Kreikan rannikko jäi taakse. Edessä kajasteli monen vuoden jälkeen uusi maa, Italia, ja siellä ensimmäiseksi ankkuripaikka Otranton kaupungin edustalla. Matkalla Välimeren halki itään kesällä 2019 olimme hypelleet pitkin kaunista Sisiliaa, mutta manner-Italiaan emme vielä kertaakaan olleet rantautuneet.

Kreikassa oli vierähtänyt kolme kokonaista vuotta, aika paljon pidempään kuin alun perin olimme kuvitelleet. Koronasulkujen ja liikkumisrajoitusten vuoksi kunnianhimoisemmat matkasuunnitelmat olivat pitkän aikaa katkolla ja meistä tuntui järkevimmältä pysytellä sellaisessa paikassa, jonka käytännöt ja tavat jo tunsimme. Ja mikäpä oli Kreikassa ollessa, upeiden saarten ja poukamien sekä ihanien, ystävällisten kreikkalaisten huomassa. Kreikassa kyllä riittäisi nähtävää ja purjehdittavaa vaikka lopuksi elämää, mutta me päätimme nyt kuitenkin riuhtaista itsemme irti tutun turvallisesta ja vaihtaa maisemaa. Ainakin joksikin aikaa – kyllähän ne tuulet puhaltavat takaisinkin päin, jos ikävä tulee.

Lipuilimme syyskuisena aamuna Korfun sivuitse ulkomerelle kevyessä tuulessa. Päiväksi luvattua navakampaa myötätuulta vasta odoteltiin. Tuuli saavuttikin meidät aamupäivällä, ja yllättävän pian myös aallokko alkoi kasvaa. Päivän kuluessa matkanteon mukavuuskerroin laski pikkuhiljaa, kunnes illan tullen oltiin tukevasti negatiivisella asteikolla. Maininkia tuntui tulevan yhtä aikaa monesta eri suunnasta – pääosin sivulta, mutta myös valtavia sattuma-aaltoja takavinkkeleistä. Kun tähän vatkausoperaatioon yhdistetään suoraan perästä käyvä tuuli, oli miehistön tärkein tehtävä olla putoamatta kyydistä ja saamatta suurempia ruhjeita rajusti ryskyvässä menossa. Yön tullen nousi kirkas täysikuu, jonka toivotin kiitollisena seuralaisekseni ankeaan yövahtiin. Tuli siinä kiiteltyä myös Ainaa sekä viiden vuoden takaisia itsejämme, jotka kaukaa viisaina olivat päätyneet näin vakaasti ja rauhallisesti purjehtivaan veneeseen.

Aamuyöllä tuuli tyyntyi yhtäkkiä, mutta aallokko peuhasi vielä pitkään. Onneksi selvisimme siitä moottorin voimin. Pitkään saimme hakea ajosuuntaa, jossa aallokko ei aivan järjettömästi keikuttaisi venettä, mutta kodinsisustuksessa ehti silti tapahtua paljon uutta ja kivaa.

Otranton kaupunki sijaitsee Apuliassa, Italian saappaankorossa. Otrantonsalmi on kapein kohta Italian ja Albanian välissä, ja siinä myös Joonianmeri vaihtuu Adrianmereksi (laskujemme mukaan Adrianmeri on Välimeren merialueista seitsemäs, jolla olemme purjehtineet). Otranton lahdella on tilaa ankkuroida, ja peremmällä sijaitsee pienvene- ja kalastama linnoitetun vanhan kaupungin edustalla. Paikka on melko suojainen, mutta maininki kyllä pääsee melkein kaikilla tuulensuunnilla lahdelle veneitä keikuttamaan.

Ulospäin aika mitäänsanomattoman näköinen kaupunki osoittautui todella viehättäväksi, kun pääsimme muurien sisäpuolelle sitä ihmettelemään. Tyypilliset keskiaikaiset sokkelokadut kiemurtelevat rinnettä ylös kukkulan laelle. Korkeimmalla paikalla kohoaa komea linna, Castello Aragonese, ja vähän matkan päässä 1000-luvulla rakennettu katedraali. Ensimmäisenä iltana jätimme kylläkin nähtävyydet väliin. Nautimme italialaisesta gastronomiasta pitkän kaavan mukaan. Kolmen Kreikan-vuoden aikana olimme melkein unohtaneet, miltä hyvä punaviini maistuu – täyteläinen primitivo vei kerta kaikkiaan kielen mennessään. Herkullisen rapeasta kiviuunipizzasta puhumattakaan.

Seuraavina päivinä oli aikaa tutustua perusteellisemmin kaupunkiin. Olin sopivasti matkalukemiseksi selannut Jari Järvelän kirjaa Mozzarellakuu ja muita matkatarinoita, joissa seikkaillaan myös Otrantossa. Tiesin siis odottaa katedraalivisiitiltä jotakin poikkeuksellista. Ottomaanit hyökkäsivät Otrantoon vuonna 1480 ja tappoivat puolet kaupunkilaisista – lähes kaikki miehet. Kahdeksansataa ”Otranton marttyyria” menetti päänsä kieltäydyttyään islaminuskosta. Heidän kallonsa ja luunsa on pinottu nähtäville yhteen katedraalin kappeleista. Hätkähdyttävä näky ei tarttunut kameran muistikortille.

Klikkaa kuvia, niin ne avautuvat isompaan ikkunaan!

Kirkon toinen erikoisuus on lähes tuhat vuotta vanha mosaiikilattia, joka peittää katedraalin koko lattiapinnan. Sen askarteli munkki Pantaleone apureineen vuosina 1163-1165. Keskikäytävälle on kuvattu suuri elämänpuu, jonka lomassa seikkailevat niin Raamatun henkilöhahmot, maailman, paratiisin ja helvetin moninaiset oliot kuin pyhimykset ja muut historian ja taruston kuuluisat hahmotkin – vaikkapa kuningas Athur ja Aleksanteri Suuri. Alttarin edustalta löytyvät kuukaudet ja niihin liittyvät sadonkorjuutyöt sekä horoskooppimerkit. Tästä linkistä pääset virtuaalimatkalle kirkkoon – myös pääkallokappeliin.

Castello Aragonesen paikalla on sijainnut linna jo varhaiselta keskiajalta asti. Ottomaanien hävityksen ja sitä seuranneen reilun vuoden mittaisen turkkilaismiehityksen jälkeen linna kunnostettiin Alfonso Aragonialaisen johdolla 1400-luvun lopulla. Myöhemmin linnaa vahvistettiin uusin muurein, tornein ja bastionein. Sitä kiertää syvä vallihauta ja linnaa ympäröivä kaupunkikin on suojassa muurien sisällä. Otranton vanhakaupunki on Unescon maailmanperintökohde *.

Ensimmäiset pari yötämme Otranton lahdella olivat tyyniä ja rauhallisia. Sitten tuuli kääntyi ja sen mukana saapunut venettä keikuttava svelli alkoi pian kyllästyttää. Päätimme jatkaa matkaa Italian rannikkoa pitkin pohjoisemmaksi. Seuraava pysäkki olisi Brindisi.

* Muita Unesco-kohteita purjehdusreissumme varrella ovat olleet muun muassa Malborkin linna Puolassa, luostarisaari le Mont-Saint-Michel Ranskassa, Espanjan Santiago de Compostela, Portugalin upea Porto sekä Kreikan Korfu, Delfoi ja Delos.

• Adrianmeren Brindisi – jo muinaiset roomalaiset…
15 tammikuun, 2023
• Ambrakianlahti ja Vonitsa – kaupunkimatkailua, linnoja ja luonnon ihmeitä
9 syyskuun, 2020
• Nyt mua viedään linnasta linnaan – Parga
21 lokakuun, 2020