Kaksi kuukautta kestäneen telakkaponnistuksen jälkeen oli vihdoin aika laskea Aina vesille. Nyt jännitettiin, oliko remonttimme onnistunut – kelluisiko veneemme hienon epoksipohjansa ja uusien läpivientiventtiiliensä kanssa?

Telakan miehet nostivat veneemme aamupäivällä traktorilavetin päälle, ja me saimme muutaman tunnin aikaa viimeistellä pohjatyöt: sutia myrkkymaalia tukitassujen alla olleisiin kohtiin ja epoksoida kölin alta pari pientä puuttuvaa kohtaa. Tukitassuja oli kertaalleen siirretty, joten epoksipinnoite oli saumaton koko rungon osalta lukuun ottamatta kölin alustaa niiltä kohdin, jotka olivat seisseet puupöllien päällä. Märkää-märälle-tekniikalla ehdittiin sinnekin vetää päivän aikana viisi kerrosta epoksia ja myrkkymaali päälle.

Myöhään iltapäivällä traktori jyrähti käyntiin, ja veneemme matkusti arvokkaasti, vaikkakin perä edellä, kohti vesillelaskuluiskaa. Jorma matkusti kyydissä, jotta olisi valmiina kurkistelemaan lattioiden alle, kun vene kelluisi, ettei vain mistään tulisi vettä. Pian Aina makoili lavetin kyydissä vesirajaansa myöten, ja jännitys tiivistyi! Minä seisoin laiturilla ja kuuntelin sisältä kuuluvaa ryminää, kun Jorma aukoi ja sulki luukkuja ja tarkasti kaikki kymmenen uutta venttiiliä, letkut ja potkuriakselin, ja lopulta pisti tyytyväisenä päänsä ulos luukusta: ei tule vettä!

Moottori käynnistyi hienosti, ja Aina liukui vesille omaan elementtiinsä. Kylläpä se näytti kauniilta ja onnelliselta! Minun hommani oli soudella jollalla rannasta veneen kyytiin, mutta juuri samalla hetkellä joku käänsi iltapäivätuulen päälle, ja tietysti se puhalsi rantaa kohti. Ja toinen hankain oli rikki. Ja perämoottorin käynnistysavain oli kaikessa hötäkässä unohtunut ison veneen kyytiin. No, näitä tällaisia sattuu meille aika useinkin, eikä siinä sen kummempaa. Pieni ketutus antaa kummasti voimia meloa yhdellä airolla vastatuuleen, ja niinpä allekirjoittanutkin pääsi ennen pitkää Ainan kyytiin toteamaan, että mukavaa on olla taas oman kelluvan kodin kannella.

Vesillelaskupaikalta matkustimme kaapelinmitan päähän* ja pudotimme ankkurin Vlichonlahdelle telakkaa vastapäätä. Siinä oli mukavaa viettää iltaa jo tutuksi käyneessä maisemassa, joka kuitenkin vesiltä nähtynä oli tyystin toisenlainen kuin telakan kovalta maalta katseltuna. Vene oli vielä aivan sekaisin – kannella oli pinoittain tavaraa, joka oli siirretty remontin tieltä pois: väliovia, purjepusseja, laatikoita ja nyssäköitä. Niiden raivaaminen vei jokusen päivän, ja kun vihdoin olimme valmiit lähtemään, ei ankkurivinssi pihahtanutkaan. Arvelimme, että kyseessä oli sama ongelma, joka laitteeseen iski jo vuosi sitten Sisiliassa – releboksi, jonka sähkömies tuolloin onnistui korjaamaan, oli nyt lopullisesti tiensä päässä. Onneksi olimme vielä Nidrissä, jossa sijaitsee ihmeellinen Georgesin venetarvikeliike. Sieltä saa ihan mitä tahansa, yleensä suoraan hyllystä mutta korkeintaan päivän tai parin toimitusajalla. George ei pettänyt nytkään, vaan juuri oikeanlainen boksi löytyi sieltä saman tien. Melkoisen ähinän, hikoilun ja voimasanojen saattelemana se oli asennettukin heti seuraavana aamuna, ja niin ensimmäinen purjehdus telakkakuukausien jälkeen saattoi alkaa!

Olimme niin uuvuksissa viikkokausien uurastuksesta, että ensi alkuun kaipasimme pelkästään lepolomaa. Uimista, sukeltelua ja auringonottoa ankkurissa, iltaisin hyvää grilliruokaa ja korkeintaan pieniä pyrähdyksiä poukamasta toiseen – kokemuksia ja elämyksiä ryhdyttäisiin hankkimaan vasta sitten, kun se jaksaisi kiinnostaa. Niinpä suuntasimme Meganisin saarta kohti, jossa olimme piipahtaneet jo touko-kesäkuun vaihteessa matkalla telakalle. Tiesimme, että siellä olisi suojaisia ankkuripaikkoja, kirkasta vettä ja jokunen taverna ja pikkukylä, jos sellaisissa huvittaisi käydä.

Joitakin päiviä myöhemmin saimme seuraksi englantilaiset ystävämme Mesolongin talvisatamasta, joiden kanssa ankkuroimme vierekkäin Atherinos-lahden pikku sivupoukamaan. Veneitä alkoi elokuun puolella olla Meganisin ankkuripaikoilla jo niin runsaasti, ettei vapaa-ankkurointia enää mahtunut harrastamaan, vaan mekin kävimme sitomassa pitkät peräköydet kiinni rantapöpelikön puihin, niin että veneet mahtuivat kelluskelemaan rivissä. Iltaa vietettiin yhdessä Ainan kannella grillaten. Seuraavana iltana meidän oli tarkoitus vuorostamme vierailla naapurien luona, mutta uhkaavat tummat pilvet ympäröivät meidät yhtäkkiä joka puolelta, ja sitten alkoi tuulla.

Ukkosmyräkän alla ei kukaan halua poistua veneestään, varsinkaan jos on ankkuroinut perä rantaan päin pitkien köysien avulla. Mikäli ankkuri pettäisi, ei juuri muuta olisi tehtävissä kuin käynnistää kone, irrottaa peräköydet ja häipyä avoimemmille vesille odottelemaan tuulen laantumista – ja palata sitten myöhemmin hakemaan rantaan jääneet köydet. Meillä on onneksi erinomainen ankkuri, eikä kovasta tuulesta huolimatta mitään hätää, vaikka näimme muutaman muun veneen ankkurin pettävän ja näiden sitten ajelevan lahdella eestaas myräkän rauhoittumista odotellen. Ukkoseen kannattaa Välimerellä suhtautua kunnioituksella, sillä myrskyt saattavat äityä koviksikin – meilläkin on vielä tuoreessa muistissa viimekesäinen rajuilma keskellä merta, kun olimme matkalla Sisiliasta Kreikkaan. Se oli pelottavaa! Tällä kertaa pieni puuska oli tunnissa ohi, ja kaupanpäällisiksi saimme todella kauniin auringonlaskun.

Viikon verran Meganisissa kelluttuamme alkoi tuntua siltä, että telakkapuuhien kipeyttämät nivelet ja lihakset olivat vertyneet, mieli levännyt ja kiinnostus uusia maisemia kohtaan alkanut heräillä. Siispä suuntasimme takaisin Nidriin Lefkaksen saarelle hankkimaan ruokaa ja muuta tarpeellista, täyttämään vesitankit ja valmistautumaan matkantekoon. Ensi kerralla selviää, mihin päin suuntaamme!

*185,2 metriä eli 1/10 merimailia

• Meganisin miniloma ja matka telakalle
17 kesäkuun, 2020
• Pomminpurkajan maanantai
22 kesäkuun, 2020
• Purjeveneen pohjaremontti | Osa 3: Läpiviennit
15 elokuun, 2020