Jussarö – saaren kahdet kasvot

6 joulukuun, 2016 Compass Heading 180° Comments 0 Comment

Aamu Jussarössä koitti lohduttoman sateisena ja koleana. Ilmassa oli selvästi syksyn tuntua. Ja niin näkyi olevan saaressakin, joka meitä lukuun ottamatta vaikutti tyystin autiolta. Aamukävelyllä läheiseltä rannalta löytyi kahvila, infokioski, sauna ja yhteyslaituriin köytetty vesibussi – kaikki tyhjillään ja lukittuina. Tämä kesä oli paketoitu, turistit olivat häipyneet. Kuinkas nyt yksi pieni venekunta sattuikin tänne eksymään keskellä yötä?

Aamupäivän valjuudesta paljastui suuri, kaunis saari. Sen rantakalliot olivat hienoa punaista graniittia. Itäisellä rannalla pauhasi iso aallokko. Tuuliennusteet olivat pitäneet paikkansa ja aamuyöllä oli noussut navakka itätuuli. Päätimme jäädä laituriin seuraavaan aamuun asti ja tutustua paremmin saareen.

Jussaröllä on pitkä ja värikäs historia. Sen suojaisa luonnonsatama on ollut merenkulkijoiden tiedossa jo ammoisina aikoina, sillä näin kaukaa ulkomereltä ei myrskyn varalle liiemmin ankkuripaikkoja löydä. Kalastajien ja luotsien asuttama kylä rakentui Västervikenin rannalle 1700-luvun loppupuolelta alkaen. Kylästä on enää jäljellä yksi luotsimökki, Kullakojan, joka pystytettiin paikalleen vuonna 1840. Mökkiä ympäröivillä niityillä laidunsi nyt lauma lampaita – mikäpä sen perinteisempää kuin lampaat kauniissa saaristolaismaisemassa!

Jussaröhön rakennettiin majakka vuonna 1891. Se tulikin tarpeeseen, sillä alue tunnettiin laivojen kompasseja häiritsevästä magneettisuudestaan. Taisivatpa meidänkin autopilottimme edellisyön sekoilut johtua tästä samasta ikiaikaisesta syystä! Majakanvartijoiden perheet asuivat omassa kylässään saaren eteläpuolella. Majakka toimi vain vuoteen 1922 asti, jolloin Jussarön eteläpuoleisella Sundharunin luodolla aloitti toimintansa Suomen ensimmäinen miehittämätön majakka. Jussarön vanhasta majakasta on jäljellä tornin alaosa, jonka päälle rakennettiin merivartioaseman valvontatorni. Tuohon torniin pääsi nytkin kiipeämään, ja sieltä avautuivat hienot maisemat ulkosaaristoon ja avomerelle – tosin sateenharmaat ja pilviset. Merivartioasema toimi saarella vuodesta 1930 vuoteen 2011, minkä jälkeen saari siirtyi Metsähallitukselle ja se avattiin yleisölle. Silloin kun me viimeksi veneilimme näillä seuduilla ennen kuivan maan vangeiksi joutumistamme, ei Jussaröhön vielä päässyt, ja niinpä visiitti olikin meille ensimmäinen.

Valvontatornista näkyi myös Jussarön toinen historia – se vähemmän idyllinen. Rautapitoiselle saarelle perustettiin malmikaivos vuonna 1834. Tuolloin kaivoksen työvoimana käytettiin irtolaisvankeja, ja olosuhteiden ankaruudesta kertonee se, että moni heistä toivoi mieluummin pääsevänsä Siperiaan. Kaivos lopetettiin kannattamattomana 1861, mutta sata vuotta myöhemmin se avattiin uudelleen. Ja tällä kertaa massiivisella meiningillä. Vuoksenniska Oy rakensi liudan valtavia rakennelmia, kuten murskaamon, rikastamon, 250 metriä syvän kaivoskuilun sekä tunneliverkoston, joka ylsi Jussarön kaakkoispuolella sijaitsevalle Stenlandet-luodolle asti. Malmia louhittiin meren alla 170 metrin syvyydessä, jossa sijaitsivat myös työmiesten taukotilat ja ruokala. Malmi kuljetettiin maanalaista rautatietä pitkin saaren satamaan laivattavaksi, ja rautatiekiskoja risteili tunneleissa yli 3 kilometrin verran. Koko valtava kompleksi ehti toimia vain muutaman vuoden, kunnes se vuonna 1967 suljettiin – Brasiliasta sai malmia halvemmalla.

Kaivostoiminta jätti kuitenkin saareen jälkensä, jotka eivät koskaan sieltä häviä: valtavia täyttömaa-alueita malmin rikastamisesta syntyneestä jätteestä, suuri Iron Beach -nimellä tunnettu mustanpuhuva hiekkaranta, ja terävää sepeliä siellä täällä ympäri saarta. Rapistuvat kaivosrakennukset, saaren poikki puiden latvusten tasalla kulkeva malmin kuljetusputki, ja lukemattomat, myöhempinä vuosina sotaharjoitusten tantereena käytetyt asuinrakennukset luovat kieltämättä huomattavan kontrastin vanhan aarniometsän ja herkän saaristoluonnon kanssa.