Vuoristolomalla Zagorin kivikylissä

Vuoristolomalla Zagorin kivikylissä

Välillä tekee vene-elämän vastapainoksi mieli matkustaa maita pitkin, asua taloissa, jotka on tukevasti perustettu maankamaralle ja nukkua sängyissä jotka eivät keiku aallokossa. Joulun alla päätimme paeta satamasta viikoksi ja matkata seudulle, jollainen ei ihan ensimmäisenä pälkähdä mieleen, jos pitää kuvitella kreikkalainen lomakohde. Nämä muutamat Kreikassa viettämämme kuukaudet ovat olleet selvästikin vain pintaraapaisu: pikku hiljaa alamme ymmärtää, miten valtavan monipuolinen tämä maa on, ja miten monenlaisia tarinoita sen vuosituhansia vanhaan historiaan kätkeytyy. Nyt ei purjehdita eikä muutenkaan seikkailla merillä, tällä kertaa karataan vuoristoon!

Vuokrasimme satamasta pikkiriikkisen auton ja otimme Mesolongista suunnan kohti pohjoista. Satakunta kilometriä ajettuamme näimme Amvrakikóslahden kajastelevan korkeiden kukkuloiden lomasta. Tämän “sisämeren” pohjoispuolelta alkaa Epeiros (Epirus), joka on Kreikan luoteisin maakunta ennen Albanian vastaista rajaa. Epeiroksen pääkaupunki on Ioannina, jonka ohitettuamme matkustimme vielä puolisen tuntia kohti Pinduksen kansallispuistoa. Lähestyessämme majapaikkaamme alkoivat tiet kaventua, mutkat tiukentua ja mäet muuttua jyrkemmiksi. Pimeys laskeutui ennen kuin pääsimme perille hirvittävän jyrkän mäen laella sijatsevaan majapaikkaamme, emmekä siis nähneet lomakotimme maisemaa tarkemmin ennen kuin seuraavana aamuna. Mutta kodikas kivitalo mukavine emäntineen otti meidät suojiinsa, saimme illalliseksi höyryävää vihanneskeittoa ja herkullista rautua, hyviä paikallisvinkkejä ja karttoja seuraavien päivien retkiä varten, ja pian kutsuikin jo narisevan portaikon yläpäässä vienosti savuntuoksuinen makuuhuone pehmeine patjoineen.

Zagori on tuhannen neliökilometrin kokoinen vuoriston ympäröimä alue, jossa sijaitsee 46 vanhaa kivestä rakennettua kylää, kirkkoja ja luostareita, sekä loputtomia peninkulmia kylien välisiä kivettyjä kävelyreittejä ja siltoja. Korkein vuorenhuippu on 2497 metriä korkea Tymfi. Tunnetuin maisemakohde on Vikoksen rotko, 20 kilometriä pitkä kanjoni, jonka pystysuorat seinämät nousevat pohjalla virtaavan Voidomatis-joen pinnasta jopa kilometrin korkeuteen. Valtavalla alueella on vain nelisen tuhatta asukasta, ja niinpä seudulla viihtyykin monenlaisia villieläimiä: ruskeakarhuja, susia, ilveksiä, kauriita ja vuorivuohia. Seutu on Balkanin ja Välimeren eläimistön ja kasvillisuuden kohtaamispaikka ja sen vuoksi lajistoltaan hyvin rikas.

Zagori on slaavilainen sana ja tarkoittaa “vuorten takana”. Seudulla on ollut asutusta ammoisista ajoista lähtien. Mykeneläiseltä kaudelta alkaen Epeiros kuului Molossien kuningaskuntaan – kuuluisin Molossi lienee Aleksanteri Suuren äiti Olympias. Vuoristoylängöillä eli paimentolaiskansaa, sarakatsaneja, joiden kulttuuriperimää pidetään yllä tänäkin päivänä jokakesäisillä festivaaleilla. Rooma valloitti Epeiroksen 167 eaa, ja Itä-Rooman eli Bysantin valtakautta kesti siellä vuoteen 1430, jolloin alue joutui turkkilaisten Ottomaanien valtaan. Zagorin asukkaat onnistuivat neuvottelemaan turkkilaisten kanssa itselleen hyvin edullisen sopimuksen – heillä säilyi itsehallinto ja vapaus matkustella, eikä turkkilaisilla ollut asiaa alueen rajojen sisäpuolelle. Vuoristoinen seutu oli erittäin vaikeapääsyinen ja lisäksi asukkailla oli oma ratsuväki, johon kukin kylä varusti hevosmiehiä resurssiensa mukaan. Vuosisatojen eristyneisyys loi hyvin omintakeisen kulttuurin, rakennustavan ja kylämiljöön.

Aristi

Erikoisaseman turvin Zagorin alueen talous ja kulttuuri nousivat ennennäkemättömään kukoistukseen. Vuoriston suojaama vapaa ilmapiiri houkutteli myös Kreikan valistusajattelijoita, joilla oli Ottomaanien hallitessa nihkeät oltavat muualla maassa. Ehkäpä ympäristön karuus kasvatti luonnetta ja yritteliäisyyttä, sillä alueelta lähtöisin olevia kauppiaita toimi Egyptissä, Romaniassa, Ukrainassa, Venäjällä ja Konstantinopolissa. Kerrotaanpa jonkun heistä käyneen Amsterdamissa asti. Kauppiaat olivat kotiseuturakasta porukkaa, sillä heidän varoillaan rakennettiin kyliä yhdistäviä kivettyjä teitä sekä noin 160 komeaa kivisiltaa, joista valtaosa on yhä jäljellä. Monet silloista on nimetty rahoittajansa mukaan. Vauraat kauppiaat rakennuttivat myös kirkkoja, vesimyllyjä ja kouluja – 1700-luvulta alkaen myös tytöt pääsivät kouluun. Hyvän kouluverkoston ansiosta Kreikan kieli säilyi alueella, vaikka Ottomaanien valta jatkui täällä muun Kreikan itsenäistyessä 1821. Epeiroksen alue liitettiin Kreikkaan vasta 1913 Balkanin sotien yhteydessä. Yhdistymisen jälkeen Zagorin väkiluku romahti monien muuttaessa Kreikan suuriin kaupunkeihin työn perässä. Epeiros kärsi pahoin Italian-Kreikan sodassa 1940-41. Zagorin vuoristokylät kärsivät myös partisaanien ja Saksan armeijan välisissä taisteluissa toisessa maailmansodassa, ja saksalaiset tuhosivat useita kyliä polttamalla. Lopullisesti suurin osa kylistä tyhjeni Kreikan sisällissodan aikana 1946-1949.

Zagorin naisille pystytetty muistomerkki. Naiset kantoivat ammuksia ja ruokaa sotilaille taistelussa italialaisia vastaan 1940, ja heidän ansiostaan hyökkäys onnistuttiin torjumaan.

Ainoat yhteydet vuoristokylien välillä olivat kivettyjä kävelyteitä kivirakenteisine kaarisiltoineen. Vasta 1950-luvulla alueelle rakennettiin nykyaikaiset autotiet.

Plakidaksen sillalle vie vasta kunnostettu, vanhan mallin mukaan rakennettu kivipäällysteinen tie. Siinä on askelen mitan välein korkeampi kivirivi, joka varmaankin toimii jarruna alamäessä ja lisäpitona talviseen aikaan, jolloin näillä seuduilla sataa joskus lunta. Kärryillä tällaista tietä pitkin on epämukavaa ajaa – täällä lienee liikuttu jalkaisin tai ratsain aasin tai hevosen kyydissä – vaikkapa sellaisilla kuin alla olevassa kuvassa! Nämä kuormajuhdat odottelivat ohjastajaansa metsikön suojissa. Näky oli siinä määrin peräisin joltakin aiemmalta vuosisadalta, etten lainkaan aluksi tajunnut niiden olevan oikeita hevosia – ne näyttivät puusta veistetyiltä patsailta seistessään tuolla lailla hievahtamatta puiden katveessa.

Ensimmäinen aamu majapaikassamme Ano Pedinan kylässä koitti aurinkoisena. Huoneemme pienestä ikkunasta näkyi majatalon kivetty sisäpiha, ja pihaportin takana iloinen sekamelska liuskekivisiä naapuritalojen kattoja. Taustalla kohosi havumetsän peittämä vuorijono. Ensimmäiseksi päätimme käydä kurkistamassa Vikoksen rotkoon yhdeltä lukemattomista näköalatasanteista. Sen jälkeen aioimme tutustua Zagorin omintakeisiin kivisiin kyliin ja siltoihin, syksyn väreissä kylpeviin vuoristomaisemiin, serpentiiniteihin ja kaikkeen yllättävään, mitä matkan varrelta sattuisi löytymään. Lomaviikkomme hauskuutta lisäsi se, että olimme majatalon ainoat asukkaat, ja saimme paitsi olla kuin kotonamme tässä 250-vuotiaassa kivitalossa, myös valmistaa omat ateriamme ravintolan keittiössä! Lisää tarinoita ja kuvia Zagorin matkaltamme ensi kerralla!

Kommentoi!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: