Kesä 2022 hujahti Kreikan vesillä telakkahommien ja kevyiden päiväpurjehdusten merkeissä. Tulimme viettäneeksi monta viikkoa ihan suoranaista mökkilomaakin, tosin kelluvassa asumuksessa. Monena aamuna sitä suunnitteli, että tänään kyllä rullattaisiin purjeet auki ja lilluttaisiin edes seuraavaan poukamaan, mutta päivän kuumuuden laskeuduttua merenpinnan tasolle yhä useammin pohdiskelu päättyi lopputulemaan ”Onks pakko jos ei taho?”
Mitä tapahtuu, jos joutuu merihätään Kreikassa ja pyytää apua merivartiostolta? Otimme asiasta selvää – lue jännittävä tositarina!
Vuoden 2020 alkaessa purjevene Ainan kyydissä uppouduttiin remonttihommiin. Oltiin vielä autuaan tietämättömiä mistään viruksista ja siitä, millaiseksi maailma pian muuttuisi. Kreikassa alkoi lockdown maaliskuun loppupuolella, mutta meillä remppahommat jatkuivat keskeytyksettä toukokuuhun asti. Koronakeväästä Mesolongissa voit lukea tästä!
Tämä kirjoitus sai inspiraationsa erään veneilyfoorumin keskustelusta. Keskustelussa pohdittiin, mitä kaikkea varustusta veneeseen tarvittaisiin pitkällä purjehdusreissulla. Polveileva varustelista sisälsi vaikka mitä, ja oli kiinnostavaa huomata, miten monenlaisia asioita ihmiset tuntuvat pitävän tärkeinä.
Kaksi kuukautta kestäneen telakkaponnistuksen jälkeen oli vihdoin aika laskea Aina vesille. Nyt jännitettiin, oliko remonttimme onnistunut – kelluisiko veneemme hienon epoksipohjansa ja uusien läpivientiventtiiliensä kanssa?
Terveisiä ihanasta ankkuripoukamasta Joonianmeren kristallinkirkkaiden vesien ääreltä! Pääsimme kuin pääsimmekin takaisin vesille, mutta tässä turinassa puhutaan vielä veneen pohjaremontista, sen kolmannesta ja viimeisestä vaiheesta eli läpivientien uusimisesta. Tämä projekti oli se varsinainen syy, miksi menimme telakalle. Sittemmin paljastui paljon isomman remontin tarve, josta kerroin edellisissä osissa 1 ja 2.
Viime kerralla annettu varoitus remonttiturinoista on edelleen voimassa. Veneen hiomishommat oli siis saatu vihdoin valmiiksi, ja koska rungosta ei löytynyt kosteutta eikä paria pikku rakkulaa suurempia vaurioita, päästiin epoksimaalaushommiin saman tien.
Varoitus: seuraa veneremonttitarinaa. Kenties lähitulevaisuudessa pääsemme takaisin vesille, ja sen jälkeen luvassa on taas matkakertomuksia purjehdusseikkailun varrelta – toivon mukaan eri puolilta Joonianmeren ikiaikaisen kaunista saaristoa. Mutta vielä jonkin aikaa jokapäiväinen elämämme sijaitsee kuivalla maalla, pukkien päälle tuetun veneemme harvinaisen hievahtamattomassa todellisuudessa, jossa remontti jatkuu. Odottele siis vielä tovi, mikäli purjeveneen rungon hiominen ja epoksimaalaus ei ole ihan sinun juttusi. Jotakin muuta on tulossa taas ennen pitkää! Jos sen sijaan veneen tee-se-itse-remontointi kiinnostaa, jatka ihmeessä lukemista. Huomautan kuitenkin, ettei tämä kertomus ole tarkoitettu oppaaksi kenellekään vastaavaa hommaa suunnittelevalle – tämä on vain oma kokemuksemme pohjaremontin teosta. Voit kyllä ottaa meihin yhteyttä (mistä tahansa muustakin aihepiiristä) jos tarkempi tieto kiinnostaa.
Kun valitsee elämäntavakseen matkapurjehduksen, on elämä yllätyksiä täynnä. Monesti positiivisia – ilmeisesti enemmän positiivisia kuin negatiivisia, jos vielä parin vuoden jälkeenkin tuntee olevansa hommasta innostunut. Mutta silloin tällöin iskee isompi tälli, sellainen märkä rätti päin naamaa, joka saa syvällisemmin pohdiskelemaan motiivejaan.
Mesolongin talvisatamasta lähdettyämme nostimme purjeet ensimmäistä kertaa Oxia-nimisen pienen, mutta sitäkin korkeamman saaren tuntumassa Manner-Kreikan lounaisnurkalla. Siitä matkamme jatkuisi luoteeseen kohti Lefkaksen saarta, josta olimme varanneet veneen noston kuivalle maalle ja kuukauden verran remonttiaikaa telakalla. Sitä ennen meillä olisi kuitenkin vähintään parin päivän loma, ja sen ajattelimme käyttää mukavissa ankkuripoukamissa kelluskeluun ja Joonianmeren saarten alustavaan tutkiskeluun.
Viime kerralla puhuttiin putkiremontista. Käyttövesijärjestelmä oli nyt saatu valmiiksi, ja seuraava työvaihe oli alkutekijöihinsä puretun salongin jälleenrakentaminen. Vanhat istuintyynyt ja verhoilut olivat myös tiensä päässä (niistä ehjin kelpasi vielä satamakoira Anoukin pediksi avotilaan), niin että nekin päätettiin uusia samoin tein. Sohvien mittojakin voisi nyt suunnitella vähän vapaammalla kädellä, kun ei tarvinnut noudattaa vanhojen patjojen muotoja. Kovin radikaaleja muutoksia ei ollut luvassa, sillä veneemme sisätila on varsin kompakti eikä sohvia voi salonkiin kovinkaan monella eri tavalla sijoittaa. Styyrpuurin puolen sohvassa oli alun perin ulos vedettävä kansilevy, minkä ansiosta siitä sai vähän reilumman yhden hengen nukkumapaikan. Se oli toiminut meillä hyvänä meripunkkana pitkillä etapeilla, joten vastaava mekanismi haluttiin uuteenkin sohvaan. Paapuurin puolen sohva oli L-muotoinen kauniin kaarevine päätyineen. Halusimme rakentaa sen istuimista hiukan syvemmät, mutta muuten säilytettäisiin alkuperäinen muoto. Sohvien uumenissa sijaitsevat nyt uudet, entisiä pienemmät vesitankit, ja kummallekin puolelle saatiin myös uutta säilytystilaa istuinten alle.
Nyt kun koko maailma on enemmän tai vähemmän eristyksissä ja viettämässä elämäänsä kotonaan, liikenee hyvin aikaa vaikkapa veneremontista kirjoittamiseen – ja mikseipä myös siitä lukemiseen! Tammikuussa, kun aloitimme veneemme käyttövesijärjestelmän remontin, ei koronaviruksesta vielä tiedetty mitään. Elettiin tavallista kreikkalaista talvea, joka sisältää aurinkoisia, lämpimiä päiviä, viileitä ja joskus kylmiäkin öitä, ja aika ajoin satunnaisia sadepäiviä. Ihanteellista aikaa veneprojektien tekoon, etenkin kun korjauskohteita ei meidän veneestämme varsinaisesti tarvitse etsiä, niitä löytää hakemattakin.
Leppoisan joulun ja uudenvuoden vieton jälkeen Ainan sisuksissa ryhdyttiin remppahommiin, tarkemmin sanottuna putkitöihin. Tämä rankemmanpuoleinen projekti on vielä kesken, ja siksipä en tällä kertaa vielä kirjoitakaan siitä – homman valmistuttua seuraa aiheesta ihan oma juttunsa. Kirjoittelulle ei ole oikein liiennyt aikaa, sillä päivät ovat hujahtaneet rattoisasti ruuvaten, poraten, purkaen ja rakentaen aamusta iltaan asti.
Elokuu Välimerellä on kuuma. Vähemmästäkin ymmärtää, miksi täällä päin on keksitty viettää siestaa keskellä päivää. Sisilian pohjoisrannikolla elokuu oli myös niin tuuleton, ettemme nostaneet purjeita kertaakaan niillä lyhyehköillä hypyillä, joita teimme ankkuripaikasta toiseen. Oikeastaan tuulettomuudesta oli enemmän etua kuin haittaa, sillä Sisilian ankkuripaikat ovat kaikki varsin suojattomia. Nyt saimme nukkua yömme pääosin rauhassa – jonkinlainen maininki tietysti avoimella rannikolla on aina läsnä, milloin mistäkin suunnasta, mutta ankkurin pidosta ei tarvinnut kantaa huolta. Vesi on kaikkialla puhdasta ja kirkasta, jopa isojen kaupunkien edustalla, niin että aina halutessaan saattaa pulahtaa uimaan.
Ría de Arousa on Galician länsirannan Rías Baixas -lahdista suurin ja polveilevin. Sitä ympäröivät joka puolelta korkeat kukkulat, suomalaisnäkökulmasta oikeastaan pienehköt vuoret, ja sen rantoja täplittävät hiekkarannat, pienet kaupungit ja lukuisat satamat. Keskellä ríaa sijaitsee kaunis Illa de Arousan saari mäntymetsineen ja hiekkarantoineen. Ría de Arousan näkyvin tunnusmerkki ovat viverot, simpukoiden kasvatuslautat, joita kerrotaan olevan pelkästään Arousan lahden alueella 3000 kappaletta. Kaikki lahdenpoukamat ovat niitä täynnä, ja satamiin tai ankkuripaikkoihin päästäkseen niitä joutuu kiertelemään joskus mutkikkaitakin reittejä, ellei sitten rohkeasti pujottele lauttojen välitse. Se on ihan mahdollista, sillä lautat on ankkuroitu pystysuoraan alaspäin, mutta paikka paikoin niitä on kyllä aika tiheässä! Pimeässä ei näillä vesillä kannata ensikertalaisen seikkailla, sillä lauttoja ei ole valaistu. Isompien alueiden nurkat on useimmiten sentään merkitty vilkkuvilla reimareilla.
Veneprojektien keskellä harvoin ehtii ja jaksaa kirjoittaa kovinkaan seikkaperäisesti muistiin, mitä kaikkea onkaan tullut tehdyksi. Jälkeenpäin asia ei enää tunnu kovin ajankohtaiselta, ja se jää helposti paljon kiinnostavampien matkakertomusten jalkoihin. Mutta jos Galician ríalla sattuu odottelemaan moottorihuoltoon pääsyä jäätävän kylmässä kesäkuisessa takatalvessa, mikäpä estää kirjoittamasta vaikkapa pienen yhteenvedon joistakin veneprojekteista, joita teimme viime keväänä ennen pitkälle reissullemme lähtöä. Nyt, kun lähdöstä on kulunut vuosi, meillä on sitäpaitsi aika paljon näkemystä siitä, menikö homma hyvin, ja kokemusta erilaisten asennettujen systeemien käytöstä ja toimivuudesta. Jos teknisempi osa-alue purjeveneilystä kiinnostaa, jatka kaikin mokomin lukemista – jos ei, matkakertomuksia pukkaa taas piakkoin!
Päästyämme perille A Coruñan satamaan nautimme kaupunkielämän mukavuudesta täysin rinnoin muutaman päivän ajan. Onnistunut Biskajanlahden ylitys riitti juhlistamisen syyksi oikein hyvin, ja tapasravintoloiden ystävällinen hintataso oli toinen hyvä syy. A Coruña osoittautui oikein viihtyisäksi kaupungiksi, jossa riitti nähtävää useammaksi päiväksi.
Bretagnessa jo helmikuu oli väläytellyt upeita kevätsäitä. Kukat kukkivat täyttä häkää ja ilmat olivat lämpimiä. Me ehdimme jo suunnitella lähtöä maalis-huhtikuun vaihteeseen, johan silloin varmasti olisi täysi kesä! Mutta muutama takatalvi yllätti purjehtijan Bretagnessakin, säät pikemminkin kylmenivät ja muuttuivat epävakaisemmiksi, eikä luontokaan ympärillä tuntunut etenevän ensikukoistuksestaan yhtään kesäisempään kuosiin. Vielä huhtikuukin ehti kulua loppuun asti, ennen kuin purjeveneemme Aina vihdoin lipui ulos talvisatamamme Binicin portista.
Viime talven pitkinä, pimeinä iltoina me suunnittelimme suurta seikkailuamme, matkaamme kohti etelää. Köydet irrotettaisiin kesäkuun ensimmäisenä, ja pikaisen Gdanskin pysähdyksen jälkeen ehtisimme kenties vielä kesäkuun aikana läpi Kielin kanavasta. Eipä aikaakaan, kun olisimme jo Englannin kanaalissa, ja sitten menisimme heittämällä yli Biskajanlahden, ennen kuin kesä olisi ohitse.
Alun perin kahden viikon projektiksi suunniteltu veneemme peräkannen targakaaren mittatilaustyö Gdanskin laitakaupungilla venyi lopulta viiden viikon mittaiseksi. Osin syynä oli tietysti se, että itse keksimme työn edetessä uusia varusteita ja yksityiskohtia, osin siksi että työn suunnittelu ja johto venetelakalla oli jokseenkin raskassoutuista. Mutta työn laatu on aivan priimaa, ja siihen olemme kerta kaikkiaan tyytyväisiä! Meillä on nyt tuon kyseisen kaaren varaan asennettuna niin paljon aurinkovoimaa, että voinemme elellä varsin omavaraisina sähkön suhteen. Ensimmäisten päivien koekäyttö osoitti jo, että pilviselläkin säällä paneelit lataavat oikein hyvin. Se on tärkeä juttu, sillä vierassatamissa latauspiuhan päässä oleilu ei sovi meidän budjettiimme pidemmän päälle, eikä moottoriakaan viitsi turhan päiten pelkän akkujen lataamisen vuoksi käyttää. Voi olla, että moottoriin joutuu joskus turvautumaan, jos oikein monta päivää on synkeää ja sateista, mutta enimmäkseen meidän pitäisi nyt pärjätä.