Browsed by
Avainsana: Veneprojektit

Elämää – ei mikään Plan B

Elämää – ei mikään Plan B

Viime talven pitkinä, pimeinä iltoina me suunnittelimme suurta seikkailuamme, matkaamme kohti etelää. Köydet irrotettaisiin kesäkuun ensimmäisenä, ja pikaisen Gdanskin pysähdyksen jälkeen ehtisimme kenties vielä kesäkuun aikana läpi Kielin kanavasta. Eipä aikaakaan, kun olisimme jo Englannin kanaalissa, ja sitten menisimme heittämällä yli Biskajanlahden, ennen kuin kesä olisi ohitse.

Köydet irtosivat ensimmäinen kesäkuuta. Gdanskin pysähdys nyt ei ollut ihan pikainen, mutta ennen pitkää matka kuitenkin jatkui kohti Kieliä. Ja Kieliin päästiin. Nyt, melkein kaksi kuukautta myöhemmin, olemme edelleen Kielissä. Mitä oikein tapahtui?

Tämä on purjehdusblogi – jatkokertomus siitä, miten jätimme entisen elämämme taakse, irrotimme ne köydet ja lähdimme kohti tuntematonta. Saattaa olla, että aikaisemmissa kirjoituksissani olen kertonut aika avoimesti kaikesta siitä, mitä moisen elämänmuutoksen tekemiseen liittyy, mutta ihan tarkoituksella en ole kertonut meistä ihmisinä kovinkaan paljon henkilökohtaisia seikkoja. Voihan olla, että joskus niin teen, mutta minusta se ei ole kovin olennaista. Me olemme vain tavallinen keski-ikäinen pariskunta, joka kaipasi muutosta ja ryhtyi ajatuksista tekoihin. Ne lukijamme, jotka eivät meitä tunne, ovat luullakseni kiinnostuneita purjehduksesta ja siitä, minne matkamme vie – ja ne, jotka tuntevat, saanevat tarkempaa tietoa yksityisistä edesottamuksistamme muista lähteistä. Mutta ehkä jonkinlainen selitys matkamme kulusta on tarpeen ja kohtuullista.

Siispä – mitä oikein tapahtui? Pysähdyimme hienoon Baltic Bay -marinaan Laboen pikkukaupunkiin Kielinlahden suulle. Vene kaipasi vähän laittelua, ja Laboen venetelakalta löytyi sesongin kiireen keskeltä tovi sieltä, toinen täältä meidän ongelmiemme ratkomiseen. Taitava elektroniikkaihmemies sai kuolleen autopilottimme ja navigointi-instrumentit heräteltyä henkiin. Veneeseemme asennettiin uudet akut, jotka tuplasivat energiavarastomme kapasiteetin. Sitten asennettiin uusi akkumonitori tarkkailemaan uusia akkuja. Vaihdoimme veneen koko juoksevan rikin. Korjasimme notkuvat ja natisevat lattiat ennen kuin ne ehtivät pettää jalan alla. Ja yhtä ja toista muutakin korjasimme, ja sitten korjasimme vielä vähän lisää.

Mutta tämä loputon erilaisten akkujen, venttiilien, pumppujen, johtojen ja keskusyksiköiden vianetsintä ja korjaus ei rajoittunut pelkästään veneeseen, vaan ihmistenkin alkuperäisosien joukosta löytyi korjattavaa. Ja niinpä me jäimme paikoillemme Laboen satamaan. Heinäkuu oli pian ohi, elokuukin tuli ja meni. Alkusäikähdyksen ja huolen mentyä meitä hiersi epävarmuus siitä, jatkuisiko matkamme vai ei – ja jos jatkuisi, niin mihin suuntaan? Miten myöhään syksyllä Biskajanlahden vielä uskaltaisi ylittää? Miten turvallista Atlantin rannikolla olisi purjehtia Espanjaan ja Portugaliin? Mitä tapahtuisi suunnitelmillemme ehtiä tiettyyn ajankohtaan mennessä Välimerelle? Emmekö ehtisikään nähdä niitä kaikkia mahdollisia saaria ennen talven tuloa?

Miten turhauttavaa! Kielinlahden rannalla saatoimme eturivin paikoilta seurata, miten muut veneet ajoivat ohitsemme ja suoraan Kielin kanavaan. Tai jos joku niistä pysähtyikin, niin vain yöksi tai pariksi, ja sitten heidän matkansa jatkui. Mutta meidän ei.

Yksi pikapysähtyjistä oli suomalainen Ocean Ladies -naisisto matkalla Kanarialta alkavaan ARC-kilpailuun Atlantin yli. Salaperäinen kumiveneilevä suomalaispariskunta auttoi heitä laituripaikan löytämisessä Laboen satamassa, mutta ennen kuin ehdimme enempää tutustua toisiimme, oli Ocean Lady jo Kielin kanavassa.

Mutta eräänä kauniina päivänä tajusin, että mehän olimme nytkin matkalla. Me olemme matkalla! Mitä merkitystä sillä on, ettemme prikulleen noudata jotakin kartalle piirrettyä viivaa? Mitä väliä, ettemme vielä tälläkään viikolla ole tietyssä kaupungissa tai ankkuripaikassa, jonka olemme merkinneet karttaan? Olemme purjehtineet 800 mailin päähän kotoa, koti on jäänyt kauas taakse! Voimme aivan hyvin, aivan oikeutetusti, pysähtyä ja jäädä paikoillemme joksikin aikaa, ilman että sitä on pakko kutsua viivästykseksi. Mistä me muka olemme myöhässä? Lennolta? Ei. Töistä? Ehei! Ei tällä reissulla ole mitään varsinaista takarajaa – korkeintaan se lopullinen deadline…

Siispä ryhdyimme nauttimaan kaikista mukavista asioista ympärillämme sen sijaan, että murjottaisimme ja murehtisimme matkamme mahdollista jatkoa. Eivät kaikki veneet todellisuudessa purjehdi ohitsemme kohti kanavaa, aika monet purjehtivat tällä laajalla lahdella ihan huvikseenkin, tai kilpailevat monissa regatoissa pitkin kesää (tästä lisää seuraavassa blogikirjoituksessa). Ihanat hiekkarannat ovat täynnä ihmisiä, ja rantakaduilla ja -ravintoloissa käy vilkas kuhina. Kielin rannat ovat erityisesti saksalaisten turistien suosiossa, eikä mikään ihme. Täällä on kaunista, vesi on aivan kirkasta ja puhdasta, ja aurinko on hellinyt koko kesän! Kielinlahtea ympäröivät pikkukylät ja -kaupungit ovat viehättäviä ja täynnä elämää, kesäfestareita ja toinen toistaan loistavampia ravintoloita. Vesibussilla pääsee kätevästi paikasta toiseen, ja tietysti meillä on oma pikku jollamme, jonka kanssa voimme tutkiskella lähirantoja omaan tahtiimme.

Mitä kaikkea Kielinlahdella voi nähdäkään? Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi ja näet kuvatekstit.

Entäpä ihmiset sitten? ”Moin, moin!” meitä tervehditään joka paikassa hyväntuulisesti – taitaapa tuo tervehdys olla täkäläisten hansakauppiaiden tuliainen suomalaisille jo jokusen vuosisadan takaa – ja kaikki ovat ystävällisiä ja avuliaita. Ja täsmällisiä, suorastaan saksalaisen täsmällisiä! Täällä me olemme ammattilaisten käsissä, niin veneet kuin ihmisetkin, kuten osasimme odottaakin. Mutta ihmisten aitous ja sydämellisyys ovat lyöneet meidät ällikällä.

Matkalla siis ollaan, ja kyllä se matka tästä vielä jatkuukin. Pian, jonakin ei-niin-tarkasti ennalta määriteltynä päivänä. Jatkamme etelään, ihan niin kuin alun perin suunnittelimmekin. Mutta suunnitelmista ja niiden pysyvyydestä olemme oppineet yhtä ja toista – erityisesti minä, jolle suunnitelmien teko on aina ollut niin tärkeää. Mutta vastedes teemme vain sellaisia suunnitelmia, jotka voi heivata laidan yli sillä siunaaman hetkellä, jolloin jotakin kiinnostavampaa tai tärkeämpää ilmestyy näköpiiriin. 

Välimeri saa jäädä ensi vuoteen. Ei haittaa! Nyt me ehdimme nähdä matkamme varrella vaikka kuinka monta upeaa paikkaa. Pitkien, monen päivän ja yön legien sijaan teemmekin lyhyempiä päiväpyrähdyksiä, ja voimme pysähtyä milloin vain ja niin pitkäksi aikaa kuin huvittaa. Kuinka paljon meiltä jäisikään kokematta ja näkemättä, jos vain pitäisimme tiukasti kiinni jostakin suunnitelmasta ja purjehtisimme tiukasti viivaa pitkin!

Ruoria pyöritellen Bornholmiin ja Kieliin

Ruoria pyöritellen Bornholmiin ja Kieliin

Alun perin kahden viikon projektiksi suunniteltu veneemme peräkannen targakaaren mittatilaustyö Gdanskin laitakaupungilla venyi lopulta viiden viikon mittaiseksi. Osin syynä oli tietysti se, että itse keksimme työn edetessä uusia varusteita ja yksityiskohtia, osin siksi että työn suunnittelu ja johto venetelakalla oli jokseenkin raskassoutuista. Mutta työn laatu on aivan priimaa, ja siihen olemme kerta kaikkiaan tyytyväisiä! Meillä on nyt tuon kyseisen kaaren varaan asennettuna niin paljon aurinkovoimaa, että voinemme elellä varsin omavaraisina sähkön suhteen. Ensimmäisten päivien koekäyttö osoitti jo, että pilviselläkin säällä paneelit lataavat oikein hyvin. Se on tärkeä juttu, sillä vierassatamissa latauspiuhan päässä oleilu ei sovi meidän budjettiimme pidemmän päälle, eikä moottoriakaan viitsi turhan päiten pelkän akkujen lataamisen vuoksi käyttää. Voi olla, että moottoriin joutuu joskus turvautumaan, jos oikein monta päivää on synkeää ja sateista, mutta enimmäkseen meidän pitäisi nyt pärjätä.

Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isommiksi.

Kun homma vihdoin tuli valmiiksi, lähdimme niin nopeasti telakan rannasta, ettemme ehtineet lainkaan meriklaarata venettä. Viisi viikkoa leppoisan joen rannassa oli saanut meidät jo unohtamaan Gdanskin edustan jättiaallokon, ja meille tuli aivan kuin yllätyksenä, että heti merelle päästyämme vene alkoi keikkua aivan villisti! Hapankorppupaketit lentelivät hyllyiltä, lattialla liukui ties mitä vesipönttöjä pitkin poikin, ja kannellekin näkyi unohtuneen tavaraa, joka uhkaavasti lähti matkaamaan kohti parraslistaa. Niin kiire oli päästä jatkamaan matkaa! Ensimmäisenä iltana puksuttelimme vain Gdanskin keskustaan, jossa meillä oli aikomus seuraavana päivänä käydä ruokakaupoissa ennen matkan jatkamista. Gdanskin vierassatamaan asti emme kuitenkaan ehtineet, sillä matkan varrella oleva Olowiankan nostosilta oli kiinni, ja seuraavaan avaukseen oli melkein tunti. Se oli liian pitkä aika odotella nälkäisenä viihtyisän näköisen italialaisravintolan rantaterassin edustalla, ja niinpä suunnitelma vaihtuikin pizzaillalliseen ja yöpymiseen nostosillan korvalla. Eipä meitä kukaan siitä hätistellyt poiskaan, joten suoritimme myös lähtöpäivän ostokset tästä privaattimarinastamme käsin.

Matka alkoi Gdanskista keskiviikkoiltana 11. heinäkuuta ja jatkui Hel-niemen jälkeen länteen. Reitti vähän kiemursi, sillä tuuli oli myötäinen itätuuli, mutta aallokko kävi vanhan pohjoistuulen jäljitä vielä sivusuunnalta.  Isojen aaltojen keikutuksessa täysymyötäiseen purjehtiminen olisi vaatinut keulapurjeen spiiraamista spinnupuomin kanssa sivulle, ja isopurjeen varmistamista preventteriköysillä sitä kaikkein kamalinta eli vahinkojiippiä vastaan. Keplottelimme pientä siksakkia sivumyötäiseen, jolloin saimme purjeet pidettyä vedossa. Meidän vanhat köytemme olivat siinä kunnossa, että niitä ei enää puomien virittelyyn uskaltanut käyttää, ja muutenkin halusimme välttää purjeiden kanssa ylimääräistä revittelyä ennen kuin saisimme vaihdettua köydet uusiin. Köysiä emme Puolassa onnistuneet hankkimaan, mutta rikitarkastaja sentään vinssattiin mastoon ja kaikki mastoa kannattavat teräsvaijerit päätteineen ja vanttiruuveineen saivat arvosanan Erinomainen. Se oli sentään helpottava tieto. Uudet köydet odottaisivat meitä Saksassa, kunhan nyt vain ensin pääsisimme sinne asti.

Ensimmäisen yön aamutunneilla autopilotti lakkasi toimimasta. Se oli toiminut ongelmitta ensimmäisen legin kovissa keleissä ja vaikuttanut todella järeältä peliltä. Olimme tässä vaiheessa vielä Puolan rannikon tuntumassa ja edessä oli pitkälti toistasataa merimailia Bornholmiin, jossa aioimme pitää parin päivän tauon. Se tauko tulikin tarpeeseen, sillä käsin ohjaaminen kahden hengen miehistöllä on raskasta puuhaa! Varsinkin pimeänä, pilvisenä, kuuttomana yönä on tuijotettava herkeämättä kompassia, sillä suuntavaisto ei kerro yhtikäs mitään. Kun lisäksi vielä tuuli tyyntyi, mutta aallokko jatkoi omaa vellovaa elämäänsä, kävi veneen ohjailu todella työstä. Purjein kulkevalla veneellä on aina jokin tietty suunta ja kallistus, ja ruorimiehellä pysyy tuntuma peräsimeen, mutta moottorilla ajettaessa ainakin meidän veneemme on täysin tunnoton ja kuskin herpaantuessa alkaa kääntyillä aivan sattumanvaraisiin suuntiin. Mutta perille Bornholmiin päästiin!

Puolitoista vuorokautta kestäneen sateisen harmauden jälkeen meitä tervehti perillä Rønnen satamassa paahteisen aurinkoinen sää. Bornholm, Tanskanmaan ihanin paikka, täytti kauneuden tarpeemme tankit piripintaan. Matkustimme lauantaina bussilla kumpuilevien peltomaisemien halki Allingeen saaren luoteisnurkalle, jossa nautimme herkullisen savukalalounaan Allinge Røgerissä, ja sen jälkeen ihastelimme pikkukaupungin kesäfestivaalitunnelmaa ja elävää musiikkia satamassa, jonne oli ahtautunut niin paljon veneitä, että oli vaikea kuvitella miten ne sieltä aikanaan saatiin pois.

Paikka oli todella pittoreski, mutta samalla olimme hyvin tyytyväisiä, ettemme olleet edes harkinneet omalla veneellämme yrittää näin pieniin satamiin. Meidän iso matamimme ei nimittäin käänny pennin päällä eikä edes ison setelin, sen kanssa ei voi ajatellakaan ahtautuvansa pieniin ja mutkikkaisiin satama-altaisiin.

Bornholmissa olisi hyvin viihtynyt vaikka kuukauden, miksei loppuiän, mutta tuuliennuste näytti lähenevää pläkää ja siksi päätimme lähteä sunnuntaina 15.7. jatkamaan matkaa kohti Kieliä. Saimme näin yhden hienon purjehduspäivän, minkä jälkeen pläkä kuitenkin saavutti meidät. Seurasi koneajoa toista vuorokautta, mutta meri oli sentään tyyni eikä ohjailu siksi kovin hankalaa. Ja matkan varrella oli niin paljon tuulipuistoja, laivareittejä ja vilkkuvia majakoita, että ne pitivät vahtivuorolaisen sopivasti pirteänä.

Mutta pian autopilotin mentyä meiltä hävisivät kaikki navigointi-instrumentit. Ne olivat olleet kirjaimellisesti “tuulella käyviä” matkan alkupuolelta saakka, mutta nyt mikään mittari ei enää osoittanut elon merkkejä.

Hankaluudet veneemme varusteiden kanssa ovat olleet niin suuria ja moninaisia, ettei tälle viimeisimmälle vastoinkäymiselle jaksanut enää kuin hymähtää alistuneesti. No, onneksi sentään kohta oltaisiin Kielissä, ja sieltä varmasti löytyisi joku, joka osaisi auttaa meitä laitteiden kanssa. Ja siellä sentään meitä odottaisi – akkujen ja köysien lisäksi – kauan kaivattu jolla! Mehän tilasimme kumiveneen jo talvella Venemessuilta, mutta sitäpä emme vain lukuisista yrityksistä huolimatta koskaan saaneet. Saksasta saimme samanlaisen tilattua parissa päivässä – olimme saaneet siitä sähköpostilla kuvankin, ja uskalsimme uskoa että jolla sentään oli totta!

Jolla on totta! Tässä jo koekäytössä ja heti likaisena…
Purjehdusseikkailun ensivaikutelmat – ja Gdansk!

Purjehdusseikkailun ensivaikutelmat – ja Gdansk!

Pitkän talven, vielä pidemmän kevään ja viimeiseen asti viipyneen merijään mentyä koitti vihdoin oikea kesä – jo toukokuussa! Toinen meistä sai hetkittäin nauttia sen lämmöstä moninaisten veneprojektien lomassa sillä välin, kun toinen vielä keskittyi matkakassan viimeisten pennosten kartuttamiseen.

Jos olisimme jääneet hinkkaamaan valmiiksi jokaista yksityiskohtaa, lähtöpäivä koittaisi ehkä joskus ensi vuonna – tai ei ehkä milloinkaan. Keskityimme siis vain oleelliseen: siihen, että moottori, purjeet, riki ja tarvittavat sähkö- ja navigointilaitteet toimivat, ja niin me vain lähdimme! Viimeiset päivät olivat niin kiireisiä, että nyt jälkeenpäin ne tuntuvat menneen kuin sumussa. Niin paljon oli muistettavaa, hankittavaa, asennettavaa, järjestettävää, asunnon tyhjennystä ja siivousta, tavarapaljouden karsimista vielä toistamiseen – ensimmäinen askelhan oli muutto 200-neliöisestä maalaistalosta kaksioon, mutta kaksiosta veneeseen oli melkein yhtä iso urakka. Samaan syssyyn vanha veneemme, pikku Matami, löysi uuden omistajan ja senkin vesillelasku saatiin jollakin ihmeen tavalla järjestymään vielä lähtöviikolle. Kaiken ohessa yritimme ehtiä viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa, mutta valitettavan lyhyiksi ne hetket jäivät. Ehkäpä jossakin vähän eteläisemmillä leveysasteilla saamme nauttia vierailevien ystävien ja sukulaisten seurasta pidempään, vailla kiirettä.

Matkamme ensimmäisen legin ennusmerkit eivät olleet varsinaisesti kovinkaan lupaavat. Ensinnäkin matkan alkaminen perjantaina tuottaa jonkin taikauskon mukaan huonoa onnea. Toisekseen purjehdus ja tiukka aikataulu eivät koskaan sovi kovin hyvin yhteen, mutta me toivoimme ehtivämme perille ensimmäiseen pysähdyspaikkaamme Gdanskiin hyvissä ajoin, jotta kolmanneksi miehistön jäseneksi lupautunut ystävämme ehtisi lentää takaisin kotiin ennen lomansa loppua. Kolmas, ja pahin, ongelma oli tietysti se, että emme olleet ehtineet varsinaisesti koepurjehtia venettämme ennen matkan alkua. Yhden viikonlopun pituinen ensireissu lähes tyynessä kelissä muutaman mailin päähän ei ihan täyttänyt vaatimuksia. Mutta moottori vaikutti toimivan, ja muutaman rantautumisen ja laiturista lähdön jälkeen meillä alkoi olla edes hiukan tuntumaa veneeseen.

Siispä matkaan! Lähtö koitti perjantai-iltana 1. kesäkuuta vuonna 2018. Heilutimme hyvästiksi tutuksi käyneelle NJK:n satamalle Helsingin Koivusaaressa, ja kiepaisimme Lauttasaaren eteläpuolitse vielä Vattuniemeen tankkaamaan. Kun lähdimme ulos merelle kohti länttä, oli jo lähes puoliyö. Seuraavana iltapäivänä saavuimme Hankoon, jossa tankkasimme vielä vähän lisää. Samalla tuli laskettua polttoaineen kulutusta, joka yllätti meidät – ihme kyllä positiivisesti!

Auringonnousu Gotlannin lähellä

Hangosta matka jatkui vähitellen reipastuvaan tuuleen, joka kääntyi lounaasta luoteeseen ja alkoi nostaa suurempaa ja suurempaa aallokkoa. Gourmet-ateriat saivat väistyä yksinkertaisemman murkinan tieltä, eikä keulahytissä enää käynyt nukkuminen. Vapaavahti löysi tukevimman asennon salongin sohvalta, jossa kankainen sivulaita piti nukkujan paikallaan, tai perähytin laajalta pediltä, jossa aina jokin reuna tuntui pysyvän muita vakaampana.

Perähytin kodikas ja turvallinen pesä

Gotlannin itäpuolella, kun matkaa oli tehty kolmatta vuorokautta, jouduimme tositoimiin pitämään MOB- eli mies yli laidan -harjoitusta. Onneksi ei sentään ihan oikeisiin tositoimiin, sillä miehestä tai naisestakaan ei sentään ollut kyse, mutta panokset olivat isot kuitenkin. Upouuden pelastuslauttamme teline ei kestänyt merenkäyntiä vaan oli taittunut pohjastaan mutkalle, ja siinä samalla pullauttanut koko lautan kyydistään mereen. Onneksi vieraileva miehistömme jäsen huomasi tapahtuneen heti tuoreeltaan, kun lautta kellui vielä näkyvissä valkoisten vaahtopäiden seassa. Purjeet saatiin äkkiä alas ja pian oltiin poijuhaat ja köydet tanassa lauttaa pelastamassa. Muutaman hiukan ohi menneen lähestymisen jälkeen kiinniotto vihdoin onnistui, mutta painavan lautan saaminen takaisin veneen kyytiin kovassa aallokossa vaati toista tuntia kestäneet ankarat ponnistukset. Isopurjeen puomin ja barduunasta eli apuharuksesta taiotun taljan avulla lautta lopulta saatiin turvallisesti takaisin kannelle, ja sidottua kiinni istumalaatikkoon. Miehistön jo valmiiksi vähiin tiristettyjä voimia vaatinut harjoitus siis onnistui – hyvä me!

Pian lauttaepisodin jälkeen tuuli heikkeni ja kääntyi veneen keulan editse etelän kautta idän puolelle. Sitten se alkoi tasaisesti kasvaa, kunnes Gotlannin ja Gdanskin välisellä suurella ulapalla kävi jo aika navakaksi. Mutta tuulta pahempi oli kuitenkin aallokko. Se nousi korkeaksi ja jyrkäksi, iso aalto toisensa jälkeen vyöryi veneemme perän takaa ja alitse, väliin joku niistä tuli viistommin takalaidalle ja nakkasi paattimme kallelleen. Sisällä tavarat pysyivät enimmäkseen paikoillaan, mutta melkoinen kilinä, kolina ja ryske siellä kävi niiden kolkatessa vuoroin vasten lokeronsa peräseinää, vuoroin koetellessa salpojen ja saranoiden kestävyyttä. Mutta veneemme kulki kaikesta huolimatta omaa, varsin vakaata tahtiansa, eikä meistä kenelläkään ollut kyydissä hätäpäivää. Luottamus veneen kestävyyteen ja merikelpoisuuteen kasvoi hetki hetkeltä.

Kaasulautta Gdanskin edustalla

Iso aallokko seurasi meitä melkein perille Gdanskiin asti. Gdanskinlahtea suojaavan Hel-niemen kärjen jälkeen aallokko vihdoin laantui, ja loppumatka puksuteltiin tyvenessä säässä aamun sarastaessa. Perillä Wisla-joen suulla sijaitsevan pursiseuran satamassa oltiin keskiviikkoaamuna 6.6. klo 06:00. Matka kesti siis melkein täsmälleen 4 ja puoli vuorokautta!

Heti kun köydet oli saatu kiinni laituriin, marssi voipunut mutta onnellinen miehistö niine hyvineen, täydessä purjehduställingissä, viereisellä tontilla sijaitsevan hotellin ravintolaan aamiaiselle. Kylläpä seisovan pöydän antimet maistuivat hyvältä kylmän tonnikalan ja iänikuisten voileipien jälkeen!

Kun aamiaisen jälkeen oli käyty suihkussa ja otettu tunnin voimaunet, tuntui jo taas ihan ihmiseltä, ja teki mieli kaupungille haistelemaan tunnelmaa. Eikä meidän tarvinnut pettyä – Gdanskin vanha kaupunki on kaunis, juuri sopivan kokoinen ja täynnä tunnelmaa, yksityiskohtia ja elämää. Vietimme mukavan illan koko miehistön voimin, ennen kuin seuraavana aamuna kolmannen jäsenemme oli lennettävä takaisin kotiin. Suuri kiitos, Antti! Oli ehdottomasti hyvä päätös värvätä yksi lisäjäsen miehistöön tälle verrattain rankalle matkalle, erityisesti koska kyseessä oli ensimmäinen etappi, suhteellisen tuntematon vene, tottumaton miehistö ja lisäksi vielä kaikki muuttuvat ja yllättävät tekijät, etunenässä tietenkin sää. Kaikki sujui hienosti ja miehistön kesken vallitsi mutkaton ja hyvä henki.

Gdanskin vanhakaupunki

Tarkoituksemme on viipyä Gdanskissa parisen viikkoa – niin kauan kuin venettämme varustellaan Wisla-joen varren venetelakalla. Aurinko paistaa, on täysi kesä. Jokimaisema takakannen ”terassillamme” on rauhoittava, ja bussilla pääsee kaupungin vilinään milloin haluaa. Nyt on aikaa levätä pois matkaväsymys ja menneen syksyn, talven ja kevään ankarat ponnistukset: talon myynti ja muutto, voimia vaatinut päivätyö, veneen kunnostus, järjestelyt, hankinnat, toinen muutto, nelijalkaisen ystävämme poislähtö… Nyt on aikaa myös totutella ajatukseen uudesta elämästä, sen vapaudesta ja ilosta, mutta myös isoista haasteista.

Seuraa meitä myös Facebook– ja Instagram-sivuillamme, ne saattavat olla paremmin ajan tasalla!

Katkeransuloinen kevät

Katkeransuloinen kevät

Pitkien, kylmien, työntäyteisten viikkojen jälkeen veneemme oli vihdoin valmis vesillelaskuun. Sen oli pakko olla, sillä isoille veneille varattu suuri nosturiauto oli hommissa vain yhden päivän. Deadlinesta myöhästyminen olisi tarkoittanut todennäköisesti vielä aika paljon kalliimpaa nostokeikkaa, vaikka ei se halpaa hupia nytkään ollut. 

Torstaiaamuna 3.5. kaikki vedenalaiset työt oli kuitenkin saatu valmiiksi – veneen runkokatselmus, kylmälaitteiden harkot ja kaksi kerrosta uutta myrkkymaalia pohjaan, uudet sinkit sinne ja tänne. Vanhoja pronssisia läpivientiventtiilejä oli elvytelty sadan vuoden unestaan. Ja niin veneemme lensi ilmojen halki ja laskeutui vesille helsinkiläiseen rantaan. Mistään ei pulpunnut vettä sisään, joten liinat uskallettiin irrottaa. Kone starttasi, kun ensin oli yhteistuumin laiturinaapureiden kanssa tutkittu miten sitä avainta pitikään kääntää. Ensimmäinen ajomatkamme, pari sataa metriä sumun saartaman aallonmurtajan reunalle omaan poijuun, sujui kommelluksitta, vaikka vene tuntui pikku matamiimme verrattuna kolossaaliselta.

Vesillelaskun jälkeenkin työtä on tehty tauotta. Vielä ei olla purjehduskunnossa, mutta eiköhän sekin hetki joskus koita. Osa projekteistamme on ihan suunniteltuja juttuja, mutta valitettavasti valtaosa sellaisia, joita putkahtelee yllättäen sieltä ja täältä. Välillä on ollut toivoton tunne, että mihin tahansa veneessä koskee, kaikki vain murenee käsiin. Paattimme perusasiat ovat kyllä kunnossa, se on rungoltaan vahva ja järeä, ja kaikin puolin hyvin rakennettu. Mutta sitä ei ole taidettu oikein jaksaa pitää kunnossa. Monta sellaista osaa tai järjestelmää, joita pitäisi muistaa huoltaa tai vaihtaa aika ajoin, on rikkouduttuaan tai puhki kuluttuaan vain jätetty paikoilleen niine hyvineen ja ehkä veneilty sitten vähän vähemmillä mukavuuksilla.

Uusi hella on jo tositoimissa, vaikkei vielä ole ihan löytänyt paikkaansa!

Meille veneestä tulee kuitenkin ihan näinä päivinä pysyvä koti. Me emme uskalla leikkiä vanhojen kaasuletkujen tai puhki ruostuneiden hellan polttimoiden kanssa, vaan ostimme uudet letkut ja hellan. Mutta emme saa korjattua rikkoutunutta painevesiputkea, koska veneemme amerikkalaisia osia ei Suomeen enää ehdi tilata ja kotimaiset eivät sovi. Niinpä joudumme osittain tulppaamaan putkiston, mutta ehkä saamme vielä keittiöön veden – ja mielellään myös lämpimän veden! Toinen vessa on ehkä pysyvästi tukossa, kunnes jossakin etelämpänä ehdimme remontoimaan sen, mutta onneksi luksuspaatissamme on kaksi vessaa. Ainakaan omasta mielestäni kaksi vessaa ei enää missään nimessä ole tyhmä keksintö taikka kerskakulutusta, vaikka ehkä aiemmin olisin voinut ollakin sitä mieltä!

Osaatko arvata, kumpi on meidän?

Lämpimien kesäsäiden helliessä rannoilla ja puistoissa käyskenteleviä ihmisiä olen itse viettänyt aika monta päivää roikkuen vyötäröä myöten jääkaapissa ja pakastimessa. Kylmälaiteasennuksemme alkaa olla kylmäbokseihin asennettavia lauhduttimia vaille valmis. Koska veneessämme on amerikkalaiseen tyyliin varsin isot kylmäboksit, päädyimme energiatehokkaaseen vesijäähdytteiseen Frigoboat-järjestelmään. Kirjoitan siitä lisää sitten, kun meillä on jonkin verran käyttökokemusta. Oheisista kuvista näkyy kuitenkin jäähdytyksen periaate: rungon ulkopuolella olevien pronssilevyjen (ne eivät siis ole veneen pohjaan pahan päivän varalle kiinnitettyjä kultaharkkoja) sisällä kulkevissa putkissa kylmäaine matkaa sieville pikku kompressoreille, jotka sijoitimme pienen keittiönkaapin pohjalle, ja niistä eteenpäin lauhduttimiin, jotka kiinnitetään kylmäboksien sisälle.

Palkkioksi kovasta työstä saamme sentään nauttia merinäköalasta ja raittiista ilmasta, auringonlaskuista ja ulkona grillaamisesta. Veneessä on kotoisaa ja raikasta nukkua, ainakin nyt kun yöt vielä ovat viileitä. Rannassa on suihkut ja saunat, ja metroasemalle kivenheitto. Viimeiset viikot kotimaassa vietämme siis kiinteistötikapuiden ylimmällä puolalla – se on se sijainti!

Mutta yksi on joukosta poissa…

… ja sen myötä koko jäljellä oleva laumamme eksyksissä ja vajaa. Ilon pilkahdukset ovat vielä harvassa, mutta tiedän, että ne vielä voittavat – eikä vähiten siksi, että saimme nauttia niin hienon olennon seurasta ja läsnäolosta näinkin kauan. Ihan kunnollisen koiranelämän verran, vaikka se niin ohikiitävältä hetkeltä ihmisestä tuntuukin. Mielellämme olisimme jakaneet tämän tulevankin seikkailun nelijalkaisemme kanssa, mutta sen elämä tuli valmiiksi ja se lähtikin ihan omaan seikkailuunsa ilman meitä. Ihmisen vaikea tehtävä on hyväksyä, että jonakin päivänä se on edessä, ja saatella rakas laumatoveri turvallisesti matkaan.

Nelijalkainen ystävämme, kumppanimme ja miehistömme itseoikeutettu jäsen totteli nimeä Sisu – silloin, kun irlantilaiselta jääräpäisyydeltään viitsi ketään totella. Eikä sen vanhemmiten ja suurta viisauttaan enää tarvinnut suorittaakaan mitään niin koiramaista kuin totteleminen. Sen tummista silmistä saattoi lukea kysymykset ja vastaukset. Sanoja ei tarvittu – eikä se niitä olisi viimeisinä vuosinaan enää kuullutkaan.

Sisu oli nimensä mittainen mies. Tuskin koskaan on ollut, eikä varmasti enää tule, yhtä tinkimättömästi omaa laumaansa, taloaan, kyläänsä, mainettaan ja kunniaansa puolustavaa äijäkoiraa. Sellainen pelottomuus on hurjaa katseltavaa, mutta tahtomattaankin sitä täytyy ihailla. Enpä olisi osannut arvata pientä karvapalleroa nimetessäni, millainen enne keksimäni nimi olisi.

Hienon kennelnimensä Sisu kuitenkin sai leppeiden länsituulien Zephyr-jumalalta. Ja leppeä länsituuli se olikin meille ihmisilleen, ja kaikille muillekin ihmisille, varsinkin lapsille. Ja tietysti tyttökoirille! Sen elämän täyttymys, kaiken sen uhoamisen takana, oli saada olla yhdessä ihmistensä kanssa, vaikka nämä keksivätkin ties mitä kummallisuuksia. Niin kuin nyt vaikka purjehtiminen! Ei järjen hiventä – mutta yllättäen mokoma harrastus tarjosi koiranpojallekin uusia, hienoja elämyksiä. Merituulen mukana kulkevia tuoksuja, uusia tuttavuuksia saarten rannoilla, oman veneen ylpeää vartioimista tunkeilijoilta, ja parasta kaikesta: kun sai lauman kanssa käpertyä illalla pieneen kajuuttaan, ja sai aina nukkua jonkun kanssa selkä selkää vasten.

Veneilijän kevät ja uusi alkuräjähdys!

Veneilijän kevät ja uusi alkuräjähdys!

Harvoin sattuu samanaikaisesti kaunis sää ja pitkä vapaa, ainakaan tässä armaassa kotomaassamme. Nyt kuitenkin sattui, ja tietysti pääsiäisloma vietettiin tiiviisti uuden veneemme parissa. Yritimme aloittaa keväiset kunnostelupuuhat kevyesti hiukan siivoilemalla, mutta räjähdyshän siitä taas seurasi, ihan kuten viime keväänä pikku veneemme kanssa touhutessa. Tilanne näytti silloin alussa toivottomalta, lopulta meillä oli paljon parempi vene kuin se, minkä alun perin ostimme! Alkuräjähdysteoriaa ei käy kiistäminen tälläkään kertaa. Räjähdys on väistämätön, kun talven jäljiltä on niin paljon patoutunutta energiaa, lähtöpäivä lähenee uhkaavasti ja tekemättömien töiden ja puuttuvien varusteiden lista vaikuttaa pelottavan pitkältä. Toivotaan, että tänä keväänä käy yhtä onnekkaasti kuin viime keväänä!

Olemme käyneet veneellä talven mittaan silloin tällöin piipahtelemassa, mutta nyt meillä oli ensimmäisen kerran tilaisuus viettää siellä kunnolla aikaa päivänvalossa. Ja mitähän sellaisesta luonnollisesti seuraa? Akuutti masennus! Päällisin puolin suhteellisen siistiltä vaikuttanut veneemme onkin nuhjaantunut ja väsähtänyt. Ikkunat ja luukut ovat hiukan vuotaneet tai lirutelleet kondenssivettä sieltä täältä, vanerin pintaviilu on paikka paikoin rypistynyt ja lakkapinnat kupruilleet. Pilssistä löytyi iso jäämöykky ja muutamasta lokerosta pölähti luukkua avatessa ummehtunut löyhähdys. Ja joka ikinen kaappi, luukku, laatikko, hylly ja pilssin kolonen pursuili tavaraa. Tunnistamattomilla löydöillämme olisi syntynyt monta jaksoa Valehtelijoiden klubia – niin omituisia työkaluja ja varusteita veneen nurkista löytyi.

Kun veneestä oli vinssattu maan tasolle viisi isoa jätesäkillistä roinaa, alkoi sisätila kummasti näyttää paljon viihtyisämmältä. Onhan meillä tilaa – ja seisomakorkeus! Kun keulakannella lojunut surullisen luttana jollakin heivattiin alas, tulvi kattoluukuista valoa kajuuttaan, ja yhtäkkiä veneen mahonkisisustus alkoi hehkua kaunissa kullanruskean sävyissä. Ei tilanne kenties ollutkaan niin toivoton!

Mikä sotku veneessä syntyikään!

Kotiin päästyämme aloin käydä läpi aikaisemmin laatimaamme toivelistaa, ja merkitsin siihen kaikki kohdat seuraavilla merkeillä:
✅ Kunnossa!
🔲 Ehkä, tai sitten ei
❌ Tehtävälistalla

Listan ensimmäiset kohdat näyttivät tältä:

Veneemme on…
✅ turvallinen
✅ merikelpoinen
✅ hyvä purjehtimaan
✅ massiivirunko, ei kerrosrakennetta
✅ pitkä eväköli
✅ skegiperäsin
✅ köliin tuettu masto
✅ kutteririki 

Mahtavaa! Kaikki pisteet kotiin! Ja näin lista jatkuu:

Veneessämme on…
✅ tilaa kahdelle mukavaan asumiseen
✅ hyvä makuuhytti, jossa kunnon sänky
✅ 1-2 hyvää meripunkkaa
✅ hyvä keittiö, jossa
     ❌ jääkaappi
     ❌ pakastin
✅ wc ja suihku
✅ tilava salonki ja iso ruokapöytä
✅ hyvä tuuletus
✅ hyvä lämmitys
✅ merenkäyntiin suunnitellut tilat
✅ erillinen navigointipöytä
✅ tilaa 2-4 vieraalle
✅ perähytti 
✅ kaksi erillistä makuuhyttiä
✅ isot vesi- ja polttoainetankit
🔲 paljon säilytystilaa kannella
🔲 paljon säilytystilaa ruoalle
🔲 paljon säilytystilaa isoille tavaroille

Ei edelleenkään hassumpaa! Vain kaksi välttämättömänä pitämäämme asiaa puuttuu – ja niistäkin toinen on tarkemmin ajateltuna ylellisyys.  Kylmälaitteistojen suunnittelu on työn alla. Loppupään säilytystilatoiveista saattaa joutua viivaamaan yli sanan “paljon” siinä vaiheessa, kun alamme täyttää venettä matkatavaroilla, mutta uskoisin, että ainakin tärkeimmät tavaramme saamme jonnekin mahdutettua.

Sitten siirrytään varustepuolelle. Siellä puutteita alkaa näkyä vähän enemmän, ja siksi toisekseen veneessä olevien varusteiden toimivuutta emme ole voineet vielä testata. Saa nähdä, joudummeko kokemaan pettymyksiä niiden suhteen, kun vene on vesillä. Vene on tosin ollut kovin vähäisellä käytöllä monet vuodet, mutta aika ja säätkin tekevät teknisille laitteille tepposiaan. Toisaalta kaikki varustus on uutena ollut markkinoiden laadukkaimmasta päästä.

Varustukseen kuuluu…
❌ yleiset turvavarusteet
❌ pelastuslautta
🔲 hyvä ankkurivarustus
✅ myrskyvarustus (myrskypurje, ajoankkuri yms)
✅ tuuliperäsin
✅ hyvä autopilotti
✅ tutka
❌ plotteri
✅ vhf-radio
✅ ssb-radio ja (tai) satelliittipuhelin
❌ aurinkopaneelit
✅ muita energiantuottotapoja (tuuligenu)
❌ vesikone
✅ hyvät purjeet, myös genaakkeri
🔲 hyvä sprayhood
❌ bimini
❌ hypalon-jolla

Muutaman viikon kuluttua tämä lista näyttää luultavasti jo ihan toisenlaiselta. Venemessuilta löytyi hyvä tarjous pelastuslautasta, ja sellainen laitettiin tilaukseen. Kun nyt kerran messuilla olimme, innostuimme ehkä vähän liikaakin kylvämään rahaa ympärillemme, ja tilasimme saman tien uuden jollan. Jos mielii vältellä kalliita satamia ja ankkuroida luonnonpoukamiin, on jolla yksi tärkeimmistä varusteista. Kaupan mukana tullut jolla ei vaikuta kovin pitkäikäiseltä ratkaisulta, vaikka sen vielä saisikin pumpattua ilmaa täyteen, joten jollan hankkiminen oli kyllä ihan perusteltua.

Matkallamme etelään meillä on tarkoitus tehdä Gdanskissa parin viikon varikkopysähdys. Siellä veneeseemme rakennetaan mittojen mukaan targakaari, johon aurinkopaneelit voi asentaa. Vesikone sekä sprayhood-biminiyhdistelmä jääkööt tulevaisuuden hankintalistalle, niitä löytyy varmasti myös Välimereltä.

Entäpä se suuri ankkurikysymys? No, se on ratkennut – tässä komeilee uusi Rocna.

Vielä ratkaisematta on kysymys plotterista. Tarvitaanko plotteria vai ei? Mielipiteitä, valistuneitakin, löytyy sekä puolesta että vastaan. Navigointi  ja kaikki siihen liittyvä varustus on oma, todella iso ja merkittävä aiheensa, johon palaan myöhemmin – älkää siis karatko minnekään!

Jos haluat jakaa oman hyvän varusteluvinkkisi tai vaikka vain sanoa Heippa, voit tehdä sen tästä!

Purjeveneprojekteja – Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!

Purjeveneprojekteja – Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!

Ilmassa on selviä  kevään merkkejä. 

1.  Aurinko paistaa. Ihan aamusta iltaan – nyt voi jo uskoa, että kaamos on selätetty!

2.  Venemessut alkoivat. Tämä, jos jokin, on veneilijälle virallinen varmistus siitä, että kevät ihan oikeasti tulee.

Puntaroin kovasti mielessäni, uskallanko lähteä käymään venemessuilla. Siellä vaanii vaara joka nurkalla – herkullisen kiiltäviä rosteriheloja, toinen toistaan kätevämpiä kevätkunnostusvälineitä, lisävarusteita joita ilman ei kerta kaikkiaan voi enää tulla toimeen… Olemme talven mittaan keksineet aivan valtavan määrän veneprojekteja ilman mitään tällaisia ärsykkeitä, joten voin vain kuvitella, kuinka paljon niitä voikaan keksiä lisää, jos ympärillä on hehtaarikaupalla virikkeitä!

Päätimme säilyttää venettämme talven yli omassa pihassa. Vaikka kuljetus vähän maksoikin, säilytys sentään on ilmaista – ja säästymme edes takaisin ajamiselta, kun kevätkunnostuksen aika koittaa. Asialla on kuitenkin kääntöpuoli, jota emme tulleet ajatelleeksi. Kun vene on jatkuvasti näkösällä, sitä tulee jatkuvasti silmäiltyä. Huolenpito on tietysti hyvä asia sinänsä, mutta samalla tulee huomanneeksi puutteita. Jatkuvasti uusia puutteita ja epäkohtia, joihin ei ole ennen kiinnittänyt huomiota. Ja jos ei varsinaisia puutteita, niin asioita, joita olisi “kiva” olla – jotka tekisivät purjehduksesta ja veneessä oleilusta mukavampaa, kätevämpää ja hauskempaa.

Ensimmäiseksi – jo viime kesän lomareissulla – huomasimme, että veneeseen todellakin tarvitaan järjestelmiä purjeiden helpompaan käsittelyyn. Rullalaite ja uusi genoa ovat jo tilauksessa, samoin stack pack -systeemi isopurjeelle. Lisäksi tarvitaan reivireikiä, reiviköysiä, nostimia, skuutteja, keula- ja uimatasoja, vesitankkia, vessaa, septiä, pumppua… Lista on loputon, ja kasvaa jatkuvasti. Mutta veneen päällä on vielä talvinen kerros lunta ja jäätä, eikä pakkasilla voi mitään hommia vielä aloittaa. Vesille laskuun on vielä kuukausia aikaa – kuinka pitkäksi listamme vielä ehtiikään? Ja karkaako mopo kerrassaan käsistä, jos erehdyn menemään sinne venemessuille?

Suunnittelu on tärkeää. Me olemme hyviä suunnittelemaan. Tiedämme suunnittelemisesta paljon – myös sen, että hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty. Sitä ei oikeasti ole vielä edes aloitettu. Tiedämme paljon myös aloittamisesta, siinäkin olemme hyviä. Monikaan ei ole aloittanut yhtä paljon projekteja kuin me – mutta useampi on saanut valmiiksi. Heti sään salliessa aiomme aloittaa ainakin osan talven mittaan kertyneistä suunnitelmista. Moni niistä on kerta kaikkiaan vietävä loppuun ennen vesillelaskua – kuten vaikkapa vedenalaiset läpiviennit! Kannattaa seurailla, miten hommat etenevät – aion dokumentoida edistystämme kevään mittaan.