Kesä 2022 hujahti Kreikan vesillä telakkahommien ja kevyiden päiväpurjehdusten merkeissä. Tulimme viettäneeksi monta viikkoa ihan suoranaista mökkilomaakin, tosin kelluvassa asumuksessa. Monena aamuna sitä suunnitteli, että tänään kyllä rullattaisiin purjeet auki ja lilluttaisiin edes seuraavaan poukamaan, mutta päivän kuumuuden laskeuduttua merenpinnan tasolle yhä useammin pohdiskelu päättyi lopputulemaan “Onks pakko jos ei taho?”
Talvi 2021-2022 oli harvinaisen kylmä ja runsasluminen – myös Kreetalla! Lisäksi Kreetan talvi oli poikkeuksellisen myrskyinen, ja ainakin veneemme Ainan mielestä kerta kaikkiaan ikävin talvi koko purjehdusreissumme varrella. Tämän jutun kirjoittaja, Inka, vietti talven kotomaassa, siellä pakkasten ja hankien keskellä, mutta vene ja venevahti sinnittelivät Agios Nikolaoksen marinassa pidellen milloin vesi-, milloin raesateita ja kiristellen köysiä hulvattomasti vellovassa satama-altaassa. Aurinkoisina päivinä saattoi ihailla lumipeitteisiä vuoria, mutta kauniit näkymät eivät aivan täysin korvanneet huonoista ilmoista johtuvaa mieliharmia ja vaivaa.
Aina purjehti rauhallisesti mieluisinta kompassisuuntaansa, 180°. Taakse jäi Mykonos, sitten Naxos ja Paros, joiden välistä pujahdimme yhä etelään suunnaten. Elettiin lokakuun viimeistä päivää, joten aurinko laski jo aikaisin illalla. Kuu ei valaissut tätä yöpurjehdusta. Taivasta peitti pian niin paksu pilvikerros, että yöstä tuli säkkipimeä. Tuuli jaksoi kuitenkin kuljettaa meitä ihan mukavaa vauhtia, eikä merikään ollut kuoppainen, joten saimme vuoron perään hyvin unen päästä kiinni. Minä kiipesin istumalaatikkoon omaan vahtivuorooni puoliltaöin, ja näin styyrpuurin puolella kauniissa yövalaistuksessaan kimaltelevan Santorinin saaren. Ehkäpä siellä tulisi joskus käytyä, mutta ei nyt – meillä oli suuntana Kreeta.
Naxoksen saari on suuri ja täynnä nähtävää – täällä vierähtäisi helposti monta viikkoa. Tällä kertaa meillä oli kuitenkin aikaa vain päivä ajella vuokra-autolla ympäri sisämaata. Aika paljon ehdimme yhdessä päivässäkin kyllä bongata! Suuntasimme Naxoksen kaupungista itään kukkuloiden yli. Maisemat muuttuivat sitä vehreämmiksi, mitä kauemmas karulta rannikolta tultiin.
Kaikki päättyy aikanaan, ja niin onneksi myös koronakaranteeni. Vähitellen talvikotimme Mesolongi kuoriutui eristyksistään ja ihmisiä alkoi näkyä kaupungilla. Kaupat ja palvelut avautuivat vähän kerrallaan, ja meidänkin elinpiirimme laajeni parin kuukauden satama – Lidl – AB Market -kolmiosta, johon se aika pitkälti oli rajoittunut lockdownin aikana. Vihdoin myös purjehtijoille annettiin lupa liikkua satamasta toiseen, siis niille, jotka jo ovat maassa. Rajojen ulkopuolelta tulevat veneilijät joutuvat odottelemaan Kreikkaan pääsyä vielä vähän aikaa.
Vuoristolomamme alkajaisiksi kävimme katsomassa jylhiä rotkomaisemia, joista viimeksi kirjoitin. Aiemmassa historiakatsauksessa tulin maininneeksi, että tällä vuoristoisella seudulla sijaitsee kaikkiaan 46 kivestä rakennettua kylää. Tänä päivänä näissä kylissä on yhteensä alle 4000 asukasta, mutta seudun kulta-aikana, 1700-1800-luvuilla, väkiluku oli moninkertainen. Onneksi alueen suosio kasvaa erityisesti luontomatkailijoiden keskuudessa – täältä löytyy loputtomia vaellusreittejä jalan, pyörällä, ratsain tai vaikkapa kanootilla liikkuville, upeita vuorenseinämiä kiipeilyharrastajille, koskenlaskupaikkoja, luonnon muovaamia uima-altaita joen poukamissa ja paljon, paljon muuta. Myös historiasta, arkkitehtuurista ja rakennetekniikasta kiinnostuneelle Zagori on aarreaitta. Ja kivihulluille – heitä kuuluu ystäväpiiriimmekin – vanhat kylät, tiet ja sillat tarjoavat loputonta silmänruokaa.
Ensimmäiseksi vuoristoon saavuttuaan sitä haluaa tietysti nähdä, no, mitäpäs muuta kuin vuoria! Zagorin alue Luoteis-Kreikassa on varsinainen aarreaitta monessa muussakin mielessä – täältä löytyy niin omalaatuista historiaa kuin ikivanhoja kivisiä kyliä ja siltoja, loputtomia kasvi- ja eläinlajeja ja kaikenlaista muuta ihmeellistä ja outoa – mutta vuorista oli hyvä aloittaa. Ovathan nuo vuoret ja rotkot olennaisin syy siihen, miksi Zagorin historiasta ja kulttuurista tuli sellaista kuin tuli. Vuoren rinteiltä myös näkee kauas, jolloin on helpompaa hahmottaa tällaista laajaa aluetta.
Välillä tekee vene-elämän vastapainoksi mieli matkustaa maita pitkin, asua taloissa, jotka on tukevasti perustettu maankamaralle ja nukkua sängyissä jotka eivät keiku aallokossa. Joulun alla päätimme paeta satamasta viikoksi ja matkata seudulle, jollainen ei ihan ensimmäisenä pälkähdä mieleen, jos pitää kuvitella kreikkalainen lomakohde. Nämä muutamat Kreikassa viettämämme kuukaudet ovat olleet selvästikin vain pintaraapaisu: pikku hiljaa alamme ymmärtää, miten valtavan monipuolinen tämä maa on, ja miten monenlaisia tarinoita sen vuosituhansia vanhaan historiaan kätkeytyy. Nyt ei purjehdita eikä muutenkaan seikkailla merillä, tällä kertaa karataan vuoristoon!
Delfoi oli aikoinaan maailman napa. Legendan mukaan kreetalaiset saapuivat tänne delfiiniksi muuntautuneen Apollon-jumalansa kanssa ja rakensivat temppelin. Delfoin tarina alkoi kuitenkin kauan ennen temppeleitä. Jossakin vuoren rinteillä sijaitsi äiti maan, Gaian luola, jossa Pythian, tuon Apollonin temppelissä ennustuksiaan antaneen papittaren edeltäjät suorittivat pyhiä menoja.
Messinan salmi oli laskujemme mukaan matkamme varrella jo neljäs paikka, jonne meno pitää tarkoin ajoittaa vuorovesitaulukoiden mukaan. Aikaisemmin olimme tehneet nappisuoritukset Normandian ja Bretagnen niemimaiden kärjessä sekä Gibraltarin salmessa. Messina taitaa olla ainoa paikka Välimerellä, jossa on merkittäviä virtauksia. Vuoroveden korkeusvaihtelu siinä on vain muutamia kymmeniä senttejä, ja onkin todella yllättävää, miten kovia virtauksia niin pieni ero voi saada aikaan. Bretagnessahan vuoroveden vaihtelu on jopa 12 metriä, joten siellä virtausten voimat ovat ihan ymmärrettäviä. Mutta tässä, kuten monissa sääilmiöissäkin, tuntuu Välimerellä vallitsevan ihan oma logiikkansa.