Browsed by
Avainsana: Vanhat kylät

Ruoria pyöritellen Bornholmiin ja Kieliin

Ruoria pyöritellen Bornholmiin ja Kieliin

Alun perin kahden viikon projektiksi suunniteltu veneemme peräkannen targakaaren mittatilaustyö Gdanskin laitakaupungilla venyi lopulta viiden viikon mittaiseksi. Osin syynä oli tietysti se, että itse keksimme työn edetessä uusia varusteita ja yksityiskohtia, osin siksi että työn suunnittelu ja johto venetelakalla oli jokseenkin raskassoutuista. Mutta työn laatu on aivan priimaa, ja siihen olemme kerta kaikkiaan tyytyväisiä! Meillä on nyt tuon kyseisen kaaren varaan asennettuna niin paljon aurinkovoimaa, että voinemme elellä varsin omavaraisina sähkön suhteen. Ensimmäisten päivien koekäyttö osoitti jo, että pilviselläkin säällä paneelit lataavat oikein hyvin. Se on tärkeä juttu, sillä vierassatamissa latauspiuhan päässä oleilu ei sovi meidän budjettiimme pidemmän päälle, eikä moottoriakaan viitsi turhan päiten pelkän akkujen lataamisen vuoksi käyttää. Voi olla, että moottoriin joutuu joskus turvautumaan, jos oikein monta päivää on synkeää ja sateista, mutta enimmäkseen meidän pitäisi nyt pärjätä.

Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi.

Kun homma vihdoin tuli valmiiksi, lähdimme niin nopeasti telakan rannasta, ettemme ehtineet lainkaan meriklaarata venettä. Viisi viikkoa leppoisan joen rannassa oli saanut meidät jo unohtamaan Gdanskin edustan jättiaallokon, ja meille tuli aivan kuin yllätyksenä, että heti merelle päästyämme vene alkoi keikkua aivan villisti! Hapankorppupaketit lentelivät hyllyiltä, lattialla liukui ties mitä vesipönttöjä pitkin poikin, ja kannellekin näkyi unohtuneen tavaraa, joka uhkaavasti lähti matkaamaan kohti parraslistaa. Niin kiire oli päästä jatkamaan matkaa! Ensimmäisenä iltana puksuttelimme vain Gdanskin keskustaan, jossa meillä oli aikomus seuraavana päivänä käydä ruokakaupoissa ennen matkan jatkamista. Gdanskin vierassatamaan asti emme kuitenkaan ehtineet, sillä matkan varrella oleva Olowiankan nostosilta oli kiinni, ja seuraavaan avaukseen oli melkein tunti. Se oli liian pitkä aika odotella nälkäisenä viihtyisän näköisen italialaisravintolan rantaterassin edustalla, ja niinpä suunnitelma vaihtuikin pizzaillalliseen ja yöpymiseen nostosillan korvalla. Eipä meitä kukaan siitä hätistellyt poiskaan, joten suoritimme myös lähtöpäivän ostokset tästä privaattimarinastamme käsin.

Matka alkoi Gdanskista keskiviikkoiltana 11. heinäkuuta ja jatkui Hel-niemen jälkeen länteen. Reitti vähän kiemursi, sillä tuuli oli myötäinen itätuuli, mutta aallokko kävi vanhan pohjoistuulen jäljitä vielä sivusuunnalta.  Isojen aaltojen keikutuksessa täysymyötäiseen purjehtiminen olisi vaatinut keulapurjeen spiiraamista spinnupuomin kanssa sivulle, ja isopurjeen varmistamista preventteriköysillä sitä kaikkein kamalinta eli vahinkojiippiä vastaan. Keplottelimme pientä siksakkia sivumyötäiseen, jolloin saimme purjeet pidettyä vedossa. Meidän vanhat köytemme olivat siinä kunnossa, että niitä ei enää puomien virittelyyn uskaltanut käyttää, ja muutenkin halusimme välttää purjeiden kanssa ylimääräistä revittelyä ennen kuin saisimme vaihdettua köydet uusiin. Köysiä emme Puolassa onnistuneet hankkimaan, mutta rikitarkastaja sentään vinssattiin mastoon ja kaikki mastoa kannattavat teräsvaijerit päätteineen ja vanttiruuveineen saivat arvosanan Erinomainen. Se oli sentään helpottava tieto. Uudet köydet odottaisivat meitä Saksassa, kunhan nyt vain ensin pääsisimme sinne asti.

Ensimmäisen yön aamutunneilla autopilotti lakkasi toimimasta. Se oli toiminut ongelmitta ensimmäisen legin kovissa keleissä ja vaikuttanut todella järeältä peliltä. Olimme tässä vaiheessa vielä Puolan rannikon tuntumassa ja edessä oli pitkälti toistasataa merimailia Bornholmiin, jossa aioimme pitää parin päivän tauon. Se tauko tulikin tarpeeseen, sillä käsin ohjaaminen kahden hengen miehistöllä on raskasta puuhaa! Varsinkin pimeänä, pilvisenä, kuuttomana yönä on tuijotettava herkeämättä kompassia, sillä suuntavaisto ei kerro yhtikäs mitään. Kun lisäksi vielä tuuli tyyntyi, mutta aallokko jatkoi omaa vellovaa elämäänsä, kävi veneen ohjailu todella työstä. Purjein kulkevalla veneellä on aina jokin tietty suunta ja kallistus, ja ruorimiehellä pysyy tuntuma peräsimeen, mutta moottorilla ajettaessa ainakin meidän veneemme on täysin tunnoton ja kuskin herpaantuessa alkaa kääntyillä aivan sattumanvaraisiin suuntiin. Mutta perille Bornholmiin päästiin!

Puolitoista vuorokautta kestäneen sateisen harmauden jälkeen meitä tervehti perillä Rønnen satamassa paahteisen aurinkoinen sää. Bornholm, Tanskanmaan ihanin paikka, täytti kauneuden tarpeemme tankit piripintaan. Matkustimme lauantaina bussilla kumpuilevien peltomaisemien halki Allingeen saaren luoteisnurkalle, jossa nautimme herkullisen savukalalounaan Allinge Røgerissä, ja sen jälkeen ihastelimme pikkukaupungin kesäfestivaalitunnelmaa ja elävää musiikkia satamassa, jonne oli ahtautunut niin paljon veneitä, että oli vaikea kuvitella miten ne sieltä aikanaan saatiin pois.

Paikka oli todella pittoreski, mutta samalla olimme hyvin tyytyväisiä, ettemme olleet edes harkinneet omalla veneellämme yrittää näin pieniin satamiin. Meidän iso matamimme ei nimittäin käänny pennin päällä eikä edes ison setelin, sen kanssa ei voi ajatellakaan ahtautuvansa pieniin ja mutkikkaisiin satama-altaisiin.

Bornholmissa olisi hyvin viihtynyt vaikka kuukauden, miksei loppuiän, mutta tuuliennuste näytti lähenevää pläkää ja siksi päätimme lähteä sunnuntaina 15.7. jatkamaan matkaa kohti Kieliä. Saimme näin yhden hienon purjehduspäivän, minkä jälkeen pläkä kuitenkin saavutti meidät. Seurasi koneajoa toista vuorokautta, mutta meri oli sentään tyyni eikä ohjailu siksi kovin hankalaa. Ja matkan varrella oli niin paljon tuulipuistoja, laivareittejä ja vilkkuvia majakoita, että ne pitivät vahtivuorolaisen sopivasti pirteänä.

Mutta pian autopilotin mentyä meiltä hävisivät kaikki navigointi-instrumentit. Ne olivat olleet kirjaimellisesti “tuulella käyviä” matkan alkupuolelta saakka, mutta nyt mikään mittari ei enää osoittanut elon merkkejä.

Hankaluudet veneemme varusteiden kanssa ovat olleet niin suuria ja moninaisia, ettei tälle viimeisimmälle vastoinkäymiselle jaksanut enää kuin hymähtää alistuneesti. No, onneksi sentään kohta oltaisiin Kielissä, ja sieltä varmasti löytyisi joku, joka osaisi auttaa meitä laitteiden kanssa. Ja siellä sentään meitä odottaisi – akkujen ja köysien lisäksi – kauan kaivattu jolla! Mehän tilasimme kumiveneen jo talvella Venemessuilta, mutta sitäpä emme vain lukuisista yrityksistä huolimatta koskaan saaneet. Saksasta saimme samanlaisen tilattua parissa päivässä – olimme saaneet siitä sähköpostilla kuvankin, ja uskalsimme uskoa että jolla sentään oli totta!

Jolla on totta! Tässä jo koekäytössä ja heti likaisena…
Itku pitkästä ilosta?

Itku pitkästä ilosta?

Kaikki hyvä loppuu aikanaan – kesä, loma, purjehdus, vapaus, riemu ja hauskuus. Vai mitä? Itku pitkästä ilosta?

Niinhän se tuppaa olla. Eipä aikaakaan, kun on marraskuu, veneet kököttävät maissa, ihmiset busseissa, autoissa ja työpaikoilla, paljaat puut ja pihalle unohtuneet varvassandaalit räntäsateessa. Pimeys koittaa taas päivä päivältä aikaisemmin. Ei oikein huvita. Toista se oli vielä muutama kuukausi sitten – poutapilviä sinisellä taivaalla, niittykukkien huumaavaa tuoksua, heinäsirkkojen väsymätöntä siritystä ja lokkien huutoja kirkkaassa illassa.

Saaristomeri hymyili meille. Jokainen päivä tuntui olevan edellistä kauniimpi ja aurinkoisempi, jokainen rantakallio sileämpi ja lämpimämpi. Aspön onnelliselta saarelta lähdettyämme meri oli aivan tyyni. Vähän harmitti ettei tuulta ollut purjehtimiseen, sillä hiljaisuus on aina mukavampaa kuin koneen puuduttava puksutus. Maisema oli kuitenkin niin kaunis, ettei moottorilla ajaminen tuntunut niin tylsältä kuin yleensä. Kovin pitkälle emme silti jaksaneet jurnutella, vaan jäimme yöksi Berghamnin saareen Aspön ja Nauvon puoliväliin.

Saarella sijaitsee vanhoja kalastajatiloja, joista osa on Metsähallituksen hallinnassa. Kauniissa, valkoisessa talossa on museo, jonka ovet olivat auki ja sisällä sai ihan omassa rauhassaan tutustua saariston elämästä ja historiasta kertovaan näyttelyyn. Ympärillä on vanhoja niittyjä, joita edelleen hoidetaan laiduntamalla. Mekin kuulimme kyllä illansuussa lehmien ammumista, mutta emme koskaan nähneet äänen lähdettä – ne taisivat nauttia kesäpäivästään jossakin metsän vilpoisassa varjossa. Rannassa oli kauniita, meri-ilmaston harmaiksi kauhduttamia aittoja ja laitureita.

Berghamnin satamapaikat, joita on kaksi ihan vieretysten, sijaitsevat kauniissa poukamassa pienen saaristoryppään suojaamana. Edustalla risteää kaksi suosittua veneväylää, mutta paikka oli näin heinäkuussakin aivan hiljainen. Veneilijät tuntuvat pääasiassa hakeutuvan isoihin satamiin palvelujen äärelle, eikä täällä ollut sitä lajia tarjolla vesijohtoa ja jätekatosta lukuun ottamatta. Miten kaunis paikka, totesimme kuin yhdestä suusta, tännehän saisi vaikka kuinka hienon retkisataman! Tuossa olisi ravintola, tuossa pikku uimaranta, tuohon sopisi grillipaikka! Toisaalta, tuskinpa se olisi ollut mukavampaa kuin tällä tavoin vapaana ja rauhassa haahuilla pitkin kukkaniittyjä ja laidunmaita, ihailla tyyntä saaristoa ja illan tullen vaihtaa muutama sana viereiseen laituriin kiinnittyneen veneen miehistön kanssa, nauttia hyvä illallinen ja nukahtaa rauhalliseen liplatukseen ja veneen kevyeen keikahteluun.

Seuraavana päivänä purjehdimme Nauvoon, eikä siellä ollut tällaisesta rauhasta tietoakaan. Tarkoituksena oli käydä vain pikainen kauppareissu ja palata takaisin saaristoon illaksi, mutta sateen ja ukkosen uhka leijui sataman yllä niin pitkään, että tuntui paremmalta ajatukselta jäädä sittenkin laituriin ja käydä kenties suihkussa ja ehkä ulkona syömässäkin. Olimme myös havainneet ongelmia sähkölaitteiden kanssa, erityisesti jääkaapin, joka ei jaksanut oikein käydä, ja päättelimme “hupiakkumme” vetelevän viimeisiään – käynnistysakkuhan olikin uusittu jo keväällä. Nauvon huoltoasemalta löysimme uuden akun, ja päätimme vaihtaa sen paikalleen saman tien. Siinäpä se päivä kuluikin puuhaillessa. 

Nauvosta löytyi – tietysti – myös kirkko, ja pitihän sitä – tietysti – käydä ihailemassa. Kiviseinien sisällä oli viileää ja hiljaista, korkeat holvit olivat kauniisti koristellut.

Yksi yö satamahulinaa riitti meille, ja palasimme takaisin Berghamniin. Matkan päätepiste häämötti jo minulle – jäisin pois kyydistä Kasnäsissa parin päivän päästä, ja tilalleni saapuisi vaihtomies, joka auttaisi purjehtimaan veneemme takaisin kotisatamaan. Minun ei siis tarvitsisi palata takaisin omia jälkiämme pitkin, reittiä, jonka tunsin jo paremmin kuin hyvin, vaan lomani loppuhuipennus olisi tämä kaunis Saaristomeri! Se sopi minulle oikein mainiosti. Jos hauskuuden on pakko loppua, se on parasta lopettaa silloin kun se on parhaimmillaan, eikä venyttää sitä turhan päiten – silloin itku tulee väkisinkin!

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaanlue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Vårdö – laivanvarustusta ja omenatarhoja

Vårdö – laivanvarustusta ja omenatarhoja

Tuuli oli kääntynyt lännen puolelle, mikä meille tarkoitti taas myötätuulipurjehdusta. Olimme Ahvenanmaan pohjoisimmassa kolkassa, Getan pohjoisrannalla. Oltiin matkan kääntöpisteessä, tästä eteenpäin reitti kulkisi taas idän suuntaan ja kotia kohti. Kesäinen sää jatkui, vaikka tuuli oli aina vain itsepintaisen kylmä. Meno oli silti mukavaa pelkän genuan voimalla täysimyötäiseen. Kesken kaiken huomasimme purjeen alakulman irronneen rullalaitteen sakkelista ja lepattavan vapaana. Onneksi saimme purjeen rullattua äkkiä kiinni, kiristettyä sakkelin, ja matka pääsi jatkumaan. Hiukan mietitytti, oliko yläpään sakkelikin kenties löysällä – sen irtoaminen olisi nimittäin tiennyt kiipeilykeikkaa jollekin korkeita paikkoja pelkäämättömälle – ja päätimme tarkistaa asian heti seuraavassa yöpymispaikassa.

Sopivaksi paikaksi pysähtyä valikoitui Vårdö, ja siellä vasta pari kesää toiminut Vargatan vierassatama, jota ei vielä löytynyt satamaoppaastakaan. Veneitä oli muutamia ja tunnelma leppoisa. Rantamakasiinin seinustalla odotteli pari perävaunulla varustettua polkupyörää, joita satamavieraat saivat lainata kauppareissua varten. Tokihan sellaista ylellisyyttä piti heti lähteä testaamaan, kun kauppakin olisi vielä hetken aikaa auki!

Karvainen matruusimme köytettiin peräkärryyn kahdella springiköydellä, ja sitten liikkeelle! Matkaa kaupalle oli alle kilometri, ja reitti kulki kauniin viljelysmaiseman halki. Omenatarhoja ja kasvihuoneita näytti olevan joka puolella. Hedelmäpuut kasvoivat siisteissä riveissä, koristeenaan siellä täällä värikäs ruusupensas. Mäen nyppylällä vanhojen jalopuiden katveessa sijaitsi Vargatan kylä ja siellä pieni maalaisputiikki, jonka pihaan kaarsimme menopeleillämme. Kauppa oli aivan täyteen ahdettu, sen valikoimaan kuului totisesti kaikki mahdollinen.

Vårdön saarella oli niin kiireetöntä ja mukavaa, että sinne teki mieli jäädä vain oleilemaan. Ehkä syynä oli vehreä maalaismaisema, ehkä kauniit, vanhat laivanvarustajien talot, joiden liepeillä vallitsi tyyni, salaperäinen tunnelma. Jokaisella talolla olisi varmasti ollut kerrottavanaan jännittäviä tarinoita menneisyydestä, siitä miten tämän pienen saaren maanviljelijät ryhtyivät laivureiksi ja alkoivat kuljettaa kauppatavaraa Tukholman, Tallinnan, Turun ja Helsingin markkinoille. Vuosisatojen kuluessa monista tuli mahtavia ja rikkaita, ja he rakennuttivat arvolleen sopivia komeita taloja, joiden pihoja koristavat edelleenkin suuret ankkurit ja laivatykit.

Kauempana satamasta sijaitsee Värdön kirkonkylä, jonne tein yksin patikkaretken seuraavana päivänä. Oli niin kuuma, äkkiseltään lähes tukahduttava ilma, ettei vanha koiramme olisi jaksanut niin pitkää lenkkiä, vaikka muuten onkin vielä reipas. Kirkko oli pieni, mutta sen sienen muotoinen kellotorni oli korkea ja mahtava, kenties hiukan liiankin suuri. En koskaan kyllästy tutkimaan vanhoja rakennuksia, ja koska saarissa suurin ja tärkein rakennus on melkein aina kirkko, niitä tulee aina merimatkojen varrella bongattua. Saaristossa ja rannikolla kirkon katosta roikkuu aina laiva – täällä se oli Erik-niminen.

Oma hauskuutensa Vårdön saarella olivat joka puolella näkyvät virstanpylväät, jotka merkitsivät Venäjän vallan aikana rakennettua postireittiä – sen läntinen päätepistehän oli Eckerön suuri postitalo. Ahvenanmaalla oli siihen asti käytetty ruotsalaista mailia, nyt olisi pitänyt siirtyä venäläiseen virstaan. Kompromissina Suomen senaatissa keksittiin suomalainen virsta, joita mahtui ruotsalaiseen mailiin kymmenen kappaletta. On sitä byrokratiaa ollut ennen EU:takin, kuten tästä esimerkistä huomataan.

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Jurmon tuulisilla nummilla

Jurmon tuulisilla nummilla

Hangon hälinä häipyi nopeasti kuuluvista, pian olimme taas merellä. Ohitimme Suomen eteläkärjen, Hangon tulliniemen, ja jatkoimme Hangon läntistä selkää kohti Hiittisiä. Oli peilityyntä, ja kivikkoisen selän yli paarustaminen tuntui kestävän iäisyyden. Kun emme enää jaksaneet, ajoimme väylältä sopivaksi katsomaamme ankkuripaikkaan ja keräsimme voimia yön yli. Matka jatkui heti kukonlaulun aikaan, ja aamupäivän mittaan kohteeksi valikoitui Jurmon hiekkainen saari.

Klikkaa kuvia nähdäksesi isommat kuvat ja kuvatekstit.

Emme olleet koskaan käyneet Jurmossa, mutta olin monesti bongannut sen lentokoneesta – sen pitkulainen, kiemura muoto on niin helposti tunnistettava. Jurmohan on osa Salpausselän harjua, joka vielä kerran täällä kaukana ulkomerellä pistäytyy vedenpinnan yläpuolella, ja on sen vuoksi niin täysin erilainen kuin ympäröivät, kallioiset saaret.

Saavuimme perille niin ajoissa, että ehdimme vielä varata illaksi saunavuoron. Jo aikaisin iltapäivällä sataman laiturit täyttyivät veneistä, myöhemmin illalla saapuneille löytyi tilaa vain lohkareisen aallonmurtajan reunalta. Me olimme tottuneet itäisellä Suomenlahdella siihen, että satamissa on poijuja aina vapaana, ja monissa luonnonsaarissa saa usein yöpyä omassa keisarillisessa yksinäisyydessään. Nyt saimme ensimmäisen kosketuksen Saaristomereen ja sen suosittuihin vierailusatamiin. Eipä ihme, että moottoriveneilystä on tullut niin suosittua – purjehtija voi pitkän päivämatkan taivallettuaan jäädä nuolemaan näppejään, kun moni muu on porhaltanut paikalle yhdessä hujauksessa ja varannut kaikki paikat. Me tosin totesimme, että pienelle veneelle silti melkein aina löytyy paikka jostakin. Meidän matamimme on niin pikkuruinen, että se mahtuu kahden isomman veneen keulojen väliin eikä vie lainkaan laiturileveyttä! 

Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, melkein uskaltaisi sanoa lämmin, ellei tuuli olisi edelleen hyytänyt luihin ja ytimiin. Ilma oli kuitenkin mitä parhain pitkälle kävelylle, tutustumaan saaren erikoiseen luontoon ja pittoreskiin kalastajakylään. Heti kävelyn aluksi sain kuitenkin kokea pari kunnon säikähdystä: olin astua kyykäärmeen päälle heti laiturin vieressä, ja toinen samanmoinen luikero viuhahti jalkojeni juuresta, kun olin kävellyt vain vähän matkaa satamasta kohti Högberget-kukkulaa. Niinpä pysyinkin visusti poluilla, joilla oli jonkinlainen näkyvyys edes askelen-parin päähän, enkä lähtenyt seikkailemaan paksuihin kanervikkoihin tai katajapensaiden sekaan. Ehkä myös laulaminen pitää kyykäärmeet loitolla, mene tiedä – sitä ainakin kokeilin hyvällä menestyksellä, sillä enempää matelijoita en retkelläni kohdannut.

Tuulisen, lähes puuttoman saaren maisema muistuttaa enemmän Skotlannin nummia kuin suomalaista saarta. Kanerva ei vielä kukkinut, mutta oli helppo kuvitella, miten upealta nämä nummet näyttävät purppuraisessa loistossaan myöhemmin kesällä. Matalaa, läpitunkematonta katajaa luikersi myös kaikkialla – sitä koitetaan pitää kurissa kulottamalla osia saaresta joka vuosi. Jurmon keskiosissa kasvaa pieni mäntymetsä, jonka sisään tuuli ei pääse, ja sen “viherjäisell’ lattialla”, mehevällä ruohikolla, sai astella täydessä hiljaisuudessa. Pohjoisrannalla on pieni kalastajakylä tuulimyllyineen, ja siellä on myös Jurmon herttainen kappeli vuodelta 1846. Vastakkaisella, eteläisellä rannalla koitin nähdä “munkkirinkilöitä”, kivestä kasattuja pyöreitä muodostelmia, mutta kyypelossani en uskaltanut lähteä niitä tarkemmin etsiskelemään. Perimätiedon mukaan niitä rakentelivat Kökarin fransiskaanimunkit keskiajalla.

Illansuussa alkoi saaren viehättävän kahvila-kaupan pihalla seisovan savu-uunin luukusta pössähdellä lupaavia tuprahduksia. Saimme kuin saimmekin illalliseksi tuoretta, savustettua lohta, uusia perunoita, tilliä ja sipulia, kun ensin oli saunottu monen päivän hiki ja merisuola pois iholta. Karun kaunis Jurmo tarjoili meille melkein täydellisen kesäillan – kuulaan, kirkkaan ja tunnelmallisen. Vain tarve edelleen pukeutua villakerrastoon, -sukkiin ja -pipoon toi pienen riitasoinnun muuten täydelliseen hetkeen.

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa!

Jussarö – saaren kahdet kasvot

Jussarö – saaren kahdet kasvot

dsc_0826

Aamu Jussarössä koitti lohduttoman sateisena ja koleana. Ilmassa oli selvästi syksyn tuntua. Ja niin näkyi olevan saaressakin, joka meitä lukuun ottamatta vaikutti tyystin autiolta. Aamukävelyllä läheiseltä rannalta löytyi kahvila, infokioski, sauna ja yhteyslaituriin köytetty vesibussi – kaikki tyhjillään ja lukittuina. Tämä kesä oli paketoitu, turistit olivat häipyneet. Kuinkas nyt yksi pieni venekunta sattuikin tänne eksymään keskellä yötä?

Aamupäivän valjuudesta paljastui suuri, kaunis saari. Sen rantakalliot olivat hienoa punaista graniittia. Itäisellä rannalla pauhasi iso aallokko. Tuuliennusteet olivat pitäneet paikkansa ja aamuyöllä oli noussut navakka itätuuli. Päätimme jäädä laituriin seuraavaan aamuun asti ja tutustua paremmin saareen.

Jussaröllä on pitkä ja värikäs historia. Sen suojaisa luonnonsatama on ollut merenkulkijoiden tiedossa jo ammoisina aikoina, sillä näin kaukaa ulkomereltä ei myrskyn varalle liiemmin ankkuripaikkoja löydä. Kalastajien ja luotsien asuttama kylä rakentui Västervikenin rannalle 1700-luvun loppupuolelta alkaen. Kylästä on enää jäljellä yksi luotsimökki, Kullakojan, joka pystytettiin paikalleen vuonna 1840. Mökkiä ympäröivillä niityillä laidunsi nyt lauma lampaita – mikäpä sen perinteisempää kuin lampaat kauniissa saaristolaismaisemassa!

Jussaröhön rakennettiin majakka vuonna 1891. Se tulikin tarpeeseen, sillä alue tunnettiin laivojen kompasseja häiritsevästä magneettisuudestaan. Taisivatpa meidänkin autopilottimme edellisyön sekoilut johtua tästä samasta ikiaikaisesta syystä! Majakanvartijoiden perheet asuivat omassa kylässään saaren eteläpuolella. Majakka toimi vain vuoteen 1922 asti, jolloin Jussarön eteläpuoleisella Sundharunin luodolla aloitti toimintansa Suomen ensimmäinen miehittämätön majakka. Jussarön vanhasta majakasta on jäljellä tornin alaosa, jonka päälle rakennettiin merivartioaseman valvontatorni. Tuohon torniin pääsi nytkin kiipeämään, ja sieltä avautuivat hienot maisemat ulkosaaristoon ja avomerelle – tosin sateenharmaat ja pilviset. Merivartioasema toimi saarella vuodesta 1930 vuoteen 2011, minkä jälkeen saari siirtyi Metsähallitukselle ja se avattiin yleisölle. Silloin kun me viimeksi veneilimme näillä seuduilla ennen kuivan maan vangeiksi joutumistamme, ei Jussaröhön vielä päässyt, ja niinpä visiitti olikin meille ensimmäinen.

Valvontatornista näkyi myös Jussarön toinen historia – se vähemmän idyllinen. Rautapitoiselle saarelle perustettiin malmikaivos vuonna 1834. Tuolloin kaivoksen työvoimana käytettiin irtolaisvankeja, ja olosuhteiden ankaruudesta kertonee se, että moni heistä toivoi mieluummin pääsevänsä Siperiaan. Kaivos lopetettiin kannattamattomana 1861,  mutta sata vuotta myöhemmin se avattiin uudelleen. Ja tällä kertaa massiivisella meiningillä. Vuoksenniska Oy rakensi liudan valtavia rakennelmia, kuten murskaamon, rikastamon, 250 metriä syvän kaivoskuilun sekä tunneliverkoston, joka ylsi Jussarön kaakkoispuolella sijaitsevalle Stenlandet-luodolle asti. Malmia louhittiin meren alla 170 metrin syvyydessä, jossa sijaitsivat myös työmiesten taukotilat ja ruokala. Malmi kuljetettiin maanalaista rautatietä pitkin saaren satamaan laivattavaksi, ja rautatiekiskoja risteili tunneleissa yli 3 kilometrin verran. Koko valtava kompleksi ehti toimia vain muutaman vuoden, kunnes se vuonna 1967 suljettiin – Brasiliasta sai malmia halvemmalla.

Kaivostoiminta jätti kuitenkin saareen jälkensä, jotka eivät koskaan sieltä häviä: valtavia täyttömaa-alueita malmin rikastamisesta syntyneestä jätteestä, suuri Iron Beach -nimellä tunnettu mustanpuhuva hiekkaranta, ja terävää sepeliä siellä täällä ympäri saarta. Rapistuvat kaivosrakennukset, saaren poikki puiden latvusten tasalla kulkeva malmin kuljetusputki, ja lukemattomat, myöhempinä vuosina sotaharjoitusten tantereena käytetyt asuinrakennukset luovat kieltämättä huomattavan kontrastin vanhan aarniometsän ja herkän saaristoluonnon kanssa.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Kõpun majakka ja Hiidenmaan kierros

Kõpun majakka ja Hiidenmaan kierros

dsc_0479-kopio

Viime kirjoituksessa päästiin meriturvallisuusteemaan, joten jatketaan sillä. Tosin nyt hyppäämme aikakoneella 500 vuoden taakse, 1500-luvulle. Aihe oli hyvin ajankohtainen silloinkin, kun Itämerta purjehtivat Hansaliiton kauppalaivat – ilman tutkia, karttaplottereita, vhf-radioita tai vilkkuvia valolaitteita. Yksi Itämeren vilkkaimmista hansakaupan satamista oli Tallinna, ja sinne päästäkseen piti purjehtia Hiidenmaan vaarallisten matalikkojen ohi. Laivoja ohjaamaan päätettiin vuonna 1504 rakentaa majakka, ja sille sopivaksi paikaksi katsottiin Hiidenmaan korkein kohta Kõpun niemellä. Alkuperäinen pooki – nykyisen majakan kartiomainen jalusta – valmistui 1531. Se on Itämeren vanhin edelleen toiminnassa oleva majakka ja monien (virolaisten) lähteiden mukaan toiseksi tai kolmanneksi vanhin sellainen koko maailmassa. Paikallisten talonpoikien tehtävä oli kuskata paikalle puuta ja polttaa tulta pookin laella. Korotusosa valolaitteineen rakennettiin vasta 1800-luvun alussa.

Miehistömme muut jäsenet jäivät suosiolla maan pinnalle odottelemaan, kun kiipesin majakan ylätasanteelle. Taival ei ollut erityisen mukava eikä missään nimessä suositeltava korkeiden tai ahtaiden paikkojen kammosta kärsiville. Minäkin keskityin pitämään käsijohteesta kaksin käsin kiinni, mutta silti tarvitsin muutaman “tuumaustauon” matkan varrella ennen kuin maali oli saavutettu. Mutta oli se sen arvoista, sillä ylätasanteelta avautuivat huikeat näkymät yli Kõpun niemen, lännessä kauas merelle ja idässä Kärdlan poukamaan ja ohikin. Majakka sijaitsee aika kaukana rannikolta, eikä sen juurella uskoisi ikinä olevansa lähelläkään mitään merta, mutta huipulta meri näkyi joka suunnassa.

Kõpun majakalta jatkoimme matkaa niemen länsikärkeen Ristnaan, joka on monille tuttu Merisään rannikkoasemien litaniasta. Sielläkin on majakka, mutta paljon uudempi (vuosimallia 1874) ja sen juurella mahtava hiekkaranta, jonka isot aallot ovat surffarien mieleen. Tällä kertaa aallokko oli varsin maltillista ja sen vuoksi pieni surffariporukka viettikin aikaansa lepäilemällä rannan riippumatoissa. Vesiurheiluvälineitä oli rannalla joka makuun ja hauskasta lautahökkelistä löytyi mukava baari, jossa söimme erittäin maukkaat burritot.

Olimme vuokranneet venesatamasta auton tarkoituksenamme ajella pitkin Hiidenmaata ja kenties yöpyäkin jossakin matkan varrella. Surffiparatiisia lukuun ottamatta lähes kaikki ravintolat, kahvilat ja majapaikat olivat kuitenkin kiinni – monesta paikasta löysimme vain lukitun oven ja “Nähdään ensi kesänä!” -kyltin. Mutta retkipäivä oli silti upea, aurinko paistoi ja meri kimmelsi joka nurkan takana. Länsirannalta ajelimme etelään Käinan ja Orjakun kyliin ja bongasimme hienoja vanhoja taloja, kartanoita, kirkkoja, upeita rantaniittyjä ja katajaisia hiekkaharjanteita. Orjakun satama näytti mukavalta ja siellä oli jopa kahvilakin auki, nautimme kupilliset kahvia ja jäätelöt ihaillen väikkyvää Väinameren selkää. Sitten jatkoimme Kassarin saarelle ja kävimme syömässä maukkaan lounaan Lest & Lammas -nimisessä ravintolassa, jonka viihtyisä terassi oli tulvillaan kukkia ja syötäviä yrttejä.

Illansuussa palasimme takaisin Kärdlaan. Hiidenmaa oli kierretty, vaikkakin pikaisesti, ja oli jo aika jatkaa matkaa meritse. Kävimme iltakävelyllä Kärdlan kauniissa rantapuistikossa ja nautimme sen jälkeen tyvenestä illasta ja auringonlaskusta satamassa. Veneen lokikirjaan oli kertynyt nyt jo yli 200 mailia ja lomamme oli puolivälissä. Se tarkoitti, että piti pikkuhiljaa kääntyä takaisin kotiin, mutta ennen sitä halusimme tutustua vielä yhteen virolaiseen kohteeseen.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Kuivan maan vankina

Kuivan maan vankina

dsc_0235-001

Vene tempoili ja nyki köysissään, se halusi selvästi jatkaa matkaa yhtä kiihkeästi kuin mekin. Mutta taivasta peittivät paksut pilvet, sade piiskasi ja tuuli ujelsi veneiden köysissä ja mastoissa. Mutta onneksi sentään satamapaikkaan kuului sähkö – saisimme akkuja ladattua, ja sadepäivän iloksi voisimme vaikka katsoa elokuvan tabletin ruudulta! Mutta – mitä ihmettä? – laiturilla olevassa sähköpylväässä oli aivan erilainen pistoke kuin oman maasähköroikkamme päässä. Eikä kauppoja mailla halmeilla, jonkinlainen adapterihan siihen pitäisi hommata.

Kuka tietää miten kauan joutuisimme odottelemaan täällä ulospääsyä, ja mitähän tapahtuisi jääkaapissa oleville koiranruoille akkujen tyhjennyttyä..? Pilvimassan läpi aurinkopaneelit eivät ladanneet volttiakaan, tai ampeeria, tai mitä ne nyt sitten ovatkaan. Siksi toisekseen, meillä oli kyllä koiranruokaa, mutta ei juurikaan mitään itsellemme, sillä olimme laskeskelleet näihin aikoihin olevamme Tallinnan supermarkettien ulottuvilla. Viinistun ravintola oli kyllä oikein hyvä, mutta ei sinnekään viitsisi koko matkakassaansa heti ensimmäisinä päivinä tuhlata.

Onneksi bussit kulkivat. Pääsimme kylän keskusaukiolta bussin kyytiin ja ajoimme lähimpään pieneen kaupunkiin, Loksaan. Matkalle tuli hintaa peräti 0.70€ per nuppi, koira matkusti toki ilmaiseksi. Perillä Loksassa satoi kaatamalla. Heti bussiasemaa vastapäätä löytyi rautakauppa, joka edusti isoa ketjua, mutta siellä töpseliongelmaamme ei osattu ratkaista. Sen sijaan sieltä osattiin neuvoa kadun toiselle puolelle vanhaan pikkupuotiin, joka olisi varmaankin kaatosateessa jäänyt meiltä huomaamatta. Ja se olikin tee-se-itse-ihmisen ihmemaa, oikea vanhan ajan rautakauppa. Hyllyt notkuivat nippeliä ja nappelia, ruuvia, naulaa ja kaikkea muuta sellaista, mitä hipelöiden olisi mukavasti viettänyt vaikka koko päivän. Sieltä löytyi myös ystävällinen mies, joka hetkessä löysi tarvittavat osat adapterin rakentamiseen. Kun kävi ilmi, ettei kaupassa sellaisia asennuksia tehty, ja ettei meillä itsellämmekään ollut taitoa tai ainakaan välineitä piuhojen yhdistelyyn, myyjä soitti venesatamamme talonmiehelle. Tämä lupasi koota meille adapterin, kunhan palaisimme kaupungista. Ongelma ratkaistu!

Nyt piti vain päästä takaisin satamaan. Käytyämme ruokakaupassa – se sentään oli helppoa ja valikoimassa oli tosiaankin kaikkea tarvittavaa – palasimme bussiasemalle vain todetaksemme, että paluukyyti lähtisi vasta monen tunnin päästä. Siispä likomärkinä bussiaseman pubiin miettimään seuraavaa siirtoa. Mutta asioilla on tapana järjestyä, kuten olen antanut itselleni kertoa, ja joskus se on jopa pitänyt paikkansa! Pubin baarimikolla nimittäin sattui olemaan veli, jolla sattui olemaan auto, eikä ilmeisesti sillä hetkellä mitään järkevää tekemistä, sillä hän lupasi antaa meille kyydin takaisin satamaan. Ihmisten ystävällisyys ja auttamisenhalu hämmästytti ja ilahdutti, vaikka Virossa olemme ennenkin siihen törmänneet – ja useasti.

Niinpä ennen pitkää olimme jälleen Viinistussa. Sadekin taukosi juuri niin pitkäksi aikaa, että ehdimme tehdä mukavan kävelyretken vanhan kylän läpi.

Tuuli ja aallokko pauhasivat edelleen väsymättöminä, joten poispääsystä saatoimme vain haaveilla. Mutta valokuvaukseen niistä riitti aihetta kerrakseen. Ja myöhemmin, totta tosiaan, saimme sittenkin sen leffaillan ja hyvää ruokaa lämpimässä, kuivassa ja mukavassa veneessä, jonka töpselistä tuli sähköä!

Jatka seuraavaan jaksoon – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!