltomaisemien halki Allingeen saaren luoteisnurkalle, jossa nautimme herkullisen savukalalounaan Allinge Røgerissä, ja sen jälkeen ihastelimme pikkukaupungin kesäfestivaalitunnelmaa ja elävää musiikkia satamassa, jonne oli ahtautunut niin paljon veneitä, että oli vaikea kuvitella miten ne sieltä aikanaan saatiin pois.

Paikka oli todella pittoreski, mutta samalla olimme hyvin tyytyväisiä, ettemme olleet edes harkinneet omalla veneellämme yrittää näin pieniin satamiin. Meidän iso matamimme ei nimittäin käänny pennin päällä eikä edes ison setelin, sen kanssa ei voi ajatellakaan ahtautuvansa pieniin ja mutkikkaisiin satama-altaisiin.

Bornholmissa olisi hyvin viihtynyt vaikka kuukauden, miksei loppuiän, mutta tuuliennuste näytti lähenevää pläkää ja siksi päätimme lähteä sunnuntaina 15.7. jatkamaan matkaa kohti Kieliä. Saimme näin yhden hienon purjehduspäivän, minkä jälkeen pläkä kuitenkin saavutti meidät. Seurasi koneajoa toista vuorokautta, mutta meri oli sentään tyyni eikä ohjailu siksi kovin hankalaa. Ja matkan varrella oli niin paljon tuulipuistoja, laivareittejä ja vilkkuvia majakoita, että ne pitivät vahtivuorolaisen sopivasti pirteänä.

Mutta pian autopilotin mentyä meiltä hävisivät kaikki navigointi-instrumentit. Ne olivat olleet kirjaimellisesti “tuulella käyviä” matkan alkupuolelta saakka, mutta nyt mikään mittari ei enää osoittanut elon merkkejä.

Hankaluudet veneemme varusteiden kanssa ovat olleet niin suuria ja moninaisia, ettei tälle viimeisimmälle vastoinkäymiselle jaksanut enää kuin hymähtää alistuneesti. No, onneksi sentään kohta oltaisiin Kielissä, ja sieltä varmasti löytyisi joku, joka osaisi auttaa meitä laitteiden kanssa. Ja siellä sentään meitä odottaisi – akkujen ja köysien lisäksi – kauan kaivattu jolla! Mehän tilasimme kumiveneen jo talvella Venemessuilta, mutta sitäpä emme vain lukuisista yrityksistä huolimatta koskaan saaneet. Saksasta saimme samanlaisen tilattua parissa päivässä – olimme saaneet siitä sähköpostilla kuvankin, ja uskalsimme uskoa että jolla sentään oli totta!

Jolla on totta! Tässä jo koekäytössä ja heti likaisena…
Purjelaiwojen waltakausi

Purjelaiwojen waltakausi

Gdansk Baltic Sail

Millaista mahtoi olla merimiehen elämä purjelaivojen aikakaudella? Gdanskissa nyt menneenä viikonloppuna järjestetty Baltic Sail -tapahtuma inspiroi ottamaan selvää. Onneksi meillä on kirja, joka varmasti osaa antaa vastauksia moneen mieltä askarruttavaan kysymykseen. Saimme “tupaantuliaislahjaksi” ystävältä opuksen nimeltä Suomalainen Meri-sanakirja, jota on hauska lehteillä. Teoksen on kirjoittanut Albin Stjerncreutz, Everstiluutnantti ja Ritari, ja julkaissut Suomalaisen kirjallisuuden seura vuonna 1862.

Albin Stjerncreutz: Suomalainen Meri-sanakirja (näköispainos)

Aloitetaan merimiehen arkisesta elämänrytmistä. Se sujui osapuilleen näin:

Wahti, Vakt
Vuorokausi jaetaan merellä: kauppa-aluksissa kuuteen neljän tiiman tahi kahdeksan lasin wahti-aikaan, ja sota-laiwoissa wiiteen wahti-aikaan. Kauppa-alusten kuusi wahtia owat nimeltään seuraawaiset:
1) aamu-wahti. Se wahti, joka on kello 4:stä 8:an aamulla.
2) aamupäiwän-wahti. Se wahti-aika luetaan kello 8:sta 12:ta päiwällä.
3) iltapäiwän-wahti. Wahti puolesta päiwästä 4:jään jälkeen puolen päiwän.
4) ilta-wahti, platwuuti-wahti. Wahti 4:stä 8:saan jälkeen puolen päiwän.
5) ensimmäinen wahti. Wahti-aika kello 8:sta iltasella kl. 12:sta yöllä; ja
6) yö-wahti, koirawahti. Niin kutsutaan wahti-aikaa sydän-yöstä kl.4 aamulla.
Muistutus: Kuin aluksen wäestöstä on ainoastaan yksi puoli kerrallaan wahdissa, niin tästä wuorokauden jaosta kuuteen wahtiin tulisiwat samat miehet aina koiran- eli yöwahtia pitämään, sen wuoksi on niin asetettu, että molemmat wahdit tekewät platwuuti- eli ilta-wahtia, jonka kauttta wahti-wuorot wuorokausittain aina muuttuwat.
Papiani, Babian
Niin kutsutaan, jouto-aikansa wuoksi, merellä pyhäisen jälki-puoli-päiwän wahti.

Miehistön joukossa oli aina keltanokkia. Seuraava kuvaus kertoo siitä, millaisia kasteita he saivat merkittävissä tilanteissa, kuten päiväntasaajaa ylitettäessä tai kun ohitettiin jokin tärkeä kiintopiste.

Hönsätä, Hönsa, Döbe, Doopen
Merella on tapana, kuin joku merimiehistä ensikerran kulkee ekvatorin eli linjan ylitse, niinkuin meriwäki sitä kutsuu, että wanhemmat miehet kastelewat hänen wedellä, jonka tehtyä aluksen wäki kaikenlaisilla kuvauksilla leikittelee. Kastettu saapi sitten päälliseksi antaa koko wäestölle jotain juomiseksi. Tämmöinen kaste tapahtuu myös muutamia muita paikkoja ensikerran kulkewalle merimiehelle, niinkuin Gibraltarin salmen läpitse purjehtiessa j. n. e. Wanhaan aikaan tapahtui tämmöinen uusikkaan kaste linjan alla sillä lailla, että kastettawa köytettynä hiiwattiin mereen kolme kertaa, ja hänen piti yhtä-kaikki iloisen-näköisenä wanhoille matruuseille antaa wiinaa tahi rommia juotawaksi.

Merimiehen piti tuntea purjeet ja köydet. Kuvan laiva on raakapurjealus, ja näin sellaisista kertoo sana-kirja.

Raaka-purje; raaka-seili
Niin kutsutaan yhdellä nimellä kaikki tasakorkuisesti rippuvan raan alla kuljetettavat purjeet, jotka nok-penseleillä ja raakaseisingillä ovat raakaan kiini-pantuina. Raaka-purjeet owat tawallisimmasti joko suora-nurkkaiset tahi epä-muotoiset, niin että niiden ylä- ja ala-syrjät melkein ovat yhtärintaiset. Semmoisen purjeen molemmat ylä-nurkat kutsutaan nokkawarwiksi, joista nokkalötrat istuwat, ja sen molemmat ala-nurkat skuutiwarwiksi eli skuutihuurniksi. Raaka-purjeita perjätessä tulee purje viikattawaksi, kokoon käärittäwäksi ja kiini-sidottawaksi raan päälle.
Raaka-purjeinen alus, raaka-purje-alus
Semmoiset alukset, jotka raaka-purjeita erinomattain kuljettawat. Kaljaasit, jähdit, skuunarit, sluupit ja muut sellaiset, jotka enimmiten kuljettawat kahweli-seilejä, eiwät siis kuulu raaka-purje-alusten lukuun.

Monenlaiset harmit ja vaarat vaanivat merimiestä. Ensimmäisenä tietysti tänä päivänäkin yhä tunnettu meritauti:

Meri-sairaus, meri-tauti, Sjösjuka
Se sairaus, joka meren-kulkuun harjautumattomia ihmisiä merellä waiwaa ja joka luullaan tulewan meri-ilman waikutuksesta ihmisen ruumiissa, elikkä aluksen äkkinäisistä liikunnoista aallokossa. Tämä sairaus ilmestyy iljettämällä, röftäyksillä, pään pyörrityksellä j. n. e. Se ajaa wäleen okselle ja waikuttaa muutamissa watsa-taudin, sekä wiepi wälistä sairaan tunnottomaksikin, jonka jälkeen hän inhoo ruokaa ja juomaakin ja tuntee itsensä alakuloiseksi ja woimattomaksi. Tämmöinen sairaus waiwaa muutamia pitemmän ja toisia lyhyemmän ajan; mutta tywenellä ilmalla, jos ei hyöky käy, ja haminaan tultua on sairaus aina kohta ohitse. Mutta muutamat ihmiset eiwät tästä kiwusta tiedä mitään. Tätä wastaan ei ole keksitty parantawaa lääkitystä, mutta se on kuitenki tietty, että työnteko, ruoka ja raitis ilma owat tätä wastaan sangen terweelliset. Muutamat tuntewat sairauden liewiäwän makuulla. Mutta se on wissi, että maatessa, istuessa tahi seisoessa keski-aluksella meritauti tuntuu wähemmin, kuin aluksen muissa osissa.

Päiwän-pisto, Solstygn
Auringon säteitten waikutus ihmisen päätä wasten, joka usein kuolettaa. Moni on terweenä pannut maata auringon paisteeseen ja siihen kuollut päiwän pistosta, jonka wuoksi semmoista makaus-siaa jokaisen aina tulee tarkasti wälttää.

Mutta ei riittänyt, että seilorille olivat merenkulun vaarat tuttuja – piti myös tietää miten maissa kuului käyttäytyä. Eritoten vierailla mailla, siellä hölmöillessä saattoi nimittäin käydä todella huonosti:

Krympäri, Crimps
Monesta wieraasta haminasta olewat omituiset niin kutsutut Seelenverkooper (sielunkauppiaat), eli semmoiset rawintopaikkain isännät, joilla on se petollinen elatuskeino, että wiettelewät merimiehiä pois laiwoistaan, joihinka ne owat pestatut, ryöstäwät ja kätkewät heidät piiloihinsa, syöttäwät ja juottawat heitä welaksi ja tämän ilon lopuksi myywät heidät toisen aluksen kapteenille edellä maksettua korkiaa hyyryrahaa wastaan, jonka konna pitää kutsussansa, ja sen petetyn merimiehen täytyy uudessa aluksessa palwella pari eli kolme kuukautta palkatta eli hyyryttä. Jokaisen aluksen kapteeni pitää ulkomaan haminaan tultuansa waroittaa nuoria merimiehiä maalle mennessä tarkasti wälttämään tämmöisiä petturi roistoja. Näistä pettäjistä on monta suurta kirjaa, waroitukseksi merimiehille, kirjoitettu.

Kapteenin ja päällystön ammattitaitoon kuului tietysti vielä paljon enemmän tietoa ja osaamista.

Meri-astronomia, Nautical astronomy, Morskoi Astronomia
Se on sangen tähdellinen osa laiwan kuljetus-tieteestä, sen wuoksi, että näihin aikoihin asti ei ole wielä keksitty muita parannus-keinoja wajawaisia nawigatuurin räkningeitä oikaisemaan, kuin ainoastaan ne, jotka saadaan astronomian kautta.

Meri-kalentaari, Nautical almanac, Morskoi kalendar
Merenkulku-astronomian räknäyksistä wälttämättömästi tarpeellinen kirja, jota nyky-aikoina ulos-annetaan sekä Wenäjällä että melkein kaikissa muissa Europan ranta-maissa. Ilman sitä kirjatta ei etäälle merta kuljeta.

Loki-kirja, surnaali, laiva-surnaali
Joka alus on welwollinen meri-matkalla pitämään niin kutsutun surnaalin eli loki-kirjan, jonka aiwotus on, lyhykäisesti sanoen, olla täydellinen tilinteko matkan kulusta, kaikista sen alla tapahtuneista ja matkaan koskewista asioista. Aluksen surnaali pitää nimittäin sisällänsä:
1:ksi, Täydellisen ja toden tiedon: a) aluksen kulkemasta matkasta, alkaen koto-haminasta; ja b) matkaan koskewista tapauksista, niinkuin matkan ajalla olleista tuulista, ilmoista, merkityistä wirroista, tarkasteltuin paikkain latituudeista ja longituudeista, niin myös kaikkista tapahtuneista luodauksista ja peilauksista.
2:ksi, Tarpeelliset tiedot aluksen wäen tilasta matkalla ja heidän hoidostansa, aluksen liikunnoista ja niistä töistä, jotka aluksella owat täytetyt, matkan ja aluksen aiwotusta myöden, sota- tahi kauppa-asioita warten; ja wiimeiseksi kaikkista niistä asian haaroista, jotka wastaiseksi niistä kulku-wesistä olisiwat itselleen tahi muille merenkulkijoille hyödylliset tietää.

Sää, ja erityisesti sen ennustaminen, on aikojen alusta ollut merenkulkijalle kaikkein keskeisintä ja kiinnostavinta. Matkalla voi kohdata monenlaisia ilmiöitä, tässä niistä muutama.

Ilma-walkiat
St. Elmo’s fire, Jack with a lantern, Helmenfeuer, Meteori
Niin kutsutaan liekkinen walo (Pyhän Elmin walkia), joka ennen kowaa ilmaa näkyy joko raakain nokista eli puuwenpram-topeista. – Wanhan-aikuiset meren-kulkiat owat jo merkinneet nämä myrsky-ilmain ennustajat, ja jos kaksi semmoista ilma-walkiaa näkyi yht’aikaa raan nokista tahi topeista, niin he sanoiwat niiden aawistawan onnea, ja kutsuiwat niitä: Kastor ja Pollux; mutta jos yksi walkia ilmestyi ainoastaan, niin se luettiin onnettomuuden merkiksi ja kutsuttiin: Helena.

Tornaadit, Tornados
Niin kutsutaan Pohjois-Afrikan ranteitten seuduilla äkkiä nousewaiset kowat tuuliais-päät, jotka wähän ajan sisällä juoksewat yhdeltä kulmalta toiselle ja kiertäwät sillä lailla usein koko kompassin ympärin. Ne owat sangen waaralliset sen wuoksi, että nousewat warkain, ilman erinäisiä ennustusmerkkejä.

Tuuliaispää, nuju-tuuli, Squall
Äkkiä nousewa raju-ilma, joka hetken päästä jälleen lakkaa. Tämmöistä ilmaa usein seuraa ukkonen, sade ja rakeita. Wuoden aikaa, kulku-wesiä ja olewia ilmoja myöden muuttuwaiset merkit ennustawat tämmöisen raju-tuulen nousun. Näitä waarallisemmat owat ne noidan tuulet, joita Englannin merimiehet kutsuwat ”White-squalls”, ja jotka nousewat hywin äkkiä ja ilman näkywittä waroitus-merkeittä.

Ja lopuksi tämä kaunis, lähes runollinen kuvaus kangastuksista.

Kangastus, kangasteleminen, Hägring
Merellä useimmiten näkywä ilmiö, jonka säteiden erinomainen taittuminen ilmasta waikuttaa sillä lailla, että se muka on kohottawinaan melkoisen matkan päässä olewat ja maan pallon ymmyrkäisen muodon vuoksi muutoin näkymättömät esineet niin, että ne näkywät lähempänä, kuin oikeasti owatkaan, ja muutetuilla muodoilla ikään kuin wäikkywät ilmassa, taiwaan ranteen yläpuolella. Wälistä ne näyttelewät itsensä myös ylös-alaisinkin. Semmoinen ilmiö ilmestyy usiammasti iltasilla, kuuman ja ukkoista ennustawan päivän perästä, mutta jos ne näkyy kolkolla ilmalla kesä-päiwinä, niin ilmiön kuwat näkywät myös oikiasta muodostaan weden päällä wastapäätä eli katsojan toisella puolella. Tämmöinen kangasteleminen nähdään myös maallakin, laajoilla aukoilla Itämailla ja erinomattain Egyptissä. Yksi nyky-aikoina Niilin wirtaa matkustawa on tästä kirjoittanut näin: ”Koska me olimme matkustaneet puolentoista peninkulmaa Aleksandrian kaupungista, niin me saimme nähdä kumman ja mukalaisille aiwan uuden kuwailemisen, joka aukasi meidän silmäimme eteen lumotun maan. Se oli Egyptin kangasteleminen; ja ilmiö näkyi olewan niin täydellinen, etten minä pitkään aikaan woinut epäillä, ettei kaikki ne, jotka omilla silmilläni olin nähnyt, olleet todelliset. Niilin wirran partaalta alkawa lawia santa-aukko, joka juoksee silmän näkömättömille, näytti äärettömältä mereltä, siliältä ja kirkkaalta kuin lasi; kummittelewat puut, joita erämaasta ei löydy, tekeytyiwät wähän ajan perästä metsiksi ja niemiksi, joitten takapuolelta Suezi-telegraafin kaukaa näkywät walkoiset tornit lumottiin laiwastoksi, jossa näytti olewan koko joukko laiwoja. Kuwaileminen oli ihana ja me näimme sen katoawan samalla tunnolla, kuin joku näkee parahan toiwonsa menewän mitättömäksi”.

Purjehdusseikkailun ensivaikutelmat – ja Gdansk!

Purjehdusseikkailun ensivaikutelmat – ja Gdansk!

Pitkän talven, vielä pidemmän kevään ja viimeiseen asti viipyneen merijään mentyä koitti vihdoin oikea kesä – jo toukokuussa! Toinen meistä sai hetkittäin nauttia sen lämmöstä moninaisten veneprojektien lomassa sillä välin, kun toinen vielä keskittyi matkakassan viimeisten pennosten kartuttamiseen.

Jos olisimme jääneet hinkkaamaan valmiiksi jokaista yksityiskohtaa, lähtöpäivä koittaisi ehkä joskus ensi vuonna – tai ei ehkä milloinkaan. Keskityimme siis vain oleelliseen: siihen, että moottori, purjeet, riki ja tarvittavat sähkö- ja navigointilaitteet toimivat, ja niin me vain lähdimme! Viimeiset päivät olivat niin kiireisiä, että nyt jälkeenpäin ne tuntuvat menneen kuin sumussa. Niin paljon oli muistettavaa, hankittavaa, asennettavaa, järjestettävää, asunnon tyhjennystä ja siivousta, tavarapaljouden karsimista vielä toistamiseen – ensimmäinen askelhan oli muutto 200-neliöisestä maalaistalosta kaksioon, mutta kaksiosta veneeseen oli melkein yhtä iso urakka. Samaan syssyyn vanha veneemme, pikku Matami, löysi uuden omistajan ja senkin vesillelasku saatiin jollakin ihmeen tavalla järjestymään vielä lähtöviikolle. Kaiken ohessa yritimme ehtiä viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa, mutta valitettavan lyhyiksi ne hetket jäivät. Ehkäpä jossakin vähän eteläisemmillä leveysasteilla saamme nauttia vierailevien ystävien ja sukulaisten seurasta pidempään, vailla kiirettä.

Matkamme ensimmäisen legin ennusmerkit eivät olleet varsinaisesti kovinkaan lupaavat. Ensinnäkin matkan alkaminen perjantaina tuottaa jonkin taikauskon mukaan huonoa onnea. Toisekseen purjehdus ja tiukka aikataulu eivät koskaan sovi kovin hyvin yhteen, mutta me toivoimme ehtivämme perille ensimmäiseen pysähdyspaikkaamme Gdanskiin hyvissä ajoin, jotta kolmanneksi miehistön jäseneksi lupautunut ystävämme ehtisi lentää takaisin kotiin ennen lomansa loppua. Kolmas, ja pahin, ongelma oli tietysti se, että emme olleet ehtineet varsinaisesti koepurjehtia venettämme ennen matkan alkua. Yhden viikonlopun pituinen ensireissu lähes tyynessä kelissä muutaman mailin päähän ei ihan täyttänyt vaatimuksia. Mutta moottori vaikutti toimivan, ja muutaman rantautumisen ja laiturista lähdön jälkeen meillä alkoi olla edes hiukan tuntumaa veneeseen.

Siispä matkaan! Lähtö koitti perjantai-iltana 1. kesäkuuta vuonna 2018. Heilutimme hyvästiksi tutuksi käyneelle NJK:n satamalle Helsingin Koivusaaressa, ja kiepaisimme Lauttasaaren eteläpuolitse vielä Vattuniemeen tankkaamaan. Kun lähdimme ulos merelle kohti länttä, oli jo lähes puoliyö. Seuraavana iltapäivänä saavuimme Hankoon, jossa tankkasimme vielä vähän lisää. Samalla tuli laskettua polttoaineen kulutusta, joka yllätti meidät – ihme kyllä positiivisesti!

Auringonnousu Gotlannin lähellä

Hangosta matka jatkui vähitellen reipastuvaan tuuleen, joka kääntyi lounaasta luoteeseen ja alkoi nostaa suurempaa ja suurempaa aallokkoa. Gourmet-ateriat saivat väistyä yksinkertaisemman murkinan tieltä, eikä keulahytissä enää käynyt nukkuminen. Vapaavahti löysi tukevimman asennon salongin sohvalta, jossa kankainen sivulaita piti nukkujan paikallaan, tai perähytin laajalta pediltä, jossa aina jokin reuna tuntui pysyvän muita vakaampana.

Perähytin kodikas ja turvallinen pesä

Gotlannin itäpuolella, kun matkaa oli tehty kolmatta vuorokautta, jouduimme tositoimiin pitämään MOB- eli mies yli laidan -harjoitusta. Onneksi ei sentään ihan oikeisiin tositoimiin, sillä miehestä tai naisestakaan ei sentään ollut kyse, mutta panokset olivat isot kuitenkin. Upouuden pelastuslauttamme teline ei kestänyt merenkäyntiä vaan oli taittunut pohjastaan mutkalle, ja siinä samalla pullauttanut koko lautan kyydistään mereen. Onneksi vieraileva miehistömme jäsen huomasi tapahtuneen heti tuoreeltaan, kun lautta kellui vielä näkyvissä valkoisten vaahtopäiden seassa. Purjeet saatiin äkkiä alas ja pian oltiin poijuhaat ja köydet tanassa lauttaa pelastamassa. Muutaman hiukan ohi menneen lähestymisen jälkeen kiinniotto vihdoin onnistui, mutta painavan lautan saaminen takaisin veneen kyytiin kovassa aallokossa vaati toista tuntia kestäneet ankarat ponnistukset. Isopurjeen puomin ja barduunasta eli apuharuksesta taiotun taljan avulla lautta lopulta saatiin turvallisesti takaisin kannelle, ja sidottua kiinni istumalaatikkoon. Miehistön jo valmiiksi vähiin tiristettyjä voimia vaatinut harjoitus siis onnistui – hyvä me!

Pian lauttaepisodin jälkeen tuuli heikkeni ja kääntyi veneen keulan editse etelän kautta idän puolelle. Sitten se alkoi tasaisesti kasvaa, kunnes Gotlannin ja Gdanskin välisellä suurella ulapalla kävi jo aika navakaksi. Mutta tuulta pahempi oli kuitenkin aallokko. Se nousi korkeaksi ja jyrkäksi, iso aalto toisensa jälkeen vyöryi veneemme perän takaa ja alitse, väliin joku niistä tuli viistommin takalaidalle ja nakkasi paattimme kallelleen. Sisällä tavarat pysyivät enimmäkseen paikoillaan, mutta melkoinen kilinä, kolina ja ryske siellä kävi niiden kolkatessa vuoroin vasten lokeronsa peräseinää, vuoroin koetellessa salpojen ja saranoiden kestävyyttä. Mutta veneemme kulki kaikesta huolimatta omaa, varsin vakaata tahtiansa, eikä meistä kenelläkään ollut kyydissä hätäpäivää. Luottamus veneen kestävyyteen ja merikelpoisuuteen kasvoi hetki hetkeltä.

Kaasulautta Gdanskin edustalla

Iso aallokko seurasi meitä melkein perille Gdanskiin asti. Gdanskinlahtea suojaavan Hel-niemen kärjen jälkeen aallokko vihdoin laantui, ja loppumatka puksuteltiin tyvenessä säässä aamun sarastaessa. Perillä Wisla-joen suulla sijaitsevan pursiseuran satamassa oltiin keskiviikkoaamuna 6.6. klo 06:00. Matka kesti siis melkein täsmälleen 4 ja puoli vuorokautta!

Heti kun köydet oli saatu kiinni laituriin, marssi voipunut mutta onnellinen miehistö niine hyvineen, täydessä purjehduställingissä, viereisellä tontilla sijaitsevan hotellin ravintolaan aamiaiselle. Kylläpä seisovan pöydän antimet maistuivat hyvältä kylmän tonnikalan ja iänikuisten voileipien jälkeen!

Kun aamiaisen jälkeen oli käyty suihkussa ja otettu tunnin voimaunet, tuntui jo taas ihan ihmiseltä, ja teki mieli kaupungille haistelemaan tunnelmaa. Eikä meidän tarvinnut pettyä – Gdanskin vanha kaupunki on kaunis, juuri sopivan kokoinen ja täynnä tunnelmaa, yksityiskohtia ja elämää. Vietimme mukavan illan koko miehistön voimin, ennen kuin seuraavana aamuna kolmannen jäsenemme oli lennettävä takaisin kotiin. Suuri kiitos, Antti! Oli ehdottomasti hyvä päätös värvätä yksi lisäjäsen miehistöön tälle verrattain rankalle matkalle, erityisesti koska kyseessä oli ensimmäinen etappi, suhteellisen tuntematon vene, tottumaton miehistö ja lisäksi vielä kaikki muuttuvat ja yllättävät tekijät, etunenässä tietenkin sää. Kaikki sujui hienosti ja miehistön kesken vallitsi mutkaton ja hyvä henki.

Gdanskin vanhakaupunki

Tarkoituksemme on viipyä Gdanskissa parisen viikkoa – niin kauan kuin venettämme varustellaan Wisla-joen varren venetelakalla. Aurinko paistaa, on täysi kesä. Jokimaisema takakannen ”terassillamme” on rauhoittava, ja bussilla pääsee kaupungin vilinään milloin haluaa. Nyt on aikaa levätä pois matkaväsymys ja menneen syksyn, talven ja kevään ankarat ponnistukset: talon myynti ja muutto, voimia vaatinut päivätyö, veneen kunnostus, järjestelyt, hankinnat, toinen muutto, nelijalkaisen ystävämme poislähtö… Nyt on aikaa myös totutella ajatukseen uudesta elämästä, sen vapaudesta ja ilosta, mutta myös isoista haasteista.

Seuraa meitä myös Facebook– ja Instagram-sivuillamme, ne saattavat olla paremmin ajan tasalla!

Päätös syntyy

Päätös syntyy

Aamukuudelta seisoin koirani kanssa Rödhamnin kallion laella ja tähyilin länteen, Ruotsiin. Meri oli ankaran tummanharmaa ja matalalla sen yllä roikkui yhtä harmaa taivas. Tuuli meni luihin ja ytimiin, vaikka olin pukenut päälleni kaikki vaatteet, jotka olin nyssäköistä ja veneen onkaloista onnistunut löytämään. Tuonneko nyt sitten pitäisi lähteä? Kovaan tuuleen, todennäköisesti sateeseen, ikävälle harmaalle merelle palelemaan? Vaikka Ruotsiin olisikin vain yhden päivän matka navakassa sivumyötäisessä, joka nyt jo puhalsi reippaasti ja lupaili enemmän, se kestäisi meidän pienellä veneellämme silti ainakin kahdeksan, ehkä kymmenenkin tuntia. Jos periltä löytyisi lämmin ja aurinkoinen kesä, mikäpä olisi palellessa yhden päivän ajan, mutta Tukholman saaristossa olisi ihan tämä sama, kylmä epävuodenaika. Ja viikon päästä meidän pitäisi jo lähteä sieltä kotimatkalle, kenties edelleen yhtä kylmässä säässä. Matkan suuntaa oli pohdittu päiväkausia, mutta lopulta päätös syntyi muutamassa minuutissa. Jätetään Ruotsi väliin tällä erää!

Palasin laiturille, jossa kaikki väki näytti vielä nukkuvan veneissään. Me lähtisimme liikkeelle heti, kun nyt kerran olimme jo hereillä. Maarianhaminaan ei ollut kuin kymmenisen mailia, ja vaikka tuuli olikin täysin vastainen, pääsisimme sinne koneella ajaen parissa tunnissa. Kylläpä mieli olikin keveä, kun edessä kajasteli kylmän avomeripurjehduksen sijaan leppoisa kaupunkiloma! Vaikka veneretkeilyn suola ovatkin meille rauhalliset ankkuripaikat ja hiljaiset poukamat, välillä on ihan mukavaa viettää helppoa laiturielämääkin. Etenkin kylmänä, harmaana päivänä ajatus saunasta vei voiton kaikesta muusta!

Olimme perillä Maarianhaminassa jo aamulla, ja laituripaikka löytyi helposti. Satama oli hyvin vilkas, isoja risteilyaluksia tuli ja meni jatkuvalla syötöllä, parhaimmillaan niitä pyöri sataman suulla neljä, viisikin kerrallaan. Me riensimme heti nauttimaan kaupungin vilinästä ja mukavuuksista. Lounaspaikaksi valikoitui italialainen bistro, koska sen terassille oli luontevaa istahtaa koiraseuralaisemme kanssa. Paikan pizzat osoittautuivat kuitenkin niin herkullisiksi, että meistä tuli heti kanta-asiakkaita. Shoppailuakin harrastimme – lämpimien lisävaatekertojen ohessa matkaan tarttui hieno hiiliteräspannu, jota pääsimme heti samana iltana testaamaan. Se toimi veneemme Wallas-lieden kanssa loistavasti, sillä sen sai paljon kuumemmaksi kuin tyhmät teflonpannut, joista veneemme perusvarustus lähinnä koostuu. Veneolosuhteissa täytyy hiukan tinkiä gourmet-tason välineistöstä, jotta tiskaaminen, tuo molempien inhoama askare, sujuisi edes hiukan mukavammin.

Iltapäivällä aurinko alkoi yllättäen paistaa, ja pari Maarianhaminassa viettämäämme päivää olivatkin lopulta varsin kesäisiä. Viihdyimme viehättävän kaupungin lehmusbulevardeilla ja vanhojen puutalojen reunustamilla kaduilla, kävelimme paljon ja istahdimme välillä kahvilapöytään leppoisaan puutarhaan tai vilkkaan ostoskadun varrelle. Ja täydensimme veneen ruokakomeroita marketin hyvistä valikoimista useaan otteeseen, kunnes jokainen lokero ja punkan alunen pursuili säilykkeitä, viinipulloja ja oluttölkkejä ja näytti siltä, että voisimme matkustaa vaikka loppukesän käymättä enää kaupassa. Se olikin hyvä, sillä päätimme suunnata Maarianhaminasta länsikautta Ahvenanmaan ympäri. Meitä kiinnostivat erityisesti Getan pohjoispuolen vuonomaiset ankkuripaikat ja monien purjehtijoiden mainostama hiljaisuus ja rauha – niillä seuduin liikkuisi paljon vähemmän veneilijöitä kuin Ahvenanmaan etelä- ja itäpuolen suosituilla reiteillä ja vierassatamissa.

Sitä ennen kuitenkin vietimme mukavan kaupunkiloman ja nautimme myös ihmisvilinästä. Kaikkeen ei silti koskaan totu: vielä toisenakin iltana sydän heitti voltin, kun kello 21:n laukaus kajahti Maarianhaminan satamassa. Se varmaankin merkitsi lipunlaskua. Meillä lippu sai liehua ylhäällä niin kauan, kuin oltiin matkalla – ja matkalla oltaisiin yötä päivää, kunnes vene olisi taas kotilaiturissa!

Pommern Maarianhaminan satamassa

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Menneiden aikojen tunnelmissa

Menneiden aikojen tunnelmissa

Haapsalun linnaHaapsalu on suomalaisille Viron kaupungeista varmaankin tutuin heti Tallinnan ja Pärnun jälkeen. Meille visiitti oli ensimmäinen, vaikka olemme ahkeria Viron matkaajia ja muutoin kiertäneet melkein maan jokaisen kolkan. Oli hienoa saapua kaupunkiin meritse, niin kuin varmaan keskiajallakin usein saavuttiin – niihin aikoihin kun maantiet olivat vielä varsin vaatimattomia.

Ensimmäiseksi halusimmekin suunnata nimenomaan Haapsalun keskiaikaiseen historiaan. Haapsalun Piispanlinnan vaiherikas historia alkoi 1200-luvulla ja sen rakennustyöt kestivät kaikkiaan kolmisensataa vuotta. Tuona aikana aseet kehittyivät ja niiden myötä linnoitustekniikka koki monia uudistuksia, ja niinpä Haapsalunkin linnoitukseen lisättiin eri aikakausina uusia osia. Valitettavasti myöhästyimme viikon verran treffeiltä Haapsalun suurimman kuuluisuuden, Valkean Daamin, kanssa. Hänen kerrotaan ilmestyvän linnan katedraalin ikkunaan elokuisena yönä täydenkuun aikaan. Me satuimme olemaan silloin jumissa Viinistun tuulisessa satamassa.

Tuntui mukavalta heittäytyä täysillä kaupunkilaiselämään, nauttia herkullisista lounaista ja illallisista toinen toistaan paremmissa ravintoloissa ja ihastella ihmisvilinää vanhojen, kauniiden talojen reunustamilla kaduilla. Vaikka elettiin elokuun viimeisiä päiviä, oli sää vielä lämmin ja kesäinen. Haapsalun pääkadun vilinästä ei tarvitse poiketa kuin korttelin-parin verran syrjemmäs, niin tunnelma kapeilla, mutkittelevilla kaduilla muuttuu kuin matkustaisi ajassa sata vuotta taaksepäin. Vanhat lehmukset varjostavat pieniä pihoja, värikkäät ystävälliset talot esittelevät huolella kaiverrettuja, veistettyjä tai raudasta taottuja yksityiskohtiaan, valo väreilee kauniisti verantojen puhalletuissa lasiruuduissa. Tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Todellisuudessa tämä ajaton idylli on vaatinut vuosikausien työn, verta, hikeä ja kyyneleitä. Ennen Viron uutta, nyt 25-vuotiasta itsenäisyyttä vaikutelma oli tyystin toisenlainen – varmaan jokainen Virossa Neuvostoaikaan tai pian sen jälkeen vieraillut muistaa miltä maisemat silloin näyttivät. Muutos on hämmästyttävä näinkin lyhyessä ajassa, eikä virolaisten tarmokkuutta ja taitavuutta voi olla ihailematta.

Kesäinen sää jatkui, mutta lännen suunnalta kantautui jo taas ensimmäisiä myrskyn merkkejä – kovenevaa tuulta, aallokkoa ja jopa jokunen sataman suojiin hakeutuva venekin saapui mereltäpäin. Lopulta myrsky saavutti Viron rannikon, hyöri yllämme pari päivää, jatkoi hurjaa vauhtiaan Suomen puolelle, jossa se katkoi sähköjä isoilta alueilta. Se olikin omituinen myrsky. Aurinko paistoi koko ajan täydeltä terältä, sadetta emme saaneet pisaraakaan, mutta tuuli oli hurja. Yöllä satamassa kuuntelimme tuulen pauhua ja varsinkin sen aiheuttamaa pauketta, kilinää ja kolinaa, kun veneiden köydet ja vaijerit hakkasivat mielipuolisesti mastoja vasten. Aallokko ei sentään satamaan päässyt, joten ei tarvinnut pelätä punkasta putoamista kesken unien.

Mietimme, ovatko säät ja tuulet muuttuneet näin paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana, jotka olemme viettäneet kuivalla maalla, vai oliko tämä kesä vain poikkeuksellisen tuulinen – vai oliko pelkkää sattumaa, että lomaviikkomme ja melkein kaikki merellä viettämämme viikonloput olivat kovin tuulisia? Eihän tuulisuuteen kiinnitä samalla tavalla huomiota, jos viettää aikaansa toimistossa tai suojaisella kotipihalla. Ainakin veneemme merikelpoisuus tuli testattua ja hyväksi havaittua jo heti ensimmäisenä kesänä. Sen puolesta meillä ei ainakaan ole hätäpäivää, sillä pikku Matamimme tuntuu selviävän kyllä kaikesta mitä Itämeri keksii sen eteen heittää.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Myötätuulessa Tallinnaan!

Myötätuulessa Tallinnaan!

dsc_0316-001

Monikin suomalainen on saapunut Tallinnaan hyvässä “laitamyötäisessä”. Niin mekin, mutta me teimme sen sentään ihan omin purjein!

Viinistu päästi meidät viimein otteestaan vietettyämme siellä kolme keikkuvaa, nykivää yötä. Säätiedotus oli lupaillut aamuvarhaiselle hetkeksi heikompaa tuulta, ja me päätimme ottaa siitä vaarin. Herätyskello soi viideltä, ja hetkistä myöhemmin sujahdimme aallonmurtajan aukosta ulos. Tuulta ja aallokkoa oli edelleen, joten hiukan meitä jännitti – sormet ja varpaat ristissä toivoimme, että moottori jaksaisi puskea meitä ainakin vähän matkaa irti rannan läheisyydestä. Ja jaksoihan se, uskollinen Yanmar, mikäs hätä sille nyt voisi tulla?

Ulos merelle päästyämme nostimme myötätuulessa pelkän keulapurjeen. Tuuli oli kohtalaista, mutta aallokko monen päivän itätuulen jäljiltä suurta – ihan oikeasti suurta, isoimmat aallot huipusta pohjaan kolmisen metriä. Pikkuisella veneellä tuntui kuin välillä olisi ollut syvällä montussa, välillä taas korkean kukkulan laella, josta melkein huimasi katsella seuraavaan aallonpohjaan asti. Mutta pelottavaa se ei ollut laisinkaan!

Muita veneitä emme nähneet ennen kuin Pranglin kohdalla. Pranglin saari oli yksi niistä kohteista, joissa olisi ollut mukava käydä, mutta nyt se sai jäädä toiseen kertaan. Loma oli jo pitkällä, ja me vasta tässä! Rohuneemen ohitettuamme alkoi liikenne vilkastua, ja Tallinnan edustalla sitä todella riitti!

Piritan vierassatama oli kuitenkin melkein tyhjillään. Kiinnityimme laituriin ja lähdimme tutustumaan satamaan. Heti ensimmäisestä venetarvikeliikkeestä löytyi valmiina vakiovarusteena juuri sellainen töpseliadapteri, jonka olimme teettäneet Viinistussa. Hintaa sillä oli kyllä paljon enemmän, ja meillä oli hyvä mieli myös siitä, että olimme työllistäneet pienyrittäjiä ja kannattaneet pikkukaupungin palveluja ison metropolin sijaan!

Seuraavana päivänä kiertelimme kaupunkia ja kävimme taas ostoksilla. Sillä välin veneemme oli saanut pari uutta naapuria. Erään veneen suomalaismiehistöltä kuulimme, että seuraavana yönä – perjantaina 18. elokuuta – kilpailtaisiin Helsinki-Tallinna Race, ja että Piritaan olisi tulossa toistasataa venettä yön aikana. Ilta oli tyyni ja rauhallinen, niin tyyni että saatoimme kaivaa pallogrillin esiin ja kokkailla avotilassa mahtavat illallisherkut. Kun olimme hämärän laskeuduttua käymässä yöpuulle, saapuivat jo ensimmäiset kilpaveneet satamaan – nopeimmat olivat taittaneet matkan reilussa kuudessa ja puolessa tunnissa. Aamulla heräsimme siihen, että kannellamme tömisteltiin ja säädeltiin köysiä. Luukusta kurkistaessa näytti maisema todellakin toiselta kuin illalla – ennen lähes tyhjät laiturit pursuilivat nyt veneitä, lisää saapui jatkuvasti ja niitä ahdettiin pieniinkin väleihin. Satama oli täynnä ääntä ja liikettä, purjeita viikattiin, ohjeita huudeltiin, yön sääilmiöitä ja tapahtumia käytiin läpi. Sataman vessoihin ja suihkuihin jonotti joukoittain purjehdusasuisia, väsyneitä mutta tyytyväisen näköisiä ihmisiä. Purjehduskilpailuissa on ihan omanlaisensa tunnelma, oli mukavaa päästä vähän kuin jäniksenä kokemaan sitä. Mutta ei meillä taida olla oikein paloa osallistua itse moisiin – omaan tahtiin seikkaileminen sopii meille paremmin.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!