Browsed by
Avainsana: Vanhat talot

Ruoria pyöritellen Bornholmiin ja Kieliin

Ruoria pyöritellen Bornholmiin ja Kieliin

Alun perin kahden viikon projektiksi suunniteltu veneemme peräkannen targakaaren mittatilaustyö Gdanskin laitakaupungilla venyi lopulta viiden viikon mittaiseksi. Osin syynä oli tietysti se, että itse keksimme työn edetessä uusia varusteita ja yksityiskohtia, osin siksi että työn suunnittelu ja johto venetelakalla oli jokseenkin raskassoutuista. Mutta työn laatu on aivan priimaa, ja siihen olemme kerta kaikkiaan tyytyväisiä! Meillä on nyt tuon kyseisen kaaren varaan asennettuna niin paljon aurinkovoimaa, että voinemme elellä varsin omavaraisina sähkön suhteen. Ensimmäisten päivien koekäyttö osoitti jo, että pilviselläkin säällä paneelit lataavat oikein hyvin. Se on tärkeä juttu, sillä vierassatamissa latauspiuhan päässä oleilu ei sovi meidän budjettiimme pidemmän päälle, eikä moottoriakaan viitsi turhan päiten pelkän akkujen lataamisen vuoksi käyttää. Voi olla, että moottoriin joutuu joskus turvautumaan, jos oikein monta päivää on synkeää ja sateista, mutta enimmäkseen meidän pitäisi nyt pärjätä.

Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi.

Kun homma vihdoin tuli valmiiksi, lähdimme niin nopeasti telakan rannasta, ettemme ehtineet lainkaan meriklaarata venettä. Viisi viikkoa leppoisan joen rannassa oli saanut meidät jo unohtamaan Gdanskin edustan jättiaallokon, ja meille tuli aivan kuin yllätyksenä, että heti merelle päästyämme vene alkoi keikkua aivan villisti! Hapankorppupaketit lentelivät hyllyiltä, lattialla liukui ties mitä vesipönttöjä pitkin poikin, ja kannellekin näkyi unohtuneen tavaraa, joka uhkaavasti lähti matkaamaan kohti parraslistaa. Niin kiire oli päästä jatkamaan matkaa! Ensimmäisenä iltana puksuttelimme vain Gdanskin keskustaan, jossa meillä oli aikomus seuraavana päivänä käydä ruokakaupoissa ennen matkan jatkamista. Gdanskin vierassatamaan asti emme kuitenkaan ehtineet, sillä matkan varrella oleva Olowiankan nostosilta oli kiinni, ja seuraavaan avaukseen oli melkein tunti. Se oli liian pitkä aika odotella nälkäisenä viihtyisän näköisen italialaisravintolan rantaterassin edustalla, ja niinpä suunnitelma vaihtuikin pizzaillalliseen ja yöpymiseen nostosillan korvalla. Eipä meitä kukaan siitä hätistellyt poiskaan, joten suoritimme myös lähtöpäivän ostokset tästä privaattimarinastamme käsin.

Matka alkoi Gdanskista keskiviikkoiltana 11. heinäkuuta ja jatkui Hel-niemen jälkeen länteen. Reitti vähän kiemursi, sillä tuuli oli myötäinen itätuuli, mutta aallokko kävi vanhan pohjoistuulen jäljitä vielä sivusuunnalta.  Isojen aaltojen keikutuksessa täysymyötäiseen purjehtiminen olisi vaatinut keulapurjeen spiiraamista spinnupuomin kanssa sivulle, ja isopurjeen varmistamista preventteriköysillä sitä kaikkein kamalinta eli vahinkojiippiä vastaan. Keplottelimme pientä siksakkia sivumyötäiseen, jolloin saimme purjeet pidettyä vedossa. Meidän vanhat köytemme olivat siinä kunnossa, että niitä ei enää puomien virittelyyn uskaltanut käyttää, ja muutenkin halusimme välttää purjeiden kanssa ylimääräistä revittelyä ennen kuin saisimme vaihdettua köydet uusiin. Köysiä emme Puolassa onnistuneet hankkimaan, mutta rikitarkastaja sentään vinssattiin mastoon ja kaikki mastoa kannattavat teräsvaijerit päätteineen ja vanttiruuveineen saivat arvosanan Erinomainen. Se oli sentään helpottava tieto. Uudet köydet odottaisivat meitä Saksassa, kunhan nyt vain ensin pääsisimme sinne asti.

Ensimmäisen yön aamutunneilla autopilotti lakkasi toimimasta. Se oli toiminut ongelmitta ensimmäisen legin kovissa keleissä ja vaikuttanut todella järeältä peliltä. Olimme tässä vaiheessa vielä Puolan rannikon tuntumassa ja edessä oli pitkälti toistasataa merimailia Bornholmiin, jossa aioimme pitää parin päivän tauon. Se tauko tulikin tarpeeseen, sillä käsin ohjaaminen kahden hengen miehistöllä on raskasta puuhaa! Varsinkin pimeänä, pilvisenä, kuuttomana yönä on tuijotettava herkeämättä kompassia, sillä suuntavaisto ei kerro yhtikäs mitään. Kun lisäksi vielä tuuli tyyntyi, mutta aallokko jatkoi omaa vellovaa elämäänsä, kävi veneen ohjailu todella työstä. Purjein kulkevalla veneellä on aina jokin tietty suunta ja kallistus, ja ruorimiehellä pysyy tuntuma peräsimeen, mutta moottorilla ajettaessa ainakin meidän veneemme on täysin tunnoton ja kuskin herpaantuessa alkaa kääntyillä aivan sattumanvaraisiin suuntiin. Mutta perille Bornholmiin päästiin!

Puolitoista vuorokautta kestäneen sateisen harmauden jälkeen meitä tervehti perillä Rønnen satamassa paahteisen aurinkoinen sää. Bornholm, Tanskanmaan ihanin paikka, täytti kauneuden tarpeemme tankit piripintaan. Matkustimme lauantaina bussilla kumpuilevien peltomaisemien halki Allingeen saaren luoteisnurkalle, jossa nautimme herkullisen savukalalounaan Allinge Røgerissä, ja sen jälkeen ihastelimme pikkukaupungin kesäfestivaalitunnelmaa ja elävää musiikkia satamassa, jonne oli ahtautunut niin paljon veneitä, että oli vaikea kuvitella miten ne sieltä aikanaan saatiin pois.

Paikka oli todella pittoreski, mutta samalla olimme hyvin tyytyväisiä, ettemme olleet edes harkinneet omalla veneellämme yrittää näin pieniin satamiin. Meidän iso matamimme ei nimittäin käänny pennin päällä eikä edes ison setelin, sen kanssa ei voi ajatellakaan ahtautuvansa pieniin ja mutkikkaisiin satama-altaisiin.

Bornholmissa olisi hyvin viihtynyt vaikka kuukauden, miksei loppuiän, mutta tuuliennuste näytti lähenevää pläkää ja siksi päätimme lähteä sunnuntaina 15.7. jatkamaan matkaa kohti Kieliä. Saimme näin yhden hienon purjehduspäivän, minkä jälkeen pläkä kuitenkin saavutti meidät. Seurasi koneajoa toista vuorokautta, mutta meri oli sentään tyyni eikä ohjailu siksi kovin hankalaa. Ja matkan varrella oli niin paljon tuulipuistoja, laivareittejä ja vilkkuvia majakoita, että ne pitivät vahtivuorolaisen sopivasti pirteänä.

Mutta pian autopilotin mentyä meiltä hävisivät kaikki navigointi-instrumentit. Ne olivat olleet kirjaimellisesti “tuulella käyviä” matkan alkupuolelta saakka, mutta nyt mikään mittari ei enää osoittanut elon merkkejä.

Hankaluudet veneemme varusteiden kanssa ovat olleet niin suuria ja moninaisia, ettei tälle viimeisimmälle vastoinkäymiselle jaksanut enää kuin hymähtää alistuneesti. No, onneksi sentään kohta oltaisiin Kielissä, ja sieltä varmasti löytyisi joku, joka osaisi auttaa meitä laitteiden kanssa. Ja siellä sentään meitä odottaisi – akkujen ja köysien lisäksi – kauan kaivattu jolla! Mehän tilasimme kumiveneen jo talvella Venemessuilta, mutta sitäpä emme vain lukuisista yrityksistä huolimatta koskaan saaneet. Saksasta saimme samanlaisen tilattua parissa päivässä – olimme saaneet siitä sähköpostilla kuvankin, ja uskalsimme uskoa että jolla sentään oli totta!

Jolla on totta! Tässä jo koekäytössä ja heti likaisena…
Vårdö – laivanvarustusta ja omenatarhoja

Vårdö – laivanvarustusta ja omenatarhoja

Tuuli oli kääntynyt lännen puolelle, mikä meille tarkoitti taas myötätuulipurjehdusta. Olimme Ahvenanmaan pohjoisimmassa kolkassa, Getan pohjoisrannalla. Oltiin matkan kääntöpisteessä, tästä eteenpäin reitti kulkisi taas idän suuntaan ja kotia kohti. Kesäinen sää jatkui, vaikka tuuli oli aina vain itsepintaisen kylmä. Meno oli silti mukavaa pelkän genuan voimalla täysimyötäiseen. Kesken kaiken huomasimme purjeen alakulman irronneen rullalaitteen sakkelista ja lepattavan vapaana. Onneksi saimme purjeen rullattua äkkiä kiinni, kiristettyä sakkelin, ja matka pääsi jatkumaan. Hiukan mietitytti, oliko yläpään sakkelikin kenties löysällä – sen irtoaminen olisi nimittäin tiennyt kiipeilykeikkaa jollekin korkeita paikkoja pelkäämättömälle – ja päätimme tarkistaa asian heti seuraavassa yöpymispaikassa.

Sopivaksi paikaksi pysähtyä valikoitui Vårdö, ja siellä vasta pari kesää toiminut Vargatan vierassatama, jota ei vielä löytynyt satamaoppaastakaan. Veneitä oli muutamia ja tunnelma leppoisa. Rantamakasiinin seinustalla odotteli pari perävaunulla varustettua polkupyörää, joita satamavieraat saivat lainata kauppareissua varten. Tokihan sellaista ylellisyyttä piti heti lähteä testaamaan, kun kauppakin olisi vielä hetken aikaa auki!

Karvainen matruusimme köytettiin peräkärryyn kahdella springiköydellä, ja sitten liikkeelle! Matkaa kaupalle oli alle kilometri, ja reitti kulki kauniin viljelysmaiseman halki. Omenatarhoja ja kasvihuoneita näytti olevan joka puolella. Hedelmäpuut kasvoivat siisteissä riveissä, koristeenaan siellä täällä värikäs ruusupensas. Mäen nyppylällä vanhojen jalopuiden katveessa sijaitsi Vargatan kylä ja siellä pieni maalaisputiikki, jonka pihaan kaarsimme menopeleillämme. Kauppa oli aivan täyteen ahdettu, sen valikoimaan kuului totisesti kaikki mahdollinen.

Vårdön saarella oli niin kiireetöntä ja mukavaa, että sinne teki mieli jäädä vain oleilemaan. Ehkä syynä oli vehreä maalaismaisema, ehkä kauniit, vanhat laivanvarustajien talot, joiden liepeillä vallitsi tyyni, salaperäinen tunnelma. Jokaisella talolla olisi varmasti ollut kerrottavanaan jännittäviä tarinoita menneisyydestä, siitä miten tämän pienen saaren maanviljelijät ryhtyivät laivureiksi ja alkoivat kuljettaa kauppatavaraa Tukholman, Tallinnan, Turun ja Helsingin markkinoille. Vuosisatojen kuluessa monista tuli mahtavia ja rikkaita, ja he rakennuttivat arvolleen sopivia komeita taloja, joiden pihoja koristavat edelleenkin suuret ankkurit ja laivatykit.

Kauempana satamasta sijaitsee Värdön kirkonkylä, jonne tein yksin patikkaretken seuraavana päivänä. Oli niin kuuma, äkkiseltään lähes tukahduttava ilma, ettei vanha koiramme olisi jaksanut niin pitkää lenkkiä, vaikka muuten onkin vielä reipas. Kirkko oli pieni, mutta sen sienen muotoinen kellotorni oli korkea ja mahtava, kenties hiukan liiankin suuri. En koskaan kyllästy tutkimaan vanhoja rakennuksia, ja koska saarissa suurin ja tärkein rakennus on melkein aina kirkko, niitä tulee aina merimatkojen varrella bongattua. Saaristossa ja rannikolla kirkon katosta roikkuu aina laiva – täällä se oli Erik-niminen.

Oma hauskuutensa Vårdön saarella olivat joka puolella näkyvät virstanpylväät, jotka merkitsivät Venäjän vallan aikana rakennettua postireittiä – sen läntinen päätepistehän oli Eckerön suuri postitalo. Ahvenanmaalla oli siihen asti käytetty ruotsalaista mailia, nyt olisi pitänyt siirtyä venäläiseen virstaan. Kompromissina Suomen senaatissa keksittiin suomalainen virsta, joita mahtui ruotsalaiseen mailiin kymmenen kappaletta. On sitä byrokratiaa ollut ennen EU:takin, kuten tästä esimerkistä huomataan.

Jatka kesän 2017 matkakertomusta seuraavaan osaan – lue edellinen osa – aloita matkakertomus alusta!

Kõpun majakka ja Hiidenmaan kierros

Kõpun majakka ja Hiidenmaan kierros

dsc_0479-kopio

Viime kirjoituksessa päästiin meriturvallisuusteemaan, joten jatketaan sillä. Tosin nyt hyppäämme aikakoneella 500 vuoden taakse, 1500-luvulle. Aihe oli hyvin ajankohtainen silloinkin, kun Itämerta purjehtivat Hansaliiton kauppalaivat – ilman tutkia, karttaplottereita, vhf-radioita tai vilkkuvia valolaitteita. Yksi Itämeren vilkkaimmista hansakaupan satamista oli Tallinna, ja sinne päästäkseen piti purjehtia Hiidenmaan vaarallisten matalikkojen ohi. Laivoja ohjaamaan päätettiin vuonna 1504 rakentaa majakka, ja sille sopivaksi paikaksi katsottiin Hiidenmaan korkein kohta Kõpun niemellä. Alkuperäinen pooki – nykyisen majakan kartiomainen jalusta – valmistui 1531. Se on Itämeren vanhin edelleen toiminnassa oleva majakka ja monien (virolaisten) lähteiden mukaan toiseksi tai kolmanneksi vanhin sellainen koko maailmassa. Paikallisten talonpoikien tehtävä oli kuskata paikalle puuta ja polttaa tulta pookin laella. Korotusosa valolaitteineen rakennettiin vasta 1800-luvun alussa.

Miehistömme muut jäsenet jäivät suosiolla maan pinnalle odottelemaan, kun kiipesin majakan ylätasanteelle. Taival ei ollut erityisen mukava eikä missään nimessä suositeltava korkeiden tai ahtaiden paikkojen kammosta kärsiville. Minäkin keskityin pitämään käsijohteesta kaksin käsin kiinni, mutta silti tarvitsin muutaman “tuumaustauon” matkan varrella ennen kuin maali oli saavutettu. Mutta oli se sen arvoista, sillä ylätasanteelta avautuivat huikeat näkymät yli Kõpun niemen, lännessä kauas merelle ja idässä Kärdlan poukamaan ja ohikin. Majakka sijaitsee aika kaukana rannikolta, eikä sen juurella uskoisi ikinä olevansa lähelläkään mitään merta, mutta huipulta meri näkyi joka suunnassa.

Kõpun majakalta jatkoimme matkaa niemen länsikärkeen Ristnaan, joka on monille tuttu Merisään rannikkoasemien litaniasta. Sielläkin on majakka, mutta paljon uudempi (vuosimallia 1874) ja sen juurella mahtava hiekkaranta, jonka isot aallot ovat surffarien mieleen. Tällä kertaa aallokko oli varsin maltillista ja sen vuoksi pieni surffariporukka viettikin aikaansa lepäilemällä rannan riippumatoissa. Vesiurheiluvälineitä oli rannalla joka makuun ja hauskasta lautahökkelistä löytyi mukava baari, jossa söimme erittäin maukkaat burritot.

Olimme vuokranneet venesatamasta auton tarkoituksenamme ajella pitkin Hiidenmaata ja kenties yöpyäkin jossakin matkan varrella. Surffiparatiisia lukuun ottamatta lähes kaikki ravintolat, kahvilat ja majapaikat olivat kuitenkin kiinni – monesta paikasta löysimme vain lukitun oven ja “Nähdään ensi kesänä!” -kyltin. Mutta retkipäivä oli silti upea, aurinko paistoi ja meri kimmelsi joka nurkan takana. Länsirannalta ajelimme etelään Käinan ja Orjakun kyliin ja bongasimme hienoja vanhoja taloja, kartanoita, kirkkoja, upeita rantaniittyjä ja katajaisia hiekkaharjanteita. Orjakun satama näytti mukavalta ja siellä oli jopa kahvilakin auki, nautimme kupilliset kahvia ja jäätelöt ihaillen väikkyvää Väinameren selkää. Sitten jatkoimme Kassarin saarelle ja kävimme syömässä maukkaan lounaan Lest & Lammas -nimisessä ravintolassa, jonka viihtyisä terassi oli tulvillaan kukkia ja syötäviä yrttejä.

Illansuussa palasimme takaisin Kärdlaan. Hiidenmaa oli kierretty, vaikkakin pikaisesti, ja oli jo aika jatkaa matkaa meritse. Kävimme iltakävelyllä Kärdlan kauniissa rantapuistikossa ja nautimme sen jälkeen tyvenestä illasta ja auringonlaskusta satamassa. Veneen lokikirjaan oli kertynyt nyt jo yli 200 mailia ja lomamme oli puolivälissä. Se tarkoitti, että piti pikkuhiljaa kääntyä takaisin kotiin, mutta ennen sitä halusimme tutustua vielä yhteen virolaiseen kohteeseen.

Jatka matkakertomusta seuraavaan osaan – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!

Kuivan maan vankina

Kuivan maan vankina

dsc_0235-001

Vene tempoili ja nyki köysissään, se halusi selvästi jatkaa matkaa yhtä kiihkeästi kuin mekin. Mutta taivasta peittivät paksut pilvet, sade piiskasi ja tuuli ujelsi veneiden köysissä ja mastoissa. Mutta onneksi sentään satamapaikkaan kuului sähkö – saisimme akkuja ladattua, ja sadepäivän iloksi voisimme vaikka katsoa elokuvan tabletin ruudulta! Mutta – mitä ihmettä? – laiturilla olevassa sähköpylväässä oli aivan erilainen pistoke kuin oman maasähköroikkamme päässä. Eikä kauppoja mailla halmeilla, jonkinlainen adapterihan siihen pitäisi hommata.

Kuka tietää miten kauan joutuisimme odottelemaan täällä ulospääsyä, ja mitähän tapahtuisi jääkaapissa oleville koiranruoille akkujen tyhjennyttyä..? Pilvimassan läpi aurinkopaneelit eivät ladanneet volttiakaan, tai ampeeria, tai mitä ne nyt sitten ovatkaan. Siksi toisekseen, meillä oli kyllä koiranruokaa, mutta ei juurikaan mitään itsellemme, sillä olimme laskeskelleet näihin aikoihin olevamme Tallinnan supermarkettien ulottuvilla. Viinistun ravintola oli kyllä oikein hyvä, mutta ei sinnekään viitsisi koko matkakassaansa heti ensimmäisinä päivinä tuhlata.

Onneksi bussit kulkivat. Pääsimme kylän keskusaukiolta bussin kyytiin ja ajoimme lähimpään pieneen kaupunkiin, Loksaan. Matkalle tuli hintaa peräti 0.70€ per nuppi, koira matkusti toki ilmaiseksi. Perillä Loksassa satoi kaatamalla. Heti bussiasemaa vastapäätä löytyi rautakauppa, joka edusti isoa ketjua, mutta siellä töpseliongelmaamme ei osattu ratkaista. Sen sijaan sieltä osattiin neuvoa kadun toiselle puolelle vanhaan pikkupuotiin, joka olisi varmaankin kaatosateessa jäänyt meiltä huomaamatta. Ja se olikin tee-se-itse-ihmisen ihmemaa, oikea vanhan ajan rautakauppa. Hyllyt notkuivat nippeliä ja nappelia, ruuvia, naulaa ja kaikkea muuta sellaista, mitä hipelöiden olisi mukavasti viettänyt vaikka koko päivän. Sieltä löytyi myös ystävällinen mies, joka hetkessä löysi tarvittavat osat adapterin rakentamiseen. Kun kävi ilmi, ettei kaupassa sellaisia asennuksia tehty, ja ettei meillä itsellämmekään ollut taitoa tai ainakaan välineitä piuhojen yhdistelyyn, myyjä soitti venesatamamme talonmiehelle. Tämä lupasi koota meille adapterin, kunhan palaisimme kaupungista. Ongelma ratkaistu!

Nyt piti vain päästä takaisin satamaan. Käytyämme ruokakaupassa – se sentään oli helppoa ja valikoimassa oli tosiaankin kaikkea tarvittavaa – palasimme bussiasemalle vain todetaksemme, että paluukyyti lähtisi vasta monen tunnin päästä. Siispä likomärkinä bussiaseman pubiin miettimään seuraavaa siirtoa. Mutta asioilla on tapana järjestyä, kuten olen antanut itselleni kertoa, ja joskus se on jopa pitänyt paikkansa! Pubin baarimikolla nimittäin sattui olemaan veli, jolla sattui olemaan auto, eikä ilmeisesti sillä hetkellä mitään järkevää tekemistä, sillä hän lupasi antaa meille kyydin takaisin satamaan. Ihmisten ystävällisyys ja auttamisenhalu hämmästytti ja ilahdutti, vaikka Virossa olemme ennenkin siihen törmänneet – ja useasti.

Niinpä ennen pitkää olimme jälleen Viinistussa. Sadekin taukosi juuri niin pitkäksi aikaa, että ehdimme tehdä mukavan kävelyretken vanhan kylän läpi.

Tuuli ja aallokko pauhasivat edelleen väsymättöminä, joten poispääsystä saatoimme vain haaveilla. Mutta valokuvaukseen niistä riitti aihetta kerrakseen. Ja myöhemmin, totta tosiaan, saimme sittenkin sen leffaillan ja hyvää ruokaa lämpimässä, kuivassa ja mukavassa veneessä, jonka töpselistä tuli sähköä!

Jatka seuraavaan jaksoon – Lue edellinen jakso – Aloita matkakertomuksemme alusta!